Lauran tarina jatkuu: Luumujen Poukama

Olen keväällä lukenut jo Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä ja Pieni talo preerialla -kirjat ja palannut niiden myötä lapsuuteni rakkaimpien lukumuistojen pariin. Nyt matkani saman kirjasarjan parissa jatkui sarjan kolmanteen osaan Luumujen poukamaan, ja ihastuksellani ei ole määrää. Olen hehkuttanut melko suurisanaisesti jo aiempia sarjan kirjoja, mutta Luumujen poukama on ehdottomasti tähän menessä suosikkini.  Tämä on vain niin ihana!

Laura lähti varovasti laskeutumaan alas. Rinne kasvoi hänen takanaan, kunnes hän ei enää nähnyt vankkureita. Oli vain korkea taivas hänen yläpuolellaan ja hiljaa itsekseen jutteleva vesi hänen alapuolellaan. Laura otti muutaman askeleen. Polku pysähtyi hetkeksi pienelle tasanteelle, missä se kääntyi ja laseutui portaiksi muuttuneena alas purolle. Sitten Laura näki oven.

Ovi oli ruohon peittämässä rinteessä juuri siinä, missä polku kääntyi. Se oli aivan tavallinen talon ovi, mutta kaikki, mitä sen takana oli, oli maan sisässä.

( - -)

Oven molemmin puolin riippui törmän nurmiseinästä köynnöksiä, ja ne olivat täynnä kukkia. Punaisia, sinisiä ja sinipunaisia ja ruusunpunaisia kukkia, ja kaikkien terälehdet olivat auki aivan kuin ne olisivat laulaneet aamun ylistystä. Ne olivat aamulaulukukkia.

Laura meni laulavien kukkien alitse majaan. Siinä oli vain yksi, valkoinen huone. Multaseinät oli tasoitettu ja kalkittu valkoisiksi. Multalattia oli sileä ja kova.

Äidin ja Marjan tullessa ovelle huone pimeni. Seinässä oven vieressä oli pieni öljypaperi-ikkuna. Mutta seinä oli niin paksu, että ikkunasta tuleva valo lakaisi huonetta vain ikkunan lähellä.

Majan etuseinä oli rakennettu turpeesta. Hanson  oli ensin kaivanut majan törmään ja sitten irrottanut preeriasta pitkiä turpeita ja latonut ne päällekkäin etuseinäksi. Se oli hyvin paksu seinä, eikä siinä ollut yhtään rakoa. Kylmyys ei tunkeutuisi lävitse.

Äiti oli tyytyväinen. Hän sanoi: - Pienihän se on, mutta se on siisti ja miellyttävä.

Ingallsien uudisraivaajaperhe joutui jättämään preerialle rakentamansa talon ja suuntaamaan vankkureineen yhä pidemmälle preerialle etsimään uutta asuinsijaa. He ostavat eräältä norjalaiselta mieheltä maan sisään rakennetun asumuksen ja asettuvat taloksi luumupoukaman varrelle. Muistan kuinka ihmeelliseltä pieneä minusta tuntui tämä maan sisään rakennettu maja. Ja niin ihanan ihmeelliseltä se tuntui nytkin! Voi kun voisin itsekin asua samanlaisessa kolossa! En tiedä, mikä mystinen rakkaus minulla on maan sisään rakennettuihin majoihin, sillä aina Taru sormusten herraa katsoessani haikailen, että haluaisin asua samanlaisessa maamajassa kuin Konnun hobitit.

Myöhemmin Ingallsien perhe kuitenkin  muuttaa pois maansisäisestä talostaan, ja isä rakentaa lähistölle oikean talon, joka onkin hienoin talo, mikä heillä koskaan on ollut. 

Luumujen poukamassa minua ennnen kaikkea kiehtoi kirjan ihmeellinen miljöö, jonka kauneudella ei ollut rajaa. Luumujen poukama on vehreä paikka, jossa ruoho viheriöi, luumupuut notkuvat luumuista ja kukkaset loistavat kilpaa toistensa kanssa. (No okei, myöhemmin tulevat heinäsirkat ja syövät kaiken kauniin vihreyden ja myös koko vehnäsadon pois.) Sitten on vielä ihmeellinen puro, jossa Laura voisi viettää kaiket päivät leikkien. Kertoja kuvaa ympäröivää luontoa todella kauniisti ja suloisesti, ja lukijana eläydyn täysin hänen loihtimaansa maailmaan ja kuvittelen itseni keskelle avaraa ja viheriöivää preeriaa leikkimään yhdessä Lauran ja Marjan kanssa. Luumujen poukama on ruohon ja luonnonkukkien tuoksuinen kirja.

Myös kirjan muu sisältö on mielestäni kiehtovampi ja tapahtumarikkaampi kuin aiemmat osat. Ingallsien uusi asuinpaikka on vain muutamien kilometrien päässä kaupungista, ja kaupungin läheisyys tuo perheen elämään paljon väriä. Laura ja Marja aloittavat koulunkäynnin ja saavat sieltä kavereita. Sunnuntaisin perhe alkaa käydä yhdessä kirkossa, mistä muodostuukin viikon kohokohta koko perheelle. Elämä on monella tapaa kuitenkin hyvin yksinkertaista ja osin kovaakin, mutta sitä sulostuttavat monet arjen pienet suuret ilot. Teoksen viehätys on ihastuttavan luontokuvauksen ohella yksinkertaisuuden kauneudessa, arjen pienissä iloissa sekä lapsuuden viattomuudessa.

Luumujen poukamasta kuten myös sarjan aiemmista osista välittyy vahvasti lapsen näkökulma. Niitä lukiessa on jälleen itsekin lapsi ja pystyy kokemaan maailman ihmeellisyyden pienen ihmettelevän ihmisen silmin.

Laura Ingalls Wilder

Luumujen poukama, 1964)

(On the Banks of Plum Creek, 1937)

Suom. Heidi Järvenpää

Runot suom. Kirsi Kunnas

Gummerrus

337 s.

Tuittupäinen naissankari: nuori opettajatar ja hänen varaventtiilinsä

Eräs nuori opettajatar töidenhakutuskissaan lähetti Imatralle asti erään työhakemuksen, googlasi Imatran, saadakseen tietää, millainen tuo kaukainen kaupunki on, päätyi Wikipedian Imatra-artikkeliin, josta sai tietää, että kirjailija Hilja Valtonen on tuon kaukaisen kaupungin tytär ja klik-vain, nuori opettajatar päätyi ottamaan selvää, kuka on Hilja Valtonen ja mitä hän on kirjoittanut.

Nuori opettajatar sai tietää, että Hilja Valtonen on kirjoittanut mm. Nuoren opettajattaren varaventtiili -nimisen teoksen, vuonna 1926 ilmestyneen menestyksellisen viihderomaanin. Nuori opettajatar kysyi itseltään, miksi ihmeessä hän ei ole aiemmin lukenut teosta, joka on nimen perusteella kuin kirjoitettu häntä varten ja jota Wikipedia kuvaa yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmaksi suomalaiseksi naistenromaaniksi. Korjatakseen tuon epäkohdan nuori opettajatar suuntasi miltei oikopäätä kirjastoon, lainasi teoksen ja vietti hilpeän vappuviikonlopun tämän toisen, fiktiivisen nuoren opettajattaren seurassa. (Ajatella, mitä elämämme olisikaan ilman Googlea ja Wikipediaa!)

Odotin teokselta paljon, sillä se vaikutti kuvauksen perusteella aivan loistavalta ja nuorelle opettajattarelle hyvin samaistuttavalta. Jouduin kuitenkin pettymään. Nuoren opettajattaren varaventtiili oli kivaa ja viihdyttävää lukemista (loistava vappukirja!), mutta odotuksiini nähden kuitenkin hieman valju lukukokemus. Teoksessa oli hetkensä ja huumansa, oma persoonallinen lumonsa, mutta kyllästyin hieman romanttisten juonikuvioiden koukeroihin, jotka junnasivat paikallaan ja alkoivat toistaa itseään.

Nuoren opettajattaren varaventtiili kertoo Liisa Harju -nimisestä nuoresta, juuri seminaarista karanneesta opettajattaresta, joka jostakin Savon metsiköistä suuntaa kulkunsa jonkun pohjanmaalaisen pikkukylän opettajattareksi. Läksiäislahjaksi hän saa serkultaan päiväkirjan, joka on tarkoitettu nuoren opettajattaren varaventtiiliksi. Ja tämä Valtosen kirja on se venttiili, päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani nuoren opettajattaren seikkailuista pohjanmaalaisessa pikkukylässä.

Nautin tästä matkalaukkutunnelmasta. Siitä, että nuori opettajatar suuntaa kimpsuineen ja kampsuineen junalla puskuttaen työn perässä kohti tuntematonta jännittäen ja mielenkiinnolla odottaen, mitä tuleman pitää. Jännityksellä odotan sitä, jos ja kun ensi syksynä saan itse tehdä saman. Opetustyönhaun käydessä kuumimpana ensi syyslukukautea varten rinnassani sykki tätä lukiessani hermostuneen iloisuuden  täyttämä sydän ja vatsanpohjassa kipristeli lepattavat perhoset. Pystyin niin kuvittelemaan itseni Liisa Harjun hameeseen! (Olen itsekin lähettänyt useita työhakemuksia myös Pohjanmaalle.)

Mikä puolestaan ei ollut samaistuttavaa, oli se, että Liisa kuvaa itseään palkkapaimeneksi, siis opettajaksi, joka on opettaja vain tehdäkseen jotakin työtä ja saadakseen palkkaa. Jos opettajatar Harju olisi ollut kutsumustyötään tekevä, opettajan auvoa hehkuttava opettaja, olisin ehkä pitänyt kirjasta enemmän. Sen sijaan palkkapaimen Harju suhtautuu opetustyöhön hieman kyynisesti. 

Siinä vaiheessa, kun Liisa teoksen lopussa pamauttaa yllätyskihlat, vähät välittää saamastaan surkeasta opetustodistuksesta ilkkuen sillä, ettei mitään opetustodistuksia enää tarvitsekaan, koska aikoo ryhtyä miehen elätettäväksi, tunsin, että Liisa pettää koko sukupuolensa ja polkee jalkoihinsa kaiken sen, mitä naiset ovat historian aikana saavuttaneet. No, okei, ymmärrän, että naiset eivät vielä 1926 olleet saavuttaneet sitä, mitä nykyään, mutta ei nyt sentään tarvitse juhlia sillä, että jättää taakseen taloudellisen itsenäisyyden ja oman uran ja ryhtyy miehen vaivoiksi. Ja minä, joka en tiedä mitään mahtavampaa kuin opettajantyön tekemisen, en voinut kerta kaikkiaan ymmärtää sitä, että tämä opettajatar paiskaa kuin riemuvoiton saaneena perässään koulun oven avaamatta sitä enää koskaan ja purjehtii avioliiton passiiviseen satamaan omaksuen ilolla sen roolin, josta naiset kynsin ja hampain ovat viime vuosisadat yrittäneet pyristellä irti.

Tästä pettymyksestä huolimatta olen sitä mieltä, että Liisa Harjussa on romaanisankarittarena tyyliä! Hänen kipakka, omapäinen ja värikäs persoonansa tekee teoksesta elävää ja kiinnostavaa luettavaa. Hänessä on ripaus Vihervaaran Annaa ja Pikku naisten Jota, sellaista tuittupäistä kiltin tytön roolin ahtaita rajoja ravistelevaa henkeä, mutta korotettuna vielä potenssiin kymmenen. Kuitenkin vaikkapa Annaan verrattuna hän on proosallisempi henkilö, ei lainkaan mikään pilvilinnoissa leijuva haihattelija. Sen sijaan hänen työtoverissaan, opettajatarystävässään Rauhassa oli runotyttömäistä herkkyyttä, josta lumouduin. Olisin halunnut päästä vielä lähemmäksi rauhaa ja saada tietää hänestä lisää. Liisan ja Rauhan ystävyyden kuvaus tuo teokseen mielestäni ihanan
henkäyksen tyttökirjamaista henkeä, vaikka yleisesti ottaen teos on aikuisempi kuin klassinen tyttökirja.

Eräs Facebook-ystäväni kommentoi minulle, että on haaveillut istuttavansa kuusen kukkaruukkuun siitä asti, kun aikoinaan luki tämän teoksen. Tämän huomion innoittamana minä sain päähäni samanlaisen haaveen. Liisa Harju nimittäin istuttaa ensi töikseen kuusia kukkaruukkuun huoneensa piristykseksi saavuttuaan uuteen asuntoonsa, ja herättää sillä pahennusta ja arvostelua. Ajatella nyt, kuusia kukkaruukussa! Oikeastaan se, että Liisa istuttaa kuusia kukkaruukkuihin on jotakin sellaista, mikä kiteyttää koko hänen omaperäisen persoonansa. Jos pitäisi tiivistää yhteen virkkeeseen, millainen ihminen Liisa Harju on, niin voisi vastata: hän on nainen, joka istuttaa kuusen kukkaruukkuun.

"Kuinka neidin on pälkähtänyt päähän tuoda huoneeseen kuusia? Nehän eivät ole lainkaan ruukkukasveja. (Huom.! Mitkä  kasvit Jumala loi alunperin ruukkukasveiksi?) Kuuset kuuluvat korpiin ja synkkiin saloihin."
"Minusta ne ovat oikein sieviä", yritti johtaja.
"Sinä et ymmärrä vähääkään, mikä on sievää ja mikä rumaa", sanoi rouva, ja aviomies sulki suunsa. 
"Pappa on tavallaan oikeassa", virkkoi esteetikko yliolkaisen ylhäisesti, kuten ainakin se, joka tietää asian oikean laidan ja alentuu siitä huomauttamaan vähempiälyisille. "Kuusi on kaunis, mutta se ei sovi tähän ympäristöön. Esineen ja ympäristön sopusointu, se on estetiikkaa. Kuusi huoneessa vaikuttaa aina joulutunnelman."
Siinä sitä nyt oltiin! Koko päivän olin ihmetellyt, mikä ihmeen tunnelma minut oli vallannut. Luulin sitä oman kodin onneksi, mutta aukenivatpa silmäni. Sehän olikin joulutunnelma. Joulutunnelma elokuun viimeisenä päivänä!
 

Niin tätä teosta kuin Annan nuoruusvuosiakin lukiessa sekä Anna ystävämme -tv-sarjaa katsoessani olen pohtinut sitä, että onko tosiaan niin, että miehet rakastuvat kipakkoihin naisiin, jotka vetävät heitä ympäri korvia? Vai onko kyseessä romanttisen tyttökirjallisuuden luoma kummallinen toistuva topos? Siinä missä Anna kumauttaa rihvelitaululla päähän Gilbertiä saaden tämän entistä enemmän tykkäämään itsestään, läimäyttää Harjun Liisa kylän tohtoria päin naamaa saaden tämän rakastumaan entistä syvemmin opettajattaren hurmaavaan persoonaan. Jos näin on, että miehet tosiaan tykkäävät sellaisesta, en voi muuta kuin todeta, että miehen rakkaus on mysteeri, jota en tule koskaan ymmärtämään.

Näihin syviin mietteisiin lopetan tämän postauksen.

Hilja Valtonen

Nuoren opettajattaren varaventtiili, 1926

Tammi

(Isotekstinen kirja)

307 s.

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan nyt myös Facebookissa!

Blogini on siirtynyt "nykyaikaan". Matkalla Mikä-Mikä-Maahan löytyy nyt myös Facebookista.

Linkkailen aina kaikki blogijuttuni sinne,  ja kenties joskus kirjoitan jotakin muutakin kirja-aiheista. Se on siis yksi tapa seurata blogiani ja pysyä kärryillä siitä, mitä matkallani Mikä-Mikä-Maahan tapahtuu.

Tervetuloa kaikki niin uudet kuin vanhatkin lukijani seuraamaan blogiani Facebookiin! Linkki blogini sivulle löytyy tästä.

Rauhallista helatorstaita kaikille! Pyhäpäivän kunniaksi muistakaa lukea jotakin ihanaa!

Yhä suloisten lapsuusmuistojen lumoissa: Pieni talo suuressa metsässä

Viulun vaiettua Laura kysyi: - Mitä ovat kultaiset päivät, isä?
- Niillä tarkoitetaan aikaa, joka on ollut kauan sitten, isä vastasi. - Nukuhan nyt. 

Mutta Laura makasi vielä hetken valveilla kuunnellen isän viulun hiljaista soittoa ja tuulen surullista huhuilua suurissa metsissä. Tulen lämmin hehku valaisi hänen ruskeaa tukkaansa  ja partaansa ja välkkyi hunajanruskean viulun pinnassa. Hän katseli äitiä, joka istui sukkaa neuloen keinutuolissa.

Hän ajatteli itsekseen: - Tämä kaikki on nyt.

Hän oli onnellinen siitä, että kodikas viihtyisä talo, isä ja äiti, lieden tuli ja musiikki olivat nyt. Ne eivät unohtuisi, Laura ajatteli, sillä nyt on nyt. Se mikä on nyt, ei voi koskaan olla kauan sitten.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä tuuditti minut samanlaisiin suloisiin ja nostalgisiin tunnelmiin kuin aiemmin keväällä lukemani ja bloggaamani Pieni talo preerialla. Suloisten lapsuusmuistojen herättämä tunnemyrsky ei ollut tällä kertaa kuitenkaan aivan yhtä ravisteleva, sillä Pieni talo preerialla tietysti sarjan ensimmäisenä aikuisella iällä luettuna kirjana sai vastaan suurimman reaktion. Nyt vain jatkoin tunnelmointia samojen, jo heränneiden muistojen virrassa.

En muistanut etukäteen, mitä Pieni talo suuressa metsässä pitää tarkkaan sisällää, mutta oli hauskaa ja hämmästyttävää, miten paljon lukemastani tuntui lukemisen aikana tutulta. Oikeastaan luulen, että tätä kirjaa on lapsuudessani luettu meille sarjan kaikista kirjoista eniten, sillä muistikuvani mukaan se oli myös sarjasta ainoa, joka meillä oli omana kirjahyllyssämme.

Kuitenkin oli jännä huomata, että kirjassa kuvatuista tanssiaisista ja sitä edeltävästä naisväen suuresta pukeutumis- ja valmitautumisoperaatiosta minulla ei ollut mitään muistikuvaa, vaikka nyt tämä kirjan kohta tuntui kaikkein kiehtovimmalta ja mieleenpainuvimmalta. Olin suorastaan hämmästynyt, että oliko kirjassa muka myös tällainen osa. Lapsena kiehtoi eri asiat kuin näin 25-vuotiaana.

Isoisän luona pidetään tanssiaiset, ja naisten pynttäytymiseen uhrataan sivukaupalla tilaa. Voi sitä yksityiskohtien herkullista runsautta (ja alushameiden monilukuisuutta)! Tämä on pala naisen elämän kulttuurihistoriaa:

Sitten he vetivät jalkaansa kauniit valkoiset pitsikuvioiset sukat, jotka he olivat itse neuloneet pumpulilangasta, ja napittivat parhaat kenkänsä. Pukiessaan korsetteja ylleen he auttoivat toinen toistaan. Mirja-täti kiskoi voimiensa takaa Aila-tädin korsetinnyörejä, ja kun Aila-täti vuorostaan kiristi Mirja-tädin korsettia, Mirja-täti piti kiinni sängyn tolpasta.

- Vedä, Aila, vedä! pyysi Mirja-täti hengästyneenä. - Vedä kireämmälle. Ja niin Aila-täti tuki jalkansa lujasti lattiaan ja veti. Mirja-täti mittaili vyötäröään sormillaan ja hengähti lopulta: - Nyt sitä ei taida enää saada kireämmälle.

Mirja-täti lisäsi: - Katriina on sanonut, että silloin kun he menivät Kaarlen kanssa naimisiin, Kaarlen sormet ylettyivät hänen vyötärönsä ympäri.

Katriina oli Lauran äiti, ja Laura oli ylpeä kuullessaan, mitä tädit sanoivat äidistä.

Sitten Mirja-täti js Aila-täti pukivat ylleen flanelliset alushameensa ja niiden päälle tavalliset yksinkertaiset alushameensa ja päällimmäiseksi valkoisen jäykäksi kovetetun alushameensa, jonka reunaa kiersi virkattu pitsi. Ja sitten he pukivat ylleen kauniit leninkinsä.

Mirja-tädin leninki oli tummansininen ja siinä oli punaisia kukkia ja vihreitä lehtiä. Ylhäältä alas asti kulki rivi mustia nappeja, jotka olivat niin erehdyttävästi mehukkaiden suurten karhunvatukoiden näköisiä, että Lauran teki mieli maistaa niitä.

Aila-tädin leninki oli viininpunaista pumpulikangasta ja siinä oli vaaleammanpunainen sulkamainen kuvioitus. Sen napit olivat kullanvärisiä, ja jokaiseen nappiin oli kaivettu pieni linna ja puu

Pieni talo suuressa metsässä on omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka perustuu kirjoittajan omiin lapsuudenmuistoihin kuten koko sen aloittama kirjasarja. Pieni talo suuressa metsässä on siis laajemman kirjasarjan ensimmäinen osa. Siinä Ingalssien uudisraivaajaperhe asuu vielä turvallisesti suuressa, tutussa metsässä. Itse asiassa kirjaa lukiessa ajattelin, kuinka sääli on, kun seuraavassa kirjassa, Pieni talo preerialla -teoksessa perhe muuttaa pois tutusta kotimetsästään ja -mökistään suunnaten kohti avaraa ja tuntematonta preeriaa.Täällä metsän keskellä kaikki asiat on niin hyvin ja sukulaisiakin asuu sen verran lähietäisyydellä, että toisinaan voi käydä puolin ja toisin vierailulla. Preerialle lähdeettyyään Ingallssien perhe nimittäin heittää hyvästit myös suvulle.

Pieni talo suuressa metsässä kuvaa seuraavan osan tavoin tavallisia arjen tapahtumia ja toimia tunnelmoiden ja luoden tuokiokuvia kirjoittajan lapsuudesta. Tämä ei ole juoniromaani vaan arjen makuinen pienten hetkien romaani. Kuitenkin verrattuna Pieni talo preerialla -kirjaan on suuren metsän talossa enemmän vilinää ja vilskettä, tapahtumia ja toimintaa. Seuraava osa on tunnelmaltaan selvästi rauhallisempi ja pysähtyneempi. Tämä johtuu pitkälti siitä, että suuressa metsässä asuessaan Ingallsien perheellä on enemmän ihmiskontakteja, ja serkuista riittää toisinaan leikkiseuraa päähenkilölle Lauralle ja hänen siskolleen Marjalle. Lisäksi tässä kirjassa lukija pääsee Lauran ja tämän perheen matkassa ihmeelliselle kaupunkimatkallekin, kun taas Pieni talo preerialla -kirjassa kaupunkimatkalle lähtee vain isä, ja lukija jää päähenkilön seuraksi tietysti kotiin odottamaan isän paluuta.

Pieni talo suuressa metsässä oli ihanaa luettavaa kevääseeni ja odotan jo innolla tulevia seikkailujani Lauran seurassa preerialle suuntaavien vankkureiden kyydissä. Aion nimittäin lukea läpi koko sarjan.

Haasteet: Tämä kirja on kolmas kirjani Maalaismaisemia-haasteeseen.

Laura Ingalls-Wilder

Pieni talo suuressa metsässä, 1961

(Little House in the Big Woods, 1932)

Suom. Heidi Järvenpää

Runot suom. Kirsi Kunnas

Gummerrus

194 s.

Paluu Pottereihin: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Harry Potter -sarjan  5. osa Harry Potter ja Feeniksin kilta -teos on vauhdikasta ja jännittävää luettavaa tuttuun pottermaiseen tyyliin. Pimeyden ruhtinas, lordi Voldemort on palannut, mutta harva uskoo sitä todeksi. Poika, joka yhä elää, Harry Potter, on kuitenkin itse omin silmin nähnyt hänen paluunsa. Hän kerää ympärilleen uskollisen kannattajajoukon, ja yhdessä he valmistautuvat pelastamaan maailmaa pimeyden velhon käsistä.

Taikamininisteriö, joka ei ota Voldemortin paluuta todesta, ujuttautuu Tylypahkan suojattujen seinien sisään nimittämällä Dolores Pimennon, rupikonnamaisen ällötyksen, uudeksi pimeydenvoimiltasuojautumisen opettajaksi. Pimento ottaa Tylypahkan hitaasti niljakkaaseen valtaansa asettamalla Taimaministeriön oikeutuksesta kaikelaisia uusia sääntöjä kouluun ja kohoamalla lopulta Taikaministeriön nimityksestä Tylypahkan "yli-inkvisiittoriksi", jolla on ylin valta oppilaitoksessa. Harry kumppaneineen kuitenkin taistelee yhtä hanakasti Pimentoa kuin Voldemortiakin vastaan. Albuksen kaarti -nimisen salajärjestön avulla Harry opettaa  tovereilleen oikeita pimeyden voimilta suojautumisen taitoja, joita Taikaministeriön sensuroimassa Pimennon opetuksessa ei ole enää tarjolla.

Harrya vaivaa lukuvuoden aikana kummallinen, toistuva painajainen, jossa esiintyy mystinen Salaperäisyyksien osastolle vievä ovi, jonka taakse hän ei kuitenaan ikinä  unessä pääse kurkistamaan. Mitä on tuon oven takana ja minne se ovi Harryn vielä johdattaakaan?

Kuluneen lukuvoden aikana olen palanut lapsuudesta ja teinivuosiltani tutun ja rakkaan Harry Potter -sarjan pariin kirjallisuustieteen seminaarini vuoksi. Osalleni nimittäin osui opponentin osa Potter-kirjoja käsittelevään tutkielmaan, ja opponenttina minun piti lukea tutkittavat teokset. Tutkielma käsittelee vain ensimmäistä, viidettä (eli tätä) ja seitsemättä eli vikaa osaa, mutta lisäksi luin myös neljännen ja aloitin myös kuudetta. Muut osat luin jo syyslukukaudella, ja syyskiireiden tukehduttamana en valitettavasti blogannut niitä. Potter-sarjan pariin palaaminen on ollut hauska projekti, ja kirjat onnistuivat vieläkin lumoamaan.

Kuitenkin huomaan, että en voi yhtä kritiikittä ihailla kirjoja kuin pienenä. Jossain määrin kirjojen kieli tuntuu vanhentuneelta, eikä enää niin tuoreelta. Uskomatonta, mutta totta. Siinä, missä voin ilolla lukea vaikkapa Juhani Ahon yli sata vuotta vanhaa tekstiä ja vain ihailla sen vanhaa kieltä, aiheuttaa Harry Potterin uudempi, mutta kuitenkin jo vanhentunut kieli pientä myötähäpeää ja vaikeuksia tarinaan samaistumisen kanssa. Kieli on samaan aikaan sekä liian lähellä että kaukana. Tietysti vastaan tulee näin 25-vuotiaana lukijana myös varmasti se, etten enää ole niin Harry Potterin ominta kohdeyleisöä, ja kirja vaikuttaa tosi TEINILTÄ.

Feeniksin killassa etäisyyttä tarinaan toi myös teinistyvän Harryn ensimmäiset rakkausseikkailut, joita en vain kerta kaikkiaan voinut ottaa vakavasti. Ne kuvaukset, joiden pitäisi lukijan mieleen piirtää ehkä vaaleanpunaisia hattaroita ja saada aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä, saikin minussa aikaan vain raikuvat räkänaurut. Asiaan vaikutti tietysti se, miten teinimäisesti nämä rakkauden kiemurat oli kuvattu, mutta toisaalta myös se perusajatus, että kuvitella nyt itse Harry Potter pussaamassa jotakin tyttöä! Harry ja romantiikka eivät kerta kaikkiaan mielestäni sovi yhteen. Se tekee supersankari Harrysta liiaksi tavallisten kuolevaisten kaltaisen. (Aikamoisia vaikeuksia oli sulattaa sarjan viimeisen osan epilogi, jossa kuvataan NAIMISISSA olevaa Harrya, jolla on LAPSIA!)

Näistä näkökulmista huolimatta, joihin en nuorempana lukiessani kiinnittänyt huomiota, tuntui Feeniksin killan ja muidenkin Pottereiden lukeminen monin tavoin myös äärimmäisen samaistuttavalta. Velhokoulumaailma, jonka menoa sarjassa kuvataan, on kuitenkin monessa kohdin hyvin samanlainen kuin koulumaailma, jossa nykynuoret elävät. Sen hahmoilla ja ilmiöillä on vastineensa reaalitodellisuudessa. Kuitenkin on vain äärimmäisen jännittävää lukea se kaikki naamioituneena omanlaiseensa, mielikuvitukselliseen muotoon. Harry Pottereissa on taikaa myös metaforisessa merkityksessä! Lisäksi kirjojen lämminhenkisyys ja huumori purevat minuun.

Feeniksin killan kenties parhaimpia paloja oli sen raottama verho professori Kalkaroksen nuoruuteen. Harry pääsee okklumeustuntiensa puitteissa ikään kuin vahingossa kurkistamaan ajatusseulan kautta Kalkaroksen mielen kipeimpiin muistoihin. On samalla äärimmäisen huvittavaa, mutta myös äärimmäisen traagista kuvitella kauhtuneeseen kaapuun pukeutunut nuori Kalkaros roikkumassa ilmassa pää alaspäin ja kaapu korvissa kalsarit kaiken kansan näkyvillä Harryn isän kiusaamana. Kalkaros, joka sarjan alussa kuvataan yksinomaan ilkeyden ruumiillistumana, alkaa saada sarjan edetessä ja varsinkin Feeniksin killassa sekä viimeisessä osassa inhimillisempiä piirteitä. Sen vuoksi Kalkaros on mielestäni hahmona erittäin mielenkiintoinen ja syvä.

Harry Potter ja Feeniksin kilta

(Harry Potter ja the Order of Phoenix, 2003)

Suom. Jaana Kapari

Tammi

1050 s.

Koonti vuoden 2015 ensimmäisestä vuosikolmanneksesta

Vappukin meni ja toukokuu tuli. Kolmasosa vuotta 2015 on takanapäin, ja koska en ole tänä vuonna harrastanut blogissani perinteisiä kuukauden koontipostauksia, seuraa nyt ensimmäisen vuosikolmanneksen koontipostaus.

Syksyn kiireisiin melkein kuolleena uupunut blogini on tänä keväänä osoittanut varovaisia, mutta hyvin varmoja heräämisen merkkejä. Luultavaa on, että blogini ja lukuharrastukseni osoittaa entistä ponnekkaampia heräämisen merkkejä kesän yhä lähestyessä ja valon lisääntyessä. Toisinaan on jo niin lämmintä, että voisi alkaa tehdä lukuretriittejä meren ääreen lähilaiturille, jossa viime kesänä viihdyin usein kirja seuranani. Meillä metsät ovat puhjenneet jo täyteen kukkaan sini- ja valkovuokkojen paljoudesta, joten eiköhän ole bloginikin aika puhjeta kukkaan?

Alkuvuosi on kulunut melko rennoissa merkeissä kirjallisuustieteen täydennysopintojen ja puheopin tutkinnon parissa sekä tehden hieman osa-aikaisia opetustöitä ja tanssien ahkerasti balettia. Siinä sivussa olen tuskaillut  ensi syksyn töiden suhteen lähettelemällä lukemattomia työhakemuksia ympäri Suomea ja saaden sähköpostiini melkein yhtä lukemattoman määrän päätöksiä, joissa lukee "olemme valinneet tehtävään FM sen ja sen", mutta ikinä se FM se ja se ei valitettavasti ole minä.

Äidinkielenopettajan lukiopätevyys häämöttää enää kirjallisuustieteen sivuaineentutkielman viimeistelyn päässä, ja se projekti pitänee minut kiireisenä seuraavat viikot. Se onkin tämän kevään kenties suurin ponnistus, mutta onneksi tässä ponnistuksessa minua on tsemppaamassa paras fiktiivinen ystäväni, rakas kaimani ja tutkimuskohteeni Vihervaaran Anna! :)

Seuraavaksi listaan kuukausittain alkuvuoden blogatut kirjat kuukausittain

Tammikuu

Ei blogattuja kirjoja

Helmikuu

1. Kate DiCamillo: Desperon taru

Jo viime vuonna luettu, mutta helmikuussa blogattu iki-ihana hiirisatu lumosi!

 Charles Dickens: David Copperfield

 Dickensin suurromaani taittui suurimmaksi osaksi tammikuussa viettämäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonin merkeissä ja viihdytti lukijaansa taattuun Dickens-tyyliin.

Maaliskuu

1. Philippe Claudel: Varjojen raportti 

Lukupiirikirja, joka jätti minut aika kylmäksi

2.Henry James: Naisen muotokuva 

Upea ja lumoava klassikko piti minut vahvasti otteessaan

3.Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Kirja tyttökirjoista oli kiinnostavaa luettavaa ja tarjosi hyviä lukuvinkkejä!

4. Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla

Lapsuuden suosiikkiini palaaminen sai aikaan suloisia ja nostalgisia muistoja ja onnistui lumoamaan vielä myös aikuisenkin mieleni.

Huhtikuu

1. Jose Saramago: Oikukas kuolema

Pisteliäs satiiri viihdytti älykkyydellään ja terävyydellään.

2.  Henry David Thoreau: Elämää metsässä

Erakkoelämän kuvas oli tenttikirjaksi hyvin hauskaa luettavaa!

3. Ralph Waldo Emerson: Luonto

Filosofinen teos luonnon merkityksestä vuodelta 1836 on kiinnostava, vaikkakin vaikeatajuinen teos, joka viehättää runollisella kielenkäytöllään.

Yhteensä ensimmäisen vuosikolmanneksen aikana tammikuusta huhtikuuhun olen blogannut yhdeksästä kirjasta, joista yksi on luettu jo viime vuonna. Näiden lisäksi olen lukenut sinä aikana myös Harry Potterin ja Feeniksin killan, Montgomeryn Annan nuoruusvuodet sekä alkukielellä että suomennoksena ja Laura Ingalls Wilderin Pienen talon suuressa metsässä. Näistä kaikista on luvassa postausta lähitulevaisuudessa, kunhan vain ehdin! Näin ollen olen lukenut ensimmäisen vuosikolmanneksen aikana 12 kirjaa. Luku ei päätä huimaa, mutta viime syksyn luku- ja bloggausjumiin nähden olen tyytyväinen.

Toukokuu on lähtenyt käyntiin lupaavasti Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilillä, jonka sain päätökseen juuri tänään.

Aurinkoista ja lukuilon täyteistä toukokuuta! :)

Luonnon merkityksen jäljillä: Raplh Waldo Emersonin Luonto

Kuinka luonto ylevöittääkään meitä niin vaivattomasti! Yksi ainoa terveenä vietetty päivä saa keisarikuntien loistonkin näyttämään huvittavalta. Aamunkoitto on Assyriani, iltarusko ja kuu Pafokseni ja keijukaisten ihmemaani, keskipäivä on aistien ja ymmäryksen Englantini, yö mystisen filosofian ja unien saksani.

 

Ralph Waldo Emersonin kuuluisin teos Luonto (Nature, 1836) on hieno teos luonnosta ja sen merkityksestä ihmiselle. Olen lueskellut kirjaa kirjallisuustieteen Anne of Green Gables -sivuaineentutkielmaani varten useampaan kertaan, sillä se on eräs keskeisimmistä teorialähteistäni. Tällä kertaa luin sen kannesta kanteen samaa teoreettisten erikoistumisopintojen tenttiä varten, minkä vuoksi luin myös juuri bloggaamani Thoreaun Elämää metsässä -teoksen. 

Emerson ja Thoreau ovatkin parivaljakko, joka usein asetetaan keskustelussa vierekkäin ja vastakkain. He kuuluivat samoihin älyllisiin piireihin ja heidän ajattelussaan on paljon samaa. Emerson on kuitenkin Thoreauta vanhempi, ja Thoreauta pidetäänkin Emersonin oppipoikana, joka ei kuitenkaan omaksunut aivan sellaisenaan opettajansa ajatuksia, vaan kehitteli niitä omaan suuntaansa. Luonto on heille molemmille kuitenkin tärkeä aihe, ja sitä värittää romanttinen suhtautumistapa.

Luonto on hyvin pienen ja viattoman näköinen kirja. Esipuheineenkin se on ihan pikkuinen noin satasivuinen läpyskä, jonka joku voisi kuvitella lukevansa tuosta vain kevyeksi iltalukemiseksi. Ulkonäkö kuitenkin pettää. Luonto on pieni suuri kirja, joka pienestä ulkomuodostaan huolimatta sisältää hyvin suuria ajatuksia. Ajatuksia, joita täytyy lukea meditatiivisesti harkiten ja sulatellen. Sisältöä on kenties enemmän kuin monessa tuhatsivuisessa järkäleessä. Ja jos näin meidän kesken rehellisiä ollaan, toisinaan meni minulta aika yli, korkealta ja lujaa.

Luonto on ennen kaikkea Emersonin luontofilosofia tiivistettynä. Mutta se ei ole pelkkää filosofiaa, vaan samalla myös runollista kaunokirjallisuutta. Emerson ilmaisee rakkautensa luontoon mitä kaunopuheisimmin sanankääntein. Hänen ilmaisutapansa on hyvin runollinen, ja hän asettaa lukijalle paljon haastetta. Runollisen ja kielikuvilla kyllästetyn ilmaisutavan takaa on nimittäin toisinaan hankala löytää itse ajatusta. Ajatus kuitenkin aina on siellä, vain odottamassa löytäjäänsä. Sanoisin, että Luonto on tiukkaa filosofiaa ilmaistuna kaunokirjallisuuden keinoin.

Luonto on lukijalleen haastava, mutta voi, miten se on myös niin ihana! Näen Emersonissa sukulaissielun. Hänen runollista kielenkäyttöään ei voi muuta kuin ihailla. Myös hänen ajatuksissaan luonnosta on paljon sellaista, jota löydän myös omasta luontosuhteestani. Hänen luontofilosofiassaan on myös paljon yhtymäkohtia Vihervaaran Anna luontoajatteluun ja luontosuhteeseen, jota tutkin sivuaineentutkielmassani Anne of Green Gables -teoksessa.

Nykylukijaa saattaa häiritä teoksessa se, että Emersonin luontofilosofiassa on keskeinen sija Jumalalla. Hänen uskonnollinen näkemyksensä on kuitenkin omanlaisensa, ei perinteistä kristillisyyttä. Hänen ajattelussaan elää kristinusko ja itämaisten uskontojen vaikutteet elävät sulassa sovussa. Hän on panteisti, joka näkee jumaluuden kaikkialla läsnäolevaksi voimaksi. Erityisesti luonnossa ihminen kohtaa Jumalansa ja voi päästä osalliseksi hänen jumaluudestaan tuntemalla yhteyttä kosmoksen kanssa ja löytämällä jumaluuden sisimmästään. Emerson on idealisti, mutta ei sorru kuitenkaan jyrkkään hengen ja materian dualismiin, vaan näkee nämä todellisuuden kaksi peruselementtiä toisiaan tukevina, saumattomassa liitossa elävinä

Emersonin mukaan luonnosta on moneen. Hän käyttää nelijakoa: hyöty, kauneus, kieli ja oppi. Hyödyksi hän nimeää kaiken sen, mistä aistit ovat velkaa luonnolle. Luonto tarjoaa esimerkiksi ihmiselle asunnon ja leivän. Hyöty on se näkökulma luonnosta, jonka jokainen ihminen pystyy hyödyntämään. Luonnon kauneuden hän nostaa kuitenkin esiin aivan omana alueenaan, vaikka tietyssä mielessä siinäkin on kyse aistihyödystä (ainakin omasta mielestäni!). Aistihyötyä Emerson pitää alhaisena, mutta luonnon kauneuden ymmärtämisessä on kyse ylevyydestä - ja vain harvat sen pystyvät havaitsemaan. "Luonto tyydyttää erään ylevimmänkin tarpeen, nimittäin ihmisen halun rakastaa kauneutta", Emerson tähdentää.  Kielikysymyksessä on kyse on hyvin monimutkaisesta asiasta, joka ensinnäkin minun on vaikea sisäistää ja vielä vaikeampi kunnolla selittää. Yksinkertaisesti tiivistettynä luonto tarjoaa jonkinlaisen perustan ihmisen kielelle. Opissa on kyse siitä, että luonto auttaa ihmistä ymmärtämään "älyperäisiä totuuksia" ja myös siitä, että "aistein havaittavat asiat heijastavat tietoisuutta ja mukautuvat järjen rakenteisiin. Tämän hyödyn, kauneuden, kielen ja opin nelijaon seikkaperäiseen selventämiseen Emerson käyttää suurimman osan teoksensa sisällöstä.

Emerson on luonnon rakastaja ja vaikuttaa siltä, että henkilökohtaisesti hänelle tärkeintä luonnossa on se, kuinka luonto tyydyttää hänen kauneudenjanonsa. Emersonin maailmankuva onkin tutkijoiden (ja minunkin) mielestä hyvin antroposentrinen eli ihmiskeskeinen. Koko luomakunta on arvokas asia, mutta sen kesipiste on ihminen, Jumalan kuva, jota varten kaikki ovat olemassa. Tässä kohtaa hän eroaa olennaisesti oppipojastaan Thoreausta, jonka ajattelu on enemmän biosentristä.

Puhuttelevinta Luonnossa on se, kuinka Emerson kehoittaa ihmistä avaamaan sydämensä luonnolle. Lapsen välitön luontosuhde on ihanne myös aikuiselle, ja sitä kohti tulisi pyrkiä. Tämä kehoitus on varmasti nykyisin vielä ajankohtaisempi länsimaiselle ihmiselle kuin Emersonin aikana.

Toden totta, vain harvat aikuiset ihmiset kykenevät näkemään luonnon. Useimmat ihmiset eivät näe edes aurinkoa, tai ainakin heidän näkemisensä on hyvin pinnallista. Aurinko valaisee vain aikuisen silmät, mutta lapsella se säteilee sekä silmiin että sydämeen. Luonnon tutkiskelijan vaistot ja aistit ovat todella kytkeytyneet toisiinsa. Hän on säilyttänyt lapsuuden hengen aikuisuuteen asti. Yhteiselämä taivaan ja maan kanssa on hänen jokapäiväistä leipäänsä. Luonnon läheisyydessä ihminen tuntee maallisista murheistaan huolimatta villiä riemua. Luonto nimittäin kertoo, että ihminen on sen luomus, jonka pitäisi iloita turhia nurisematta. 

Ralph Waldo Emerson

Luonto, 2002

(On Nature, 1836)

Suomennos ja esipuhe Antti Immonen

Eurooppalaisen filosofian seura

93 s.