Kauhuromanttista tunnelmointia 1800-luvulta: Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zacharias Topelius:

Linnaisten kartanon viheriä kamari

(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)

WSOY

205 s
 

Odotin hyytävää kauhua, mutta en juuri sitä kohdannut. Sen sijaan kohtasin viehättävän ja kiehtovan, vanhan ajan (kauhu)romanttista henkeä huokuvan kuvauksen 1800-luvun alkupuolen kartanoelämästä jännittävine ihmissuhdekiemuroineen Topeliuksen vertaansa vailla olevan, tiukasti otteessaan pitävän kertojaäänen kertomana. Toki pientä kutkuttavaa jännitystä tarjosi kartanon aavemysteeri, mutta se tuskin sai edes pienintäkään vilunvärettä aikaiseksi.

Suurin jännitys näyttää syntyvän romanttisista suhteista ja siitä suuresta kysymyksestä, kuka saa kenet. Jos kaikki miehet ovat rakastuneet samaan neitoon ja kaikki neidot puolestaan samaan mieheen, niin voi arvata, että parien muodostuminen ei käy kiemuroitta ja särkyneittä sydämittä.

Linnaisten kartanon viheriä kamari kertoo Linnaisissa asuvasta Littowin aatelisperheestä, Isä Littowista ja hänen kahdesta tyttärestään Annasta ja Ringasta sekä siitä, kuinka perheen kohtalo kietoutuu yhteen kartanoon arkkitehdin ominaisuudessa saapuvan nuori herra Lithaun kanssa. Littowin ja Lithaun sukujen kesken näyttää vallitsevan jokin kumman kiinteä historiallinen side, jota kirjassa selvitellään. Jollakin merkillisellä tavalla sukusalaisuudet kietoutuvat Linnaisten kartanon viheriään kamariin, jossa huhu kertoo kummiteltavan. Lopulta viheriän kamarin aaveen mysteeri selviää, ja niin mainiolla tavalla, ettei voi muuta kuin nauraa!

Tämä on kirja sukusalaisuuksista sekä syntyperän merkityksestä. Mitä merkitsee olla aatelinen, ja mitä merkitsee olla aateliton? Onko aateluus vain titteli, vai onko se sielun ominaisuus? Mitä merkitsee olla sydämeltään, muttei nimeltään aatelinen? Kirja ottaa kantaa 1800-luvun alun polttavaan, Ranskan suuren vallankumouksen esiin repimään kysymykseen säädystä ja sen merkityksestä.

Minua kirjassa viehätti kovin sen kieli, kuten esimerkiksi Morreakin  (joka muuten näin ohimennen sanoen piti minusta poiketen kirjaa väristyksiä nostattavana). Jo teoksen suomenkielinen nimi tiivistää hyvin sen vanhanaikaisen viehättävyyden, joka kielessä on. Lisäksi tunnelmassa on jotakin hyvin vangitsevaa, menneen maailman nostalgiaa, jollaisen parissa olisin viihtynyt pidemmänkin romaanin verran.

 Suurta huomiota kiinnitin lisäksi kiintoisiin ihmiskuviin.  Topeliuksen tapa kuvata sisarukset Ringa ja Anna toistensa kontrastisiksi vastakohdiksi on kiehtova ja saa aikaan miltei taiteellisen vaikutelman. Vanhempi sisar Anna on vakavamielinen, jäykkä, käytössääntöjen muodollisuuksien viimeisintäkin piirtoa noudattava ja hieman ylpeämielinen. Pikkusisko Ringa on puolestaan alati naurava, avoin ja hupsutteleva sekä lapsenmielisen hupakkomainen, mutta silti sydämeltään kultainen. Erityisen hienosti sisarusten eroavaisuudet piirtyvät esiin kohtauksessa, jossa Ringa riemuitsee, kun on saanut vangittua arkkitehdin varjokuvan tämän tietämättä. Hänen vakavamielinen siskonsa ilmaisee syvämietteisen mielipiteensä varjokuvista ja niiden paheksuttavuudesta:

 – Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aiheesta puhumisen. – Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodoista ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne korottavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sen tähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.

Mutta kirjan mainioin tyyppi ehdottomasti – ja äkkiseltään koko lukuhistoriani yksi mainioimmista henkilökuvista on naapurin herra kapteeni Winterloo, joka kolikon kuvat silmissään kiiluvan äitinsä käskemänä yrittää tavoitella Ringa neitiä omakseen. Kapteenin karkea käytös, pieni sikamaisuus ja alati hänen suustaan kirosanojen muodossa iloisesti ulos pomppivat sammakot eivät tee siniverisen neidon sydämen vangitsemisesta kovin helppoa tehtävää. Kapteeni Winterloon kaunopuheisuuteen pyrkivät, mutta surkuhupaisaan moukkamaisuuteen sortuvat puheet saivat aikaan yhden jos toisenkin naurunpyrskähdyksen:

Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei tuhat tulimmaista enää tapahdu.

Vanhemman kirjallisuuden ystäville tutustumisen arvoinen teos!

Huomautettakoon lopuksi, että kirja on päätynyt myös valkokankaalle, ja aikeenani olisikin joskus lähitulevaisuudessa fiilistellä teoksen tunnelmia vielä elokuvan parissa.

P.s Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjahullun päiväkirjan Ruusa, joka myös näyttää pitäneen Topeliuksen tunnelmista.

Blogistanian Kuopus 2012 – ehdokkaani!

Blogistanian Kuopus on kirjabloggaajien järjestämä kilpailu, jossa etsitään vuonna 2012 Suomessa julkaistua parasta lasten- tai nuorten kirjaa. Kilpailua emännöi  Saran kirjojen Sara, ja tästä linkistä voi käydä paremmin lukemassa taustietoa kilpailusta.  

Lyhykäisyydessään kerrottakoon, että kirjabloggaat voivat osallistua kilpailuun omilla ehdokaslistoillaan, jos ovat lukeneet ja bloganneet kilpailuun sopivista kirjoista. Kaikki listat on määrä julkaista kirjablogeissa tänään lauantaina 1.12 klo 10.00. Enimmillään voi asettaa ehdolle kolme kirjaa siten, että paras saa 3 pistettä, seuraava 2 pistettä, ja viimeinen 1 pisteen. Jos kirjoja on vain kaksi, saa parempi 3 ja toinen 2 pistettä, ja jos puolestaan kirjoja on vain yksi, saa se 3 pistettä.

Kuopus-kategoria on tänä vuonna mukana ensimmäistä kertaa kilpailussa, josta minä lasten ja nuortenkirjallisuuden suurena ystävänä olen hyvin iloinen.  Kuopuksen ohella kilpaillaan myös vuoden 2012 parhaasta kotimaisesta kaunokirjasta kategoriassa Blogistanian Finlandia sekä vuoden 2012 parhaasta käännöskirjassa kategoriassa Blogistanian Globalia.

Koska ylipäätänsä niitä kirjoja, jotka voisin asettaa ehdolle, on vain kaksi, ja koska asetan vieläpä ehdolle molemmat, voisi kuvitella, että nämä kirjat ovat lunastaneet paikkansa ehdokaslistassani kovin heppoisin perustein. Voin kuitenkin vakuuttaa, että näin ei ole asian laita. Ehdokaskirjani ovat niin upeita ja kiitosta ansaitsevia, että olisi ne valikoitunut kärkeen, vaikka olisin lukenut kasapäin Kuopuksen kriteerit täyttäviä kirjoja.

Pisteeni annan seuraaville kirjoille:

3 pistettä Enna Airikin upealle Haavemaalle

2. pistettä Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin ihanalle Kaunotarelle ja Hirviölle

Perustelut:

Näiden kahden kirjan asettaminen paremmuusjärjestykseen tuotti mitä suurinta tuskaa. Kaksi aivan erinomaista kirjaa, joissa on paljon samaa, mutta myös erilaista. Molempia kirjoja yhdistää sanoinkuvaamattoman kaunis ja persoonallinen kuvitus, mikä on mielestäni hyvin tärkeä kriteeri, jos kirjassa on kuvitusta. Molemmat ovat myös hyvin tyttömäisiä ja täynnä vaaleanpunaisia, hauraita unelmia, vaikka Haavemaa on lopulta hyvin surullinen ja traaginen, kun taas Kaunotar ja Hirviö saa satumaisen onnellisen lopun. 

Suurena erona onkin se, että Haavemaa on hyvin vakava, kun taas Kaunotar ja Hirviö-sadussa on myös kepeää leikkimieltä mukana. Pitkän pohdinnan jälkeen asetin Haavemaan etusijalle sillä perustella, että sen tarina on omaperäisempi ja uusi. Lisäksi pientä plussaa tulee hyvin rankan aiheen käsittelemisestä oivaltavalla ja kauniilla tavalla. Nyt tätä kirjoittaessani meinaa iskeä melkein katumus, sillä Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja Hirviökin olisi todella kolme pistettä ansainnut, mutta jommallekummalle on kuitenkin etusija annettava.

Kilpailun tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.00. Sitä jännityksellä odottamaan!

Kuvat kuopuksistani (lisää kuvia kauniista kuvituksista kannattaa katsoa bloggauksista):

Kirjanmerkkihaaste: esittele kirjanmerkkisi!

Kirjaurakka-blogin Raisa heitti jokin aika sitten ilmaan haasteen, jossa on tarkoitus esitellä oma kirjanmerkkinsä. Haaste laittoi minut miettimään, että miksi ihmeessä -

huolimatta siitä, että minä omistan joitakin hienoja oikeitakin kirjanmerkkejä ja kaupat ovat pullollaan vielä hienompia -  menen yleensä lainauskuitti-, kauppakuitti- tai vessapaperinpalalinjalle kirjamerkkien suhteen. Luulisi, että hieno kirjamerkki tekisi lukukokemuksenkin paljon esteettisemmäksi!

 

No, tällä hetkellä minulla on yhden kirjan välissä yksi merkki, joka ei ole mikään noista normaaleista kuiteistani tai vessapapereistani. En tiedä, onko se "oikea" kirjanmerkki vai mikä, mutta se on paperilappu, jonka isäni hiljattain oli saanut joiltakin messuilta ja jonka hän kotiin tullessaan minulle antoi. Etupuolella on hieno sitaatti Henry David Thoreaulta, mikä tekeekin sen oivalliseksi kirjanmerkiksi. Takapuolella puolestaan on mainos jostakin mielenterveysneuvontapuhelimesta. (Luulen, että se oli tuo etupuolen hieno sitaatti, jonka vuoksi isäni tämän minulle antoi :P)

 

Tässä siis molemminpuolin merkkini, joka löytyy Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriän kamarin välistä:

 

 

 

Toki minulla on monta muutakin merkkiä tällä hetkellä käytössä, mutta enpä tohdi niitä nyt esitellä. Kylle te olette niitä kuitteja ja vessapapereita varmasti ihan tarpeeksi elämänne aikana nähneet!

 

 

Enna Airikin uskomattoman kaunis Haavemaa

 

 

Enna Airikin Haavemaa (2012) on surusävyisen kaunis ja koskettava satu mielikuvituksen ihmeellisestä ja parantavasta voimasta. Kirjaa koristavat herkän kauniit ja runolliset kuvitukset, jotka ovat myös saman tekijän käsialaa kuin tarinakin. Tarina ja kuvitus ovat saumattomassa yhteistyössä teoksessa, ja tulee olo, että kuvitus olisi melkein merkityksellisempää tässä kuin itse sanat.  Kirjaa voisi lukea pelkkinä kuvina, mutta tarinaa olisi mahdoton lukea ilman kuvien tuomaa merkitystä.

Kirjan kuvitus on mielestäni aivan uskomattoman kaunista – sitä katsellessa en voi muuta kuin haukkoa henkeä ihastuksesta ja kaipuun tuskasta. Tuonne minäkin haluaisin, ihanaan Haavemaahan, sen upeaan kauneuteen. Toisaalta kirjan sanoma onkin, että Haavemaa on jokaisella ihmisellä aivan käden ulottuvilla - myös minulla. Tarvitaan vain mielikuvituksen voimaa sinne lennättämään. Kuvitustyylistä minulla tulee mieleeni etäisesti Carl Larsson. Erona tosin on se, että siinä missä Larssonin teokset uhkuvat vankkaa tosielämässä kiinni pysymistä ja elämäniloista optimismia, henkii Airikin kuvitukset satumaailman haaveellisuutta sekä surun ja kaipuun kaikuista haurasta kauneutta.

 
Sinä marraskuisena iltana maailma oli harmaa ja  viluinen, mutta kuun sirppi loisti kirkkaana ja hoivasi kahta tähteä helmassaan. Aana katseli tähtiä suuresta ullakkoikkunasta. Hän nosti laihan kätensä ja vilkutti.

         - Hyvää yötä, äiti ja isä, hän kuiskasi. Ja niin kuin aina, hän oli varma, että tähdet vilkuttivat takaisin.

Näin alkaa Haavemaa. Tarina kertoo Aana-nimisestä orvosta ja sairaasta lapsesta, joka on Oili-tädin huostassa. Hän ikävöi menetettyjä vanhempiaan. Nyt on kuitenkin Aanan syntymäpäivä ja hän saa tädiltään lahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioidun kirjan. Kirjan kannessa on joutsenen kuva.  Aana huomaa heti, ettei se ole mikään tavallinen kirja, vaan taikakirja. Kaikki mitä siihen kirjoitetaan, käy toteen. Niinpä Aana alkaa kirjoittamaan:
 

Rakas haavekirjani

Tämä on tarina tytöstä, joka oli hyvin sairas. Mutta eräänä päivänä tyttö sai ihmeellisen kirjan, joka vei hänet toiseen maailmaan. Siellä oli aurinkoinen kesäpäivä, sillä sellaisina päivinä parannutaan kaikista taudeista. Tyttö istui lehmuksen alla ja ihaili joutsenia ja nautti auringon lämmöstä, sillä ennen häntä oli aina palellut. Mäen päällä loisti valkea kartano kuin suunnaton helmi. Ja yksi kartanon huoneista oli tytön ikioma.

Lahjaksi saatu taikakirja avaa Aanalle portit toiseen maailman, jossa kaikki on hyvin ja niin kaunista kuin kuvitella saattaa. Haavemaa tarjoaa paon kärsivälle tytölle. Kuitenkin Aana yhä kaipaa sitä rakkainta asiaa, omia vanhempiaan. Kirjan loppu on monitulkintainen ja jättää kysymyksiä avoimeksi. Tapahtuuko lopulta paras vai pahin, vai onko pahin oikeastaan paras?

Kirjan kannessa on joutsenen kuva ja joutsenia esiintyy myös Haavemaassa. Joutsen onkin kantavana symbolina teoksessa, ja tarjoaa myös tien teoksen tulkintaan. Joutsen symboloi teoksessa kuolemaa, mutta toisaalta myös kuolemattomuutta. Teoksessa on kuultavissa kuolon kellojen sointujen hiljainen lähestyminen sairasta tyttöä kohti. Toisaalta taikakirja ja mielikuvitus tarjoavat avaimet kuolemattomuuteen. Haavemaassa pääsee pakoon ihmisen ja elämän rajallisuutta. Haavemaa on ikuista ja kuolematonta.  Ja sinne ei ole pitkä matka. Ajatus Haavemaasta yhdistyy myös mielestäni tuonpuoleiseen, eräänlaiseen taivaaseen.

Haavemaa on satu ja näin ollen periaatteessa lastenkirjallisuutta. Teoksen vakavuudessa ja syvällisyydessä on kuitenkin jotakin sellaista, että voisin kuvitella sen vetoavan melkeinpä enemmän aikuisiin. Olisikin ihan mielenkiintoista kuulla, mitä lapset ovat tykänneet teoksesta. Toisaalta lapsille ehkä avautuu teoksesta sellainen taso, jota meidän aikuisten on vaikea analyyttisessä fiksuudessamme nähdä.

Olisipa mukava saada tämä teos omaan hyllyyn, jotta siitä voisi säännöllisin väliajoin käydä ammentamassa voimaa elämään sekä rakennusaineita omaan Haavemaahani!

Kaikille Enna Airikista kiinnostuneille suosittelisin paitsi tätä kirjaa, myös  hänen upeita kotisivujaan , jotka ovat kuin itse kaunis satukirja- melko kirjaimellisestikin ottaen.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde

Äkkiä näin kaksi ihmishahmoa. Toinen oli pieni mies, joka patikoi itäänpäin hyvää vauhtia, toinen oli kahdeksan, ehkä kymmenenkin vuoden ikäinen tyttö, joka tuli kaikin voimin juosten eräältä sivukadulta. No niin, he törmäsivät toisiinsa kulmassa, mikä olikin varsin luonnollista. Ja nyt tulen asian hirvittävään kohtaan: Mies astui kylmäverisesti tytön päälle jättäen hänet lojumaan maahan ja kirkumaan. Kerrottuna se ei kuulosta miltään, mutta sitä oli kammottava katsella. Mies ei vaikuttanut lainkaan ihmisolennolta, pikemminkin hän olisi saattanut olla hornamainen hirviö.

Päätinpä tarttua uteliaisuudesta kauhukirjallisuuden klassikkoon, skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja mr Hyde – teokseen (The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde, 1886).  Kirja oli myös minulle ensimmäinen kyseiseltä kirjailijalta, mutta kirjastokirjojen pinossa on odottamassa jo valmiina Stevensonin Huomispäivän laulu: satuja täysikasvuisille, joka edustaakin aivan vastakkaisen tyylistä Stevensonia.

Suurin yllätykseni Tohtori Jekyll ja mr Hyden suhteen tapahtui jo kirjastossa: kirja on hyvin pieni ja ohut! Ainoastaan 111 sivua!  Odotin suurimaineiselta kirjalta suurempaa ulkoista olemusta. Tämä yllätys oli yksinomaan positiivinen kiireisen vuodenajan keskellä.

Pieni pettymys tapahtui sen suhteen, etten kokenut kirjaa lainkaan pelottavaksi. Kauhukirjallisuuden klassikolta odottaisi selkäpiitä karmivaa tunnetta, kauhunhikeä, vilunväreitä ja sydämentykytyksiä. En kokenut mitään näistä. Mietin, olisiko vaikutus ollut erilainen, jos en olisi tiennyt kirjasta mitään. Klassikoiden suhteen saattaa olla ongelmana, että kirjan idea on niin tunnettu, että juonellinen jännite menee pilalle lukukokemuksessa.

Kirja lähtee liikkeelle siitä, että kaupungissa liikkuu kummallinen herra Hyde, jonka omituiset ja rumat kasvot nostattavat jokaisessa hänet nähneessä kammottavan tunteen. Miehessä on jotakin todella omituista, eikä kukaan tiedä hänestä juuri mitään. Hänet liitetään muutamaan ilkeään juttuun – kadulla hän kylmäverisesti tallaa allensa pikku tytön, eikä näytä tuntevan juuri mitään syyllisyyttä tai katumusta. Lisäksi tapahtuu murha, joka myös todetaan herra Hyden tekosiksi. Mutta kun häntä yritetään etsiä, tuntuu kuin maa olisi hänet niellyt. Minne on mennyt herra Hyde ja miksi hänellä on jokin omituinen side arvostettuun tohtori Jekylliin? Miksi Jekyll on testamentannut omaisuutensa kammottavalle herra Hydelle?

Juoni liukuu eteenpäin salapoliisiromaanin tavoin, jossa johtolangat toistensa jälkeen johdattavat pikku hiljaa salaisuuden jäljille. Tarinaa kuvataan lakimies herra Uttersonin näkökulmasta, ja hän etunenässä on selvittämässä tohtori Jekyllin ja herra Hyden arvoitusta. Kirjan jännittävyyden kannalta häiritsevää oli kuitenkin, että tiesin, mikä tämä salaisuus olisi ja koko ajan odotin, milloin tulee ilmi se, minkä jo tiedän. Kirjan viimeinen luku on tohtori Jekyllin kirje, joka palaa tarinan alkujuurille selostaen perinpohjaisesti mistä kaikki lähti ja kuinka asiat etenivät, paljastaen lopulta kaikki juonen aukkokohdat.

Vaikka petyin pelottavuuden puutteeseen, en voi sanoa kuitenkaan, että olisin pettynyt kirjaan kokonaisuudessaan. Pidin kirjasta – se oli mielenkiintoinen, teemoiltaan kiehtova ja ajatuksia herättävä. Kirjaa ja sen teemoja voidaan lähestyä hyvin monelta eri kannalta ja pidän juuri tästä tulkintojen moninaisuuden mahdollisuudesta.

Ensinnäkin teos nostaa esiin ikivanhan hyvä ja pahan teeman ja näiden kamppailusta ihmismielessä. Tämä kamppailu ja kaksijakoisuus, joka on tavallisesti suljettu yhden ja saman ihmismielen sisään, on kirjassa konkretisoitu kaksoisolennon kautta. Freudin jälkeisessä maailmassa lukijalle tulee helposti mieleen myös psykoanalyysi ja Freudin teoria psyyken rakenteen jakautumisesta egoon, superegoon ja id:iin. Teoksessa superego epäonnistuu tehtävässään pitää epätoivotut impulssit alitajunnan kätköissä.

Kirjaa on mielestäni mahdotonta lukea ilman kontekstointia kristilliseen maailmankuvaan. Kirja toimii mielestäni kristillisenä, hieman moralisoivana varoituskertomuksena siitä, kuinka käy, jos antaa pahalle pikkusormen. Toisaalta päähenkilön mielen jakautuneisuudessa tulee ilmi myös perisyntioppi – kuinka kaikki ihmiset ovat perisynnin kautta pohjimmiltaan syntisiä olentoja. Jokaisessa ihmisessä asuu pahuus. Englanninkielinen Wikipedia-artikkeli mainitseekin, että yhtenä Stevensonin innoittajana on toiminut Raamatun Roomalaiskirje 7:20, joka suomeksi kuuluu näin: ”Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.”

Lisäksi englanninkielinen Wikipedia-artikkeli kirjasta mainitsee, että teosta on luettu myös kristillisenä allegoriana itse Saatanasta, langenneesta enkelistä, joka ensin oli hyvä, mutta sittemmin lähti kaidalle polulle. En itse tullut lukiessani ajatelleeksi tätä tulkintaa, mutta siitä Wikipediaan tutustuttuani vaikuttaa se ilmeiseltä ja hyvin mielekkäältä näkökulmalta teokseen.

Mielenkiintoinen teos, joka laittaa itse kunkin miettimään omaa luontoaan. Asuukohan minussakin hirviö?

 

Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja Hirviö - satumaailman ajatonta kauneutta

Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja hirviö (2012) vie lukijan koskettavalle seikkailulle ajattoman kauniiseen satumaailmaan ja opettaa ikuisia elämän viisauksia.

Tämä kirja on oman hyllyni uusimpia tulokkailta ja olen kirjoittanut siitä jo hieman kirjoituksessani Satumaista postia Adlibriksestä . Vuoden alussa ostin samoilta tekijöiltä Prinsessa vailla valtakuntaa -kirjan, jonka satumaisen kauniiseen kuvitukseen rakastuneena halusin ehdottomasti hankkia myös tämän Kaunottaren ja hirviön, kun kuulin, että samat tekijät ovat sellaisen tehneet. Kirjan kuvitus on jälleen kerran upeaa ja siron kaunista, tyyliltään hyvin edeltäjänsä kaltaista. On kuitenkin mainittava, etten tykännyt näistä kuvituksista aivan yhtä mielipuolisen paljon –  vaikkakin melko lähelle kylläkin.

Olipa kerran rikas kauppias, jolla oli kolme tytärtä. Kaksi vanhinta oli hyvin sieviä, mutta nuorin oli lumoavan kaunis, joten kaikki sanoivat häntä Kaunottareksi. Se sai hänen sisarensa kateellisiksi.

Kaikki kaupungin nuorukaiset olisivat halunneet mennä naimisiin Kaunottaren sisarten kanssa, mutta sisaret olivat hyvin nirsoja aviomiestä valitessaan. Toinen sisarista odotti herttuaa ja toinen suostui vasta prinssin kosintaan. Useat kosijat pyysivät myös Kaunottaren kättä, mutta Kaunottaresta oli hauskempaa pysyä isänsä luona, lukea kirjojaan ja soittaa pianoa.

Tämä tarina on varmasti monille hyvin tuttu, eivätkä Ursula Jones ja Sarah Gibb ole sitä sen suuremmin muunnelleet, vaikka jotakin omaperäistäkin löytyy. (En nyt valitettavasti muista aivan tarkalleen muita sadun versioita, jotta voisin kovin pätevästi verrata.)  

Tarina siis alkaa siitä, että rikas kauppias menettää omaisuutensa ja perheen on muutettava pois kaupungista maaseudulle vaatimattomiin oloihin. Sitten eräänä päivänä kuullaan, että laiva, jonka luultiin hukkuneen ja jonka varassa kauppiaan omaisuus oli ollut, onkin saapunut satamaan. Äkkirikastunut isä lähtee matkalle kaupunkiin ja Kaunottaren sisarukset tekevät pitkän listan niistä kaikista kalliista turhamaisuuksista, jotka haluavat isän ostavan heille tuliaisiksi. Mutta mitä haluaa Kaunotar? Vain yhden ruusun.

Kaunottaren vähäpätöinen toive osoittautuu kuitenkin kohtalokkaaksi. Paluumatkalla väsynyt ja murheellinen isä, joka sittenkin oli menettänyt kaiken omaisuutensa, pysähtyy yöpymään lumottuun kartanoon. Kotiin lähtiessään näkee isä kartanon puutarhassa ruusupensaan ja muistaa Kaunottaren toiveen. Mutta kun hän taittaa pensaasta ruusun, ilmestyy suunniltaan oleva, vihainen Hirviö hänen eteensä: Sinä epäkiitollinen ihminen!” olento ärisi. ”Kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle antanut, sinä varastat ruusujani. Kuole! ”

No, Hirviölle kelpaisi kauppiaan hengen sijasta myös tyttären henki. Kaunotar toimitetaan Hirviön luokse, ja kuinkas käykään?

Hirviöhän rakastuu! Kaunotar ei suostu kuitenkaan kosintaan, vaikka oppii pitämään Hirviöstä ja huomaamaan, että Hirviöllä on oikeasti hyvä sydän – ei ennen kuin näkee, että Hirviö on kuolemassa ikävästä häneen. Silloin hän lausuu maagiset taikasanat:

"Ole kiltti äläkä kuole, minun rakas Hirviöni. Suostun menemään kanssasi naimisiin. Tulen vaimoksesi.”

Siinä samassa tuhannet ilotulitteet räjähtivät kukkimaan puutarhan ylle ja Kaunottaren vieressä seisoi komea prinssi – jolla tosin oli hyvin märät kasvot.

Hirviö olikin vain tyhmäksi ja rumaksi loitsittu prinssi. Loitsu oli määrätty raukeavaksi silloin, kun joku suostuu Hirviön vaimoksi.

”Toivottavasti haluat yhä vaimokseni, Kaunotar, vaikka en enää olekaan Hirviö.”

Kaunotar hymyili hänelle. ”Kyllä minä totun sinuun. Koko maailmassa ei ole minulle ketään muuta kuin sinä, prinssi Hirviö.”

Sadun ydin ja opetus:

Voiko satu tästä enää kauniimmaksi muuttua? Sadun opetus on todellakin hyvin suuri, syvällinen sekä ajaton: ulkoisella olemuksella ei ole väliä, vaan sisäinen kauneus ratkaisee. Kaunotar rakastuu Hirviöön, vaikka tämä onkin kovin ruma. Ja mitä tapahtuu rakastumisen hetkellä? Ruma Hirviö muuttuukin mitä komeimmaksi prinssiksi. Tämä voidaan käsittää allegoriaksi siitä, kuinka kuka tahansa ulkonäköön katsomatta voi näyttäytyä maailman komeimpana prinssinä tai kauneimpana prinsessana sen silmissä, joka häntä rakastaa. Prinsseys tai prinsessaus on piilevänä voimavarana jokaisessa ihmisessä – tarvitaan vain joku rakastunut sielu se löytämään! Loitsivia velhoja ei tosi elämästä sen sijaan löydy, mutta niiden  sijaan samaa virkaa toimittavat ennakkoluulot, jotka estävät näkemästä sitä kauneutta ja upeutta, joka toisissa ihmisissä piilee.

Satu puolustaa myös muilla tavoin sydämen kauneutta. Sadun sankaritar on Kaunotar, joka kuvataan hyväsydämiseksi ja nöyräksi. Siksi hän menestyy. Hänen kontrastikseen asettuvat ilkeät, kateelliset ja naurettavan turhamaisiksi kuvatut sisarukset, jotka saavat myös opetuksen turhamaisuudestaan ja kateudestaan. Kirjassa on kohtaus, jota en muista olleen muissa Kaunottaren ja Hirviön versioissa, jossa Kaunottaren ollessa kotonaan lomalla Hirviön kartanosta, alkavat sisarukset koetella Kaunottaren Hirviöltä saamia upeita vaatteita, joita kadehtivat:

mutta – PAM – sekunnin murto-osassa kauniit vaatteet muuttuivat naurettavannäköisiksi alushousuiksi, ja sisarten täytyi peittää itsensä lakanoilla.

Sisaret olivat raivoissaan, koska heidät oli saatu näyttämään naurettavilta heidän uusien aviomiestensä edessä, vaikkakin aviomiehet olivat yhtä tylsiä kuin tiskirätti. Toinen oli liian viisas ja toinen liian komea ollakseen totta.

Eikä liene myöskään sattumaa, että juuri hyväsydämisin sisaruksista on kuvattu kauneimmaksi Kaunottareksi. Sisäinen kauneus samaistetaan ulkoiseen kauneuteen.

Tyyli:

Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja Hirviö on tyyliltään raikas ja tuore. Vakava-aiheisesta kirjasta löytyy sopivasti myös ripaus huumoria ja komiikkaa. Kieli on miellyttävää ja sujuvasti eteenpäin soljuvaa, kerrassaan mukavaa luettavaa.

Loppupäätelmät:

Aivan ihastuttava kirja, jota voi ehdottomasti suositella kaikille prinsessasatujen ystäville! Kirja tarjoaa sekä silmälle että sielulle mitä erinomaisinta ruokaa.  Tykkään tuhannesti!

  

Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon pimeä puoli: Charles Dickensin Kaksi kaupunkia

 

Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyksen aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan – lyhyesti sanottuna, aikakausi muistutti siinä määrin nykyistä aikaa, että muutamat sen huomattavimmista auktoriteeteista väittivät, että siinä niin hyvän kuin pahan suhteen saattoi käyttää vain yhtä vertailuastetta.

Näillä värisyttävän juhlavilla ja kammon kaikuisilla sanoilla alkaa Charles Dickensin Kaksi kaupunkia. Voiko tätä kirjaa edes yrittää sanoin kuvata? Yritän kuitenkin.

Olen pitänyt Dickensistä suuresti aiemminkin, mutta Kaksi kaupunkia nosti Dickensin pisteitä silmissäni huimasti ja teos kiisi vauhdilla aivan lempikirjojeni kärkeen. Muuhun Dickensin tuotantoon verrattuna tämä teos, joka englanniksi ilmestyi vuonna 1859 nimellä A Tale of Two Cities, on huomattavan paljon synkkäsävyisempi ja vakavampi.

Kaksi kaupunkia on historiallinen romaani joka kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen aikoja Englannin kanaalin molemmin puolin, Pariisissa ja Lontoossa kietoen monen Englannista Pariisiin tulleen henkilön kohtalot Ranskan vallankumouksen pyörteisiin. Ranskan vallankumous riisutaan totaalisesti siitä ylevyyden verhosta, johon monet historian kirjat ovat sen kietoneet. Vallankumous on raaka ja julma. Päitä lentää alas giljotiinin korokkeelta kuin vesipisaroita taivaasta sateella. Vallankumous kuvataan raadollisena lumipalloefektinä, joka vyöryy hallitsemattomasti eteenpäin kerran liikkeelle lähdettyään surmaten tieltä kaikki eteen sattuvat.

Herää kysymys, kenen vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa vaalitaan? Ei ainakaan kaikkien. Herää myös kysymys, olivatko tämä nämä ylevät arvot hintansa väärtejä? Ranskan vallankumous söi monet omat lapsensa, lisäksi monet sellaiset, jotka eivät sitä kannattaneet, mutta eivät olleet tehneet mitään muuta pahaa kuin sattuneet syntymään väärään sukuun.

Tunnen itse pienen omantunnon pistoksen sydämessäni ajatellessani, onko minun kiittäminen niitä giljotiinilta alas lentäneitä päitä tästä hienosta demokratiasta, josta saan nauttia? Toisaalta, jos vallankumous ei olisi puhjennut Ranskassa, olisi se luultavasti puhjennut myöhemmin jossakin muualla. Olisiko se ollut yhtä julma ja kuolemaa kylvävä ja olisiko verenvuodatus ollut joka tapauksessa välttämätöntä, jotta pystyttiin siirtymään ylimystön mahdista koko kansan demokratiaan? Vastaukset näihin kysymyksiin jäävät ikuisiksi arvoituksiksi.

Kaksi kaupunkia ei kuvaa vallankumousta vain yleiseltä tasolta, vaan lähelle tulevien ihmisten kautta, joiden elämää vallankumouksen aikana seurataan. Siispä niille, jotka eivät ole varsinaisesti historiallisesta kuvauksesta kiinnostuneet, kirja tarjoaa joka tapauksessa mielenkiintoisia ja koskettavia ihmiskuvia ja -kohtaloita. Teos yhdistää hienolla tavalla yleisen ja yksityisen.

Kaikkea tätä synkeyttä vastaan nousee kuitenkin myös valo ja toivo paremmasta huomisesta. Teoksen kantavana teeman on pyyteetön ja uhrautuva lähimmäisenrakkaus.  Kaksi kaupunkia antaa esimerkin äärimmäisestä, vilpittömän pyyteettömästä rakkaudesta. Loppu on yhtä aikaa sekä äärimmäisen kaunis että julma. Loppuun päästyäni minun oli melkein mahdotonta lopettaa itkemistä. Mielestäni koskettavin kirja, jonka olen lukenut.

Kirja sai minut myös miettimään aristoteelista katharsiksen käsitettä. Kaksi kaupunkia sai minut kokemaan tällaisen puhdistautumiskokemuksen, jossa sääli ja kauhu viattomien kärsijöiden puolesta saa oman mieleni ja haluni kiinnittymään siihen, mikä on hyvää ja arvokasta elämässä. Tämän kirjan jälkeen haluan oikeasti olla parempi ihminen ja rakastaa kaikkia ihmisiä parhaimman kykyni mukaan!

Tämä alkaa kuulostaa jo melkein liian tunteilevalta ollakseen uskottavaa, mutta teos todella teki minuun syvän vaikutuksen.

Kirjasta kiinnostuneille: Ollakseen Dickensiä, on tämä kirja hyvin lyhyt, kohtuulliset 347 sivua. Siispä niille, jotka ovat pelänneet Dickensiin tarttumista kirjojen järkälemäisen koon vuoksi, voisi tämä teos olla hyvä ensimmäinen kiinnekohta. Ja puolestaan niille, jotka ovat muuten Dickensiä lukeneet, mutta eivät juuri tätä, voin sanoa, että tämä on todella laadukasta Dickensiä ja kannattaa lukea, jos vähänkin arvostaa kirjailijaa. Monet valittavat Dickensin kirjojen olevan kovin raskaslukuisia, mutta Kaksi kaupunkia oli mielestäni erilainen. Hyvin mukaansatempaava kirja, jota oli vaikea laskea käsitä. Luin sen alle viikossa, kun taas esimerkiksi Koleaan taloon minulla aikoinaan vierähti 4-5 kk.

Englanninkielisessä Wikipediassa mainitaan, että Kaksi kaupunkia kuuluu fiktiivisen kirjallisuuden historiassa myydyimpiin kirjoihin maailmalla. Siispä hyvin taattua laatua.

Pieni keskustelunaihe: haluaisin mielelläni kuulla, onko muilla ihmisillä sellaisia kirjakokemuksia, jotka ovat osuneet ja uponneet niin syvälle, että sen jälkeen kokee olevansa uusi, parempi ihminen? Vai olenko minä ainoa, joka näin tunteella heittäytyy mukaan?

P.s.  Löysin kahdesta muustakin blogista jutun Kahdesta kaupungista, joita kannattaa myös käydä kurkkaamassa: Kirjanurkka ja Rakaudesta kirjoihin, jotta kuva kirjasta ei muodostuisi minun kirjoitukseni perusteella aivan yksipuolisen ylistäväksi.