Haaste: Kesän 2013 muistot

Cultturelle ja Mari A antoivat minulle saman haasteen: listata menneeseen kesään liittyvää 10 hyvää ja 10 huonoa asiaa.

Kiitos haastajille mukavasta haasteesta!

Aloitetaanpa positiiviesta päästä. Siispä tässä:

Kesässäni oli hyvää:

1. Itse kesä! Auringonpaiste, vihreä ruoho, kukkiva luonto, lämpö, kesän tuoksu, kesän tunnelma ja se kaikki! <3

2. Kaikki ihanat kesäiset juhlat, joita tänä kesänä oli oman mittapuuni mukaan aika monia! 

3. Kaikki ihanat ystävät, hetket heidän kanssaan ja tunne siitä, että minulla on ympärilläni paljon rakastavia ihmisiä.

4. Kirjat! Tämä oli ensimmäinen kesä kirjablogin kanssa ja blogin pitäminen on kasvattanut huomattavasti intoani ja ahkeruuttani lukemisen suhteen. Luin tänä kesänä enemmän kuin minään aikaisempana kesänä.

Ihanaa kirjojen kesässä oli erityisesti hetket, jotka vietin jossakin ulkona mukavassa paikassa kirjan ja mahdollisesti hyvien eväiden kera. Lukuhetkiä aurigon alla tulen kaipaamaan talven saapuessa!

5. Blogistanian kesälukumaraton II, ensimmäinen lukumaratonini (tai ensimmäinen mikä tahansa -maratonini) oli yksi yksittäisistä kesän huippukokemuksista. 24 tuntia aikaa keskittyä pelkästään kirjoihin ja lukemiseen (ja herkutteluun) - ah ihanuutta! <3

6. Hankin kesällä älypuhelimen. Pienten alkuhankaluuksien jälkeen opin suuresti arvostamaan älypuhelimen ihmeitä!

7. Mansikan maku! <3 (jota näin mansikanmyyjänä saa maistaa kiitettävän usein)

 8. Kaikki herkut ja herkutteluhetket! Jäätelöt, kakut yms. ihanuudet nostavat kesätunnelmani kattoon!

9. Olen tänä kesänä reissaillut enemmän kuin pitkään aikaan, vaikkakin vain kotimaassa. Reissailu on oiva keino irrottautua arjen rutiineista ja pitää hauskaa, etenkin kun on hyvää seuraa :)

10. Tunne siitä, että olen voinut nauttia kesästä ja ottaa kaiken ilon irti kesälomasta, odottamatta lainkaan malttamattomana opintojen alkamista.

Kesässäni oli ikävää

1. Tietokoneen kovalevy hajosi heinäkuussa ja sen mukana meni kaikki koneelleni tallennetut tiedot ja tiedostot, joita ei kuulemma enää saa ronkittua ulos. Eniten jään itkemään kaikkia menetettyjä valokuviani noin parin vuoden ajalta! (Syy, miksi kuvien kaivelu tämän bloggauksen tekemiseen oli hyvin haastavaa)

2. Blogini on reistaillut, minkä vuoksi bloggaaminen oli äärimmäisen vaivalloista yhdessä vaihessa. Ne vaikeudet ovat kuitenkin nyt takanapäin, kiitos selaimen vaihdon!

3. Yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystäväni muutti heinäkuun alkupuolella Amerikkaan, koska menee (itse asiassa juuri tänään!) naimisiin arizonalaisen miehen kanssa. Ikävä ja haikeus on suuri, ja lentokentällä ei meinannut tulla kyynelistä loppua! Onneksi sain viettää paljon aikaa ystäväni kanssa tänä kesänä ennen kuin hän lähti merten taakse <3

4. Olin alkukesästä aika pitkään flunssassa, mikä vähän häiritsi elämää (Ja olen taas!)

5. Tämä kesä hulahti ohi aivan liian nopeasti. Tule pian takaisin, kesä rakas!

Nyt loppui mielikuvitus. En keksi enempää. Minulla oli hyvä kesä, toivottavasti oli teilläkin!

Jaan haateen eteenpäin seuraaville blogeille:

Todella vaiheessa

Orfeuksen kääntöpiiri

Tarukirja

Anna minun lukea enemmän

Sheferijm

Tarttukaa haasteeseen tai jättäkää väliin!

Maria Jotuni: Rakkautta

Maria Jotunin Rakkautta-novellikokoelma hoitui sujuvasti ja kepeästi yksi päivä mansikanmyyynnin ohella, ja olen näin ollen taas yhtä kirjaa lähempänä tavoitettani Suomen kirjallisuushistorian kurssin suhteen.

Novellikokoelma yllätti minut. Ja lähinnä positiivisesti. 

Mielikuvani teoksesta oli jotakin hyvin modernia, "liian modernia" makuuni. Mutta maailma, jonka kohtasin heti ensimmäisellä sivulla, veikin minut jonnekin hyvin kauas, mikä pisti selkeimmin heti silmään kielen tasolla. Novellien kieli on hyvin vanhahtavaa ja antaa mielestäni tarinoille kauniin nostalgisen hohteen, mistä pidin.

Toisaalta väärät ennakko-oletukseni kirjan suhteen johtuivat myös aika pitkälti siitä, että teos on julkaistu jo vuonna 1907, mutta minä olin epätietoisten mielikuvien täyttämässä mielessäni sijoittanut teoksen jonnekin hyvin paljon myöhemmäksi, suunilleen 40-luvulle. En tiedä, mistä tällainen mielikuva on saanut alkunsa!

Rakkautta-novellikokoelman tarinat sijoittuvat kaikki saman aiheen ympärille: rakkauden. Novellit kertovat hyvin erilaisia tarinoita eri elämäntilanteissa olevista ihmisistä ja heidän suhteistaan. 

Mutta jotakin yhteistä näillä kaikilla tarinoilla on aiheensa lisäksi: kokoelma piirtää kuvan rakkaudesta joksikin epätodelliseksi saduksi, jota ei oikeasti ole olemassa. Tai jos on, niin se on jotakin, joka aina kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Rakkaus ei voi kestää. Aina tulee jokin väliin. Esimerkiksi tosielämän realiteetit, jotka voivat estää naimasta sen, jota rakastaa, ja pakottaa järkisyistä naimaan sen, jota ei voi rakastaa. Rahan puute, joka ei anna lupaa mennä naimisiin. Tai... syitä on monia.

Ehkä jotenkin koskettavin novelli oli mielestäni "Lovisa Öhman" -niminen novelli, joka kertoi menneisyyteensä vangiksi jääneestä ikäneidosta, joka yksin ja yksinäisenä omassa talossaan haikailee nuoruudenrakkautensa perään, jota ei koskaan voinut saada. Kauan on kulunut, mutta yhä vain on Ernst Lovisan mielessä, vaikka mies on ollut vuosikymmenet onnellisesti naimisissa toisen naisen kanssa. Tässä novellissa kaikuu katkeran koskettavalla tavalla menetetyt mahdollisuuudet ja nuoruuden menetys. Onni, joka kulki ohi ja jota ei enää kiinni saa. 

Oli lauantai ilta niinkuin silloinkin. Kuinka kauan siitä olikaan? Niin, yli kolmekymmentä vuotta.

Neiti Lovisa Öhman pienessä vinnikamarissaan silloin niinkuin nytkin. Se vaan, että äiti ja isä silloin vielä elivät ja asuivat alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vaan, että silloin oli ihana auringonpaiste ja kukat tuoksuivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt ei hänellä ollut ainoatakaan kukkaa ja päivä oli pilvinen ja raskas.

(Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kuten tässäkin novellissa myös muissa kokoelman novelleissa, oli toinen toistaan hurmaavampia vanhanaikaisia nimiä: matami Röhelin, Augusta Aurell, Akseli, Amanda, Josefiina, Eriika (huom. kahdella i:llä!), Aliina, , Herman jne...)

Novellien sanoma on pessimistinen. Se sai pohtimaan, onko se todella näin vaikeaa? Näin mahdotonta saavuttaa? Mutta ei. Jotuni ei onnistunut lopultakaan pyyhkimään romanttisesta sielustani uskoa ikuiseen rakkauteen ja sen mahdollisuuteen.

Mutta mitä sitten tarkoittaa edes tuo suuri ja ylevä sana rakkaus? Siihen Jotunin novellikokoelman niminovelli "Rakkautta" antaa tällaisen vastauksen:

- No niin, minä sanoin minä sitte vielä tälle sen, että miehen pitää olla selväpäinen ja ymmärtää sitä maailmanjärjestystä, jonka alle on alistettu, niin että esimerkiksi kun nainen, jonka on ottanut itseänsä varten ikäänkuin, ei vaadi vuotuista palkkaa oloistaan, niin se työ, jonka nainen pesään tekee, on niinkuin vapaaehtoista hyvyyttä, ja ettei palkoista tule puhetta - niin sitä voi sanoa vaikka rakkaudeksi. Ymmärtääkö hän sen, kysyin minä.

- Ymmärtää, täydellisesti ymmärtää, sanoi hän. Mutta että hän antaa myös vapaasti rahoja. Ei niihin hyvin tarkkoja rahoja pantaisi, ja sitäkin sopii sanoa rakkaudeksi.

- Juu, sopii kyllä, sanoin mina. Ja sillä se oli tehty. Huomenna mentiin ja ostettiin sormukset.

Mielenkiintoinen määritelmä, vai mitä?

Maria Jotuni

Rakkautta (1907)

Weilin & Göös

175 s.

Eeva-Liisa Manner: Tämä matka

Ota nämä koteloidut sanat ja pane ne talteen

Niissä on puu ja perho ja lisko ja korento

ja etana ja kotilo ja kierreportaat

ja käärme sillä sekin on välttämätöntä

Niissä on joutsenlisko ja joutsenen venytetty kaula ja laulu

ja sademetsä ja käpylinnun suomu ja huuto.

Niissä on pakeneva kavio ja loukatun hevosen muisti,

ja muisti siitä miten ihmiset, ansat on kierrettävä.

Niissä on hidas luminen kuolema ja nopeat hieroglyfit

ja sirot varvaskirjoitukset laskeutuneessa suolassa,

ja näkinkenkäin levyt ja kierteet jotka soivat

ja kontrapunktin salaisuus, jonka keksivät nummuliitit

- oi miten ne soivatkaan -

Näillä sanoilla alkaa Eeva-Liisa Mannerin modernistinen Tämä matka -runoelma. Tämä on katkelma nimettömäksi jäävästä runosta, joka toimii mielestäni eräänlaisena johdantona itse teokseen. Siinä kutsutaan lukija matkalle sanojen maailmaan ja ottamaan vaarin sanoista.

Tämä matka on hämmentävä ja kaunis runokokoelma.

Kieli on yksinkertaisesti kaunista, täyteenladattu kielikuvia, joiden tiheys tekee runoista mielestäni vaikeaselkoisia. Jos totta puhutaan, tuntui, etten tajunnut monista runoista juuri hölkäsenpöläystä, mutta jotenkin se ei haitannut. Siis lukukokemuksen kannalta. Nautin vain sanojen voimasta ja juuri niiden hämmentävyydestä. Toisaalta joskus mietin, että onko kaikista runoista edes mielekästä etsiä merkitystä perinteisessä mielessä. Tuntuu, että osassa runoja korostuu kielen materiaalisuus, ei niinkään vahvasti sanojen merkitys.

Runokokoelman runoja leimaa mielestäni tietynlainen kevyt raskasmielisyys. Surumielinen vivahde, pettymys elämään ja ihmisyyteen. Mutta se tekeekin omalla tavallaan runoista juuri kauniita. Mitään kovin hilpeitä ja iloisia runot siis eivät ole, ja ajoittain koin runot miltei hieman liiankin raskauttavina.

Runokokoelman viimeisin, hyvin pitkän pitkäksi venyvä (reilu 20 sivua) "Lapsuuden hämärästä" -runo oli jossakin kohdassa aivan tuskallisen ahdistava, sillä jouduin kohtaamaan sen kautta myös omat lapsuuden traumani ja puhkesin kyyneliin. "Lapsuuden hämärästä" oli jo kuitenkin sen pituuden vuoksi mielenkiintoinen runo, joka  eeppisellä tavalla kertoi kokonaisen elämäntarinan.

Tämä matka kuului Suomen kirjallisuushistorian kurssini ohjelmistoon.

Eeva-Liisa Manner

Tämä matka, 1956

Tammi

98 s.

Vihervaaran Annaa isän seurassa, osa I

L.M. Montgomery

Annan nuoruusvuodet

(Anne of Green Gables, 1908)

Hilja Vesalan uudistettu ja tarkistettu suomennos 1961

Wsoy 282 s.

Minä vietin tänä iltana ihanan isä-tytär-hetken ja ryhdyin lukemaan isälleni ääneen lempikirjaani, rakkaasta kaimastani Vihervaaran Annasta kertovaa L.M. Montgomeryn iki-ihanaa tyttökirjaklassikkoa nimeltään Annan nuoruusvuodet, joka on Anna-sarjan ensimmäinen osa.

Keväällä omenapuun alla tanssiessani tunsin palan Vihervaaran Annaa sisälläni

Isäni on etenkin nuorempana ollut suuri kirjallisuuden rakastaja ja lukenut pinoittain monia maineikkaita kirjallisuuden klassikoita. Nykyään hän lukee hyvin vähän kaunokirjallisuutta. Isälläni on mielestäni nykyään vähän vaikeuksia rentoutua ja joskus elämänilo hieman hukassa mielekkäiden ajanvietetapojen puuttuessa. Olen ehdottanut vaivaan lääkkeeksi kaunokirjallisuuden runsasta nauttimista, ja joskus tänä kesänä onnistuinkin "pakottamaan" hänet lukemaan yhden muumikirjan, josta hän kyllä piti. Pidemmän aikaa olen yrittänyt painostaa häntä myös lukemaan Annan nuoruusvuosia, ja perustellut asiaa paitsi sen mieltä ylentävillä vaikutuksilla, myös sillä, että oppiakseen tuntemaan minut, hänen on luettava tämä kirja. Sillä koen, että Anna-kirjat, erityisesti Annan nuoruusvuodet kertovat paljon minusta. Se on sieluni kuvastin.

Koska isäni ei tähän suosittelemaani kirjaan ole tarttunut, tartuin minä tänään siihen itse (ja ties kuinka monetta kertaa!) ja istutin (tai tarkemmin sanottuna makuutin) isäni sohvalle ja istuin itse viereen. Luimme kirjan kaksi ensimmäistä lukua "Rouva Rachel Lynde hämmästyy" ja "Matthew Cuthbert hämmästyy".

Rouva Rachel Lynden asunto oli juuri siinä, missä Avonlean maantie painui pieneen leppien ja fuksiapensaiden reunustamaan notkoon. Notkon läpi juoksi puro, jonka lähteet olivat syvällä metsässä vanhan Cuthbertin talon takana. Alkumatkasta, virratessaan tuon metsän läpi, sen sanottiin olevan hyvin oikullinen ja  vallaton pikku puro, jossa oli tummia, salaperäisiä suvantoja ja porisevia putouksia. Mutta Lynden notkoon päästyään se oli jo rauhallinen ja hyvätapainen pikku vesi, sillä ei edes puro voinut kulkea rouva Rachel Lynden ohi kiinnittämättä asianmukaista huomiota säädyllisyyteen ja hyviin tapoihin.

Näin alkaa kirjan ensimmäinen luku ja siis koko Annan nuoruusvuodet. Ensimmäinen luku on hyvä esimerkki Montgomeryn kynän purevasta satiirista, joka tunnusomaista Montgomerylle ja myös Anna-kirjoille. Luvussa esitellään kirjan keskushenkilöiden naapuri rouva Lynde, joka on tyypillinen vanhanajan kyläpoliisi ja tekopyhä hurskastelija, kuten kirjan alun oivallinen metaforinen purokuvauskin osoittaa. Luvussa Rachel Lynden mielenkiinto ja uteliaisuus ärsytetään huippuunsa, kun naapurin Matthew Cuthbert ajaa tietä ohi kieseillään pukeutuneena parhaimpiin vaatteisiinsa, vaikka rouva Lynde kuuli edellisenä päivänä hänen kertoneen, että hän aikoo seuraavana päivänä istuttaa turnipseja. Mihin on Matthew matkalla noin hienona, kun hänen pitäisi olla turnipsejaan istuttamassa? Tästä selvää ottaakseen on rouva Lynden suunnattava naapuriin ja kysyttävä asiaa Matthewin siskolta Marillalta. Hän saa tietää hämmästyttävän ja kerrassaan järkyttävän seikan: nämä kaksi naimatonta vanhaa sisarusta ovat ottamassa orpokodista itselleen kasvattipojan, jota Matthew on nyt kieseillään noutamassa juna-asemalta! Mitä kaksi naimatonta vanhaa sisarusta muka tietäisivät lastenkasvatuksesta!

Toisessa luvussa nimeltään "Matthew Cuthbert hämmästyy" joutuu puolestaan Matthew ällikällä lyödyksi, kun ei löydäkään asemalta poikaa, vaan pienen ja omituisen, kirkassilmäisen orpotytön, tarinamme sankarittaren Anna Shirleyn matkalaukkunsa kera, jossa on "koko hänen maallinen omaisuutensa"! Tyttö on kerrassaan erikoinen pakkaus, ja Matthew ei henno eikä uskalla kertoa hänelle asiaa, joka järkyttäisi elämänsä suurinta ja onnellisinta käännettään eli kodin löytämistä innolla odottavaa tyttöä sydänjuuriaan myöten: että hän on väärä henkilö Matthewille ja Marillalle, koska ei ole poika. Luvussa kuvaillaan yksityiskohtaisesti Matthewin ja Annan hevoskyytiä asemalta määränpäähän, Vihervaaraan. Anna höpöttää taukoamatta ja joutuu ympäröivän kauneuden lumoamaksi, Matthew vastailee välissä lyhytsanaisesti tytön lukemattomiin kysymyksiin. Annan jatkuvan höpötyksen tuloksena lukija tutustuu Annan luonteen erityislaatuisuuksiin ja tulee luultavasti vakuutetuksi siitä, että Anna on romaanihenkilönä mitä mielenkiintoisin tapaus ja mitä ihastuttavin hömppä.

Nämä kaksi lukua riittivät vakuuttamaan isäni siitä, että Annan nuoruusvuodet on mitä oivallisin tyttökirja, hienosti ja mestarillisesti rakennettu romaani, joka tarjoaa nuorille tytöille sellaisia ihanteita ja samaistumisenkohteita, joita he kaipaavat. Hän sanoi ymmärtävänsä oikein hyvin, miksi tämä kirja on tyttökirjallisuuden klassikko. Ja vaikka hän suhtautui ennen lukemisen aloittamista hyvin skeptisesti kirjaan juuri siksi, että se on "sellaista tyttöjen hömppää", nautti isäni kirjasta. Häneen iski kirjan pureva huumori ja Annan hauska, mielikuvitusrikas, eloisa ja tunnevoittoinen luonne. Hän suorastaan hämmästeli Annan erikoislaatuista luonnetta, hänen eläytymiskykyään ja mielikuvituksellista herkkyyttään. Ja totesipa lukemisen päätyttyä, että ymmärtää nyt paremmin minun sielunelämääni! Vau!

Isäni teki myös monia teräviä huomioita kirjasta. Hän esimerkiksi päätteli aivan aluksi, että yllä lainaamassani katkelmassa kuvattu oikullinen ja vallaton puro kuvastaa päähenkilöä Annaa. Tämän hän päätteli näppärästi jo siinä vaiheessa, kun päähenkilöä ei oltu esitelty, mutta hän päätteli siitä, että minä samaistun Annaan voimakkaasti, että Annan on oltava hyvin omapäinen kirjasankari :P Minusta isäni tulkinta purosta on mielenkiintoinen ja uskottava, vaikka en itse ole sitä aiemmin huomannut. Purohan tosiaan lähtee oikukkaana ja vallattomana Vihervaaran, eli Annan tulevan kotitalon takaa. Näin kirjan pähenkilö tulee esitellyksi aivan kirjan alussa pienenä vihjauksena, vaikka kunnolla lukija tapaa hänet vasta toisessa luvussa.

Minusta oli aivan ihanaa lukea lempikirjaani isälleni ääneen, ja olin positiivisesti yllättynyt vastaanotosta! Suunnittelenpa sellaista, että aion lukea isälleni koko teoksen ääneen pienissä pätkissä ja raportoida lukuprojektin edistymisestä täällä blogissani silloin tällöin tuoden mukaan isässäni heränneitä ajatuksia. 

Saa nähdä, kuinka pitkälle intoa riittää meissä molemmissa, mutta tämä on minusta äärettöman mielenkiintoista!

Tällainen tekstin hidas käsittely sopiikin erinomaisesti ajankohtaan, sillä ensi viikolla aloitan uudelleen kirjallisuuden proseminaarin, joka viime keväänä jäi kesken ja jossa minulla olisi tarkoitus kirjoittaa työ juuri tästä kirjasta.

Jään odottamaan seuraavaa lukuhetkeämme!

Omenankukat vievät ajatukseni aina Vihervaaran ikimuistoisiin maisemiin!

P.s.Olen blogannut kirjasta kaksi kertaa aiemminkin:

1.Englanninkielisen luettuani perinteiseen kirja-arviotyyliin: Anne of Green Gables

2. Suomenkielisen luettuani kirjoitin 10 syytä rakastaa Vihervaaran Annaa

Valitsemassa kaikkien aikojen parasta kirjaa: ehdokkaani

Tänä syksynä kirjablogit ovat  valitsemassa kaikkien aikojen parasta kirjaa yhteistyössä Kirjakantti-tapahtuman kanssa. Tästä löytyy lisää tietoa Amman lukuhetki -blogissa, jossa saa myös itse käydä ehdottamassa omia suosikkejaan.

Tämä on siitä mukava kilpailu, että ehdolle saa asettaa niin monta kirjaa kuin haluaa! Ei siis tarvinnut kauheasti kärsiä päättämättömyyden sietämäntöntä vaikeutta.

Ajattelin, että olisi mukava julkaista myös täällä omassa blogissani sama ehdokaslistani, jonka jätin Amman lukuhetkiinkin. Ja vieläpä pienten selitysten sekä arviolinkkien kera.

Alla siis omat ehdokkaani ja linkit kirja-arvioihin, jos olen sattunut bloggaamaan kyseisestä kirjasta omassa blogissani. Numerointi ei vastaa arvojärjestystä, mutta listan kaksi ylintä ovat nykyisin suurimpia lempikirjojani, vaikka en näitä kahta pysty keskinäiseen paremmuusjärjestykseen laittamaan.

1. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet / Anne of Green Gables

Paitsi oikea helmi tyttökirjojen genressä, myös kirja, johon minulla on voimakas henkilökohtainen tunneside. Tarina, jonka sankarittareen samaistun voimakkaammin kuin yhdenkään toisen kirjan henkilöön.

2. Charlotte Brontë: Kotiopettajan romaani

Ikimuistoinen rakkaustarina, jossa on jotakin sanomattoman kiehtovaa ja kaunista ja joka esittää samalla kokonaisen rakkauden filosofian, joka ainakansa kontekstissa on ihailtavan radikaali.

3.  Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina

Surumielinen, uskomattoman koskettava ja traagisen kaunis tarina, joka joskus vuosia, vuosia sitten teki syvän vaikutuksen. (Haaveissa olisi uusintalukemisen paikka.)

4. Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Ranskan vallankumouksen pyörteistä kertova historiallinen romaani, joka kosketti syvältä.

5. Charles Dickens: Saiturin joulu / Joululaulu

Mitä parhain hyvän joulumielen sytyttäjä, jonka lukemisen jälkeen ei tee mieli kuin hymyillä ja olla hyvä ihminen kaikille. Dickensin satiirinen huumori hiottu huppuunsa, ja kirja on paitsi erinomaisen viihdyttävää, mutta myös ajatuksia herättävää luettavaa.

6. William Makepeace Thakeray: Turhuuden turuilla

Erinomainen satiirinen suurromaani.

7. Tove Jansson: Pappan och havet / Muumipappa ja meri

Muumeista se syvällisin ja vakavamielisin, joka kiehtoo juuri loputtomilla kysymyksillään ja analyysinaiheillaan.

8. Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumeista hauskin ja hulvattomin, jota lukiessa ei nauru ehdi hyytyä kertaakaan.

9. F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

Traagisen kaunis suomalainen klassikko, joka jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen jo 9-luokalla, kun tein tästä kirjailijasta ja kirjasta esitelmän. Se oli pitkään lempikirjani.

10. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Satu, joka iski syvälle jo nuorena ja iskee nykyäänkin vähintään yhtä syvälle, ettei syvemmällekin. Kaunis tarina koskettavasta veljesrakkaudesta, joka ei voi jättää sydäntä kylmäksi.

11. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Tarvisiko tämän romaanin päätymistä listalle edes yrittää selittää? Tämä romaani vie mukanaan paitsi erinomaisen romanttisen jännittävillä ihmissuhdekuvioillaan sekä Austenin vertaansa vailla olevan kynän huippuunsa hiotuilla satiirin piikeillä.

Kaksi Annaa kuin kaksi marjaa

Tätä listaa laatiessani hämmästyin itsekin siitä, kuinka suuri osa omista suosikeistani kuuluu 1800-luvulle, nimittäin 6 näistä 11:stä kirjasta on kirjoitettu 1800-luvulla. Olen toki ennenkin tiedostanut, että 1800-luvun kirjallisuus on sydäntäni lähellä (kerronhan sen blogiproofilissanikin), mutta en tajunnutkaan, että näin paljon! Loput viisi kirjaa on kirjoitettu 1900-luvulla, ja nekin aika kauan aikaa sitten. Taidan olla pahasti jämähtänyt menneisiin vuosisatoihin ja -kymmeniin, noihin ihaniin nostalgisiin aikoihin!

Kolmelta kirjailijalta Dickensiltä, Brontëlta ja Tove Janssonilta on listalle päätynyt peräti kaksi kirjaa, ja kun tarkemmin ajattelee, niin tämä kolmen kopla eittämättä varmasti kuuluu rakkaimpiin kirjailijoihini. Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut -arvion yhteydessä julistinkin Dickensin viralliseksi lempikirjailijakseni.

Jännityksellä jään odottamaan, kuinka Paras kirja -kilpailussa käy ja pääseekö joku omalta listaltani viiden parhaimman joukkoon!

(Minulla on omat arveluni siitä, mikä näistä luultavasti ainakin tulee sinne pääsemään, mutta enpäs sano!)

Elokuun luetut ja syksyn havinaa

Niin se vain on, että kesä on virallisesti oman käsitykseni mukaan ohi ja syksy kolkuttaa ovella! Tulevalla viikolla odottaa paluu yliopiston penkille, ja vaikka elokuun alussa valitin syysahdistusta ja luentosalikammoa, niin kumma kyllä, nyt olen jälleen intoa täynnä! Ja hyvä näin, sillä suoritan paluuni luentosaleihin ylihuomenna, tiistaina 3.9.

Vaikka myönnän, että jossakin takaraivon perukoilla yhä huutaa pieni ja pelokas ääni "apua, ei takaisin yliopistoon, ainakaan proseminaariin!" Mutta lippuni on joka tapauksessa huomattavasti korkeammalla kuin elokuun alussa.

Elokussa bloggasin yhteensä kymmenestä kirjasta, joista kaksi itseasiassa kuului heinäkuussa pidettyyn Blogistanian kesälukumaratoniin. Siispä elokuussa luettuja ja blogattuja kirjoja on yhteensä kahdeksan.

Heinäkuun maratooniin kuuluvat kirjat:

1. John Irving: Oman elämänsä sankari
2. Astrid Lindgren: Peppi pitkätossun tarina

Elokuussa luetut ja blogatut kirjat:

1. Ivan Turgenev: Tarpettoman ihmisen päiväkirja: ei mikään järistyttävä lukuelämys, muttei mikään kovin surkeakaan.

2. Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo: Ihana, ihana lapsuuteni suosikki!

3. Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut: Hieno, jännittävä ja mukaansatempaava romaani, joka sai minut siihen lopputulokseen, jota olen aiemminkin vakavasti harkinnut, että Charles Dickens taitaa olla virallinen lempikirjailijani.

4. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani: Uskomattoman, uskomattoman hieno kirja, joka jokaisella lukukerralla on kohonnut silmissäni entistä suurempaan arvoon. Sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo ja tälla kolmannella lukukerralla tulin siihen tulokseen, että kirja on Annan nuoruusvuosien / Anne of Green Gables -teoksen ohella lempikirjani.

5. Jane Austen: Viisasteleva sydän: Jane Austen on aina Jane Austenia, viihdyttävää avioliittodraamaa, mutta tämä teos ei kuitenkaan viihdyttävyyttä syvemmin vakuuttanut.

6. Pentti Haanpää: Noitaympyrä: Tylsä, mikä tylsä, mutta onpahan nyt taas yksi tylsyys vähemmän jäljellä Suomen kirjallisuushistorian kurssin lukuohjelmasta.

7. Veijo Meri: Manillaköysi: Kuuluu samaan tylsyyksien täyteiseen kurssiin kuin edellinen kirja, mutta ei tylsyydessään ulottunut aivan yhtä suuriin lukemiin edellisen kanssa. Löysin siitä jopa jotakin mielenkiintoista ja pohdintoja herättävää.

8. Astrid Lindgren: Mio, min Mio: Hieno ja kaunis, runollinen ja myyttinen satu, joka viihdytti ja kosketti. Oli mukavaa lukea pitästä aikaa jotakin ruotsiksi!

Olen oikein tyytyväinen elokuun kirjasaldoon sekä määrältään että sisällöltään. Upeimmat kokemukset koin Nicholas Nicklebyn elämän ja seikkailujen sekä Kotiopettajattaren romaanin parissa.


Elokuussa tuli täyteen myös eräänlainen merkkipaalu blogini historiassa, sillä Viisasteleva sydän -bloggaukseni oli blogihistoriani sadas bloggaus. Sen kunniaksi kirjoitin pienen "juhlapostauksen", katsauksen menneisiin postauksiin, jossa erinäisten listauksien avulla tutustuttiin blogini arkistoihin ja bloggaamiini kirjoihin.

Bloggaamista tällä hetkellä odottaa Eeva-Liisa Manneri runokokoelma tämä matka, ja syyskuun lukemiset ovat lähteneet tänään käyntiin Alastalon salilla. Niistä lisää blogissani jossakin vaiheessa!

Mukavaa syksynalkua kaikille! 

Älkää vaipuko syysapatiaan, vaan nauttikaa syksyn tuomista uusista haasteista, ja jos meinaa alkaa ahdistaa lisääntyvä pimeys tai jokin muu syksyn mörkö, niin tarttukaa johonkin oikein hyvää kirjaan, vetäkää peitto korviin ja nauttikaa olostanne! :)

Astrid Lindgren: Mio, Min Mio

Jag tänkte på Brunnen som viskar om kvällen och på alla sagorna som jag hade hört. Det var särskilt en som jag tyckte om. Den började så här:

Det var en gång konungason som var ute och red i månskenet.

Tänk, det skulle ju nästan kunna vara jag! Jag var ju en konungason.

Vi kom närmare och närmare Gröna Ängars ö, och Miramis hovar dånade som åskan. Och hela tiden tänkte jag på den där sagan och tyckte att det lät så vackert:

Det var en gång en koungason som var ute och red i månskenet.

Palasin lapsuuteni satuklassikon Mio, poikani mio ääreen, mutta tällä kertaa ruotsiksi oikeastaan Lue ihminen! -blogin innoittamana, sillä sen kirjoittaja kuvasi kirjaa mielestäni uskomattoman kauniisti bloggauksessaan. 

Kirja todella on uskomattoman kaunis, lyyrinen ja koskettava. Saduista satumaisin. Satu, joissa saduista tulee totta.

Bo Vilhelm Olsson on 9-vuotias ihan tavallinen poika, joka asuu viheliäisten ottovanhempien luona, jotka kohtelevat häntä huonosti ja vailla rakkautta. Oikeista vanhemmistaan hän ei tiedä mitään. Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu, ja erään satumaisen tapahtumasarjan seurauksena poika matkustaa toiseen ulottuvuuteen, eräänlaiseen satumaailmaan nimeltään Landet i Fjärran hengen seurassa, joka on varta vasten lähetetty häntä etsimään. 

Siellä häntä odottaa hänen oikea isänsä, joka on valtakunnan kunigas ja asustaa hienossa linnassa kauniin ruusutarhan ympäröimänä. Hän saa tietää, että hänen nimensä on oikeasti Mio, "Mio, min Mio", rakastavan isän ainoa, rakas lapsi. Elämä rauhallisessa kaukaisuuden maassa on ihanaa, etenkin kun on rakastava isä seuranaan, hyvä ystävä nimeltään Jum-Jum ja ihan oma heppa nimeltään Miramis. 

Mutta kaikki ei ole niin hyvin mitlä ensin näyttää. Mion isän hallitseman saaren vastakkaisella rannalla on Landet på andra sidan. Siellä hallitsee julma, julma ritari Kato, ja prinssi Miolla on tehtävä. Jo aikojen alusta on määrätty, että Mion on määrä taistella ritari Katon pahuutta vastaan. Kaikki muut paitsi Mio  tietävät sen, kuiskiva kaivo kuiskii satuja siitä, koko luomakunta odottaa vapautusta, mutta kestää aikansa, ennen kuin prinssi Mio on valmis suureen tehtäväänsä ja aika on kypsä... Voiko pieni prinssi Mio surmata julman ritarin, jolla sydän on kivestä?

Ei tarvitse olla kovinkaan fiksu huomatakseen, että teos sisältää runsaasti Raamattualluusioita. Kuningas, jonka ainokainen poika on määrätty vapauttamaan maailma pahuuden kahleista. Myös kielen tasolla leikitään monien Raamatun kuvien avulla. Leipä, jota syödään on Brödet som mättar hunger ja vesi jota juodaan on Vattnet som släcker törst.

Oli kiva lukea pitästä aikaa jotakin ruotsiksi, ja kirjan kieli oli minusta hyvin helppolukuista ja yksinkertaista huolimatta siitä, että se oli hyvin kaunista.

Tämä on hieno ja koskettava tarina isänrakkaudesta ja lämpimästä isä-poika-suhteesta. Kirjassa on myös kaunista ja ihanaa satumaailman hohtoa, vaikka synkät sävyt ovat todella synkkiä. (Pienenä muistan kirjan olleen todella pelottava!) Mutta hyvä kuitenkin lopulta voittaa ja kaiken sen kamalan synkeyden jälkeen jälkeen jää jäljelle ilo ja riemu ja onni. Suosittelen niin isoille kuin pienillekin satujen ystäville!

Astrid Lindgren

Mio, Min Mio (1954)

Raben & Sjögren Bokförlag

175 s.