Sontapompelista ja siitä, kuinka oliosta tuli olento

Joskus on kiva viilata pilkkuja, vai mitä ystävät? Takertua yksittäisiin sanoihin ja vääntää ja pohtia niitä joka kulmasta. Lukemisen alla oleva Thomas Mannin Buddenbrookit innosti minut tekemään postauksen muutamasta silmääni pistävästä jutusta. Kunnollinen, hieman tähdellisempiin asioihin keskittyvä postaus Buddenbrookeista luvassa myöhemmin blogissani. Mutta nyt, rakkaat ystävät, viilatkaamme pilkkuja!

Yleensä pilkunviilaus on jonkinlaista kritisointia (jollaista olen itse aiemmin esimerkiksi harrastanut postauksessani "Oletkos kuullut pisimuurahaisista? Pilkunviilaajan näkemys Muumipapan ja meren suomennoksesta"). Tällä kertaa ajattelin keskittyä kuitenkin erään sanan suorastaan riemastuttavaan suomennokseen sekä etymologiseen pohdintaan olio- ja olento-sanojen suhteesta.

Ette kuulkaas arvaa, millaiseen hurmostilaan sana sontapompeli saattoi minut! Se on sana, joka kaatoi Tony Buddenbrookin avioliiton. Hirmuinen sana, joka oli lähtöisin Tonyn aviomiehen huulilta ja jota miehensä pettämisestä kiinni saanut Tony ei pitkiin aikoihin tohtinut toistaa, sillä niin hirmuinen se oli. Mutta viimein, tuo hirmuinen sana, josta on tehty jo aiemmin kova hälinä ja jonka kamaluutta Tony on alleviivannut, tulee ilmi yhtä aikaa sekä Tonyn läheisille että lukijalle:

Myöhemmin, jollakin ikuisesti selittämättömällä tavalla saivat perheen jäsenet tietää sen "sanan", sen hirmuisen sanan, jonka herra Permaneder oli antanut luiskahtaa suustaan tuona kohtalokkaana yönä. Miten se kuului? – "Mene helvettiin, sontapompeli!"

Näin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto.

Tämä kohta sai minut repeämään äänekkääseen nauruun, joka vaihtui kutkuttavaksi kikatukseksi, josta ei meinannut tulla loppua. Ihailen kääntäjän luovuutta sontapompelin suomennoksessa. Oletan, että luovuutta tässä on saanut käyttää, sillä saksaakin osaamattomana tiedän, että sontapompelille tuskin löytyy alkukielestä suoraa käännösvastinetta. En myöskään tiedä, mikä tuo sontapompeli on ollut alkukielessä, mutta se ei ole olennaista tässä pilkunviilaajan ylistysvirrestä koskien sanan loistavuutta. Sana nimittäin sopii mielestäni kuin pompeli sontaan tuossa kontekstissa! 

Sana on hyvin huvittavan kuuloinen, mikä korostaa kohdan satiirista hauskuutta. Suomennoksen osuvuutta korostaa se, että Tonyn ja hänen aviomiehensä suurimpana luonteen erona on ollut se, että edellinen on saanut hienostuneen kasvatuksen ja käyttää sanoja valikoiden ja hienosti, jälkimmäinen on puolestaan karkeakäytöksinen ja -sanainen, kasvanut täysin erilaisessa ympäristössä kuin Tony. Niinpä tähän sontapompeliin tiivistyy satiirisella tavalla koko herra Permanederin luonne ja kasvatus. Se on sana, jonka voisi olettaa livahtavan juuri hänen kaltaisensa ihmisen huulilta, mutta ei ikinä hänen vaimonsa kaltaisen huulilta. Siksi sana onkin niin suuri järkytyksen aihe Tonylle. Sanalla ja sen luomalla reaktiolla nauretaan paitsi herra Permanederin korostuneelle hienostumattomuudelle, myös Tonyn korostetulle hienostuneisuudelle.

Luulen, että aion ottaa sontapompelin käyttöön omaan sanavarastooni!

Mutta se sonnasta ja pompeleista, siirtykäämme nyt olioihin ja olentoihin. 

Joskus alkusyksystä lukiessani ääneen L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosia isälleni kiinnittyi huomioni sanaan olio sellaisessa kontekstissa, jossa olisi mielestäni ehdottomasti pitänyt olla sana olento. Muistan keskustelleeni asiasta isänikin kanssa, joka oli kanssani yhtä mieltä siitä, että siinä pitäisi lukea olento eikä olio. En nyt harmikseni pysty löytämään tuota kohtaa kirjasta. Sana viittasi ihmiseen (muistaakseni Annaan?), ei kuitenkaan halventavassa merkityksessä, vaan täysin kunnioittavassa. Oliosta minulle tulee mieleen pienet, vihreät ja limaiset ulkoavaruudesta saapuneet avaruusoliot tai jotkin muut kummajaiset. Jokin, jota on ehkä joko vaikea määritellä tai jokin, joka on vastenmielistä.(Toki sana on tuttu minulle filosofisena terminä, mutta se on täysin eri asia.) Olio ei mielestäni voi missään nimessä olla ihminen, paitsi ehkä todella halventavassa  (tai filosofisessa) merkityksessä.

Ajattelin, että olikohan tuo pieni suomennoskömmähdys, mutta nyt Buddenbrookeja lukiessani huomioni kiinnittyi täysin samankaltaiseen olio-sanan käyttöön:

Tuo rakastettava olio [lastenhoitajatar] luki heille Katerlieschenistä, joka lähti maailmalle oppiakseen pelkäämään, Rumpelstilzchenistä, Rapunzelista ja Sammakkokuninkaasta – syvällä, kärsivällisellä äänellä, puoleksi suljetuin silmin (– –).

Lukemani, omasta hyllystäni löytynyt Buddenbrookit-painos on vanha Siiri Siegbergin  vuonna 1925 tekemä käännös. Oma Annan nuoruusvuoteni on Hilja Vesalan vuonna 1920 tekemän suomennoksen vuonna 1961 uudistettu ja tarkistettu laitos.  Molemmat ovat siis aika vanhoja suomennoksia, ja päädyin tämän perusteella tekemään etymologisen päätelmän, että olio-sanan merkityksen on täytynyt varmasti muuttua vuosien varrella.

Itse asiassa kuitenkin Kielitoimiston sanakirjan (2004) mukaan olio- ja olento-sanojen merkitykset ovat ainakin jossain määrin kuitenkin päällekkäin menevät:

olio³

1. olento, luontokappale, otus. Merkillinen olio. Elolliset oliot. Ihmeolio.

2. fil. olemassa oleva yhtenäinen kokonaisuus.

3. atk tietojen ja niitä käsittelevien toimintojen kokonaisuus

olento^1*J ihmisestä t. eläimestä vars. elollisena oliona; ihmis- t. eläinhahmoisesta kuvitteellisesta oliosta. Ihmiset ja muut elolliset olennot. Ei näkynytainoatakaan elävää olentoa. Nainen, tuo arvoituksellinen olento. Aaveet ja muut yliluonnolliset olennot. Satu-, henki-, avaruusolento.

Tämä ei kuitenkaan horjuttanut täysin tulkintaani siitä, että olio ei ole sopiva sana esille tuomiini kohtiin. On varmasti konteksteja, joissa molemmat sanat ovat käypiä sanoja, mutta tietysti niillä voi olla sävyeroja. Mutta mielestäni Vihervaaran Anna ei ole olio sen paremmin kuin Buddenbrookien lastenhoitajakaan!

Tästä pienestä esimerkistä huomaa, että  vanhojen klassikkoteosten yhä uudesti tehtävät uudistetut suomennokset eivät ole mikään turha juttu. Maailma muuttuu, kieli muuttuu ja niin on myös käännösten muututtava. Sen, joka lukee vanhoja käännöksiä, olisi hyvä pitää mielessään, että jos kohtaa jonkin omituisen sanaolion, ei välttämättä kannata heti suu vaahdossa syyttää kääntäjää taitamattomuudesta. Olio ei välttämättä ollut olio puolivuosisataa sitten.

Oletteko kohdannut "sontapompeleita" tai "olioita" lukemissanne kirjoissa? Entä mitä mieltä olette olio- vs. olento-sanojen herättämistä konnotaatioista?

Halloween vampyyrien parissa: J.L. Smithin vampyyripäiväkirjojen Korpinmusta

J.L. Smith

Vampyyripäiväkirjat: Korpinmusta, 2010

(The Vampire Diaries: The Awakening, 1991)

Suom. Joel Kontro

Otava

218 s.

Kaksi viikkoa sitten perjantaina, pyhäinmiestenpäivän aattona, kun monet muut olivat halloween-bileissä, makasin minä sänkyni pohjalla flunssaani hoitelemassa ja vietin omalla tavallani halloweenia: luin nuorten vampyyriromaanin, J.L. Smithin vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen osan Korpinmustan. Kirja veikin minut oikein kunnon kauhutunnelmiin ja halloweenhenkeen. Eräs kirjan jännittävimmistä ja käänteentekevimmistä kohtauksissa sattuu nimittäin juuri halloweenina, ja tietysti vampyyrikirjallisuus itsessään on mitä oivallisinta halloweenlukemista. Oli oikein hauska yhteensattuma, että päädyin lukemaan tätä juuri halloweenin aikoihin. Se ei nimittäin ollut mitenkään tarkoituksellista.

Kirja edustaa genreä, jota en ikinä vapaaehtoisesti lukisi. Vampyyrikirjallisuus ja nykyaikainen kauhukirjallisuus eivät ole minun lajini, ei myöskään sen paremmin nuorten viihdekirjallisuus. Kaikkea tätä nimittäin edustaa Korpinmusta. Jouduinkin lukemaan tämän kirjallisuuden proseminaariani varten ja ylittämään mukavuusrajani oikein rymisten. Mutta lopputulos ei ehkä ollut aivan niin hirmuinen ja vastenmielinen kuin olisin voinut kuvitella ennen lukemista tai teoksen alkupuolella.

Kirja on nuortenkirjallisuutta isolla N:llä. Siis kirjallisuutta, jonka uskoisin uppoavan lähinnä vain oikeasti kohderyhmän ikäisiin. Siis aivan eri kategoriaa kuin oman seminaarityöni tutkimuskohde L.M. Montgomeryn Anne of Green Gables, joka on nuortenkirjallisuutta pienellä n:llä, eli vetoaa syvästi myös moniin kohderyhmäiän ohittaneisiin. Siksi oli vaikea erityisesti alkuun suhtautua kirjaan ja päästä mukaan kirjan maailmaan. Tunsin, että nämä jutut ja tämä maailmankuva on niin totaalisesti ohi elämässäni. Tai no, en tiedä, ovatko ne ikinä oikeastaan edes ollut osa sitä.

Kirjan kliseisyys ja pinnallisuus tuntui suorastaan vastenmieliseltä. Tässä muutama oiva sitaatti havainnollistamaan, mitä tarkoitan (myös kansikuvaan kiteytyy aika paljon tästä asiasta!):

Elena nousi seisomaan ja riuhtaisi päälleen punaisen silkkikimonon. Hän ei vilkaissutkaan kirsikkapuisen lipaston päällä olevaan koristeelliseen viktoriaaniseen peiliin; hän tiesi varsin hyvin, mitä peilistä heijastuisi: tyylikäs ja hoikka vaaleaverikkö Elena Gilbert, lukionsa tyylitietoisin oppilas, jota kaikki pojat himoitsivat ja jokainen tyttö kadehti. Nyt hänellä vain sattui olemaan naama vinossa ja suu mutrussa.

(– – –)

Poika oli vain kävellyt hänen ohitseen. Osoittamatta vähäisintäkään huomiota. Elena ei saanut päähänsä, koska näin olisi viimeksi tapahtunut. Kaikki pojat ainakin katsoivat häneen. Jotkut vislasivat. Jotkut vain tuijottivat. 

Ja Elena oli aina ollut täysin sinut asian kanssa.

Sillä mikäpä nyt olisi poikia tärkeämpää? Ympärillä pyörivät pojat olivat merkki siitä, kuinka suosittu tai kaunis oli, ja heitä saattoi hyödyksi monin tavoin. Joskus he saivat tuntemaan jännitystä, joka tosin harvemmin kesti kovin pitkään, toisinaan he olivat iljettäviä alusta lähtien.

Valtaosa pojista oli kuin koiranpentuja, Elena ajatteli. Omalla tavallaan suloisia, mutta eivät korvaamattomia.

Alkuun kiinnitin paljon huomiota tämänkaltaisiin kohtiin ja tunsin vastustamatonta halua kuolla myötähäpeästä kirjailijan puolesta. Mutta vähitellen aloin kiinnittämään enemmän huomiota juoneen, joka lopulta kuitenkin vei minut mukanaan. Kirja oli lopulta kuitenkin hyvin jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka en sille valitettavasti muita ansioita pysty lukemaan. 

Kerrotaanpa sisällöstä lyhyesti sen verran, että päähenkilönä on lukionsa primadonna, itserakas ja yli-itsevarma, (omissa silmissäni) ärsyttävyyden huippu Elena Gilbert, joka on kaveriporukkansa johtohahmo. Lukioon ilmaantuu uusi ja mystinen italialainen poika Stefan, josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Hän on oikea komistuksien komistus ja vetää välittömästi puoleensa Elenan huomion. Tyttö on päättänyt kietoa tämän komistuksen huomion puoleensa,  mutta yllätten se ei olekaan kovin helppo temppu.  Miksei Elena, joka on tottunut siihen, että kaikki pojat lankeavat polvilleen hänen jalkojensa juureen, onnistukaan saamaan pauloihinsa tätä muukalaista? Poika tuskin huomaa Elenan olemassaoloa, vaikka tämä tekee kaikkensa kiinnitäkseen hänen huomionsa.

Pian ympäristössä tapahtuu outoja ja pelottavia asioita. Hautausmaalla eräs mies löydetään henkitoreissaan, kuoleman kielissä. Vaikuttaa siltä kuin joku olisi purrut häntä kaulaan ja kuin tämä joku olisi ollut ihminen. Lukija alkaa saada vihjeitä siitä, kuinka mystinen Stefan olisi vampyyri ja niin vampyyriseikkailu voi alkaa!

Yllättäen huomasin jopa harkitsevani saatuani teoksen päätökseen, että minua houkuttaisi jopa lukea kirjan jatko-osat. Teos kun jäi niin kutkuttavan jännittävään kohtaan! Niin, ja siitä huolimatta, että tämä oli ehkä yksi huonoimmista kirjoista, jonka olen vuosikausiin lukenut!

Oletteko te lukeneet aikuisiällä Nuortenkirjallisuutta isolla N:llä? Kokemuksia?

Svenska dagen: Tove Janssonin "Hur gick det sen?"

Trvelig svenska dagen, alla mina kära läsare!

Tänään ollaan vietetty svenska dagenia eli ruotsalaisuuden päivää. Tajusin asian vasta aamupäivällä katsoessani kaverin facebook-tilapäivitystä, ja harmittelin kovasti sitä, etten ollut tajunnut asiaa aiemmin ja osannut varautua sopivalla suomenruotsalaisella lukemistolla. Onhan suorastaan tulevan ruotsinopettajan moraalinen velvollisuus hehkuttaa blogissaan tätä suurta ja tärkeää päivää!

Mutta eipä hätää! Vaikka päiväni olikin kiireinen, nappasin kirjastossa käydessäni hyllystä Tove Janssonin ihastuttavan muumikuvakirjan Hur gick det sen? (Kuinkas sitten kävikään?), ja lukaisin sen tuossa tuokiossa. Nyt svenska dagenin viimeisinä hetkinä vielä ehdin juuri ja juuri blogatakin siitä!

Muumi-romaaneja olen lueskellut viimeisen reilu vuoden aikana useampia, mutta nämä kuvakirjat, joita kirjaston hyllystä löytyi useampiakin, ovat vielä olleet minulle tuntemattomia.  Mutta tästä alkoi Tove Janssonin muumikuvakirjojen valloitusretkeni, jonka toivon jatkuvan vielä muihin teoksiin. Ensimmäinen etappini tällä matkalla oli nimittäin oikein riemastuttava ja miellyttävä kokemus!

Från mjölkbutiken klockan fem,

ett litet mumintroll gick hem.

En kanna full med mjölk var

och vinden suckade och ven

i skogens alla mörka trän –

det var ej långt från skymningen.

VAD TROR DU ATT DET HÄNDE SEN?

Näin alkaa jännittävä tämä tarina, jonka jokainen sivu päättyy versaaleilla kirjoitettuun kysymykseen "VAD TROR DU ATT DET HÄNDE SEN?" ja joka alusta loppuun noudatti riemukseni loppusointukaavaa. En tiedä, mikä siinä on mutta rakastan riimitettyjä satuja! Sellaiset ovat sanalla sanottuna mielestäni riemastuttavia.

Kirjassa on vähän uhkaava jännityksen tuntu ja värimaailma on melko synkänpuoleinen. Myös kuvituksen muotokielessä on jotain uhkan ja jännittävyyden tuntua. Jännitystä lisää tietysti se, kun joka sivulla kysytään, kuinkas sitten kävikään. Toistuva kysymys pitää yllä juonen jännitettä. Yksi riemastuttava ja hauska juttu kirjassa on kuitenkin se, että  jokaisella sivulla on jokin aukko, josta näkyy pieni osa seuraavan aukeaman kuvaa. Aukko suorastaan kutsuu lukijan kääntämään sivua ja ottamaan selvää, kuinkas sitten kävikään.

Tässä kirjassa on kadonneita Pikku Myitä, kuvan läpi kauhusta juoksevia Vilijonkkia, dramatiikkaa ja jännitystä. Mutta koska tämä on kuitenkin muumikirja, päättyy kaikki kuitenkin perin muumimaiseen idylliin: lopulta kaikki kokoontuvat tuon suuren rauhan ja lempeyden lähteen eli Muumimamman ympärille syömään pullaa ja juomaan mehua.

Nu är altt farligt slut för dem

som äntligen har kommit hem!

ty se på denna vackra bild

hur mumintrollets MAMMA mild

bland rosorna i gräset satt

och rensa vinbär i en hatt!

Välkomna! sa hon. Hej! AHA,

där har vi mjölken – det var bra!

nu tar vi var sitt litet glas

och gör en bull-och-bjölk-kalas!

Kom in i huset, LiLLa vän!

VAD TROR DU ATT DET HÄNDE SEN?

ack!

när mjölken skulle källas ur

så satt den fast, för den var sur!!

Men MUMINMAMMAN sa med KRAFT:

vi dricker hädanefter saft!!!!

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Kunpa oikeassa elämässäkin kävisi aina niin hyvin kuin muumien ihanassa maailmassa! Ota hieman mehua ja pullaa, niin aurinko alkaa taas paistamaan!

Tove Jansson

Hur gick det sen? (1952)

Alfabeta bokförlag AB

n. 23 s.

Hyvästi lokakuu, tervetuloa marraskuu!

Lokakuu oli blogini kannalta monella tapaa mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen kuukausi. Ensinnäkin kävijämäärät rikkoivat blogini historian ennätyksen: lokakuussa blogiini rekisteröityi 3019 käyntiä, kun taas sitä edellinen ennätys on viime joulukuulta, 2656 käyntiä. Bloggauksia kertyi omiin mittapuihini nähden melko paljon, vaikkei kuitenkaan mitenkään ennätyksellisen paljon, eli 13 kappaletta. Siihen nähden on yllättävää, että luettuja kirjoja ja siis myös kirja-arvioita kertyi ainoastaan kolme. 

Lokakuussa luin:

1. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaanin, joka oli hyvin vaikuttava ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Kirja kietoi lukijansa täydellisesti pauloihinsa ja piti tiukasti otteessaan aivan alusta loppuun asti. Kaikki se, kuinka asiat paljastuvat hyvin hiljaa ja vähitellen, kuinka kertoja panttaa ja pihtaa tietoja nostaakseen jännitystasoja, teki kirjasta hyvin kiehtovan.

2. Charles Dickensin Dombey ja poika -romaanin. Tämä miltei tuhtatsivuinen järkäle vaati oman aikansa, mutta palkitsi lukijan vaivan hyvin Dickensmäiseen tyyliin. Dickensin polveilevan tarinankerrontatyylin kiemurat vetävät minulta kerta toisensa jälkeen jalat alta ja saattavat hurmoksiin. Tämä on koskettava tarina isä–tytär-suhteesta, rakkauden janosta ja kaipuusta. Siitä, kuinka jokainen lapsi haluaisi olla rakastettu ja siitä, kuinka saavuttamatonta se voi olla. 

3. Emilia Lehtisen ja Laura Valojärven Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti -sadun 18.10 vietetyn Satupäivän kunniaksi. Tämä hykerryttävän hauskan ja hulvattoman runomuotoon kirjoitetun sadun riimit lumosivat minut, ja miltei innosta hihkuin sitä lukiessani. Onko sinulla kanttia / heittää kohtalon lanttia? kysyi kirja kerta toisensa jälkeen lukijalta, ja niin sitä heitettiin kruunaa ja klaavaa eri kosijaehdokkaiden edessä! 

Lokakuussa kirjamaailmassani on tapahtunut yhtä ja toista merkittävää, mikä osaltaan selittää sen, miksi bloggauksia on kuitenkin kertynyt aika paljon, vaikka luetut kirjat jäivät aika pieniin lukemiin. Koin esimerkiksi ensimmäiset kirjamessuni, kun minä, koko ikäni joko Turussa tai sen kulmilla asunut, vihdoin ja viimein päätin raahatua niille kuuluisille Turun kirjamessuille! Ja ikimuistoinen viikonloppu se oli, ja sain ensi kertaa tavata monia muita kirjabloggareita. Ihan mahtavaa!

 Lokakuussa myös julkaistiin Morsian ja muita kauhunovelleja -teos, jonka niminovelli on ensimmäinen suomennostyöni. Lisäksi lokakuussa vietin blogini 1-vuotissynttäreitä, jonka kunniaksi järjestin synttäriarvonnan. Uskomantonta ajatella, että blogini on jo niin vanha! 

Kiitos kaikille lukijoilleni, jotka olette olleet seuraamassa niin lokakuutani kuin noin vuoden mittaista blogitaipalettani!

Marraskuun aloitin halloween-tunnelmaan sopivasti lukaisemalla opintojeni sanelemana L.J. Simthin nuorten vampyyriromaanin Korpinmusta. Siitä varmaan lisää blogissani ensi viikolla! 

Luulen, että opintokiireiden vuoksi marraskuu tulee olemaan blogissani tavallista hiljaisempi kuukausi, mutta yritän kuitenkin pitää blogiani ja lukuharrastustani myös kiireiden keskellä sen verran elossa kuin ehdin. 

Mukavaa marraskuuta kaikille!

4 x Anne of Green Gables / Annan nuoruusvuodet

Kirjahyllyni entiset Annat.

Blogissani on vallinut jo puolitoistaviikkoinen hiljaisuus, joten on aika rikkoa se kertomalla viime viikkoisista kirjahankinnoistani ja niihin johtaneista syistä.

L.M. Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäinen osa Anne of Green Gables, suomeksi Annan nuoruusvuodet on lempikirjani, joten ei ihmekään, että hyllystäni löytyi aiemmin teos sekä alkuperäiskielellä enganniksi että suomenkielisenä käännöksenä. Molemmat ovat itsea asiassa verrattain tuoreita kirjahyllyni asukkaita, sillä Anne of Green Gables -romaanin sain viime jouluna joululahjaksi siskoltani paketissa, jossa oli koko Anna-sarja englanniksi pokkariversioina, Basam Books -kustantamon kustantamina.  Annan nuoruusvuodet tilasin puolestaan viime keväänä Adlibriksestä täydentämään hyllyäni. Minun oli tarkoitus nimittäin kirjoittaa keväällä proseminaarityötäni Anne of Green Gables -romaanista, ja ajattelin, että rinnalla olisi hyvä lukea suomenkielistä painosta, joten päätin ostaa hyllyyn oman kirjan, jota voi sotkea omilla merkinnöillä ja raapustuksilla niin paljon kuin haluaa. (Kirjallisuustieteessä primaarilähteen on oltava aina (mahdollisuuksien mukaan) alkukielinen teos.)

Proseminaarityöstäni ei kuitenkaan tullut valmista viime keväänä, ja tänä syksynä on menossa uusi yritys. Turhauduin kuitenkin hyllystäni löytyvään pokkariversioon tutkimusaineistona sen vuoksi, että se on kovin ankea kirja ahkeraan käyttöön ja merkintöjen tekemiseen. Sivut ovat ahdettu aivan täyteen tekstiä ja marginaalit ovat olemattomat. Paperi on ankean harmahtavan väristä (luultavasti jotakin tosi ekologista ja halpaa!), joten sitä pitkään tuijottaessa koko elämä alkaa näyttää harmaalta ja ankealta. Kaiken lisäksi pokkaria on mielestäni vähän hankala lukea, koska se ei pysy samalla tavalla auki kuin kovakantinen kirja. Jotta valitukseni olisi täydellinen, mainittakoon vielä, että pokkari on kulunut vähän reissussa rähjääntyneen näköiseksi, mikä ei tietystikään miellytä tarkkaa esteettistä silmääni.  Siispä päätin, että minun on saatava hyllyyni jokin toinen laitos Anne of Green Gables -teoksesta, joka olisi paitsi vähän esteettisempi, myös helppokäyttöisempi ja lisäksi ehdottomasti kovakantinen. Jos tämän tutkijan tuskan voi tehdä yhtään helpommaksi hankkimalla silmää miellyttävämpi ja käytännön tarpeita paremmin vastaava laitos tutkimuskohteesta, kannattaa toki mielestäni nähdä se vaiva!

Tältä näyttää pokkarin täyteen ahdetut sivut. Paperin ankea väri ei valitettavasti pääse oikeuksiinsa kuvassa.

Niinpä menin kantakirjakauppani Adlibriksen nettisivuille ja kirjoitin hakusanaksi Anne of Green Gables, ja menin suorastaan pökerryksiin siitä vaihtoehtojen moninaisuudesta! Kirjakaupasta löytyi Annoja aivan joka lähtöön, kymmenittäin saman teoksen erilaisia laitoksia eri kustantamoilta.

Kirjan ostaminen nettikirjakaupasta on vähän kuin ostaisi sian säkissä, etenkin jos pitää tärkeänä myös sitä, miltä kirja näyttää sisältä. Aluksi harkitisin jopa useampien kirjojen tilaamista ja sitä, että palauttaisin osan tarkistettuani kotona, miltä ne näyttävät. Lopulta, hyvin pitkällisen ja tuskallisen harkinnan tuloksena päädyin tilaamaan Tundra Books -kustantamon kovakantisen, kuvitetun laitoksen. Kuvitus on Laura Fernandezin ja Rick Jacobsonin käsialaa. Mutta nirppanokka kun olen, meinasin jättää aluksi tämän laitoksen ostamatta siksi, että kannen kuvassa oleva Anna ei näytä mielestäni Annalta: hän on aivan liian pyöreä kasvoiltaan ja ruumiinrakenteeltaan Annaksi. Kirjassa Anna nimittäin kuvataan hyvin laihaksi ja kapeakasvoiseksi. No kuitenkin, liian pyöreä tai ei, päädyin silti tilaamaan kirjan. Kuvitus näytti silti mielestäni hyvältä, vaikkei se vastannut kuvaani Annan ulkomuodosta.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Adlibriksen valikoimia selatessani minua alkoi hieman lapsettaa. Sieltä löytyi nimittäin Anne of Green Gables Coloring Book. Sen nähtyäni hihkaisin innoissani, pakko, aivan pakko saada! Etenkin, kun hinta oli vain muutamia euroja. Kotona vasta huomasin, että kirja ei ole pelkästään värityskirja, vaan itse asiassa sisältää lyhennetyn, lasten version Anne of Green Gables -tarinasta. Onkin mielenkiintoista jossain vaiheessa lukea tarina, ja vertailla, mitä alkuperäisestä romaanista on jäljellä.  Tarinan lisäksi tästä löytyy paljon kuvia, jotka lukija saa itse värittää! Tuskin maltan odottaa, että pääsen värityspuuhiin! :)

Uudet Anne of Green Gables -hankintani.

Kuvitettu laitos koko Anne of Green Gables -teoksesta vastasi hyvin toiveitani, ja olen hankintaani hyvin tyytyväinen. Tätä teosta kelpaa lukea! Itse asiassa muissa teoksen kuvissa Anna ei näytä mielestäni niin epäannamaiselta kuin kannen kuvassa. Kuvitus on jotenkin hyvin elinvoimaisen ja aidon väristä, ja kuvissa on oikeaa Anna-tunnelmaa. Tässä pieniä näytteitä:

Niin sitä pitää! Rihvelitaululla Gilbertiä päähän!

Tätä alla olevaa kuvaa tosin vähän kauhistelin. Pitikö kuvittajan sitten ikuistaa myös Matthewin kuolema? Joku herkkähermo voisi saada noista kalpeista kasvoista traumat. Jollain hyvin sairaalla ja kierolla tavalla tämä kuva on mielestäni visuaalisesti kuitenkin hyvin, hyvin kaunis.

Nyt siis minulla löytyy sama tarina hyllystäni neljänä erilaisena versiona. Löytyykö teidän kirjahyllyistänne samaa kirjaa usealla eri kielellä tai useana eri painoksena?

Satupäivän kunniaksi: hykerryttävä prinsessasatu Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti!

Tänään perjantaina 18.10 vietetään satupäivää, ja jotkut kirjablogistit ovat juhlineet koko viikkoa satuviikkona. Minä päätin juhlistaa tätä päivää lainaamalla kirjastosta jonkin sopivan yhdeltä istumalta luettavan sadun ja lukea ja blogata siitä.

Kun eilen kirjaston satuosastolla harhailin, enpä arvannut millaiseen hykerryttävän ihastuttavaan ja hupaisaan helmeen käteni osuivatkaan tarttuessani Emilia Lehtisen kirjoittamaan ja Laura Valojärven kuvittamaan Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti -nimiseen kuvakirjaan. Teoksen alaotsikko on Kertomus lohikäärmeiden kasvatuksen asiantuntijoille, mikä paljastaa kenties jotakin teoksen sisällöstä.

Aluksi

Kun seuraat tätä tarua

neljä eri väristä narua

eri loppuihin johtaa.

Kuka LOHIKÄÄRMEEN kohtaa?

Lieskoja kipinöitä, sauhua.

Tutinaa ja kauhua.

Onko sinulla kanttia

heittää kohtalon lanttia?

Olen vieläkin niin tämän sadun hauskuuden ja ihastuttavuuden lumoissa, että siitä on kerrassan hankala kirjoittaa! Nimittäin niin mielelläni kirjoittaisin kopioisin koko tarinan kaikkien nähtäville, jotta saisin jakaa kanssanne kaiken tarinan ilon! Mutta en sitä kuitenkaan tee.

Teoksen kuvitus saa jokseenkin surrealistisa piirteitä, mikä sopiikin mainiosti tarinan miltei surrealistisiin mittasuhteisiin yltävään hulvattomuuteen. Värimaailma on aika synkkä, ja toisaalta mietin, onko se ehkä tarpeettomankin synkeä, sillä tarina ei itsessään ole niin synkkä (vaikka loppupuolla kohdataankin hyvin hurjia seikkailuja!). Toisaalta tähän epäkonventionaaliseen ja prinsessan aktiivisuutta korostavaan, hurjia seikkailuja sisältävään ja hullun hauskaan tarinaan ei missään nimessä sovi myöskään perinteisen hennon herkkä ja hempeä prinsessasatukuvitus. Mutta kenties joku välimaasto värimaailman suhteen, esimerkiksi hilpeän iloisia ja voimmakkaita värejä sisältävä paletti olisi istunut tarinaan paremmin? Mutta yhtä kaikki; kuvitus on hieno ja ilahduttavan persoonallinen ja sillä on omat ansionsa.  

Yksi teoksen ilahduttavimmista piirteistä on sen runomuoto. Koko tarina on kirjoitettu loppusoinnutettuun runomuotoon. Koska koko sadun sävy on leikittelevä, loppusoinnut tuovat ikään kuin iloisia yllätyksiä tarinaan: mikä hauska pila kätkeytyykään seuraavaan loppusointuun?

Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti on monella tapaa hyvin epätavanomainen prinsessasatu, ja rikkoo monia prinsessasadun konventioita hulvattomalla tavalla. Itse asiassa kertoja aivan suoraan hyökkää monia ihmisten "harhakuvitelmia" vastaan koskien prinsessoja ja prinsessasatuja, osoittaen miltei moralistisella otteella (tässä haiskahtaa hieman feministinen naiskuva!), kuinka lukijan on syytä heittää moiset kuvitelmat romukoppaan: 

Muistatko tarujen prinsessan

jolla oli hurjan pitkä tukka?

Hän muka vankina tornissa kyyhötti

ja prinssiä odottaa nyhjötti

ihan kuin joku avuton rukka.

Sattuiko kenelläkään tulemaan mieleen

että tyttö voisi sitoa lettinsä

koska tahansa ikkunan pieleen

ja ottaa esille kynsienhoitosettinsä?

Naks! Saksilla tilanteen ratkaista,

niskasta letin katkaista,

alas lettiä pitkin kavuta

ja antaa käärmeen lieskojen savuta.

Mutta mistä kertookaan itse tämän sadun tarina? Prinsessa Wilhelmiinaa ei miellytä tavalliset prinssit, sillä itse asiassa tämän sadun maailmassa ei kukaan prinsessa jaksa sellaisia. 

Kaikki prinsessat ovat kosijoiden suhteen nirsoja.

He saavat prinsseiltä kukkasia

mutta jakavat säälimättömästi rukkasia.

( – –)

On prinsessoilla suru,

yhteinen vatsanpuru:

entä jos kaikki prinssit ovat torvia?

Entä jos prinsessa rakastuu

ihan tavalliseen poikaan

joka tykkää kioskilla lorvia

  ja kaivelee nenää ja korvia?

Mikä hirmuhuuto silloin soikaan?

No kyllähän voi arvata, kuinka käy! Tämä epäkonventionaalinen prinsessa menee ja rakastuu ihan tavalliseen poikaan ja saa aikaan kuninkaan taholta hirmuhuudon. Mutta mitä tehdä, kun prinsessa tulee aivan rakkaudesta sairaaksi?

Kohtaloa ei käy kiertäminen ja lukija saa osallistua tämän tarinan tekoon heittämällä aina kohtalon lanttia eri kosijaehdokkaiden edessä! Tuleeko kruuna vai klaava, kuka onkaan prinsessan saava?

Lukija kohtaa kerta toisensa jälkeen seuraavaan kysymykseen: ONKO SINULLA KANTTIA / HEITTÄÄ KOHTALON LANTTIA?

Lantin tuloksen määräämänä lukija ohjataan kääntämään jokin tietty sivu, ja tarina jatkuu. Mutta koska lukija ei kuitenkaan ikinä ole tyytyväinen lantin antamaan loppuratkaisuun, johtaa itse asiassa koko tarina lopulta siihen yhteen ja samaan ratkaisuun, jota lukija toivoo. 

Mutta sinne ei päästä helposti: Wilhelmiina kasvattaa vahingossa tuittupäisyydellään taikaruukusta lohikäärmeen, joka täyteen mittaan kasvettuaan uhmaa koko kuningasskunnan olemassaoloa. Kuka pelastaa vai pelastaako kukaan Wilhelmiinan ja koko kuningaskunnan lohikäärmeen kynsistä? Seuraa hurja seikkailu lohikäärmeen ruuansulatuselinten sokkeloissa, ja kaikki ei pääty kuitenkaan ihan sillä perinteisellä onnellisimmalla tavalla, vaikka tavallaan se päättyykin juuri sillä tavalla! Tästä kirjasta ei yllätyksiä puutu!

Lopuksi, itse tarinan päätyttyä ohjeistetaan vielä hyvillä käytännön neuvoilla lukijaa (tämä tuli kuin pisteenä i:n päälle kaiken tämän hauskuuden jälkeen ja oli lempikohtani teoksessa):

Oi ja voi, kuinka silmittömän rakastunut olen tähän hupaisista hupaisimpaan prinsessasatuun! Satujen maailmassa on taikaa ja viehätystä sekä mielikuvituksen juhlaa, mikä jaksaa vedota myös 24-vuotiasiin prinsessoihin!

Emilia Lehtinen (kirj.) ja Laura Valojärvi (kuv.)

Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti (2012)

WSOY

50 s.

Satumaista satupäivää kaikille lukijoilleni! Muistakaa panna hanttiin, jos kaikki ei mene mielen mukaan!

Charles Dickens: Dombey ja poika

Chalres Dickens

Dombey ja poika

(Dombey and Son)

(ilm. 1847-1848)

Suom. Aino Tuomikoski

Karisto

956 s.

Oi, ihana, ihana Dickens! Edellisen Dickens-kokemukseni eli Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut -teoksen jälkeen päädyin siihen tulokseen, että Dickens taitaa olla virallinen lempikirjailijani, eikä Dombey ja Poika aiheuttanut minulle mitään syytä vetää sanojani takaisin. Päinvastoin! Tämä seikkailu kyllä kesti minulla aika kauan, nimittäin tämän tiiliskiven valloittaminen kesti ainakin n.5-6 viikkoa, sillä siinä ohessa ja välissä olen lukenut paljon muuta.

Varoitus: Seuraavaksi seuraa pieni juonipaljastus (mutta ei kovin paha)

Dombey ja poika on kirja, joka ei kerro siitä, mistä lukija voisi sen olettaa kertovan nimen perusteella. Toisaalta se nimenomaan kertoo siitä, mistä nimi sen kertoo kertovan, sillä kirjan nimi saa myöhemmin muita merkityksiä – mutta eri merkityksiä kuin se ilmeisin merkitys. Aivan oma lukunsa olisikin pohtia, mitä kaikkia meriktysulottuvuuksia kirjan nimeen lopulta liittyykään, sillä tuntuu, että tämä hyvin yksikertaiselta ja simppeliltä vaikuttava nimi Dombey ja poika kasvaa hyvin monimerkitykselliseksi. 

Mainittakoon, että teoksen kannessa ja sisälehdellä teoksen nimi on kirjoitettu isoin kirjaimin DOMBEY JA POIKA, mikä jättää avoimen tulkinnan varaan, onko kyseessä oikeastaan Dombey ja poika vain Dombey ja Poika, sillä näillä eri kirjoitustavoilla olisi kontekstissa ero. Voisin luulla tämän olevan tietoinen ja hyvin älykäs valinta suomentajan taholta. Englanninkielisessä nimessä Dombey and Son ei tällaisia eroavia merkityksiä tietysti olekaan, sillä englannin oikeinkirjoitussäännöt mahdollistavat vain tämän yhden kirjoitusasun, johon kätkeytyy molemmat merkitykset.

Kirja kertoo Dombey-nimisestä kylmästä liikemiehestä, jolla on Dombey ja Poika -niminen rahakas ja maineikas liike. Hänellä on Paul-niminen tyttö ja Florence-niminen poika, joiden äiti kuolee aivan alkumetreillä. Dombey arvostaa pientä Paul-poikaansa, onhan tämä hänen ainoa miespuolinen jälkeläinen koko hänen tulevaisuutensa toivo, Dombeyn ja Pojan tuleva perijä. Sen sijaan Florence, arka, hiljainen, hyvin rakastettava ja rakkautta janoava tyttö on silkkaa ilmaa hänelle – mitä voisikaan tyttölapsi merkitä liikemiehelle, jonka sielu janoaa ainoastaan mainetta ja mammonaa. Vaikuttaa hyvin pitkään siltä, että tämä on tarina Dombeystä ja hänen Paul-pojastaan, siitä, kuinka pieni Paul-poika kasvaa isänsä mittaiseksi ja alkaa harjoittaa isänsä hänen varalleen suunnittelemaa tointa.

Mutta sitten, kas kummaa: sivulla 254, kun tarinaa on vielä 700 sivua jäljellä, sairaalloinen Paul-poika kuolee ja tarinamme jää vaille (oletettua) päähenkilöä. Mutta tämä onkin vain Dickensin pikku kepponen: kaikki tähän asti on ollut vain pientä pohjustusta varsinaiselle tarinalle, ja kirjan sankarittareksi nouseekin Dombeyn tytär Florence. Kirjan juonellinen jännite punoutuu sen kysymyksen ympärille, onnistuuko tuo ihastuttava ja hyväsydäminen tyttö, joka ansaitsisi osakseen enkelienkin rakkauden, saamaan ikinä osakseen isänrakkautta. Paul-pojan kuolema muuttaa isän välinpitämättömyyden tytärtään kohtaan miltei vihaksi. Kuoleman olisi pitänyt korjata mielummin Florence kuin Paul. Kuinka puoliorpo, sekä isän että äidin rakkautta vaille jäävä tyttö selviää yksinään kylmässä maailmassa?

(Juonipaljastusvaara ohi!)

Tässä tarinassa oli mielestäni eittämättä mukana jonkinlainen selkeästi feministinen juonne, mikä on mielestäni ehkä vähän ylltättää Dickensiltä, sillä hänen kirjojensa maailma on tietyllä tavalla hyvin perinteisen patriarkaalinen. Kirjailijan sympatiat ovat ehdottomasti Florence-raukan puoella, joka joutuu kärsimään sydämetöntä ja julmaa kohtelua ainoastaan vain sen vuoksi, että on tyttö. Tämä sukupuolensa vuoksi kärsiminen on hyvin alleviivattua teoksessa. 

Kuten myös muualla Dickensin tuotannossa, on tässäkin nähtävissä selkeä kristillismoraalinen opettavainen ote. Dickens kritisoi sitä käsitystä, että ihmisen arvo olisi mitattavissa rahalla, nimellä ja maineella. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa tytär ei voi tarjota isälleen samalla tavalla rahaa ja mainetta eikä myöskään säilyttää isänsä nimeä (paitsi ryhtymällä halveksituksi vanhaksi piaaksi), mutta tytöt ovat silti arvokkaita ja kaiken rakkauden arvoisia. Tai Dickensin mukaan ainakin pitäisi olla.

Pidän Dickensmäisestä maailmankuvasta. Siinä on kaikki niin kuin pitää. Hyvyys palkitaan ja pahuus joko kääntyy hyvyydeksi tai saa palkkansa. Mutta enpäs kerro, kumpi ratkaisu tässä kohtasi pahuutta!

Lopulta, kaikkien vaikeuksien jälkeen, jää aina elämään ilo, toivo ja kauneus. Rakkaus ja hyvyys voittavat kaiken, voisi olla Dickensin motto. 

Ja aaltojen äänet kuiskailevat joka hetki Florencelle lakkaamattomalla kohinallaan rakkaudesta – rakkaudesta, joka on ikuinen ja rajaton, jolle eivät pane määrää tämän maailman ääret tai ajan loppuminen, vaan joka kestää aina, merten taakse, pilvien ylitse, kaukaiseen näkymättömään maahan asti!