Rosen tarinan jatko: Louisa M. Alcottin Kun ruusu puhkeaa

Louisa May Alcottin Kahdeksan serkusta -teoksesta tuttu Rose Campell on nyt varttunut paljon viime näkemältä ja kasvanut nuoreksi naiseksi jatko-osassa Kun ruusu puhkeaa. Hän palaa vuosia kestäneeltä Euroopan matkaltaan kotiin yhdessä setänsä sekä "adoptiosiskonsa" Feben kanssa. Serkkupojat ovat vallan hämmentyneitä, kun pikku Rosesta on kasvanut niin kaunis ja viehättävä nuori nainen. Ja entäs sitten Febe! Nuoret miehet ovat niin pyörällä päästään tyttöjen kauneudesta, etteivät oikein tiedä, kumpaan rakastuisivat. Juonen suunilleen varmaan arvaakin. Kosiopuuhia ja avioliittojuonia! Mitä muutakaan tyttökirjojen jatko-osilta voi odottaa?

Siinä missä Kahdeksan serkusta oli minusta Pikku naisiakin loistavampi tyttökirja ja ilahdutti minua särmällään ja erilaisuudellaan, tuntui sen jatko-osa - jatko-osien tavanomaiseen tapaan - paljon konventionaalisemmalta ja yllätyksettömämmältä. Ei sillä, etten muka olisi pitäny kirjasta - päinvastoin. Kun ruusu puhkeaa on erittäin viihdyttävä, hauska ja ihana tyttökirja. Kyllä avioliittojuonet minuun vetoavat! Mutta toisaalta avioliittojuonet laskevat konventionaalisuudellaan teoksen arvoa. Kihlaus on tapahtunut, elämän päämäärä on tavoitettu ja tarina on loppu. Hieman naiivia ja hieman epärealistista.

(Huom! Seuraava kappale sisältää pientä spoilausta!)

Toisaalta kuitenkin päähenkilön rakkaustarina on mielestäni virkistävä tarina tyttökirjojen genressä. Se on tarina prinsessasta ja antiprinssistä. Rosen tuleva sulho ei ole mikään aivan tavallinen tyttöjen unelmamies -tyyppi, vaan perin erikoinen ja persoonallinen, mikä oli mielestäni vallan mainiota. Parasta hänessä on se, että hän lukee Emersonia! Virkistävää hänessä on myös se, ettei Rose suinkaan suoraan lankea hänen jalkoihinsa, vaan joutuu tekemään pitkän matkaan sisimpäänsä, ennen kuin huomaa ihailijansa todellisen arvon.

(Spoilausvaara ohi!)

Mutta romanttisen hattaran alta löytyy kuitenkin jotakin vakavampaakin. Teos esimerkiksi purkaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tabuja. Keittiöpiian asemasta Rosen seuraneidiksi ja parhaaksi ystäväksi kohonnut Febe ei esimerkiksi kaikkien sukulaisten mukaan ole tarpeeksi hyväsukuinen Campellien suvun arvokkaille herrasmiehille. Kuitenkin teoksen sanoma on tässä suhteessa selvä: rakkaus ei katso yhteiskuntaluokkaa, ja sydäntä on seurattava.

Tyttökirjasankarina Rose on jännä yhdistelmä hyvin perinteikästä naista ja vahvaa feminististä tahdonvoimaa, joka tietyllä, melko heinovaraisella tavalla järisyttää  naiseuden rajoja aikansa kontekstissa. Rose on oikea naisellisuuden ja viehättävyyden perikuva, eikä hänessä ole Pikkunaisten Jon poikatyttömäisyyttä tai Vihervaaran Annan rasavilliyttä. Hän on kaikkien naisellisten hyveiden ruumiillistuma. Silti hän naisellisella ja vähäeleisellä tavallaan osoittaa suurta määrätietoisuutta ja tahdonvoimaa.

Kaikesta huolimatta Kun ruusu puhkeaa on mainio tyttökirja (vaikkei tietyssä mielessä kirjallisesti ehkä yhtä arvokas kuin Kahdeksan serkusta). Sitä voi suositella kaikille tyttökirjojen ystäville ja viattomasta romantiikasta pitäville. 

Carlos Ruiz Zafónin lumoava Tuulen varjo

On yö. Kynttilät lepattavat pöydällä, huoneen hämärässä, levittäen ympärilleen lempeää ja salaperäistä valoaan. Minä olen vajonnut sohvani syvyyteen, tyynyjen ja peittojen syleen. On hiiren hiljaista. Kädessäni on kirja ja pöydällä teemuki. Olen jossakin kaukana, Barcelonan hämärillä kujilla. Tunnelma on juuri oikea. Noin kello kolme käännän kirjan viimeisen sivun ja huokaisen onnellisena. Ah, mikä kirja! Voi, mikä täydellinen lukukokemus!

Tämä kirja ja tämä lukukokemus on Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, jonka sain joululahjaksi siskoltani. Paksu pokkari taittui joululomalla ja sai loppukirinsä eräänä yönä, jolloin en vain enää voinut saada kirjaa alas käsistäni. Muisto kynttilänvalosta ja kirjan tunnelmasta, jotka sointuivat hyvin yhteen, on ehkä yksi kauneimpia lukumuistojani.

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Kesän 1945 ensimmäiset päivät olivat varisseet pois, ja kävelimme pitkin Barcelonan katuja tuhkanharmaan taivaan alla, auringon värjäämän sumun levittyessä Santa Monican puistokadun ylle kuparisena kukkaseppeleenä.
- Daniel, et saa kertoa kenellekään siitä, mitä tänään näet, isä opasti. - Et edes ystävällesi Thomàsille. Et kenellekään.

Tuulen varjo on kirja kirjasta. Se on tarina siitä, miten paljon kirja voi koskettaa ja miten paljon kirja voi merkitä. Se on tarina siitä, miten kirjoillakin on sielu kuten niiden kirjoittajillakin. Ennen kaikkea se on mielestäni tarina siitä, miten toivottomimmallakin voi olla toivoa.

Eräänä päivänä isä vie Daniel Semperen Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, joka sijaitsee Barcelonan sydämessä. Se on paikka, josta vain harvat ja valitut tietävät jotakin ja josta Daniel ei myöskään ole aiemmin tiennyt mitään. Unohdettujen kirjojen hautausmaalla hylätyt ja unohdetut kirjat ovat saaneet uuden elämän. Sinne on koottu kirjoja, joita kukaan ei enää halua tai jotka ovat syystä tai toisesta jääneet ylimääräisisksi. Tapana on, että se, joka ensimmäisen kerran näkee Unohdettujen kirjojen hautausmaan, saa valita minkä tahansa kirjan sieltä omakseen. Tapana on myös, että se kirja täytyy pitää omanaan.

Daniel harhailee suunnattomien hyllyrivien labyrintissä etsien omaansa. Viimein hän tarttuu kirjaan, jossa lukee:

Tuulen varjo

Julian Carax.

Daniel on löytänyt omansa. Seuraavana yönä Daniel ahmii kirjan. Hän haluaisi tietää lisää kirjailijasta, josta ei ole kuullut mitään ennen. Melkein kukaan ei tunnu tietävän, kuka oli tämä mystinen Julian Carax. Pian kuitenkin kirjailijasta kirjan takana alkaa selvitä jotakin. Selviää myös, että kirja, jonka Daniel on saanut omakseen, on hyvin arvokas ja harvinaislaatuinen, josta harrastajat olisivat valmiita maksamaan omaisuuden. Julian Caraxin kirjoja ei nimittäin enää maailmassa juuri ole. Ne ovat kadonneet jäljettömiin yhtä mystisesti kuin kirjailija itse.

Jollakin mystisellä tavalla Danielia alkaa kiehtomaan tarina kirjailijasta, jonka kerrotaan mystisesti kadonneen tai kuolleen ja jonka elämää kuuluu varjostaneen onnettomuus. Vuosien saatossa Danielin elämä kietoutuu kummallisella tavalla yhteen Julian Caraxin elämän ja romaanien kanssa. Danielin suurimmaksi elämäntehtäväksi muodostuu kirjailijan salaperäisen kohtalon selvittäminen.

Sodanjälkeiseen Barcelonaan sijoittuva Tuulen varjo on nostalginen kirja, joka tuoksuu menneeltä maailmalta ja pölyisiltä kirjoilta. Siinä on jotakin viehättävää pysähtyneisyyden tuntua. Kirja on eräänlainen salapoliisitarina, jossa johtolankojen mutkikas vyyhti vähä vähältä ja askel askeleelta johtaa kohti päähenkilölle tärkeän kirjailijan kohtalon jäljille. Juonenkäänteet ovat niin mutkikkaat ja uskomattomat, että lukijan pää on mennä pyörälle. Juonessa on paljon melodraamaa ja romantiikkaa. Joku kenties pitäisi kirjaa liian sentimentaalisena ja juonenkäänteitä epäuskottavan mutkikkaina. Minä kuitenkin vain yksinkertaisesti lumouduin.

Kirja on pohjimmiltaan viihteellinen, tietyssä mielessä jopa hieman pinnallinen. Kuitenkin se tarjoaa lukijalleen kauniita ajatuksia ja myös puhuttelee. Se saa ajattelemaan sitä, miten tärkeitä kirjat voivat olla. Se saa myös ajattelemaan sitä, että jokaisen lukemani kirjan takana on ihminen, joka on kirjoittanut kirjan, ja tällä ihmisellä on oma tarinansa. Se saa ajattelemaan sitä, kuinka kiitollinen voin olla siitä, että on olemassa tai on ollut olemassa ihminen, joka kirjoitti kirjan, jonka minä voin lukea.

Kiitos  Zafón, kun kirjoitit Tuulen varjon ja tarjosit minulle unohtumattoman lukuelämyksen!

Carlos Ruiz Zafón

Tuulen varjo

(La Sombra del Viento, 2001)

Suom. Tarja Härkönen

Otava

647 s.

Tyttökirjoja, kiireitä ja lukupiiriä - kirjabloggaajan vuosi 2015

Vuosi 2015 on mennyt jo menojaan ja uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa. Tuttuun tapaani aion vuoden vaihtumisen kunniaksi tehdä katsauksen menneeseen vuoteen - lähinnä kirjalliselta kannalta, mutta myös muutenkin. Ja yhtä tuttuun tapaani aion tehdä sen vähän myöhässä.

Vuosi 2015 toi mukanaan elämääni monta ihanaa kirjaa, mutta myös paljon, paljon muuta. Vuoden aikana olen valmistunut äidikielen ja kirjallisuuden opettajaksi, jättänyt taakseni tutun kotikaupunkini, muuttanut ensimmäiseen omaan kotiini, saanut ensimmäisen työni äidinkielen opettajana, käynyt autokoulun, saanut ajokortin ja hankkinut ensimmäisen oman autoni. (Viimeisimmästä saavutuksesta ei kannata onnitella, sillä uuden vuoden aloitin kolaroimalla rakkaan, muutaman viikon vanhan autoni lunastuskuntoon.) Mennyttä vuotta voisi nimittää itsenäistymisen ja aikuistumisen vuodekseni. Vuosi on ollut monella tapaa kiireinen ja hektinen. Kirjablogi- ja lukuharrastus ei ole aina kukoistanut kuten se parhaimpina päivinä kukoisti energian suuntauduttua muihin asioihin. Kuitenkin kaiken keskellä ei luku- ja blogiharrastus ole täysin päässyt onneksi kuivettumaan, vaikka välillä on ollut taukoa. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan on edelleen hengissä, aivan kuten kirjoittajakin blogin takana.

Vuosi sitten uutena vuotena laadin pitkän listan uuden vuoden lupauksia, joista osan pidin, osan en. Yksi niistä oli, että lukisin vuoden aikana 50 kirjaa. Tämä lupaus ei aivan pitänyt. Nopea laskutoimitus vuoden 2015 aikana luetuista kirjoista osoitti, että olen lukenut 42 kirjaa vuoden 2015 aikana.

Yksityiselämässäni vuosi 2015 on ollut aikuistumisen vuosi, mutta ehkäpä vastapainoksi sille on kirjavuoteni muodostunut tyttökirjojen vuodeksi. Tyttökirjojen viattomasta ja onnellisesta maailmasta on muodostunut minulle terapeuttinen pakopaikka aikuiselämän vastuun edessä.   Vihervaaran Annan seurassa olen samoillut pitkin Rakastavaisten polkua ja ihastellut Tummaa päilyvää aallokkoa. Ingallsin Lauran seurassa olen leikkinyt tuulen tuivertamalla preerialla, ihmetellyt preerian avaraa loputtomuutta  ja kuunnellut Kaarle-isän viulun soittoa. Katy Carrin ja hänen sisarustensa kanssa olen kokenut Alppilaakson majan lämpöä ja ihmetellyt Coloradon vuorten jylhyyttä ja vuoristomaiseman kauneutta.

Sivuaineen tutkielmani kirjoittaminen L. M. Montgomeryn tyttökirjaklassikosta Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) sai minut  nimittäin olemaan alkuvuosi nenä kiinni Anna-kirjassa. Vuoden aikana kahlasin uudestaan läpi lapsuuteni iki-ihanan suosikkisarjan, Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjat. Loppvuodesta hotkaisin myös Susan Coolidgen Katy-sarjan. Joululomaa vietin lisäksi Louisa M. Alcottin ihanan tyttökirjaklassikon Kahdeksan serkusta -teoksen parissa.Tyttökirjagenre on siis ollut hyvin vahvasti edustettuna vuoden kirjoissa.

Katy-sarja:

Katyn toimet

Katy koulussa, Katyn myöhemmät toimet, Clover ja Alppilaakson maja (yhteisbloggaus)

Pieni talo preerialla -sarja

Pieni talo suuressa metsässä 

Pieni talo preerialla 

Luumujen poukama 

Hopeajärven rannalla 

Pitkä talvi preerialla 

Pieni kaupunki preerialla 

Onnen kultaiset vuodet 

Neljä ensimmäistä vuotta 

Sen lisäksi, että olen lukenut tyttökirjoja, olen lukenut myös kirjoja tyttökirjoista. Vuoden aikana luin Sara Kokkosen kotimaisista tyttökirjoista kertovan tietoteoksen Rasavillejä ja romantikkoja ja myöhemmin juuri syksyllä 2015 ilmestyneen ulkomaisista tyttökirjoista kertovan, saman kirjailijan Kapinan ja kaipuun.  Jälkimmäinen teos oli minulle tärkeä teos, sillä siinä julkaistiin myös oma kirjoitukseni rakkaasta kaimastani, tyttökirjasankari Vihervaaran Annasta. Näistä Kokkosen teoksista ammensin lisää innostusta löytöretkilleni tyttökirjojen ihmeellisen maailmaan ja sain inspiroivia lukuvinkkejä.

Vuosi 2015 on tuonut myös uusia tuulia lukuharrastukseeni. Alkuvuodesta aloitin lukipiirin, jossa on mukana lähiseudun kirjabloggareita. Lukupiiriharrastus on laajentanut piristävällä tavalla lukutottumuksiani. Perinteisesti olen viihtynyt vanhojen klassikoiden parissa, mutta lukupiiri on tuonut tuulahduksen jotakin uutta kirjalliseen elämääni. Kaikki kirjavalinnat, kuten esimerkiksi Philippe Claudelin Varjojen raportti, eivät ole olleet välttämättä ihan napakymppejä, mutta olen kokenut laajentaneeni ainakin yleissivistystäni. Sen sijaan esimerkiksi John Irvingin Kaikki isäni hotellit,  Herbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos ja Ulla-Lena Lundbergin Leo-teoksen lukemisesta saan olla erittäin kiitollinen lukupiirilleni.



Erityismaininnan vuoden lukukokemuksista ansaitsee syksyllä 2015 ilmestynyt Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia -novellikokoelma, joka paitsi viehätti minua tarinoillaan, myös merkitsi jotakin erityistä itselleni sen vuoksi, että siinä ilmestyi myös yksi minun suomentamani novelli. Vuoden upeimman kirjan tittelin annan kuitenkin Margaret Mitchellin suurklassikolle Tuulen viemää, jonka luin kesällä klassikkohaastetta varten. Vuoden mielenkiintoisimman kirjan tittelin puolestaan voisin antaa Henry David Thoreaun tosielämään pohjautuvalle erakkoelämän kuvaukselle Elämää metsässä. Vuoden mitäänsanomattomimman kirjan titteliä saakoon kantaa jo yllä mainittu lukupiirikirjamme Philippe Claudelin Varjojen raportti, joka ei vain yksinkertaisesti yhtään sytyttänyt.






Vuoden 2015 aikana blogini on laajentanut verkostojaan ja siirtynyt myös Facebookiin. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -bogia voi seurata ja fanittaa täällä.

Kirjavuoteni 2015 on ollut antoisa, vaikkei luettujen kirjojen määrä päätä huimaakaan. Toivon vuodelta 2016 vähintään yhtä antoisia hetkiä kirjojen parissa. Sitä samaa toivon myös kaikille teille rakkaille kirjahulluille lukijoillenikin!

Runollista Runebergin päivää - ylistys tortuille ja kunnianosoitus Johanille

Tänään 5.2. on vietetty kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin päivää. Runeberg, tuo kansallisromantiikamme airut 1800-luvulta, on ollut merkittävä nimi niin koko suomalaisessa historiassa kuin myös kirjallisuushistoriassa. Runeberg kirjoitti paljon runoja ja muita runomuotoisia teoksia. Hän oli myös ahkera suomalaisuusaatteen puolestapuhuja ja toimi myös Lauantaiseurassa Lönnrotin, Snellmannin ynnä muiden fennomaanien kanssa. Runeberg työnsä ja toimintansa kautta kohotti merkittävästi kansallista identiteettiämme ja rakensi suomalaisuutta.

Monille tavallisille kansalaisille kuitenkin Runeberg on tullut tutuksi enemmän runebergintorttujen kuin kansallisrunoilijan henkevien runoteosten muodossa. Täytyypä myöntää, että olen myös itse päihittänyt elämässäni huomattavasti lukuisampia runebergintorttuja kuin Runebergin teoksia. Ja täytyy myöntää, että tähän mennessä myös torttujen syöminen on tuottanut minulle enemmän iloa kuin Runebergin kansallisromanttisten runoluritusten lukeminen. Vänrikki Stoolin tarinat lähinnä kauhistutti ja pitkästytti minua, kun taas idyllieepos Hanna hieman ihastutti kauniilla kielellään, mutta jälleen kerran myös pitkästytti.

Tortuista kuitenkin kuuluu kiitos kansallisrunoilijamme vaimolle Fredrika Runebergille. Fredrika Runebergista puhuttaessa on syytä kuitenkin muistaa, että hän teki muutakin merkittävää kuin torttuja, kuten Karjalaisen tuore otsikko Fredrika Runeberg oli paljon muutakin kuin nainen tortun takana muistuttaa. Feministit ovat sitä mieltä (ja ehkä syystäkin), että on suuri häpeä, että Fredrikan kirjallinen maine on hukkunut hänen kuuluisan miehensä varjoon. Mutta yhtä hyvin voisi minusta sanoa, että hänen miehensä maine on hukkunut nykymaailmassa osittain Fredrikan torttujen varjoon. Ainakin tähän voi päätyä, jos vertaa Fredrikan torttujen suosiota Johanin teosten suosioon nykyään. Mitä muutakaan Runebergin päivä keskivertoiselle nykysuomalaiselle merkitsee kuin mehevää torttua ja tekosyytä herkutella?

Runebergin päivän kunniaksi söin minäkin tänään runebergintortun teen ja hyvän kirjan kera. Kirja ei kuitenkaan ollut kansallisrunoilijamme ylevää paatosta, vaan hieman maanläheisempää luettavaa , nimittäin Louisa May Alcottin tyttökirja Kun ruusu puhkeaa. Haluan kuitenkin kohottaa oman Runebergin päivän viettoni torttua korkeampiin sfääreihin tällä bloggauksella.

Kaikista tortuista ja Vänrikki Stoolin aiheuttamista traumoista huolimatta kunnioitan suuresti Runebergiä kansallisrunoilijanamme. Päivän kunniaksi ja lukijoideni sivistykseksi lopetan tekstini tällä Runebergin kansallisromanttisella  runolla:

Joutsen

Jo luota ruskopilvisten

Tuil joutsen rauhaisna,

Ja laski virran rannallen

Ja lauloi illalla.

Hän Pohjan lauloi hempeä,

Kuin siellä kangastaa,

Kuin aurinkoinen yösellä

Ei malta uinahtaa.

Kuin siimes koivun suojassa

On tumma, mieluinen;

Kuin lahdet kullanhohtoisna

Ja aalto vilpoinen.

Kuin ihanaa on, lempimään

Kun pääsee Pohjolaan;

Kuin vakuus sielt’ on syntyään

Ja sinne pyrkii vaan

Niin kuului aalto aallolta

Sen ääni kaikuvan;

Ja kohta kullan rinnalla

Hän näytti joikuvan:

Mi siitä, vaikk’et viipyä

Saa tuhatkausia;

Oot Pohjan veellä lemminnä

Ja siellä laulanna. 

Klassikkohaaste 2: Niskavuoren tarina - vahvoja naisia ja heikkoja miehiä

On aika jälleen Klassikkohaasteen! Kirjabloggaajat sankoin joukoin lukevat ja bloggaavat jonkin klassikon, jota eivät häpeäkseen vielä ole lukeneet. Bloggaukset klassikoista julkaistaan blogeissa tänään 31.1.2016. Kesällä kirjabloggaajien ensimmäisessä klassikkohaasteessa tartuin maailmankirjallisuuden tenhoavaan suurklassikkoon Tuulen viemään. Nyt toisessa klassikkohaasteessa lähdin paikkaamaan ylessivisyksen aukkojani kotimaisen kirjallisuuden maineikkaalla Hella Wuolijoen Niskavuoren tarinalla.

Niskavuoren tarina ei oikeastaan ole yksi teos, vaan kokoelma kaikista Wuolijoen Niskavuori-näytelmistä. Niskavuoren tarina sisältää viisi näytelmää: Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä ja Entäs nyt, Niskavuori? Näytelmät muodostavat yhtenäisen tarinan ja löytyvät myös samojen kansien välistä, joten käsittelen niitä tässä ikään kuin yhtenä teoksena.

Ensisilmäyksellä kontrasti viime kesän klassikkohaasteen valintaani Tuulen viemään ei voisi olla suurempi. Tuulen viemän suuren maailman lumosta, hohdokkaista tanssiaisista ja muhkeista puvuista on pitkä matka Niskavuoren tarinan perisuomalaiseen hämäläiseen takapajuiseen pelto- ja metsämaisemaan. Tuulen viemän sankaritar, hemmoteltu ja turhamainen Scarlett ei voisi olla kauempana Niskavuori-näytelmien työnkovettamista ja harmaan arkisista naisista. Kuitenkin lähempi tarkastelu osoittaa myös suuria yhtäläisyyksiä: Niskavuori-näytelmät on tarina vahvoista naisista, kuten myös Tuulen viemää on tarina vahvasta naisesta. Molemmissa käsitellään myös sotaa ja sitä, miten se muuttaa suhdetta omaan kotiin ja omaan maahan. Ennen kaikkea molemmissa on vahvana kantavana teemana rakkaus omaa kotitilaa kohtaan ja se, että tämä rakkaus on kaikkia muita rakkauksia suurempi.

Niskavuoren tarina on sukutarina, joka ulottuu useamman sukupolven yli. Tarina saa alkunsa 1880-luvulla ja ulottuu jatkosotaan asti. Tarina sijoittuu hämäläisiin maalaismaisemiin, lähinnä arvokkaaseen ja mahtavaan Niskavuoren taloon, jonka omistaa Niskavuoren suku.  Juonellisesti ensimmäisessä näytelmässä (näytelmiä ei ole julkaistu aivan juonen mukaisessa kronologiassa) Niskavuoren nuori emäntä kuvataan Niskavuorelle miniäksi naidun Loviisan henkilökohtaista tragediaa. Loviisalle paljastuu raadollisella tavalla, kuinka hänen miehensä Juhani nai hänet vain varojensa takia. Raha-avioliitot kulkevat kantavana juonteena läpi näytelmäsarjan. Niskavuorelaisille tärkeintä on Niskavuoren talo ja se, että talo saadaan pidettyä kunniallisesti pystyssä ja sen rikkautta saadaan kartutettua. Rakkaus taloon vie voiton aviollisesta romanttisesta rakkaudesta. Tästä uhrauksesta kuitenkin Niskavuoren miehet saavat myös kärsiä, puhumattakaan Niskavuoreen naiduista naisista, jotka saavat kestää vieraissa hyppiviä miehiä.

Loviisa Niskavuori, tarinan ensimmäisen osan säälittävä uhri, kasvaa kuitenkin koettelemuksien kautta vahvaksi naiseksi, josta tulee koko Niskavuorta kantava voima. Hän muodostuu eräällä tavalla koko tarinan kantavaksi henkilöksi, joka pysyy tarinasssa mukana viimeiseen osaan asti.

Niskavuoren tarina on ennen kaikkea kuvaus vahvoista naisista ja tossukoista miehistä, jotka lankeavat halujensa ja toiveidensa ristiriitaan. Yhtä paljon se on tarina rakkaudesta omaa maata ja omaa kotitilaa kohtaan. Niskavuorelaisilla on vahva, melkein kuin biologinen yhteys omaan omistettuun maahansa. Heidän suonissaan virtaa Niskavuoren peltojen multa, ja se vetää heitä kuin näkymättömän säikeen tavoin kiinni maahan ja kiinni Niskavuoreen. Tätä lukiessani ymmärsin oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni, miksi monet entisaikaan valitsivat ns. järki- ja raha-avioliiton rakkausavioliiton sijaan. Niskavuoren tarina riisui silmissäni raha-avioliiton paheellisuuden, ja ymmärsin, että totta tosiaan, rakkaus omaa kotia kohtaan voi olla kaikkea muuta rakkautta suurempaa.

Entä sitten lukukokemukseni? .Lukukokemus oli kiinnostava ja antoisa. Ei päätähuimaavan upea tai henkeäsalpaavan mahtava, mutta kokemisen arvoinen. Tällainen vahva realismi ja arkielmän kuvaus tekee joskus hyvää ja palauttaa ikään kuin jalkani maan pinnalle. Niskavuoren tarinassa on tenhoa. Juoni pitää otteessaan. Jokaisessa näytelmässä on jokin keskeinen konflikti tai salaisuus, joka tahtoo tulla julki ja joka tuo sopivasti jännitettä tarinaan. Tosin viimeisessä osassa keskittymiseni herpaantui, enkä enää lukenut niinkään lukemisen ilosta, vaan haasteen painostavuudesta.

Parasta lukukokemuksessa kuitenkin oli, että koen sivistyneeni silmissä. Tämä lieneekin klassikkohaasteen keskeinen idea. Onhan Niskavuori-näytelmät suomalaisen kirjallisuuden kulmakiviä. Niskavuoren tarinassa onkin jotakin perisuomalaista. Se on tarina, joka jokaisen suomalaisen kannattaisi mielestäni lukea. Tarinan kautta saa ikään kuin kosketuksen suomalaisuuden ytimeen ja sitä kautta omiin juuriinsa. 2000-luvun tasa-arvoisen, vahvan ja itsenäisen suomalaisen naisen juuret ovat Niskavuoren Loviisassa ja muissa näytelmän vahvoissa naisissa.  (Tossun alla olevat nykymiehet puolestaan voivat nähdä kirjallisuuden jalossa kuvastimessa omakuvansa Akutsi Muumäen hamossa, Niskavuoren entisessä rengissä, joka nai Heta Niskavuoren ja jää viisi nolla tämän tossun alle.) Niskavuoren tarina oli siis oivallinen valinta klassikkohaasteeseen yleissivistävyytensä vuoksi.

Suosittelen Niskavuori-näytelmiä lämpimästi myös kaikille muillekin, jotka haluavat sivistää itseään kotimaisella kirjallisuudella ja suomalaisuuden kuvauksella.

Olen tehnyt työtäni, mutta minähän olen irrallinen täällä, irtolainen, Ilona. Minun elämäni tausta on toisaalla. Jokainen tarvitsee oman taustansa, yhden kiintopisteen, johon voi nojata, jos aikoo oikein suhtautua maailmaan. Enkä minä ole luotu pöydän viereen, teorioja puhumaan, vaan nousemaan auringon kanssa ja kasvattamaan maan kamaraa.
(Aarne Niskavuori Niskavuoren leipä -näytelmässä)

Hella Wuolijoki
Niskavuoren tarina
(Sis. näytelmät Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä, Entäs nyt, Niskavuori?)
Otava
390 s.

Viehättäviä novelleja vuosisatain takaa: Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

On aika purkaa viimeisetkin menneen vuoden bloggaamatta jääneet teokset. On suuri sääli, että syksyn kiireiden keskellä tämä teos jäi bloggaamatta tuoreeltaan. Nyt monta kuukautta lukukokemuksen jälkeen on muisto ehtinyt jo hieman haalistua, enkä pysty välittämään samalla tavalla lukukokemuksen henkeä.

Zacharias Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia on minulle merkittävä teos, jonka julkaisua innolla odotin. Se nimittäin sisältää myös yhden minun suomentamani novellin. Topeliusta olen suomentanut myös aiemmin yhden novellin verran. Vuonna 2013 julkaistun Morsian ja muita kauhunovelleja -teoksen niminovellin suomennos oli omaa käsialaani. Molempien novellien suomentajaksi päädyin opiskeluprojektin kautta. Tilinteon päivässä jokaisella novellilla on oma suomentajansa ja kaikki suomentajat ovat joko Turun yliopiston tai Itä-Suomen yliopiston opiskelijoita. Opiskelijoiden ohjaajana on toiminut Eeva-Liisa Nyqvist, jolle kuuluu suuri kiitos kokoelman toteutumisesta.

Saatan olla hieman jäävi sanomaan, mutta mielestäni kaikki kääntäjät ovat selviytyneet tehtävästään yllättävän hyvin. Vanhan kaunokirjallisuuden kääntäminen ei ole ihan helppo juttu. Pieniä huolimattomuusvirheitä teoksesta saattoi siellä täällä huomata, mutta kääntäjät ovat tavoittaneet hyvin topeliaanisen tyylin ja kielen sekä historiallisen hengen. Ihailtava saavutus opiskelijoilta!

Tilinteon päivä ja muita kertomuksia sisältää kahdeksan Topeliuksen ennen suomeksi julkaisematonta novellia tai kertomusta - miksi niitä nyt haluaakaan kutsua. Kokoelman aloittaa minun suomentamani romantiikkaa, rikosta ja karua kaupankäyntiä sisältävä Ennenkuulumaton tapaus. Tätä seuraa Herminan tunnustukset, Kihlakunnantuomari, Nuorallatanssijatar, Pääsiäismunat, Rinkelityttö, Tietäjän tytär ja lopuksi vielä niminovelli Tilinteon päivä.

Jos nyt monta kuukautta lukukokemuksen jälkeen mietin, mikä tarina teoksesta erityisesti jäi mieleen, on se ehdottomasti Nuorallatanssijatar. Jännä huomata, että samaan novelliin keskittyy myös vastikään julkaistu Turun Sanomien kirja-arvio, joka kiinnostavasti nostaa esiin sen, että novellilla on myös todellisuuspohja. Nuorallatanssijatar on koskettava ja traaginen novelli nuoresta nuorallatanssijatytöstä, joka henkensä edestä tanssii nuoralla pakotettuna ja lopulta myös tanssii tiensä hautaan. Yhteiskunnan vähempiosaiset olivat Topeliuksen sydäntä lähellä, ja novelli saa pohtimaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja sen epäoikeudenmukaisuutta, mikä tuleekin vahvasti esiin jo heti Nuorallatansijattaren alusta:

Me, jotka asumme omissa rauhaisissa kodeissamme, jotka iltaisin käymme maate omien kattojemme alla, nukumme omissa sängyissämme ja heräämme aamuisin elääksemme uuden päivän kuten edellisenkin - tehdäksemme, mitä teemme kaikkina päivinä ja nähdäksemme, mitä olemme tuhannen kertaa nähneet - me emme tiedä mitä tarkoittaa harhailla ympäri maailmaa. - - Emme tiedä, mitä on olla muukalainen, minne ikinä saapukaan, alituisesti tarkkailla ympäristöään vaimean myötämielisesti tai ahneen egoistisesti ja tulla itse tarkkailluksi samalla tavalla; ylenkatsoa ja tulla ylenkatsotuksi, petkuttaa ja tulla petkutetuksi, elää uurastaen ilman rauhaa ja kuolla kukaties lohduttomassa surkeudessa.

Mutta he tietävät, mitä se tarkoittaa. Nämä kaikenlaiset kiertävät taiteilijat, jotka tyhjällä ilveilyllään sytyttävät joukkojen uteliaisuuden: silmänkääntäjät, nuorallatanssijat, jonglöörit, posetiivarit. Kuka haluaisi vaihtaa osaa heidän kanssaan?

Toinen mieleenpainuva novelli oli nuoren tytön varttumisesta naiseksi kertova Herminan tunnustukset. Itseään etsivä tyttö etsii tyydytystä elämäänsä ja vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Se, mistä hän elämän tarkoituksensa lopulta löytää, hämmästytti kyllä minua aika lailla ja toimi suurena antikliimaksina. Oikeastaan aika moni tarina kokoelman novelleista päättyi jotenkin hämmentävästi ja jätti minut lukijana kuin puulla päähän lyötynä miettimään, mitä nyt oikein tapahtuikaan. Tavallaan pidin siitä, tavallaan en.

Yhtä kaikki, viehättävintä Tilinteon päivässä on mielestäni Topeliuksen kieli ja kerronta sekä kurkistus menneeseen maailmaan. Topeliuksen kieli ja tyyli on mielestäni tavattoman kaunista. Minuun vetoaa hänen tyylinsä ylevyys. Siinä on jotakin, mitä nykykielessä kaipaan. Nykyään ilmaistaan asioita niin suorasanaisella, arkisella ja proosallisella tavalla. Topeliuksen kielessä on runoutta ja retoriikkaa. Kertojaääni on analyyttinen ja pohdiskeleva. Juonen keskellä kertoja saatta pysähtyä pohtimaan elämää, etsimään merkityksiä ja kysymään kysymyksiä.  Useimmat novellit ovat sävyltään vakavia, mutta myös humoristisuus tulee joissakin esiin. Temaattisesti ja juonellisesti novellit eivät ehkä ole mitään kaunokirjallisia mestariteoksia, vaan alun perin enemmän viihteellisiä tarinoita, joita on julkaistu jatkokertomuksina. Nykylukijalle ne tarjoavat kuitenkin paitsi esteettisen elämyksen, myös mielenkiintoisen ajankuvan ja mukaansatempaavan retken 1800-luvun ihmiskohtaloiden pariin.

Loppuun vielä maistiainen omasta novellistani eli Ennenkuulumattomasta tapauksesta:

"No, isäni! Julkistatte [kihlauksen]! Myykää lapsenne onnettomuudelle muutamasta mitättömästä hopealantista! Tiedättekö, mitä Celestinenne sitten tekee? Hän ei kieltäydy, hän antaa uhrata itsensä; mutta hän sanoo niin kovaa, että kaikki vieraamme kuulevat sen: `Neuvos Rell on tehnyt huonon kaupan, hän on ostanut tyttörukan 2800 hopearuplasta ja niin arvokas ei tyttö ole!` - Mitä sanotte siihen, isäni?"
"Onko tämä pieni kaino Celestineni? En ole tuntea sinua. Ei, sinä et voi uskaltaa, et halua saattaa isääsi niin huonoon valoon."

Zacharias Topelius

Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

Suom. Anna Järvenpää, Jani Kämäräinen, Mirjami Lappalainen, Emilia Lehkonen, Miro Metsämuuronen, Heljä Pitkäkoski, Maija Sakki ja Marja Uusirasi

Faros, 2015

248 s.

Sukellus ulkomaisten tyttökirjojen maailmaan: Kapina ja kaipuu

Harvoinpa olen mitään kirjaa odottanut niin malttamattomana. Käynyt kirjakaupoissa tiedustelemassa monta kertaa, joko on tullut. Mutta kirjablogipiireissä tutun Sara Kokkosen kirja Kapina ja kaipuu oli minulle sellainen kirja, ja siihen oli hyvä syy: tiesin odottaa, että kirjassa olisi kirjoitukseni rakkaasta kaimastani ja lempikirjahahmostani Vihervaaran Annasta. Uteliaisuus sen näkemiseen kirjoissa ja kansissa oli suuri. Tietysti jännitti myös se tärkeä seikka, olisiko Sara käyttänyt koko kirjoitustani vai vain osaa siitä.

Odotukseni palkittiin vihdoin Turun kirjamessuilla, joiden aikana kauan odotettu teos ilmestyi ja sain sen vihdoin käsiini. Odotukseni suuruuteen nähden on ihme ja kumma, että teos on antanut odottaa niin kauan päästäkseen blogiini. Tässä tulee nyt vihdoin postaus kirjasta, joka olisi ansainnut tulla postatuksi jo monen monta kuukautta sitten.

Kapina ja kaipuu on sisarteos Kokkosen aikaisemmin julkaisemalle Rasavillejä ja romantikkoja -teokselle. Siinä missä Rasavillejä ja romantikkoja käsittelee kotimaisia tyttökirjoja, on Kapina ja kaipuu omistettu ulkomaisille tyttökirjoille. Molempien teoksien rakenne on sama: Kokkonen esittelee eri kirjailijoita ja heidän tuotantoaan, ja kunkin kirjailijan esittelyn jälkeen on lukijatarinoita, joissa lukijat kertovat jostakin tai joistakin kyseisen kirjailijan teoksesta ja siitä, mitä ne ovat heille merkinneet. Suurimpaan ääneen teoksessa pääsevät nimenomaan lukijat, sillä suurin osa teoksesta koostuu lukijoiden kertomuksista. Kokkonen on kerännyt aineistoa teokseensa kirjoittajakutsuilla sosiaalisen median kautta. Kutsussa pyydettiin kertomaan ulkomaisista tyttökirjoista, jotka ovat olleet lukijoille tärkeitä.

Ja kyllä: löysin myös oman kirjoitukseni teoksesta, aivan kokonaisena ja yhtä pitkänä kuin sen lähetin!

Oma kirjoitukseni ei kuitenkaan ollut ainoa kiinnostava asia, jonka löysin kirjasta. Kapinasta ja kaipuusta löysin lukemattomia sukulaissieluja, jotka ovat vaikuttuneet samoista kirjoista kuin minä ja kasvaneet tytöistä naisiksi samojen sankarittarien ja esikuvien seurassa kuin minä. Joskus tuntuu, että ihmiset saattava pitää minua hieman hatarapäänä, kun heittäydyn niin voimalla kirjojen maailmaan ja koska samaistun niin voimakkaasti Vihervaaran Annaan. Kaikki ihmiset eivät voi ymmärtää sellaista. Romaanithan ovat fiktiota, ja fiktio on pelkkää satua eli toisin sanoen puppua. Oli lohduttavaa löytää tarinoita samanlaisista hatarapäistä, tuntea syvää yhteenkuuluvuutta ja tietää, etten ole ainoa. Oli hauskaa huomata, että moni näistä tyttökirjoista lumoutuneista hatarapäistä oli kirjablogimaailmasta tuttuja nimiä.

Kun lukee teosta, huomaa, ettei fiktio olekaan niin yksiselitteistä. Fiktion ja toden rajat hämärtyvät, kun huomaa, että tyttökirjat ovat vaikuttaneet voimakkaasti monen lukijan elämään ja valintoihin. Fiktiosta tulee todellisuutta, ja kuka voikaan enää sanoa, että fiktio on puppua?
 
Kapinan ja kaipuun parhaimpaan antiin kuuluu kuitenkin mielestäni se, että se esittelee yksissä kansissa monien tyttökirjakirjailijoiden elämää ja tuotantoa mielenkiintoisella tavalla ja tarjoaa samalla lukuvinkkejä. Kirjailijoiden elämät ovat kiehtovia - tai ainakin Kokkonen saa ne kuulostamaan siltä. Kapinaa ja kaipuuta saan kiittä esimerkiksi siitä, että inspiroiduin tilaamaan itselleni joululahjaksi Laura Ingalls Wilderin Pioneer girl -teoksen, kirjailijan alkuperäisen elämäkerran. Lisäksi saan kiittää teosta siitä, että inspiroiduin lainaamaan ja lukemaan joululomalla Louisa M. Alcottin Kahdeksan serkusta, joka oli loistava lukukokemus.Pöydällä odottaa jo tämän teoksen jatko-osa, Kun ruusu puhkeaa, ja lukulistalla jonottaa monta muuta tyttökirjaa, joiden pariin Kapina ja kaipuu onnistui minua houkuttamaan.

Kaiken kaikkiaan koin Kapinan ja kaipuun hyvin inspiroivaksi kirjaksi.  Se sai minut innostumaan ja huokailemaan, kuinka monta ihanaa tyttökirjaa maailmassa onkaan vielä odottamassa lukijaansa!


Loppuksi tarjoan teille katkelman oman Anna-kirjoitukseni lopusta:

Uskon, ettei Annan lumo tule myöskään haihtumaan silmistäni vanhenemiseni myötä, vaikka teos on nuorille lukijoille suunnattu. Vaikken kirjoja aina muistaisikaan lukea uudelleen, luulen tulevani aina kantamaan Annaa sisälläni. Jos elämän kolhut yrittävät viedä mennessään sisäisen Annani, aion pistää kynsin ja hampain vastaan ja valaa lisää rohkeutta itseeni Anna-kirjojen maailmasta. Sillä: Ei mikään voinut katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkea sitä unelmien maailmaa, jonka hän oli itselleen luonut. Ja aina voi katsoa eteenpäin "tien mutkaa kohti". - Jumala on taivaassaan, ja kaikki on hyvin täällä maailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.

 Sara Kokkonen

Kapina ja kaipuu

2015

Avain

279 s.