Juhani Aho traaginen ja ajaton Juha

Tein pari viikkoa sitten paluun muutaman vuoden takaisen väkevän lukukokemukseni pariin, Juhani Ahon Juha-romaaniin. Tuolloin luin teoksen omiin opintoihini liityen, Suomen kirjallisuushistorian kurssia varten. Ja nyt luin teoksen jälleen -  yllätys, yllätys - Suomen kirjallisuushistorian kurssia varten, mutta tällä kertaa äidinkielenopettajan työhöni liittyen. Lukion ÄI6-kurssillani teos oli yhteisenä lukukirjana, josta kaikkien piti kirjoittaa kirjallisuusessee. Virkistääkseni muistiani ja osaakseni paremmin arvostella esseitä lukaisin teoksen uudestaan.

Palasin samoihin vahvoihin tunnelmiin, johon teos jo pari vuotta sitten johdatti minut. Juha on tarina vailla vertaa. Sen pohjattomassa traagisuudessa on jotakin syvästi koskettavaa, joka tenhoaa ja vetää puoleensa. Ja koskettavinta on ehkä se, että tarinan fiktiivisen pinnan alla kytee jotakin ajatonta ja yleisinhimillistä, jonka voi yleistää.  Juha on ajaton tarina kolmiodraamasta: siitä kunnon miehestä, joka on sisältä kultainen, mutta ulkoa ruma ja rosoinen, siitä elämäänsä kyllästyneestä vaimosta, joka kaipaa jotakin enemmän, ja siitä komeasta nuoresta naistenmiehestä, joka saapuu paikalle ja sekoittaa nuoren naisen pään ja saa aikaan vain kaikkea pahaa.

Huomaan, että teos herätti hyvin samoja ajatuksia ja kysymyksiä toisella lukukerralla kuin ensimmäiselläkin. Teos sai ennen kaikkea pohtimaan rakkauden olemusta ja sitä, mitä kaikkea rakkauteen vaaditaan. Mietin, miksi niin monet naiset ovat Marjoja, jotka lähtevät komean ja nuoren, muttei muilla hyveillä siunatun hurmurin perään, vaikka kotona on tuttu, turvallinen ja ennen kaikkea rakastava, huolehtiva ja vaimoaan kunnioittava Juha? Itse valitsisin ehdottomasti oman elämäni Juhan, eivätkä Shemeikan kannattajat saa minulta juuri hyväksyntää.

Lisäksi teos saa minut hämmästelemään, miksi elämä voi olla niin raadollista, että ihmiset antavat sellaisen pinnallisen seikan kuin ulkonöän vaikuttaa siihen, rakastaako jotakuta toista ihmistä vai ei? Miksi ihmiset ovat niin sokeita, etteivät näe pintaa syvemmälle? Mikseivät ihmiset näe läpi kuoren sinne, missä sydän ja sielu asustaa, ja arvota sen perusteella toista ihmistä?

Myös näitä kysymyksiä pohdittiin kirjallisuusesseissä, joita minulla oli sekä ilo että vaiva menneenä viikonloppuna lukea, korjata ja pisteyttää. Esseissä lähestyttiin Juhaa pohtien muun muassa rakkauden olemusta, arvojen pinnallisuutta, naisen syvintä kaipuuta, naisen asemaa, järjen ja tunteiden tasapainoa parinvalinnassa, suomalaisuutta ja lähimmäisen rakkauden ilmenemistä arjen pienissä teoissa. Tämä oli ensimmäinen kerta lyhyen äidinkielenopettajan urani aikana, kun pääsin korjaamaan kokonaisen pinon kirjaesseitä yhdestä ja samasta kirjasta. Etenkin kun  esseen pohjatekstinä oli teos, josta itse suuresti pidän ja jonka olin itse juuri lukenut, oli matkani kirjaesseiden parissa antoisa ja ammatillisessa mielessä opettavainen.

Koska olen itse juuri opettanut Suomen kirjallisuushistorian kurssia, huomasin, että toisella lukukerralla Juha avautui minulle paremmin kirjallisuushistoriallisesta kontekstistaan käsin. Juha edustaa parhaimmillaan kansallista uusromantiikkaa, suomalaista vastinetta symbolismille, jolle on tyypillistä melankolia, synkkyys ja dekadenssi sekä kääntyminen kohti mytologiaa, erityisesti Kalevalaa. Juha sijoittuu myyttiseen menneisyyteen, nimeämättömään aikaan jonnekin kauas, mutta puhuttelee niin Ahon aikaista kuin nykyistäkin lukijaansa kaukaa myyttisen menneisyyden hämärästä. Myös kielessä on jäänteitä kalevalaisesta vanhasta ja vahvasta kielestä, vaikka tietystikään romaanimuoto ei salli yhtä suurta runollisuutta.

Juha ei kuulu rakkaimpiin ja itselleni läheisimpiin kirjoihin. Sille sijalle päästäkseen on kirjan oltava valoisampi ja ihanampi ja siinä täytyisi olla hahmo, johon voisin vahvasti samaistua. Kuitenkin Juha on yksi elämäni intensiivisimmistä lukukokemuksista, ja tietyllä tavalla sanoisin sen olevan yksiä parhaimpia koskaan lukemiani kirjoja.

Joskus on äidinkielenopettajan työ juhlaa

 

Juhani Aho

Juha (1911)

Suomalaisen kirjallisuuden seura

166 s.

Katkelmia äidinkielenopettajan elämästä

Blogissani on ollut tänä syksynä hiljaista, sillä lukion äidinkielenopettajan arki on imaissut minut niin mukaani, ettei vapaa-aikaa juuri ole ja lukuaikaa vielä vähemmän. Keskeneräisiä kirjoja on tällä hetkellä muutamia, mutta tarmo ja ajallisen mahdollisuuden niiden lukemiseen pieni. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen! Tässä jaksossa olen nimittäin opettanut kahta ÄI6-kurssia, jotka käsittelevät suomen kielitietouden lisäksi suurelta osin Suomen kirjallisuushistoriaa. Sen vuoksi olen saanut nauttia arkeni keskellä pieniä annoksia kirjallisuutta novellien, runojen ja kirjallisuuskatkelmien muodossa.

Vaikka tällä viikolla hieman burn outin partaalla olen useana yönä saanut valvoa töideni ääressä melkein kahteen asti, koin kuitenkin eräänä yönä jotakin suurta ja huumaavaa valmistellessani kirjallisuustuntiani ja lukiessani analysoitavia novelleja ja näytelmäkatkelmia. Koin analysoimisen ja kirjallisen elämyksen hurmaa ja sain tunteen siitä, että kyllä tämä äidinkielenopettajan elo on äärimmäisen mielenkiintoista (vaikka myös äärimmäisen rankkaa). Rakkauteni kirjallisuuteen on ensisijainen syy, miksi päätin ryhtyä äidinkielenopettajaksi, ja nyt 6. kurssien myötä olen kokenut päässeni vihdoin "asiaan".

Tässä katkelmia äidinkielenopettajan elämästä – katkelmia kaunokirjallisista teksteistä, jotka ovat viime aikoina pysäyttäneet minut tai saaneet minut kokemaan kaunokirjallista hurmaa:

Minä rakastin metsää ja maailmaa,

nyt rakastan häntä mä vain,

hän on minun metsäni maailmain,

hän on minun ainoain.

Eino Leino, Sata ja yksi laulua

- - Tahdon antaa

hehkun hetkelleni tälle,

tahdon loistaa, tahdon laulaa

kiitoslaulun elämälle.

L. Onerva, "Ihminen" kokoelmasta Särjetyt jumalat

 Miss´sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun.

Miss siintääpi veet, viini on vaahtovin ja sää aina kuin toukokuun.

Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaampi pään,

ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Zacharias Topelius, "Sylvian joululaulu" kokoelmasta Ljungblommor

Olen kuin olisin läpikuultavan lasikellon alla, jonka ei ole soittajaa ja eikä tule omaan tuhansiin vuosiin, josta ei ole pääsyä eikä pyrkimystä ulos, jossa ei ole ketään muuta kuin minä, yksinäni minä.

( - -)

Sen tähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on valheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä toiviorekteni tänne niin usein, kuin pääsen.

Juhani Aho, "Toivioretki" kokoelmasta Maailman murjoma ja viisi lastua

Siitä piti minun saada oppia se, ettei eletä ihmisten tähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi, häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se sitä, vai untako lienee kaikki.

Maria Jotuni, "Untako lienee" kokoelmasta Untako lienee

Loppuun vielä Minna Canthin ajatus, johon törmäsin kuluneella viikolla oppikirjassamme:

Kirjailijan tulee olla rehellinen ja tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se on, eikä kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat. 

Romaanit ovat vaihtuneet Särmä-kirjojen lukemiseen.

Ingallsin Lauran inspiroimaa leivontaa: kurpitsapiirakka!

Kuten varmasti kaikki blogini vakilukijat ovat huomanneet, viime keväästä asti olen lueskellut läpi lapsuuteni yhtä kirkkainta suosikkisarjaani, Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjaa, joka perustuu Lauran omiin lapsuuden ja nuoruuden muistoihin 1800-luvun lopulla, kaunokirjalliseen muotoon hieman muokattuina ja mukaeltuina. Tällä hetkellä on menossa sarjan viimeinen osa Neljä ensimmäistä vuotta. Kirjat kertovat Lauran ja hänen perheensä elämästä uudisraivaajina Amerikan villeillä preerioilla.

Ruoka on kirjoissa melko keskeisellä sijalla. Kirja kuvaa tavallisen, melko köyhän pereen arkea kauan, kauan sitten, kun kaikki oli valmistettava alusta loppuun asti itse. Naisväen päivä koostuu arkisesta aherruksesta monien perinteisten naisten töiden parissa. Siksi myös ruuanlaittoa kuvataan paljon kirjoissa, joiden päähenkilönä on tyttö.

Tällä aikuisiän uusintakierroksellani Pieni talo preerialla -kirjojen parissa mieleeni on jäänyt erityisesti se, että kirjoissa syödään aina sillon tällöin kurpitsapiirakkaa. Jostakin syystä olen saanut kirjoja lukiessani pakkomielteen, että haluan kokeilla joskus kurpitsapiirakkaa ja maistaa itse omassa suussani, miltä maistuu uudisraivaajan elämä Amerikassa.  Haluan maistaa omassa suussani, miltä maistuisi olla Ingallsin Laura.

En ole ikinä ennen itse asiassa syönyt kurpitsaa, mutta minua on aina jollakin tavalla viehättänyt kurpitsat. Ne ovat niin hauskan ja suloisen näköisiä! Syksyn aikana kauppojen vihannesosastoille on ilmaantunut toinen toistaan uhkeampia ja muhkeampia kurpitsoja. Koin tilaisuuteni tulleen! Viime viikonloppuna, kun sain yövieraikseni kolme ystävääni, päätin tarttua tuumasta toimeen ja kurpitsasta piirakkaan. Kävin ostamassa Prismasta kuvassa esiintyvän söpöliinin.

Kurpitsani ei ollut järin suuri. Vain vähän alle kaksi kiloa, mutta juuri omiin tarpeisiini sopiva. Halusin kokeilla tällaista Valion ohjetta, joka ei ehkä ihan kyllä hengi alkuperäistä villin preerian henkeä, sillä siinä on tuorejuusokuorrutus päällä.  Ohje kuitenkin vaikutti herkullisimmalta. (Lisäksi "turmelin" ohjeen astetta pidemmälle laittamalla tuorejuuston päälle vielä strösseliä, jota ei taatusti löytynyt Ingallsin Lauran kurpitsapiirakasta.)

Kyseisessä ohjeessa monista muista kurpitsapiirakan ohjeista poiketen käytetään kurpitsasosetta. Piti siis keittää sose, ennen kuin pääsin varsinaisiin leipomuspuuhiin. Käytin soseen keittämiseen tätä Kodin Kuvalehden ohjetta, ja soseen keittäminen oli helppoa kuin mikä. Se mikä ei ollutkaan kovin helppoa, oli kurpitsan kovan kuoren kuoriminen, mutta muutamien hermojen menetyksien jälkeen sekin lopulta onnistui.

Itse piirakan tekeminen oli myös helppoa. Tosin ohjeessa pitäisi ensin vatkata munat ja fariinisokeri vaahdoksi. En ole aiemmin näistä aineksista tehnyt vaahtoa, enkä siten tiedä, kuinka jähmeää lopputuloksen olisi oltava. Oma vaahtoni oli aika löysää, enkä saanut sitä ahkeralla vatkaamisella kovemmaksi. En tiedä, onko normaalia vai ei, mutta löysän vaahdon vuoksi lopputulos oli sellainen jännän kiinteä ja hieman kumimaisen kostea piirakka.

Mutta oikestaan kenties juuri osittain kiinteydestä ja kosteudesta johtuen lopputulos oli todella herkullinen. Inkivääriltä maistuva tuorejuustopäällinen sopi piirakkaan ihanasti. Piirakassa oli hieman porkkanakakun fiilistä. Lisäksi niin vieraideni kuin minunkin mielestäni piirakassa maistui joulu. Taikinassa on nimittäin niin kanelia kuin inkivääriäkin. Pakkaseen jäi vielä muutama annos kurpitsasosetta, joten ehkäpä siis vietän vielä villin preerian makuista joulua!

Voin suositella kurpitsapiirakkaa lämpimästi myös muille - niin Laura-faneille kuin kaikille muillekin!

Syyskuun kirjalliset saavutukset

Syyskuu meni jo mennessää ja syksy saapui. Perinteiseen tapaani luon pienen katsauksen menneeseen kuukauteen kuun juuri vaihduttua.

Syyskuussa sain julkaistua kaksi vaivaista kirjabloggausta:

1. Laura Ingalls-Wilder: Onnen kultaiset vuodet

2. Ulla-Lena Lundberg: Leo

Onnen kultaiset vuodet luin jo elokuussa, mutta Leon puolestaan syyskuussa. Molemmat olivat hienoja lukukokemuksia: Onnen kultaiset vuodet yksinkertaisesti ihana, kun taas Leo upea ja vaikuttava. Työkiireiden vuoksi lukuaika on ollut vähissä syyskuussa, mutta olen lukenut Leon lisäksi syyskuussa myös toisen kirjan, jota en ole vielä ehtinyt bloggaamaan: Susan Coolidgen ihanan tyttökirjaklassikon Katyn toimet, joka oli erittäin miellyttävä lukukokemus. Siitä toivottavasti myöhemmin lisää blogissani. 

Syyskuussa olen tehnyt kahden opetusryhmäni kanssa opetusblogit, joihin opiskelijat ovat saaneet kirjoittaa itse lukemistaan kirjoista kirjabloggaukset. Minulla on kirjoitteilla (pientä viilausta vaille) bloggaus, jossa kerron tarkemmin näistä projekteistani. Opetusblogiprojekteistani siis lisää vähän myöhemmin blogissani.

Lokakuun kirjakuukausi lähti käyntiin melko pikaisella visiitillä Turun kirjamessuille ja suurenmoisilla kirjaostoksilla. Kirjamessuista myös lisää toivottavasti lähipäivinä! :)

Tuntuu, että blogini laahaa pahasti jäljessä kaikkien opettajakiireideni keskellä. Olisi yhtä ja toista blogattavaa ja vielä enemmän luettavaa. Nyt kuitenkin jälleen kokeita korjaaman!

Hyvää alkanutta lokakuuta kaikille lukijoilleni!

Ulla-Lena Lundbergin upea Leo

Kylä on tässä. Yhteensä täällä on kaiketi sata ihmistä ja satakunta elukkaa. Jos kaikki ihmiset ja kaikki elukat päästäisivät yhtäaikaa ilmoille huudon, joka meihin on kertynyt, maailma ratkeaisi liitoksistaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu kuitenkin tipoittain ja erillään, ja me pidättelemme huutoa niin kauan kuin pystymme. Itsehillintä se luo järjestyksen ja tavat ja pitää maailman pystyssä.

Ulla-Lena Lundbergin Leo-romaani oli lukupiirikirja, jota en ehtinyt lukea juuri alkua pidemmälle ennen lukupiiritapaamista. Alku oli takkuisa, sekava ja hankala - kaikkea muuta kuin mikä soveltui kiireisen opettajan elämäntilanteeseen. Kuitenkin merentuoksuinen saaristoelämän kuvaus ajalta kauan kauan sitten antoi olettaa, että kirjassa voisi olla sitä jotakin, jos ja kun vain pääsisi kunnolla vauhtiin tarinan kanssa.

Ne lukupiirikaverini, jotka olivat päässseet kirjan loppuun asti, olivat myös ehdottomasti sitä mieltä, että teos oli upea, vaikka vaikeasti aloitettava ja alkuun kovin hidastempoinen. Oikeassa olivat. Kun sinnikkäästi jatkoin luku-urakkaa, alkoi joskus jonkin verran sadan sivun päästyäni kirja kutkuttamaan niin, että halusin vain lukea ja lukea, vaikka monet opettajan kotityökiireet vaativasti muistuttivat itsestään.

Leo sijoittuu lundbergmaiseen tapaan merellisiin saaristolaismaisemiin Ahvenanmaalle. Tarina sijoittuu kauas menneistyyteen jonnekin 1800-luvulle, jolloin ahvenanmaailaiset talonpojat hylkäsivät vilejyksensä ja keskittyivät rakentamaan ja varustamaan laivojaan ja purjehtimaan pitkin maailman meriä. Teos kertoo erään pikku torpparikylän elämästä meren ja laivojen äärellä. 

Kirjan henkilöitä en viitsi esitellä, sillä heitä on suuri ja lukuisa joukko, ja koska teoksen alku meni minulta lukukokemuksen pirstaloitumisen vuoksi vähän ohitse, olen edelleen kirjan luettuani hieman pihalla monien henkilöiden välisistä suhteista. Yhtä tai muutamaa päähenkilöä tässä ei ole, vaan tarina keskittyy moneen ihmiselämään ja kohtaloon, jotka kaikki lomittuvat tavalla tai toisella toistensa kanssa. Tarinassa on muutama keskeinen torppa, joiden asukkaiden elämään teos keskittyy. Juonen aikajänne on pitkä, ja koska 1800-luvulla syntyi ja kuoli lapsia yhtä mittaan, käy teoksen henkilögalleriassa aikamoinen vilinä ja vilske. Teoksessa on kuitenkin eräs Leander-niminen mies minäkertojana, mikä miltei meinaa unohtua välillä teosta lukiessa. Leander ei nimittäin korosta itseään ja omia kokemuksiaan samalla tavoin kuin yleensä minäkertojat, vaan keskittyy enemmän toisten, ympärillään olevien ihmisten elämän kuvaamiseen.

Teemoiltaan teos on rankka ja traaginen, koskettavakin. Elämä saaristossa 1800-luvulla on kovaa. Kuolema on jatkuvasti läsnä. Lapsia menehtyy välillä nopeampaa kuin uusia syntyy. Myös monen teoksen keskeisen aikuishenkilön elämä päättyy ennen aikojaan. Teos kuvaa mielestäni elämän pohjatonta traagisuutta ja muistuttaa ihmisen katoavaisuudesta. Me kaikki joskus häviämme, mutta tarinat ja muistot jäävät elämään.

Naisen osa teoksen maailmassa on kova. Nainen uupuu loputtomista synnytyksistä ja lasten itkun täyttämistä öistä. Ja monet itkut johtavat siihen, että lapsi lopulta kuolee. Lisäksi on juopottelevia ja väkivaltaisia aviomiehiä. On myös pakkoavioliittoja, jotka saavat nuoren tytön harkitsemaan karkaamista tai mereen hukuttautumista - mutta ehkä lopulta on parempi vain alistua ja hammasta purren kestää osansta.

Tämä kaikki ei suinkaan tee Leosta mitään onnellista hyvänmielenkirjaa, vaan kaikkea muuta. Teos oli hyvin rankka lukukokemus ja sai minut valtoimenaan parkumaan elämän loputonta julmuutta. Kuitenkin teoksen synkkyydessä ja traagisuudessa on jotakin kaunista. Ulla-Lena Lundbergin kieli ja kerronta ovat rosoisen viehättäviä ja pitävät lukijan otteessaan. Tämän jälkeen halajan tutustua myös muihinkin Lundbergin teoksiin ja koettamaan uudelleen aikoinaan kesken jäänyttä ja paljon kohuttua ja kehuttua Finlandia-palkittua Jää-romaania.

Ulla-Lena Lundberg

Leo (Leo, 1989)

Suom. Leena Vallisaari

Gummerus

358 s.

Ingallsin Lauran tarina lähenee loppuaan: Onnen kultaiset vuodet

Kirjabloggaukseni laahaavat auttamattomasti jäljessä. Elokuussa juuri opetustöideni alun kynnyksellä luin fiilistelykirjaksi Laura Ingalls Wilderin Onnen kultaiset vuodet -kirjan, joka kertoo Lauran seikkailuista opettajana.

Matkani loppu iki-ihanan Pieni talo preerialla -sarjan parissa alkaa häämöttää. Keväästä asti olen kolunut sarjaa läpi ja palannut sen myötä lapsuuteni rakkaimpien lukumuistojen pariin. Onnen kultaiset vuodet on sarjan toiseksi viimeisin kirja, ja nyt edessäni on enää Neljä ensimmäistä vuotta.

Kuten jo ehkä nimestä aavistaa, on Onnen kultaiset vuodet onnellinen kirja, joka sai minut hyvälle tuulelle. Se on ehdottomasti yksi sarjan ihanimpia kirjoja.

Kirjassa kuvataan Lauran ensiaskelia opettajana, vaikka ne eivät ainakaan alkuun ole kovin onnellisia askelia. Juuri opettajantodistuksen käteensä saanut tuskin 16-vuotta täyttänyt Laura suuntaa opetustöiden perässä toiselle paikkakunnalle ja joutuu muuttamaan kotoa pois. Täysihoitopaikassa on kireä ja arvaamaton emäntä, mikä tekee Lauran olon tukalaksi. Onneksi kuitenkin Almanzo Wilder, eräs kotikaupungin nuoriherra, joka tuntuu viihtyvän kummallisen hyvin Lauran seurassa, alkaa säännöllisesti ajaa nopealla hevosellaan ja kiitävällä reellään perjantaisin Lauran luokse hakeakseen hänet viikonlopuksi kotiin. Lauraa kummastuttaa kovin, miksi nuori herra hänen vuokseen ajaa niin pitkän matkan kerta toisensa jälkeen. Lauran oppilaat sen sijaan tuntuvat tietävän Lauraa paremmin, mistä on kyse, ja alkavat tirskua kuullessaan perjantaisin jo kaukaa kulkusten kilinästä "opettajan sulhasen" tulevan noutamaan Lauraa. Vaikkei Laura voikaan aluksi sietää ajatusta siitä, että Almanzo havittelisi häntä morsiamekseen, kiintyy Laura ajan mittaan Almanzoon. Kiintymys johtaa siihen, että he vihdoin menevät kirjan lopussa naimisiin monen vuoden reki- ja kärryajeluiden jälkeen.

Kirjassa pidin ensinnäkin siitä, että siinä kuvataan opettajuutta. Vaikka oma suhteeni opettajuuteen on hyvin erilainen kuin Lauran, joka ei antaudu opettajan uralle kutsumuksesta, vaan pelkästä rahantarpeesta, oli mielestäni opettajan työtä kuvattu hienosti ja realistisesti kirjassa. Pystyin samaistumaan Lauraan, tuntemaan jännityksen vatsanpohjassani hänen aloittaessaan työnsä. Eläydyin siihen tunteeseen, miltä tuntuu astua uudessa koulussa uuden ryhmän eteen ja tuntea lasten suuret viattomat tapittavat silmät itsessään. Kirjaa lukiessani olin pian kokemassa itse saman, minkä vuoksi oli ihanaa heittäytyä seuraamaan Lauran opettajanaskelia.

Toiseksi pidin siitä, kuinka kauniisti Lauran ja Almanzon rakkaustarina oli kuvattu. Heidän rakkaustarinansa on hyvin vähäeleinen, eikä sitä ole suurilla siirappisilla tunteilla tai hattaraisella romantiikalla pilattu. Laura ei juuri puhu tunteistaan Almanzolle, eikä myöskään kaikkitietävä kertoja niitä paljasta lukijalle. Kuitenkin lukija voi aistia, että heidän hitaasti edennyt seurustelunsa johtaa avioliittoon, joka perustuu todelliselle kiintymykselle, kunnioitukselle ja rakkaudelle.

 Hämärä hälveni pienten tähtien haaletessa ja kuun noustessa ja lipuessa korkeammalle. Hopeinen valo tulvi taivaalle ja preerialle. Tuuli joka tuon koko kesäisen päivän oli kuiskinut ruohikossa lepäsi nyt hiljaa, ja hiljaisuus vallitsi kuutamossa kylpevän maan yllä.
- Suurenmoinen ilta, Almanzo sanoi.
- Kaunis maailma, Laura vastasi ja muistoissaan hän kuuli isän viulun äänen ja erään sävelmän kaiun:

Kultaiset vuodet ohi vierivät vain,

nämä kultaiset onnen vuodet.

Laura Ingalls Wilder

Onnen kultaiset vuodet

(These Happy Golden Years, 1943)

Suom. Inkeri Pitkänen

Gummerrus

287 s.

Äidinkielenopettajan ensiaskelia - elokuun kooste ja kuulumisia

Elokuu riensi ohi lämpimänä, kesäisenä sekä jännittävänä ja haasteellisena - mutta valitettavasti vähäkirjaisena ja vähäbloggauksisena. Tapani mukaan on jälleen kuun vaihtumisen kunniaksi aika koota niin kirjallista kuin muutakin elämää blogiini.

Opetustyöni alkoi elokuun toisella viikolla, ja nyt tässä on jo nelisen viikkoa totuteltu ensimmäistä kertaa elämässäni äidinkielenopettajan arkeen, joka ei ole ollut ihan pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista, mutta itse asiassa aika paljon sitäkin. 

Äidinkielenopettajan työ on mielestäni paljon mielenkiintoisempaa kuin "ykkösammattini" ruotsinopettaja. Mutta ruotsin opettaminen on niin hirveän yksinkertaista ja helppoa! Äidinkielentuntien suunnitteleminen on joskus aika tuskaa ja korjauspinot valtaisat. Oppisisältöjen hallinta on vaativaa, koska äidinkieli ja kirjallisuus on oppiaineena paljon laajempi ja äidinkielenopettajan tulisi (ainakin lukiossa!) tietää suunilleen ihan kaikesta ihan kaikki (ihan turhaan ei lukiotason äidinkielenopettajalta vaadita kolme kertaa niin paljon opintoja kuin muissa ns. toissijaisesti opetettavissa aineissa eli aineissa, jotka eivät ole opettajan pääaine). Oma pohjani äidinkielenopettamiseen on lisäksi sen vuoksi aika heikko, että aiempi työkokemukseni oppiaineesta miltei nolla ja opetusharjoitteluni olen suorittanut pääaineessani ruotsia opettaen. Sen vuoksi päätä on saanut hakata seinään tuntien suunittelussa kerran jos toisenkin, mutta on ilo huomata, että näinkin lyhyessä ajassa on suunnittelu hieman helpottunut. Kun menen luokkaani ja näen opiskelijoiden suloiset sekä iloiset ja innokkaat kasvot, unohdan kuitenkin tuskani ja iloitsen siitä, että olen opettaja.

Uuden työn aloittaminen, uuteen ja ensimmäiseen omaan kotiin asettuminen, ystävän häät ja polttarit sekä niiden suunittelu on pitänyt minut sen verran kiireisenä, etten ole hirmusti ehtinyt lukemaan ja itse asiassa sitäkin vähemmän bloggaamaan. (Elokuun lopussa aloitin tämän kaiken lisäksi myös kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa - huh!) Elokuu oli blogissani siitä poikeuksellinen kuukausi, etten saanut sen kuluessa aikaan yhtään kirjabloggausta sellaisesta kirjasta, jonka olisin lukenut elokuun aikana.

Sen sijaan bloggasin jo heinäkuusa luetusta F. E. Sillanpään Hiltu ja Ragnar -teoksesta. Tämä on itse asiassa ainoa elokuussa aikaan saatu perinteinen kirjabloggaus.

Elokuussa kuitenkin luin seuraavat neljä kirjaa:

1. Laura Ingalls-Wilder: Onnen kultaiset vuodet

2. William Golding: Kärpästen herra

3. Johanna Sinisalo: Linnunaivot

4. Erlend Loe: Supernaiivi

 

Näistä kolme viimeistä eli Kärpästen herra, Linnunaivot ja Supernaiivin luin suurimmaksi osaksi elokuun yhteislukumaratonin nimissä, jonka nimesin omalta osaltani äidinkielenopettajan lukumaratoniksi. Maratonissa nimittäin tavoitteenani oli saada luetuksi äidinkielen kursseihini liittyvät yhteisesti ryhmän kanssa luettava kirjat, jotta osaisin laatia opiskelijoille sopivat keskustelukysymykset ja käsitellä kirjoja ryhmieni kanssa. Äidinkielenopettajan lukumaraton oli ihana kokemus ja itse asiassa miltei parasta tähän astisen äidinkielenopettajanurani varrella. Ajatella, että sitä voi tehdä "töitä" sohvalla maaten, hyviä kirjoja lukien ja herkkuja syöden!

Kaikki elokuun luetut kirjat ovat olleet enemmän tai vähemmän positiivisia lukukokemuksia. Työkirjat toivat tavanomaiseen lukumakuuni mukavaa erilaisuutta, mikä oli piristävää.

Elokuussa julkaistiin verkossa vihdoin lempikirjaani eli L. M. Montgomeryn ensimmäistä Anna-kirjaa käsittelevä kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmani "God night, dear Lake of Shining Waters" - Luonto L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksessa. Sen vuoksi julkaisin elokuussa (ylipitkän!) bloggauksen tutkijan matkastani Vihervaaran Annan seurassa. Tämä matka on ollut aika tuskaisa, mutta myös antoisa ja mielenkiintoinen.

Vaikka töissä on ollut paljon kivaa, lukemani kirjat ovat olleet huippuja ja uusi asuntoni myös ihana, on parasta elokuussa kuitenkin ollut se, että sain uuden balettikouluni opettajalta luvan ostaa ensimmäiset kärkitossuni ja että pienen etsiskelyn ja yksien palautettujen tossujen jälkeen löysin itselleni (ja vaivaisenluillenikin!) sopivat tossut. Kärkitossut on yksi niitä asioita elämässä, joita ei saa pelkällä rahalla - niitä ei nimittäin myydä, ellei ole opettajan lupaa niiden hankkimiseen. Olen luullut, että en ikinä saa sellaisia, koska olen aloittanut liian vanhana baletin. Uudessa balettikoulussani ei kuitenkaan suhtauduta yhtä ryppyotsaisesti kärkitossuihin kuin entisessä (tasokkaamassa) balettikoulussani, jossa kyllä edelleen aion käydä kerran viikossa. Ihanaa on, että olen saanut myös vihdoin kunnon tanssipeilit balettitangolleni, joka oli ensimmäinen omaan asuntooni hankkima huonekalu.

 

Syyskuun olenkin aloittanut innokkaasti kärjillä tanssien ja Ulla-Lena Lunbergin Leo-romaania lukien (sekä flunssaani parannellen). Toivotaan, että bloggausintoni ja -mahdollisuuteni olisivat syyskuussa hieman elokuuta paremmat, vaikka ensisijaisesti aion keskittyä selviytymään kunnialla opetustyöstäni, jossa on haasteellisemmat ajat tiedossa syyskuussa korjauspinojen kasvaessa ja ensimmäisen koeviikon lähestyessä.

Hyvää syksyn alkua kaikille! Mitä kirjoja syyskuu tuo tullessaan elämäänne?