Hilpeä joulu Pepin seurassa: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset on jouluinen hyvän mielen kirja, jossa tuttu ystävämme Peppi Pitkätossu panee parastaan saadakseen koko kaupungin lapset hymyilemään jouluna.

Peppi Pitkätossu on käynyt naulaamassa torin laitaan, raatihuoneen oveen seuraavanlaisen kyltin:

Koko kaupungin lapset odottavat innosta soikeina pääsevänsä Pepin joulukuusenriisujaisiin. Myös Tommi ja Annika odottavat innoissaan tulevaa iltaa. Normaalisti Tommi ja Annika viettävät koko päivän Pepin seurassa, mutta nyt Peppi on sanonut haluavansa olla yksin.  Mitäköhän Peppi on keksinyt?

Mutta kun kauan odotettu ilta saapuu ja koko kaupungin lapset suuntaavat Pepin luokse Huvikumpuun, ei ikkunoissa näy valoa. Talo näyttää autiolta. Pettyneet lapset kääntyvät kannoillaan ja lähtevät laahustamaan apein mielin kotiin päin. Taitaa jollakin tulla itkukin. Mutta sitten vastaan loikkii Pepin pikku apina, herra Nilsson. (Tässä kirjassa apinan nimi on tosiaan ruotsalaisittain Nilsson, ei Tossavainen). Apina ojentaa Tomille paperilapun, jossa on mystinen viesti: "SEURKAAT JÄLIÄ JA SYÖ KÄÄNE". On siis ilmeisesti seurattava jälkiä ja syötävä ne. 

Maassa olevat karamellit johdattavat lapset Huvikummiun taakse, jossa koreilee suuren suuri joulukuusi:

"Voi, millainen joulukuusi", Annika kuiskasi, "voi millainen joulukuusi!"

Ja siitä kaikki olivat samaa mieltä. Pepin puutarhassa kasvoi monta puuta ja talon takana seisoi kuusi, korkea tummanvihreä kaunis kuusi. Siinä loistivat kynttilät, eivät mitkään pienet kuusenkynttilät, vaan isot, paksut kruunukynttilät, jotka valaisivat koko puutarhan. Mutta ei kuusessa pelkkiä kynttilöitä ollut.

Kuusen oksille oli ripustettu suuren suuria piparkakku-ukkoja ja isoja kiiltopaperikoreja ja valtavia karamellirinkilöitä ja hienoista hienoimpia joulukuusenkaramelleja ja ympäri kuusen kiersivät lippunauhat.

Ja mikä tärkeintä: kuusessa oli valtavasti paketteja!

Lapset seisoivat hiirenhiljaa. Mutta sitten heiltä pääsi riemunkiljahdus. 

"Voi miten kiltti Peppi on!" he huusivat.

Lapset saavat kuusen vieressä olevassa lumimajassa kaakaota ja täytekakkua. Sen jälkeen leikitään ja lauletaan kuusen ympärillä. Lopuksi riisutaan kuusi ja kaikki lapset saavat lahjoja. Pepin laulunsanat eivät mene ihan laulukirjan mukaan, mutta ei se haittaa:

"Peppi, ei sen niin mene", Annika torui."Eikö?" sanoi Peppi, "olenko minä unohtanut kaikki kauniit laulut? No mutta tämän minä muistan: Joulupuu on ravistettu, neulaset on matolla, joulupukki värjöttelee talon ulko-ovella."

Jopa aivan juuri vastikään kaupunkiin muuttanut Eino, joka ei uskaltanut uutena edes toivoa pääsevänsä juhliin, mutta joka oli salaa tullut katsomaan ilonpitoa syrjästä, pääsee mukaan, kun Peppi huomaa hänet. Mutta vain yhdellä ehdolla:

"Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."

Pepin suurella avokätisyydellä on kyllä myös rajansa. Lapsia vihaavaa rouva Hienostoa, joka on haistanut kermakakun hajun ja joka tekisi ihan mitä vain yhden kakunpalan eteen, ei päästetä Pepin juhliin. Nämä ovat lasten juhlat ja aikuiset pysyköön loitolla!

Joskus syvällisen pohdiskelun ja analyysin sijaan on ihan mukavaa vain pitäytyä pelkässä juonireferaatissa ja antaa sen puhua puolestaan. Siispä: tämän tarinan myötä haluan toivottaa kaikille lukijoilleni

Oikein ihanaa joulunaikaa!

 P.s. Muistakaa tulla avaamaan Blogistanian joulukalenterin viimeinen luukku ylihuomenna 25.12 blogiini!

Astrid Lindgren & Ingrid Vang Nyman

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset (1950)

Suom. Kristiina Rikman

WSOY

35 s.

Bram Stokerin vertahyytävä (tai -imevä) Dracula

Kreivi makasi laatikossa, mutta sen näköisenä kuin hänen nuoruutensa olisi puoleksi palautunut: valkoiset hiukset ja viikset olivat muuttuneet tumman raudanharmaiksi, posket olivat täyteläisemmät  ja niiden valkea iho kuulsi rubiininpunaisena, suu oli punaisempi kuin koskaan, sillä hänen huulillaan oli tuoreita veritippoja. joita tihkui suupielistä ja valui leualle ja kaulalle. Syvät, palavat silmätkin näyttivät uponneen paisuneeseen lihaan, sillä luomet ja silmänaluset olivat pöhöttyneet. Koko kaamea olento näytti olevan suorastaan ratkeamaisillaan veren paljoudesta ja makasi siinä kuin saastainen iilimato mässäilystään uupuneena. Minua puistatti kumartuessani koskettamaan häntä ja kaikki aistini nousivat kapinaan mutta minun täytyi tarkastaa hänet tai olin hukassa. Tuleva yö näkisi kukaties vuorostaan minun ruumiini niiden kolmen hirvittävyyden pitopöytänä. Tunnustelin kreivin vartaloa kauttaaltaan, mutta en löytänyt jälkeäkään avaimesta.

Bram Stokerin Dracula-romaanin takakansi tiivistää teoksen keskeisen sisällön vain yhteen kysymykseen: "Tunnetko hampaat kaulallasi?". Vastauksena kysymykseen: kyllä tunsin.

Nuori lakimies Jonathan Harker on saanut kutsun lähteä käymään liiketoimissa Transylvaniassa asuvan asiakkaan kreivi Draculan luokse. Dracula asuu suuressa linnassa. Vierailu kohteliaan isännän luona muuttuukin pikku hiljaa kauhun hetkiksi, kun Harker huomaa olevansa Draculan vankina ja havaitsee, ettei Dracula olekaan kuin kuka tahansa ihminen. Draculan linnassa on ihmisen henki tai paremminkin sielu vaarassa, ja sieltää olisi paras päästä pois niin nopeasti kuin suinkin!

Englannissa Jonathanin kihlattu Mina ihmettelee, miksi Jonathanilta ei enää kuulu kirjeitä. Myöhemmin, lukijalle selittämättömällä tavalla Jonathan kuitenkin pääsee pakenemaan pois Draculan linnassa ja järkyttävien kokemustensa seurauksena on ainakin jonkin aikaa täydellinen ihmisraunio. Tärkeitä hahmoja kirjassa on edellä mainittujen lisäksi Minan ystävätär Lucy sekä kolme nuorukaista, jotka kaikki saman päivän aikana kosivat Lucya, mutta joista vain viimeinen saa myöntävän vastauksen. Myös erään Lucyltä rukkaset saaneen lääkärin vanhemmasta lääkäriystävästä professori van Helsingistä nousee yksi kirjan keskushenkilöistä. 

Lucy raukka kärsii kamalista painajaisunista, joiden aikana hänellä on tapana kävellä unissaan. Erään öisen, unissa tehdyn seikkailun jälkeen Lucy alkaa selkeästi heiketä ruumiin voimiltaan. Hänen kaulaansa on ilmestynyt kaksi pientä punaista reikää. Pian on selvää, että Lucy on tullut vampyyrin puremaksi. Alkaa tapahtua myös muunlaisia outoja tapahtumia, jotka viittaavaat kreivi Draculan läsnäoloon Engannissa. Niinpä alkaa hurja ja vertahyytävä vampyyrijahti, jossa aseina käyvät krusifiksi, ehtoollisleipä sekä valkosipuli. 

Taistelun vaakakupissa painaa monien rakkaiden sielun ja hengen menetys. Vampyyrin puremaksi joutuneet muuttuvat nimittäin itsekin pikku hiljaa vampyyreiksi, eläviksi vainajiksi, joiden sielu ei saa ikinä rauhaa ja jotka pahuudessaan ovat karkoitetut Jumalan yhteydestä.

Dram Stokerin kauhuklassikko oli mielestäni melko kovan tason kauhua, ainakin kirjoitusajankohtaansa nähden. (Monet 1800-luvun kauhukirjat ovat yleensä kauheutensa suhteen melko pliisuja.) Vampyyrit kuvataan kaikessa kaunistelemattomassa kauheudessaan ja iljettävyydessään. Kreivi Dracula edustaa absoluuttista pahuutta, vailla mitään lieventäviä harmaan sävyjä. Kirja on muutamin paikoin jopa melko hurja ja iljettävä. Veri roiskuu ja päitä leikataan irti. 

Pidin kirjan vanhanaikaisesta, hieman ylevähköstä tyylistä ja sen mukaansa tempaisevasta kerronnasta. Teos koostuu eri henkilöiden kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, mitkä tuovat näkökulmien monipuolisuutta teokseen. Tosin erään keskeisen henkilön näkökulma täysin puuttuu: itse kreivi Draculan. Romaani oli monella tapaa hyvin viihdyttävää lukemista, mutta paikoitellen omaan makuuni ehkä hivenen liiankin hurjaa ja "pahaa". Kirjassa on sopiva määrä hämäryyttä ja pikku hiljaa aukeavia mysteereitä, jotta lukijan vire pysyy hyvin yllä. Suosittelen ehdottomasti ainakin kaikille kauhun ystäville. Jos vain uskallatte.

Bram Stoker 

Dracula

(Alk. Dracula, 1897)

Suom. Jarkko Laine

566/607 s. (pelkkä romaani / + huomautukset ja jälkipuhe)
Otava

Ah, se kauan kaivattu joululoma! Kootut kirjalliset lomasuunnitelmat.

Blogissani on ollut melko hiljaista joulukuun ajan, sillä olen ollut harvinaisen kiinni opinnoissani ja raatanut kenties pidempää päivää kuin muistan tehneeni ikinä yliopisto-opintojeni aikana. 

Mutta ah, juuri äsken, hieman yli klo 23 perjantaina 20.12 sain vihdoin ja viimein lähetettyä viimeisen kirjallisen työni, yleisen kirjallisuustieteen proseminaarityöni, joka käsittelee luontokuvaa ja päähenkilön luontosuhdetta sekä hänen luontoon liittämiään merkityksiä L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet - / Anne of Green Gables -teoksessa. Tutkielmien ja muidenkin kirjoitustehtävien kirjoittaminen on yleensä minulle silkkaa henkistä tuskaa, mutta helpottavaa tällä tuskien taipaleella on ollut, että olen saanut vaeltaa sen yhdessä parhaan kirjallisen ystäväni, Vihervaaran Annan parissa, jonka elämäniloisessa seurassa ei voi kauaa synkistellä. Minulla ei olekaan koko yliopisto-aikana mennyt joululoman aloittaminen näin myöhäiseksi, joten olen sitäkin helpottuneempi siitä, että vuoden opiskelut ovat nyt pulkassa. 

Mutta siis: joululoma alkakoon – täältä tullaan, kirjat!

Joululomaa odotellessani olen nimittäin eniten haaveillut siitä, että pääsen viettämään aikaa ihanien kirjojen parissa.

Suurimmissa lomalukuhaaveissani siintävät ainakin seuraavat kirjat:

1. Budge Wilson: Before Green Gables (aloitettu jo): Tässä kirjassa kerrotaan Vihervaaran Annan tarina ennen Vihervaaraa. Sormeni suorastaan syyhyävät tämän kirjan kimppuun!

2. Louisa M. Alcott: Pikku naisia II (aloitettu jo): Oi ja voi ihanuus!

3. L.M. Montgomery: Cronichles of Avonlea (aloitettu jo): Kuuluu tottakai kunnon Anna-fanin pakkolukemistoon!

4. L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside: On Anna-kirjoista ainoa, jota en ole aikuisikäni Annojen uusintakierroksella vielä lukenut. Siispä pakko korjata tämä aukko!

5. Charles Dickens: Saiturin joulu. Viime vuonna itselleni ostama joululahja suorastaan kutsuu uusintakierrokselle näin joulun alla.

6. Astrid Lindgren & Ingrid Vang Nyman: Peppi Pitkätossun joulukuuseriisujaiset. Jouluinen kuvakirja, joka varmasti tulee luettua jo lyhyytensä ansiosta.

7. Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. Austen-nälkäni on päässyt taas yltymään!

Olen myös alustavasti suunittelut välipäivien aikana pitäväni 12- tai 14-tuntisen lukumaratonin, jonka suorittaisin aamusta iltaan ja jolla toivoisin kiriväni erityisesti Kirjavuori -haasteessa sekä 1800-luvun kirjat -haasteessa, jotka molemmat päättyvät vuoden vaihteessa. Kirjavuori haasteessa olen kyllä sen verran heikoilla, etten uskon putoavani pois, mutta ainahan voi yrittää! Haasteideni etenemistä voi seurata haaste-sivullani.

Olen uudesta vuodesta loppiaiseen luultavasti reissussa, joten saa nähdä, kuinka suuriksi lomani lukusaavutukset lopulta kasvavat! Mutta luulen, että myös reissuni aikana viihdyn jonkin verran kirjojen äärellä.

Mutta nyt silmät ristissä taidan vihdoin suunnata sänkyäni kohti. 

Hyvää joululomaa kaikille!

P.s. Muistattehan, että 25. päivä avautuu Blogistanian joulukalenteri Matkalla Mikä-Mikä-Maahan-blogissa!

Kruunu päähän ja menoksi – sadusta näytelmäksi: Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti

Kuka on saanut yliopistolla pukea päällensä prinsessavaatteet, laittaa kruunun päähänsä, tanssia komeiden sulhasehdokkaiden kanssa ja mennä naimisiin lohikäärmeen vatsassa?

No, minä tein kaikkea tätä viime viikolla äidinkielenopettajien puheopin tutkintoon kuuluvalla ääni ja ilmaisu -kurssilla. Koko kurssin ajan olemme tottuneet improvisoimaan ex tempore ties mitä, mutta kurssi huipentui viimeisenä kertana pareittain tehtyihin esityksiin, jotka kaikki kietoutuivat samojen aiheiden ympärille, vaikka eri parien esitykset olivatkin täysin itsenäisiä ja erillisiä kokonaisuuksia. Aiheinamme oli Turku ja kirjallisuus ja ideana se, että esitys pohjautuu tavalla tai toisella johonkin tekstiin. Tältä pohjalta sai kukin pari säveltää sitten aivan mitä vain ja valmistella vähintään noin 10 minuutin mittaisen esityksen. Hauskaa vai mitä?

Ehdotin parilleni, että loihtisimme esiin jotakin Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti -runosadusta, koska sadun riimit toimivat mielestäni oivallisesti ääneen luettuna ja sadussa on mielestäni hyviä aineksia dramatisointiin.(Huom! Tämä postaus sisältää juonipaljastuksia ko. sadusta!) Luin sadun syksyllä Satupäivän kunniaksi ja se osui ja upposi minuun aivan täysin! Kirjoittaja Emilia Lehtinen WSOY:n tietojen mukaan opiskellut itse asiassa juuri Turun yliopistossa ja valmistunut mediatutkimuksesta maisteriksi (tämä kurssimme on juuri mediatutkimuksen oppiaineen tarjoama), joten kirjalla oli ihan sopiva Turku-linkki.

Esityksemme valmisteleminen jäi aika viime tinkaan: edeltävänä päivänä ehtisimme tapaamaan toisiamme tunnin verran ja sopimaan, mitä sadusta otetaan ja mitä jätetään, kumpi tekee ja sanoo mitäkin. (Satu on melko pitkä ja sitä olisi aikaraamien sisällä lyhennettävä ja yksinkertaistettava rankalla kädellä.) Samana iltana vähän peilin ääressä harjoittelin yksikseni omaa osaani. (Voi kuinka minulla oli omahauskaa sitä tehdessäni!)

Tällä kurssilla olemme oppineet ottamaan rennosti esiintymiset ja minua ei tippaakaan haitannut melko olematon valmistautuminen, päinvastoin: se poisti paineita. Minulla ei ollut kuin kaksi ulkoa opeteltavaa repliikkiä, jotka (onneksi!) myös tositilanteessa osasin. Muutoin luimme kaikki satukirjasta. Roolijako oli se, että minä esitin prinsessa Wilhelmiinaa ja parini toimi paitsi kertojana, myös "tavallisena poikana", johon Wilhelmiina aluksi rakastuu ja jonka kanssa hän menee lopulta naimisiin. Minä olin kertojana aluksi- ja lopuksi-osioissa, sekä yhdessä kohdassa, jossa kuvataan rakastumisen oireita tavallisessa pojassa ja jossa oli tarkoituksena, että tavallinen poika esittää miimisesti lukemani.

Pääasiassa muutenkin tekniikkamme oli se, että toinen lukee (pääasiassa siis parini) ja toinen esittää samanaikaisesti miimisesti luetun (pääasiassa minä.) Kahdessa kohtauksessa (ensi tapaamisemme ja naimisiinmeno) olimme molemmat samaan aikaan rooleissa Wilhelmiinana sekä "tavallinena poikana" ilman kertojaa.

Satu on mielestäni hulvattoman hauska ja siksi siitä oli hauskaa myös tehdä esitystä. Siihen liittyi myös yleisön aktivoimista: yksi yleisöstä sai näytellä fyysikkoa tanssiaisissa ja tämän vapaaehtoisen tarvitsi vain tanssittaa minua ja mahdollisesti eläytyä kertojan kuvaukseen. (Trallallei, trallallei! / Fyysikko Wilhelmiinan tanssiin vei.) Lisäksi yksi yleisöstä sai heittää kohtalon lanttia, jonka antaman tuloksen mukaan satu eteni eteenpäin. Lantin tulos oli tämä:

JOS TULOS ON KLAAVA, FYYSIKKOPOIKA ON PRINSESSAN SAAVA.

Miina lausui: "Kiinni veti!"

Fyysikko vastasi: "Mennään heti!"

Käännä seuraava sivu.

Näytelmämme (kuten myös satu) päättyi paitsi hyvin rajusti, myös lopulta hyvin onnellisesti: fyysikon kanssa naimisiin meno olikin vain kertojan hämäys, lohikäärme hotkaisee sisuksiinsa Wilhelmiinan rakastetun, "tavallisen pojan", josta huolestuneena Wilhelmiina hyppää hänen perässään lohikäärmeen vatsaan. Mutta ei hätää, onnellisen lopun voi myös saada lohikäärmeen vatsassa! Ja itse asiassa se loppu onkin hyvin onnellinen, sillä vatsassa ei ole onneksi prinsessa Wilhelmiinan isää, joka vastustaa tyttären naima-aikeita aivan tavallisen pojan kanssa:

Oi, melkein pääsi unohtumaan:

Pojan kanssa samaan sumaan

vatsaan luisui pappi.

"Mitkä on nuorilla mielialat,

tahdotteko vannoa aviovalat?

Ei täällä määrää appi."

Kumpikin huudahti: "Tahdon kyllä!"

Tässä kohdassa kertoja laittoi kirjansa syrjään ja otti "tavallisen pojan" roolin. Hän kosi minua ja laittoi sormuksen sormeeni, jonka jälkeen tein pienen "tempun": olin tähän asti ollut vaaleanpunaisessa satiinimekossani, mutta tässä vaiheessa riuhtaisin sen nopeasti pois päältäni ja näkyviin tuli sen alle puettu valkoinen mekko, joka pitsikuvioineen ja tyllisine helmaröyhelöineen etäisesti tuo ehkä mieleen hääpuvun, vaikka onkin polvipituinen. Niinpä sitten "he seisoivat käsikkäin / katse tulevaisuutta päin". Arvasin etukäteen, että saamme luultavasti jo tässä vaiheessa aplodit (yleisön huijaaminenhan on hauskaa), mutta sitä seurasi vielä minun lukemani kirjan Lopuksi-kappale, tarinan opetus, joka on minusta ehkä kirjan yksi parhaimpia kohtia:

Päättyi viimeinenkin naru

ja loppui sekin taru.

Nyt voit kirjan sulkea

ja IKIOMAA KOHTALOA

kohti alkaa kulkea.

Jos kaikki ei mene mielen mukaan

voit aina panna hanttiin.

Tai luottaa kohtalon lanttiin!

Vai olisiko jännempää

elää monta elämää?

Nyt voit kirjan sulkea ja ikiomaa kohtaloa kohti alkaa kulkea.

Olisipa yliopisto aina näin romanttista ja hauskaa!

Zacharias Topelius: Morsian ja muita kauhunovelleja

Ja morsian katsoi kohti metsää hiljaisena, mielessään aavistus, mutta käänsi kirkkaan ja hellän katseensa rakastettunsa, elinikäisen ystävänsä puoleen. Siitä, mitä he sanoivat, ei vanujen takana ollut nainen kuullut mitään, mutteivät myöskään sisällä olleet  huomanneet häntä. Mutta se, joka olisi voinut kuulla ne toisinaan tuon onnettoman olennon huulia koskettavat katkonaiset sanat, olisi ehkä aavistanut, että everstille ja hänen lapselleen olisi ollut parempi kulkea halki halkeilevan jään, suuret syvyydet allaan kuin matkata vaunuilla, joiden sisällä vallitsee rakkauden autuus mutta ulkopuolella mielipuolen viha.

Tämä on katkelma tänä syksynä Faroksen julkaiseman Morsian ja muita kauhunovelleja -novellikokoelman niminovellista, joka on minun suomentamani. Yritämättä olla yhtään omakehuinen, on vain pakko todeta, että "Morsian" on mielestäni kokoelman upein novelli. Se on koskettava tarina traagisen lopun saavista häistä, äidinrakkaudesta ja siitä, kuinka ymmärtämättömyydessä tehty rakkauden teko voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Novelli saa kiinnitämään huomion siihen, kuinka kohtelemme mielisairaita ja siihen, että "hullun" ääntä ei saa vaientaa vain siksi, että hän on hullu. "Morsian" on novelleista mielestäni se romanttisin ja lyyrisin, sen kieli on monin kohdin hyvin kaunista ja herkkää. En tarkoita tällä vain omaa suomennostani, vaan tämä kuvaus koskee ennen kaikkea alkukielistä ruotsinkielistä versiota, jonka tyylin toivon tavoittaneeni suomennoksessani.

Novellikokoelma sisältää yhteensä neljä novellia, joilla kaikilla on eri suomentaja. Novellit ovat alun perin ilmestyneen jatkokertomuksina Helsingfors Tidningar -lehdessä ja ilmestyvät nyt ensi kertaa suomeksi. Novellikokoelma syntyi yliopistossamme toteutetun käännöstyöpajan tuloksena, jossa kaikki mukaan ilmoittautuneet opiskelijat saivat kukin oman novellin suomennettavakseen. (Käännösprojektista tarkemmin täällä.) Nämä muut novellit "Morsiamen" (1946) lisäksi ovat "Yöstä aamuun" (1843), "Susi" (1846) ja "Vänrikkivainaan tohvelit"(1847). 

Pidin suunnattomasti myös novellista "Vänrikkivainaan tohvelit", jossa poiketen "Morsiamen" hartaasta vakavuudesta ja sydäntäsärkevästä traagisuudesta vallitsee kepeä leikkimielisyys. Onko jo yksitoista vuotta sitten kuollut vänrikkivainaa alkanut kummittelemaan, kun hänen kuolonkamaristaan alkaa kuulua toisinaan askelten ääniä? Liittyvätkö hänen erikoislaatuiset tohvelinsa tapaukseen? Nuo kummalliset tohvelit, joihin hän eläessään oli niin kovin kiintynyt? Tätä tapausta alkaa selvittämään Pehr Garbin, joka skeptisyydessään pitää moisia kummitusjuttuja vain hameväen pötypuheina.

"Susi"-novellista pidin myös sen viehättävän tarinan ja ennen kaikkea kauniin kielen vuoksi, joka kohoaa erityisesti luontokuvauksissa suorastaan lyyriseen kauneuteen. Pidin myös tarinan kertojanäänestä, joka aloitti tarinan hitaasti ja kuvaillen yksityiskohtia ennen varsinaiseen tarinaan menemista hyvin vanhanaikaiseen kerrontatyyliin:

Syvällä Hämeen sydämessä, synkänvihreiden kukkuloiden juurella ja niemien poimuttaman järven rantamilla, sijaitsi vuosia sitten pappila, pieni kappalaisenpuustelli, joka punaisiksi maalattuine seinineen, valkoisine ikkunaluukkuineen ja tervattuine nurkkineen oli todennäköisesti muinoin ollut mitä mukavin koti vaatimattoman pappisperheen asua. 

"Yöstä aamuun" on jännittävä ja melko juonivetoinen kuolemantapausnovelli, josta löytyy itse asiassa hämmästyttävän samoja teemoja kuin "Morsian"-novellista. Vastikään kuolleen kirkkoherran kuolemaan näyttäisi liittyvän hieman outoja seikkoja, jotka kaipaavat selvitystä ja laittavat miettimään murhan mahdollisuutta. Kauhuromanttisen yliluonnollista tunnelmaa rakennetaan enkelimäisen kauniin ja hyvän Beata-neidon avulla, kuolleen kirkkoherran tyttären, joka toisinaan vaipuu transsinkaltaiseen sekavaan olotilaan, jossa hän näkee ja tietää asioita, joita muut eivät kykene. 

Hyytävää kauhua ja kiihtyneitä sydämensykkeitä Topeliuksen kauhunovellit tuskin tarjoavat, mutta sen sijaan ne tarjoavat hyvin viihdyttävää lukemista, jota tahdittavat toki jännittävät juonenkäänteet, koristaa ja elävöittää Topeliuksen kaunis ja ilmaisuvoimainen kieli ja ihastuttaa hänen vanhanaikainen kerrontatapansa. Näkisin Topeliuksen kauhunovellit ennen kaikkea viihdekirjallisuutena, mutta sille joka haluaa löytää kirallisuudesta aina jonkin elämää suuremman sanoman tai ajatuksen, luulisin Topeliuksen novelleilla olevan myös jotakin annettavaa. Topeliuksen viihdekään ei ole ikinä täysin pinnallista ja ulkokohtaista.

Olen huomannut jo aiemmin pitäväni tavattomasti Topeliuksen tyylistä, kielestä ja tavasta kertoa ja Morsian ja muita kauhunovelleja  istutti minuun kunnon Topelius-innon ja halun tutustua hänen tuotantoonsa laajemminkin.

"Morsiamen" loppu.

Zacharias Topelius

Morsian ja muita kauhunovelleja

Suom. Petra Enges-Pyykönen, Anna Järvenpää, Kalle Keijonen ja Hemmo Määttänen

Faros, 2013

168 s.

Jo meni marraskuu ja saapui joulukuu!

Marraskuu on vierähtänyt ohi uskomattoman nopeasti ja nyt ollaan jo joulukuun puolella! Jee! Silmissä siintää jo joululoman ilo ja rauha, vaikka sitä ennen on vielä aherrettava ja kärsittävä aika paljon opintojen eteen. 

Mennyt viikko on ollut ehkä opiskeluhistoriani stressaavin ja väsyttävin viikko: keskiviikkona vihdoin palautin kirjallisuustieteen proseminaarityöni ensimmäisen version. (Huh & Jee & Iiks: huomenna saan opponoinnissa kuulla tuomioni työstä!) Perjantaina oli erään harvinaisen tylsän ja vaikean kurssin tentti, jonka pelkäsin repuuttavani, mutta onneksi se olikin helpompi kuin luulin. Sain myös samalla ensimmäistä kertaa kokeilla tenttiakvaariota, mikä jostain syystä vähän jännitti ja pelotti etukäteen: siis tehdä tentti sähköisesti tietokoneella tilassa, johon ei saa ottaa mukaan mitään tavaroita (ei edes juomapulloa) ja josta ei saa poistua kesken kaiken minnekään (edes vessaan!) ja jossa pelkät videokamerat valvovat tekemisiäni opettajien sijaan. No loppujen lopuksi huomasin, että akvaariotentti oli oikeastaan erittäin miellyttävä tapa tehdä tentti! Tietokoneella kirjoittaminen on nopeampaa kuin käsillä kirjoittaminen ja kaiken lisäksi vastauksia voi muokata ja korjailla helpommin kuin käsin kirjoittaessa. 

Tällä viikolla olen monena päivänä tehnyt jopa 12-14 tuntisia opiskelupäiviä, joten ei liene ihme, että odotan joululomaa kuin uutta tähteä nousevaa. Viimeinen tenttini on 17.12, jonka jälkeen koittaa noin kolmiviikkoinen vapaus.  Olen ajatuksissani rakentanut suuria pilvilinnoja joululoman suhteen niistä suunnattomista kirjapinoista, jotka aion lukea joululomalla. Ah ihanuutta! Olen myös suunnitellut pitäväni jossain vaiheessa joululomaa lukumaratonin. Viime kesän Blogistanian kesälukumaraton oli sen verran hieno ja rohkaiseva kokemus, että on ollut siitä asti aikeena joku kerta vielä ottaa uusiksi.

Näiden kuulumis- ja lomasuunnitelmahöpinöiden jälkeen listaan marraskuun blogatut kirjat. Opiskelukiireiden vuoksi marraskuun lukusaldo jäi melko pienehköksi:

1. Svenska dagenin kunniaksi luin Tove Janssonin muumikuvasatukirjan Hur gick det sen?. Muumit! <3

2. J.L. Smithin Vampyyripäiväkirjojen Korpinmustan, joka oli kaikessa kliseisyydessään huonoin kirja, mitä vuosikausiin olen lukenut. Joo, mutta kaikesta huolimatta loppujen lopuksi aika mukaansatempaiseva!

3. Luin ja arvostelin blogihistoriani ensimmäisen arvostelukappaleen,  Gustave Flaubertin Bibliomanian, joka oli eriskummallisuudessaan varsin mielenkiintoinen kirja.

4. Toteutin vuosikausia haaveilemani lukuhaaveen ja luin vihdoin Thomas Mannin Buddenbrookit kirjallisuuden proseminaariani varten, sillä jouduin opponoimaan teoksesta tehdyn tutkimuksen.

Joulukuussa kannattaa seurata kirjabloggaajien joulukalenteria, jonka ensimmäinen luukku on tänään avautunut Luettua elämää -blogissa. Tässä koko lista siitä, minkä päivän luukku avautuu missäkin blogissa. Huomiokaa 25.päivän "ekstraluukku", joka avautuu omassa blogissani!

1.12. Luettua elämää

2.12. Kirjakko ruispellossa 

3.12. Kaikkea kirjasta

4.12. Todella vaiheessa 

5.12. Järjellä ja tunteella 

6.12. Kirjallisena. Minna 

7.12. Notko, se lukeva peikko

8.12. Tarukirja 

9.12. La petite lectrice 

10.12. Luen ja kirjoitan 

11.12. Kulttuuripohdintoja

12.12. Luettua

13.12. Lurun luvut

14.12. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

15.12. Kirsin kirjanurkka

16.12. Pinon päällimmäinen

17.12. Calendula

18.12. Kulttuuri kukoistaa

19.12. Tea with Anna Karenina

20.12. Lukutoukan kulttuuriblogi

21.12. Anna minun lukea enemmän 

22.12. Kolmas linja

23.12. P.S. Rakastan kirjoja

24.12. Orfeuksen kääntöpiiri

25.12. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Kaunista joulukuuta kaikille! 

Thomas Mann: Buddenbrookit

Jess, minä tein sen! Luin teoksen, jonka olen halunnut lukea monen monta vuotta sitten jo! Enkä pettynyt en, sillä Thomas Mannin Buddenbrookit oli hieno ja upea tarina, mutta tämän lisäksi löysin siitä myös jotakin

muuta, mitä en ollut osannut odottaa: kirpeää satiiria.

Tilaisuuden toeteuttaa vihdoin ja viimein tämä vuosia mielessä ollut lukuaie  kirjallisuuden proseminaari, jossa minun oli viime maanantaina opponoitava eräs työ Buddenbrookeista. Opponointia varten oli tietysti luettava primaarilähde, jotta voisi olla jotakin sanottavaa aiheesta.

Bloggasinkin teokseen liittyen viime viikonloppuna bloggauksen Sontapompelista ja siitä, kuinka oliosta tuli olento, jossa tarkastelin muutamaa suomennokseen liittyvää seikkaa: sontapompeli-sanan riemastuttavuutta sekä olio-sanan käyttöä konteksteissa, joissa mielestäni pitäsii käyttää olento-sanaa. Tämä bloggauksen on tarkoitus keskittyä vähän tähdellisempiin asioihin perinteiseen kirjabloggaustyyliini.

Buddenrbrookien alaotsikko "erään suvun rappeutumistarina", kertookin aika pitkälle, mistä teoksessa on kyse. Se on sukuromaani, joka kertoo mahtavan saksalaisen kauppiassuvun, Buddenbrookien tiestä rappioon. Se ei kuitenkaan ole lainkaan niin synkkä ja ikävä kirja kuin etukäteen kuvittelin, vaikka tietysti loppua kohti tarina saa melko traagisia piirteitä. Teos kattaa melko pitkän ajan: tarina alkaa vuodesta 1835 ja pättyy vuoteen 1877. Henkilögalleria on laaja ja rikas – tarinaa seuratessa saa päänsä aikamoiseen pökerrystilaan ohi vilahtavien hahmojen nimien kanssa. Mielestäni ehkä keskeisimmäksi hahmoksi nousee kuitenkin Antoinette eli Tony Buddenrbrook, joka lähes ainoana hahmona on mukana aivan alusta aivan loppuun saakka tarinassa.

Buddenbrookit tarjoaa kuvauksen varakkaan saksalaisen porvariperheen elämästä, joka näyttäytyy melkeinpä hieman sadunhohtoisena 2000-luvun lapselle. Kaikki ne suuret perhepäivälliset, joiden ruokalajien määrästä ei ole tulla loppua. Ja se perhelääkäri, joka määrää jokaiseen vaivaan palasen kyyhkysenlihaa ja palasen ranskanleipää. Suuri ja upea talo, jossa riittää vilinää ja melskettä, paljon sukulaisia ja vieraita. Maailmankuva, jossa kaikkein tärkeintä on ajatella suvun kunniaa ja menestystä. Se tunne, että kuuluu sukuun, joka on koko kaupungin merkittävin suku, ja toisaalta se tunne, kun tuntuu, että suku  on liukumassa pois sille suodulta kunniapaikalta. En kadehdi en tällaista elämää, mutta sitä on vain äärimmäisen mielenkiintoista seurata romaanin muodossa!

Lempihahmoni tästä suuresta henkilöhahmogalleriasta oli Hanno Buddenbrook, jonka elämää seurataan romaanin loppupuoliskolla. Hän on yliherkkä ja tunteellinen sekä melko sairaalloinen pieni poika, josta isä Thomas yrittää kasvattaa raavaampaa miestä, kauppahuoneen jatkajaksi siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Hannon suurin intohimo on soittaminen. Hannon elävästi kuvaillut soittokohtaukset olivat mielestäni kirjan upeimpia ja tavallaan myös hauskimpia kohtauksia. Hannon antautuminen nimittäin soittamisensa lumoihin saa jo miltei huvittavia piirteitä:

Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka alkuperäisessä yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului aivan hiljaa, pianissimo, e-mollisointu tremoloineen... Se kasvoi, paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä fortea dissoneeraavan, perussävellajiin johtavan Cis`n. Ja stradivariuksen ympäröidessä tuonkin Cis`n sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta paisuttaen sen fortissimoon. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut vaipuminen takaisin H-duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!... Ei vielä...ei vielä! Vielä hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta tyydytys olisi sitä suloisempi... Vielä viimeinen, viimeinen pisara tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää, tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain silmänräpäyksen... Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti sysäyksittäin nenän kautta... nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti olkapäille, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän pedaalia käyttäen, – viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, – vaipui takaisin H-duuriin, kohotti sävelen fortissimoon ja lopetti sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.

Pidin Buddenbrookeista, sen hitaasti kehitellystä tarinasta, verkalleen etenevästä kerronnasta ja  sen aistillisesta kielestä. Niin, ja tietysti se sontapompeli kruunasi aivan kaiken! (Uudessa käännöksessä tämä loistava sana on kuulemma sianpillu – ei, ei sanon minä!)

Thomas Mann

Buddenbrookit

(Buddenbrooks, 1901)

Suom. Siiri Siegberg

WSOY

606 s.