Yöllä heräsin siihen, että keittokomerossa helisi ja soi. Tiedät kai, että Tainaron sijaitsee tuliperäisellä vyöhykkeellä. Tutkijat väittävät, että olemme jo siirtyneet ajanjaksoon, jonka kuluessa on odotettavissa suuri järistys, niin kohtalokas, että se saattaa merkitä koko kaupungin tuhoa.
Entä sitten? Älä luule, että se vaikuttaa tainaronilaisten elämään. Yön vapina unohtuu, ja aamun häikäisyssä torilla, jonka läpi usein oikaisen, avoimissa hedelmäkoreissa hohtaa metinen auer ja kiveys askelten alla on ikuinen taas.
Ja illalla katson suunnatonta maailmanpyörää kukkulalla ukkospilveä vasten. Sen kehä, napa ja akselit on merkitty tuhansin valotähdin. Maailmanpyörä, onnenpyörä... Katseeni takertuu joskus sen kiertoon ja olen kuulevinani uneen asti rattaan ainaisen huminan, joka on itse Tainaronin ääni.
Suururakkani
Suomen kirjallisuushistorian kurssin parissa jatkuu ja loppu häämöttää edessäni. Tulevana perjantaina olisi tarkoitus vihdoin mennä tenttiin ja siihen menssä on luettuna se, mikä on. (Huh & Jess!)
Krohnin Tainaron oli sanomattoman virkistävä ja raikas yllätys kurssin ohjelmassa. Tainaron on mitä eriskummallisin kirja, jonka mukaan hyppäsin ilman mitään ennakkotietoja kirjasta ja yllätyin positiivisesti. En osannut odottaa mitään ötökkäseikkalua, ja yllätys oli suuri, kun jo ensimmäisellä sivulla huomasin tarkastelevan maailmaa ötökän silmin. Ja mikä kiehtova perspektiivi se olikaan!
Kirja vie lukijansa mukanaan unenomaiseen ja aavistuksen sadunhohtoiseenkin maailmaan, Tainaronin kaupunkiin, jossa vallitsee outo, maaginen tunnelma. Se, mikä ja missä Tainaron oikeastaan on, jää monien olettamuksien ja arvailujen varaan, ja tämä outous ja arvoituksellisuus lisää kirjaan mystistä viehättävyyttä. Onko Tainaron jossakin aivan toisessa ulottuvuudessa, onko se kenties toisella planeetalla vai onko se vain "tavanomainen" ötököiden kaupunki maan pinnalla? Yhtä kaikki, se avautuu lukijan silmien eteen aivan toisenlaisena todellisuutena
Tainaronin kaupunki on täynnä monenmoista vilskettä, elämää ja kuhinaa. Se on jonkinlainen ötököiden valtakunta; siellä asustelee mitä erilaisimpia kuoriaisia, mehiläisiä, mittarimatoja ja muita ötököitä. Päähenkilönä on muukalainen, ötökkä myöskin, jonka tarkka laji ja myöskin nimi jäävät hämärän peittoon. Päähenkilö on ollut kaupungissa vain vasta vähän aikaa, ja kaikki on hänelle uutta ja outoa. Hän tarkastelee Tainaronia muukalaisen silmin ja lukijan on helppo samaistua tähän näkökulmaan. Lukija on muukalainen Tainaronin oudon maailman keskellä.
Tainaron on kirjeromaani, ja teos koostuu kirjeistä, joita päähenkilö-ötökkä lähettää kotimaassaan olevalle ystävälleen, jonka kaikista vihjauksista voisi päätellä olevan hänen (entinen?) rakastettunsa. Kirjeissä hän kuvailee Tainaronia ja yrittää tehdä siitä selkoa ystävälleen. Mutta kirjeet eivät koskaan saa vastausta, ja lähettäjä ihmettelee, missä on vika. Eikö hän halua tai ehdi vastata vai eivätkö kirjeet koskaan saavu perille? Kuitenkaan kirjeiden kirjoittaja ei tästä lannistu, vaan jatkaa kirjeiden lähettämistä.
Lukijalle (tai ainakin minulle) muodostuu kuva, että kirjeet eivät pääse perille. Että Tainaron on niin eristäytynyt ulkomaailmasta, että kerran sinne päästyään (tai jouduttuaan), on mahdotonta saada kontaktia ulkomaailmaan. Päähenkilö näyttätyi minulle kuin kaninkoloon hypänneelta Liisalta Ihmemaassa, joka on joutunut oudon maailman keskelle, josta ei ole omaehtoista paluuta eikä myös mitään kontaktia tavalliseen, tuttuun maailmaan.
Tainaron ei muodosta mitään suurta juonellista kaarta. Kirjeitä voisi luonnehtia tuokiokuviksi Tainaronin elämästä. Etusijalla on ilmiöiden kuvailu, ei juonen kehittely.
Kieli on väräjävän kaunista ja kuvailevaa. Se oli ehkä suurin syy siitä, miksi aivan ensi sanoista lähtien kuin henkeäni pidätellen luin kirjan loppuun asti. Kieli vie mennessään ja pitää otteessaan; kuin olisin tullut taikaiskun lyömäksi sitä lukiessani. Jännittävää kontrastia syntyy siitä, kuinka kaunis kieli yhdistyy ötököiden kuvauksiin, joita lukiessa ötökkäkammoiset voivat saada joskus pieniä tai perin suuriakin inhon väristyksiä.
Ja sitten syttyvät illan valot, syttyvät sadat heijastukset vesiin ja silmiin ja ikkunoihin. Tiedäthän, on olemassa niitäkin, jotka valaisevat lähitienoota omien elimiensä tai ruumiinjäsentensä hehkulla: tulikärpäset etelän puutarhoissa, kiiltomato korrella ja vesihaudoissa elävät olennot, jotka kantavat valaisimia hirviömäisillä otsillaan. Niitä kylmempi on mesisienen peittämän lahopuun himmerrys.
Mutta täällä Tainaronissakin on eräitä, joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät. Katson heitä ihaillen, kun he kiirehtivät kadulla ohitseni - aina nopeasti, melkeinpä tanssiaskelin. He ilmestyvät asunnoistaan vasta illansuussa enkä aavistakaan, mitä he tekevät sitä ennen koko pitkän päivän - ehkä nukkuvat vain.
Kirjan hohtoa lisäsi se, että olin aistivinani siitä rivien välistä Suuria Ajatuksia. Kirja tarjoaa pieniä filosifisia pähkinöitä lukijalleen. Aluksi mietin, onko kyse jostakin suuremman tason allegorisesta kertomuksesta, siis allegoriasta koko kertomuksen tasolla. (Kirjassa nimittäin haisee hyvin epäilyttävästi allegoria!) Tulin siihen tulokseen, että tuskin, mutta pieniä allegorioita sieltä täältä kertomusta voi varmasti löytää. Vaikka tämä kirja kertoo pinta-tasolla ötököistä, on syvemmällä tasolla kyse kuitenkin ihmisestä ja ihmisluonteesta. Mistäpä muustakaan?
Jäin hämmästelemään ja kummastelemaan monia kirjan toteamuksia ja kuvauksia, joiden takaa loistaa jokin suurempi tarkoitus. Tainaron ei päästä filosofisiin ajatuksiin tarttuvaa lukijaansa helpolla, mutta kutsuu lukijan pohtimaan. Saatat saada vastauksen tai sitten et.
Muualla:
Myös esim.
Linnea ja
Katja ovat tykänneet ja bloganneet Tainaronista!
Leena Krohn
Tainaron - postia toisesta kaupungista (1985)
Kustannusosakeyhtiö Teos
138 s.
