Murakamin ja Kafkan kanssa kylmällä rannalla

 

Haruki Murakami

Kafka rannalla, 2002

Alkuteos: Umibe no Kafuka

Suomenennos: Juhani Lindholm, 2009,

pohjautuu englanninkieliseen käännökseen Kafka on the Shore

639 s.

 

 

Tein ensimmäistä kertaa tuttavuutta japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin kanssa lukemalla hänen teoksensa Kafka rannalla.

 

En oikein tiedä mitä ajatella. Siis en osaa millään päättää, pidinkö teoksesta vai en. Tuntemukset tämän suhteen vaihtelivat teoksen kuluessa laidasta laitaan. Luulen, että loppusaldo jäi enemmän miinuksen puolelle. Olisin varmasti jättänyt kesken, ellei teos olisi kuulunut   pakollisena opintoihini.

 

Kirja taisi olla myös ensituttavuuteni maagisen realismin kanssa – tyylisuunta, joka on houkutellut minua jo pitkään tekemään tuttavuutta. Maaginen realismi ei kuitenkaan ollut ainakaan tämän kirjan perusteella mitään niin maagisen lumoavaa kuin olin odottanut.

 

Toisaalta, minulla ei ollut myöskään niin sanoakseni mitään ongelmaa kirjan maagisten piirteiden kanssa. Minusta on ihan mukava, että taivaalta saattaaa sataa kaloja ja iilimatoja tai että kissat puhuvat.

 

Juoni: 

 

Kafka rannalla  kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka karkaa kotoaan Tokioasta ja ottaa itselleen nimeksi Kafka Tamura. Hänen isänsä on langettanut hänelle oidipaalisen kirouksen, jonka mukaan hän on tappava isänsä ja makaava äitinsä ja siskonsa. Kafka haluaa paeta kirouksen voimaa jättämällä kotinsa. Hän asettuu Takamatsuun ja muuttaa asumaan erääseen muistokirjastoon.

 

Kafkaa kuitenkin vaivaa, miksi hän kerran herää sekavassa tilassa kädet verissä ja miksi hän saa tietää myöhemmin isänsä löytyneen murhattuna juuri tuolloin, samana ajankohtana. Voiko ihminen olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, tietämättään?

 

Kafkan tarinan rinnalla kerrotaan Nakata-nimisen vanhan miehen tarinaa. Nakata on hyvin yksinkertainen mies, joka menetti älynsä eräässä mystisessä tapaturmassa sota-aikana. Tyhmyydestään huolimatta hänellä on joitakin sellaisia kykyjä, joita tavallisilla ihmisillä ei ole. Hän osaa esimerkiksi puhua kissojen kanssa. Kaikki on kuitenkin Nakatan elämässä hyvin, kunnes  eräs kissoja murhaava erikoinen mies pakottaa Nakatan tappaamaan itsensä.

 

Loppua kohti edetessä Kafkan ja Nakatan erilliset tarinat alkavat kietoutua yhteen. Tarinasta muodostuu varsinainen sekametelisoppa, joka on täynnä mitä erilaisimpia yhteyksiä ja rinnastuksia. Lukijaa ei päästetä kovin helpolla. Johtomotiiviksi nousee Kafkan kirjastonhoitajalta oppima lausahdus kaikki on metaforaa, mikä viittaa luultavasti itse teoksen tulkintaankin.

 

Arvio:

 

Ensinnäkin, pidin kirjaa pääosin melko mielenkiinnottomana ja pitkäveteisenä. Kirjasta tosin löytyi joistakin kohdin tiettyjä juonellisia aineksia, jotka jäivät kiehtomaan ja saivat minut intensiivisen lukukokemuksen valtaan. Esimerkiksi viimeiset vajaat sata sivua alkoi tuntua jo huomattavan mielenkiintoiselta. 

 

Kirjan kieli tuntui enimmäkseen kuivalta, liian minimalistiselta ja liian yksinkertaiselta. Siinä ei ollut mielestäni tarpeeksi kauneutta ja tunnetta. Toisin sanoen, kieli oli liian proosallista.

Mutta ei kuitenkaan koko ajan. Toisinaan kirjan kieli kurottautui kohti lyyristä kauneutta ja herkkyyttä sekä metaforista monimerkityksisyyttä, mistä pidin.  Näissä kohdin aistin myös  sen maagisen tunnelman, jota olin tavallaan odottanut maagiselta realismilta.

Istumme ja katselemme maisemaa. Pilvet ajelehtivat taivaalla, ja kuu laikuttaa merta. tuuli puhaltaa mäntymetsissä ja kuulostaa siltä kuin joukko ihmisiä lakaisisi maata samaan aikaan. Kouraisen hiekkaa kämmenelläni ja annan sen valua sormieni lomasta. Se putoaa takaisin rannalle ja muuttuu osaksi sitä, mitä siellä jo on – kuin kadonnut aika. Teen sen monta kertaa peräkkäin.

 

En tykännyt yhtään siitä, että kirjassa oli mielestäni ihan liikaa seksiä. Tai no, jos rehellisiä ollaan, ei olisi tarvinnut olla mielestäni yhtään. Lisäksi nämä seksikohtaukset oli kuvattu sellaisiksi että olisi pitänyt varata oksennuspussi viereen pahoinvointikohtausten varalta. Pelkkää himoa vailla rakkautta. Voisin kirjoittaa toki muutaman esimerkkisitaatin, mutta jätän mielummin väliin, sillä en halua kirjoittaa blogiini mitään niin rumaa ja etoavaa.

Kirja oli myös joissakin muissa kohdin makuuni liian naturalisitinen. Tarviiko esimerkiksi sanoa, että henkilö käy kakalla?

 

Lisäksi minulle tuli joissakin kohdin kamala ärsytys kirjailijan ääntä kohtaan. Kirjassa oli joitakin kohtia, joissa minusta tuntui, että kirjailija oli tarkottanut kohdat jotenkin "hauskoiksi", mutta omasta mielestäni ne eivät ollee yhtään hauskoja. Minua alkoi ärsyttämään tämä huonoja vitsejä kertova kirjailija.

 

Kuitenkin, kirjassa oli kohtia, jotka lumosivat minut. Pintatasolla kirja – juuri lähinnä sen tyyli ja sisältöaines tapahtumien tasolla – tuntui ampuvan ohi omien mieltymysteni. Kirjan vangitsevuus löytyi kuitenkin pintaa syvemmältä, teemojen tasolta.   Esimerkiksi ennaltamääräämisen tematiikka, identiteetin rakentuminen, alitajunta ja metaforisuus jäivät jokseenkin kiehtomaan mieltäni. Voin aistia, että teemojen tasolta olisi löytynyt vielä vaikka mitä muuta löydettävää, jos niiden äärelle olisi ollut aikaa pysähtyä kunnolla.

Vaikka lukukokemus jätti enimmäkseen kylmäksi, ehkä annan Murakamille myös toisen mahdollisuuden?

 

Muissa blogeissa:

Murakami ja myös nimenomaan Kafka rannalla on ollut varsin suosittua luettavaa blogeissa. Tässä pieni, mutta ei mitenkään kattava katsaus muihin blogeihin.

Satu oli lumoutunut kirjan tunnelmasta, vaikka ei oikein ymmärtänytkään kaikkea.

Myös Maria piti teosta kiehtovana.

Linnea ilmiselvästi myös lumoutui teoksesta ja luonnehtii sitä paitsi hämmentäväksi ja kauniiksi, mutta myös pelottavaksi ja palkitsevaksi.

Booksy piti ensimmäistä viittäkymmentä sivua tervanjuontina, mutta heittäytyi sen jälkeen tarinan vietäväksi.

Katja luki teosta jalat maassa, mutta pää pilvissä ja sanoo teoksen olleen kuluvan vuoden (2011) yksi parhaista lukuelämyksistä.

Olenkohan minä ainoa, joka on suhtautunut teokseen näin kriittisesti?

Elämää jonossa

- Toverit, kuka on viimeisenä?

- Minä kai, mutta minun takanani on vielä nainen sinisessä takissa.

- Minä olen sitten sen takana.

- Kyllä. Se tulee ihan heti. Käykää minun taakseni siihen asti.

- Ja te siis aiotte seisoa?

- Kyllä.

- Haluaisin poistua minuutiksi, todellakin vain yhdeksi minuutiksi.

- Parempi olisi kyllä odottaa sitä naista. Jos se tulee, niin mitä minä voin selittää? Se sanoi, että se tulee pian.

- Olkoon. Minä odotan. Oletteko seisonut jo kauan?

- No  en varsin...

- Satutteko tietämään, montako ne antavat?

- Piru tietää... En ole edes kysynyt. Tiedättekö te, montako annetaan?

- Tänään en tiedä. Kuulin tota, että eilen annettiin kaksi.

- Kaksi?

- Juu. Aluksi ihan neljä, sitten kaksi.

- Voi kun vähän! Ei kannattaisi kyllä jonottaa...

Näin alkaa Vladimir Sorokinin Jono. Se on ensimmäiseni kyseiseltä venäläiseltä kirjailijalta ja perin eriskummallinen teos. Se on romaani jonosta ja jonottamisesta, jonossa elävien ihmisten elämästä. Jonossa olevat "jonolaiset" jonottavat jotakin, ja tähän jonossa olevien ihmisten elämän kuvaukseen kirja keskittyy.

 

 

Eriskummallisen teoksesta tekee ensinnäkin se, että teos koostuu ainoastaan vuorosanoista. Kertojaa ei ole. Vuorosanoista muodostuu jokseenkin kaaottinen kokonaisuus, eikä aina oiken teidä, kuka puhuu ja mitä. Se ei oikestaan olekaan tärkeää. Se onkin kirjan pointti. On vain hahmotonta massaa, tovereita, ja yksilöt häipyvät taka-alalle.

Toiseksi, absurdia vaikutelmaa lisää erityisesti se, että lukijalle ei missään vaiheessa paljasteta, mitä jonossa olevat ihmiset jonottavat. Jotakin epämääräisia vihjeitä lukija saa tietää jonotettavan asian ominaisuuksia, mutta tarkka identifoiminen jää mysteeriksi. On vain jono ja jonottaminen.

Varsinaisen juonen hahmottaminen tästä hieman kaaottiselta vaikuttavasta teoksesta olisi aika hankalaa, sillä sillä mitään suurta juonta ei oikeastaan ole. Jonkinlaisia pieniä irrallisia episodeja teoksesta hahmottuu.

Jonoon sisältyy eittämättä purevaa yhteiskuntakritiikkiä kommunistista järjestelmää kohtaan.  Kommunistisessa valtiossa elävän ihmisen tai toverin elämä näyttäytyy ainaisena jonottamisena, jossa yksilöt hajoavat suuren massan sekaan.

Luin tämän paitsi opintojani varten "pakkolukemisena", mutta lisäksi tulin samalla korkanneeksi omalta osaltani Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan - vaikka kirja kerrallaan -haasteen.

Teos on luonteeltaan sellainen, johon tuskin olisin tohtinut tarttua, ellei olisi ollut pakko. Olen kuitenkin enimmäkseen iloinen, että tartuin, koska kirja oli erilaisuudessaan perin mielenkiintoinen lukukokemus, ja sitä voisi pohtia yhdeltä jos toiseltakin kannalta.

Myönnettäköö, että toisinaan kuitenkin kärsin pienestä tylsistymisestä loputtomien vuoropuheluiden keskellä, joiden merkitys jäi joskus ilmaan ikävästi roikkumaan.

Vladimir Sorokin

Jono, 1990

Alkuteos: Очередь, 1985

Suom. Jukka Mallinen

SN-KIRJAT

212 s.

Kuka rakastaisi hirviötä? Mary Shelleyn Frankenstein

Kirjastosta lainaamassani Mary Shelleyn Frankenstein-teoksessa on ehkä oivallisin takakansiteksti, johon olen koskaan törmännyt. Se kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Kuka rakastaisi hirviötä?

 

Goottilaisen kauhukirjallisuuden kulmakivi vuodelta 1818.

 

 

Ensimmäiseen lauseeseen on tiivistetty teoksen sisällöstä keskeisin punainen lanka. Toinen, vaillinnainen lause puolestaan tiivistää ytimekkäästi teoksen kontekstin. 

 

Tarvisiko tästä välttämättä muuta enää sanoa? Kaikki olennainen on sanottu jo upeasti tehdyssä takakansitekstissä. Loistavaa tiivistystä!

 

No, yritän kuitenkin sanoa vähän muutakin. 

 

Ensinnäkin, tämä oli hieno kirja. Kannattaa ihmeessä lukea, jos ei sitä ole vielä tehnyt. Vaikken itse ollut teosta aiemmin lukenut, on Frankestein kuitenkin sellainen klassikko, josta tiesi tavallaan yhtä jos toista ennen lukemistakin.

 

Kuitenkin, minulle tuli monta yllätystä. Suurin yllätys liittyi teoksen nimeen. Olin hyvin hämmentynyt, kun lukiessani huomasin, että Frankenstein ei suinkaan ole hirviön nimi, vaan hirviö luojan nimi. Hirviö sen sijaan on ihan vain hirviö, nimeä vailla.

 

Myös teoksen rakenne yllätti. Teos alkaa kehystarinalla, joka koostuu pohjoisnavan seudulla purjehtivan kapteeni Robert Waltonin sisarelleen lähettämistä kirjeistä. Kapteenin johtamalle laivalle ilmaantuu mystinen ja synkeä mies, nimeltään Frankenstein, joka alkaa kiehtomaan ja kiinnostamaan kapteenia.

 

Lopulta tämä mies avaa suunsa ja ryhtyy kertomaan tarinaansa. Tästä tarinasta alkaa varsinainen "tarina", mutta laivalla tapahtuvaan kehystarinaan palataan uudestaan kirjan loppumetreillä. Lisäksi Frankensteinin kertoma tarina sisältää myös melko pitkän sisätarinan, jossa hirviö kertoo Frankensteinille aiemmista vaiheistaan. Kerronnan tasot ovat siis moninaiset.

 

Frankenstein alkaa kertoa elämäntarinaansa aivan lapsuudestaan ja nuoruudestaan lähtien. Opiskeluiässä Frankensteinia alkaa kiehtomaan suunnattomasti tieteiden salat ja hän uppooaa suurella innolla opintojensa pariin.

 

Hän tekee tieteellisen kokeilun,  jossa rakentaa elävän olennon. Hieman ihmisen kaltaisen, mutta kookkaamman ja voimakkaamman. Mutta voi - kun olento herää henkiin.... On lopputuloksena aivan uskomattoman kammottavan näköinen kuvatus, jonka rumuuden edessä jokainen katsoja tuntee ääretöntä pelkoa ja inhoa.

 

Kuka rakastaisi hirviötä?

 

Ei ilmeisesti kukaan, sillä hänen luojansakin vihaa häntä.

 

Mitä käy olennolle, jolla on kuitenkin tunteva sydän, jos kukaan ei häntä rakasta? Kykeneekö ihminen - tai hirviö - olemaan hyvä, jos kohtaa muiden taholta vain vihaa, inhoa ja väkivaltaa? Onko rakkauden puute kaiken pahuuden alku ja juuri?

 

Tämä oli lopultakin hyvin surullinen ja traaginen tarina. Minun kävi ihan kamalasti sääli hirviötä, jota kukaan ei näyttänyt rakastavan hänen rumuutensa tähden. Taisinpa muutaman kyyneleenkin vuodattaa hänen puolestaan. Heräsi kysymys, eivätkö ihmiset kykene näkemään fyysisiä silmiänsä pidemmälle?

 

Missä on se sydämen silmä, jota Pikku Prinssi peräänkuuluttaa niin ponnekkaasti kuuluisassa lausahduksessaan "Vain sydämellään näkee hyvin. Tärkeitä asioita ei näe silmillä."?

 

Tämä teos todellakin herätti monenalaisia, voimakkaita tunteita ja laittoi miettimään. Hirviön säälin lisäksi koin myös huomattavia agressiivisia tunteita muita teoksen henkilöitä kohtaan, erityisesti Frankensteinia kohtaan. Kyllä hänen olisi mielestäni pitänyt pitää huoli siitä, minkä oli luonut!

 

Kirottu, kirottu luojani. Miksi minä elin? Miksen minä sammuttanut tuona hetkenä elon kipinää jonka sinä olit niin kevytmielisesti sytyttänyt?

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Me emme eroa ennen kuin olet luvannut täyttää pyyntöni. Minä olen yksinäinen ja kurja; ihmiset eivät huoli minua seuraansa; mutta nainen, joka olisi yhtä ruma ja kauhistuttava kuin minä ei voisi kieltää minua itseltään. Elämänkumppanini pitää olla samaa heimoa kuin minä, ja hänellä pitää olla samat puutteet ja heikkoudet kuin minulla. Sinun on luotava minulle tällainen olento.

 

Olin havaitsevinani hirviön ja tämän luojan, Frankensteinin suhteessa vertauskuvan Jumalan ja tämän luomusten, ihmisten välisestä suhteesta . Onko Jumala hyljännyt omien kättensä työn? Tässä suhteessa teokseen oli kätkettynä pientä kritiikkiä kristinuskoa kohtaan.

 

Tyylillisesti kirja oli mielestäni upeasti kirjoitettu. Romanttinen, jalolta kuulostava ja suuria sanoja hyödyntävä kirjoitustyyli kuulostaa todella hienolta.

Toisaalta, näin nykyajan lukijan korvissa, tyylin ylitsevuotava tunteellisuus myös häritisi toisinaan. Vuolas tunteiden paatos myös vieraannutti lukukokemusta jonkin verran, vaikka enimmäkseen nautin suurien sanojen vietäväksi heittäytymisestä.

Mary Shelley

Frankestein, 2008

Alkuteos: Frankenstein, or the Modern Prometheus, 1818

Suom. Paavo Lehtonen

Otava 

 

Kalevalan kamaluus ja ihanuus

Minulla oli syylukukauden loppupuolla yliopistossa Kalevalaa kielitieteellisestä näkökulmasta käsittelevä kurssi, jonka oheislukemistoon kuului Kalevala. Jokin niistä monista, suuren klassikkoteoksen lukemattomista eri versioista.

 

Minä marssin suurta intoa ja tarmoa täynnä kirjaston Kalevala-hyllylle, joka totta tosiaan oli kokonainen hylly täynnä erilaisia Kalevaloita. Niitä oli erikokoisia, -värisia ja -tyylisiä - jokaiselle jotakin. Kurssin vetäjä olisi suositellut Martti Haavion toimittamaa Pienois-Kalevalaa. Minä päätin kuitenkin, että jos nyt Kalevala luetaan, niin luetaan sitten jokin kunnon Kalevala!

 

Suuressa tarmon puuskassani tartuin empimättä siihen suurimpaan ja hienoimpaan, Taiteilijoiden Kalevalaan, jonka mahtava koko, valkea henkevyys ja modernit kuvat tekivät minun suuruudenhulluun ja kauneutta janoavaan sieluuni vaikutuksen. 

 

Kirjaa olisi ollut mahdotonta edes yrittää änkeä kassiin, joten minun oli kannettava se käsivarsillani kotiin. Tunsin itseni varsin älykkään näköiseksi talsiessani halki kaupungin kainalossani suuri klassikkoteos, jonka suunnaton koko käänsi ehkä pään jos toisenkin.

 

 

Minulla on kouluajoilta jäänyt kamalat traumat Kalevalan puuduttavasta kamaluudesta, mutta nyt päätin kurssin puitteissa päästä eroon vanhoista muistoista ja ennakko-olettamuksista. Päätin pitää Kalevalasta.

 

Mutta kuinkas kävi?

 

Lukuprojekti sujui vaivalloisesti ja hitaasti. Ohessa luin kasoittain muita kirjoja, joiden juoni tuntui luistavan nopeammin. Lopulta tulin siihen tulokseen, että on ihan turha toivo yrittää lukea täyspitkää Taiteilijoiden Kalevalaa tenttipäivään mennessä ja annoin periksi muistaakseni jo hieman yli kahdensadan sivun jälkeen.

 

Niinpä minun oli nöyttyttävä hakemaan kirjastosta Martti Haavion Pienois-Kalevala, jonka parissa jatkoin luku-urakkani loppuun.
 

Suurin syy siihen, miksi en nyt ole aivan korvia myöten rakastunut Kalevalaan on sen vanha ja vaikeatajuinen kieli, joka vieraannuttaa lukukokemuksen siinäkin määrin, että joissakin kohdin en oikeasti tiennyt, mitä tarinassa tapahtuu. Ongelmana ovat paitsi itse erikoiset sanat, myös nykykielestä hävinneet taivutusmuodot ja kieliopilliset kategoriat.

 

Se tekee lukemisesta todella hidasta ja vaivalloista, miksi lukukokemuksesta tulee väistämättä jokseenkin puuduttava - etenkin kun on tavoitteena saada koko teos luetuksi tiettyyn määräpäivään mennessä.

 

Tulin siihen tulokseen, että Kalevala vaikeaselkoisuudessaan vaatisi hidasta sulattelemista. Sanojen merkityskin saattaisi aueta paremmin, jos olisi aikaa pysähtyä rauhassa niiden äärelle.

 

En missään nimessä väitä, että Kalevalan kieli olisi "huonoa". Ei - päinvastoin. Kalevalan kieli on ilmaisuvoimaista ja värikästä, jotkin sanonnat suorastaan riemastuttavia.

 

Erityisen ihastunut olen sanontaan kaiken kallella kypärin, joka nykysuomeksi tarkoittaa, että on allapäin tai surullinen. Jos avataan tätä ilmausta, se on varsin osuva. Kun on murheissaan, olemus on hieman nuutunut, ryhti huono, pää ei ole pystyssä. Siispä on kypärä kallellaan - jos siis vain sattuu olemaan kypärä päässä!

 

Jos joku tulee minulta huonona päivänä kysymään, mitä kuuluu, luulen, että ryhdyn tästä lähtien vastaamaan "Olen hieman kallella kypärin tänään". Kalevalan kieli voisi toimia nykykielenkin rikastuttajana!

 

Mitä tulee itse juoneen ja teoksen sisältöön, olin yllättynyt, kuinka inhimilliseltä ja toisaalta ajankohtaiselta se vaikutti.

 

Väinämöinen, jonka olin mieltänyt vanhaksi, ällöttäväksi raavaaksi ukoksi, paljastuikin herkkätunteiseksi ja vähän säälittäväksi olennoksi. Kyllä kävi ukkoraukkaa aika lailla sääliksi, kun hän ei millään onnistunut itselleen vaimoa saamaan ja joutui tämän murheen vuoksi vuodattamaan aika monta kyyneltä.

 

Ja kyllä - Kalevalassa miehet vuodattavat kyyneliään aivan valtoimenaan! Kyynelten ja herkkien tunteiden ilmaisemisen mieltäminen yksinomaan naiselliseksi ominaisuudeksi on mitä ilmeisemmin myöhempi ajatus.

 

Minua yllätti myös juonen varsin modernit ainekset. Kalevalahan on mitä jännittävin seikkailu- ja tunnedraama, jossa olisi ainekset vaikka minkälaiseen saippuasarjaan.

Sinkkumiehet vaeltavat vaikka maan ääriin etsiessään itselleen vaimoa. On juonien punomista, kostonhimoa, viettelyä, tragediaa ja vaikka mitä. Naistenmies Lemminkäinen kaataa naisia kuin viljaa. Hänestä tulee väkisinkin mieleen Kauniiden ja rohkeiden Ridge. Yliluonnolliset ainekset tuovat fantasiaelementtejä teokseen. Kaiken kaikkiaan juonelliset ainekset haastavat yleisen käsityksen Kalevalasta pölyisenä ja kuivana teoksena.

Jos Kalevala tuotaisiin esille kouluissa vain sopivanlaisessa muodossa, en näkisi mitään syytä sille, miksi koululaisia ei voisi saada innostumaan teoksesta. Kieli on vanhaa, mutta sisältö on täynnä seikkailuja ja juonia, jotka ovat kautta aikan kiehtoneet ihmisiä.

Kaksi Kalevalaa

Lopuksi vielä asiaa Pienois-Kalevalan ja Taiteilijoiden Kalevalan ulkonäköeroista. Kalevaloita lukiessani mietin sitä, kuinka suuri merkitys onkaan kirjan ulkonäöllä ja graafisella olemuksella.

Taiteilijoiden Kalevala miellytti minua ehdottomasti enemmän. Teksti on selkeää ja sivut ovat väriltään joko valkoiset tai hyvin vaalean pastelliset. Tilaa tekstin ympärillä on runsaasti, mikä yhdistettynä taustan vaaleuteen tuo mielestäni keveyttä muuten raskaalta tuntuvaan lukukokemukseen. Musta teksti erottuu selkeänä lukijan silmään.

Kuvat, joista vastaa useat eri suomalaiset taiteilijat, ovat upeita, ja niiden modernisuus ja keveät värit tekevät vanhasta ja vaikeaselkoisesta tekstistä mielestäni helpommin lähestyttävämmän ja nuorekkaamman. Toki synkempiäkin kuvatulkintoja mahtuu mukaan. Taiteilijoiden Kalevalan ulkoasu viestittää lukijalle, ettei tämä teos suinkaan kuulu vain historian pölyihin, vaan 2000-luvun ihmisen käteen.

Taiteilijoiden Kalevala ei ole ainoastaan kuvataiteilijoiden Kalevala, vaan kirjan takaosasta löytyy myös kolme cd:tä, jotka sisältävät eri säveltäjien Kalevala-aiheisia sävellyksiä.

Mustavalkoinen Pienois-Kalevala on kyllä sinänsä myös graafisesti tyylikkäästi toteutettu. Sen synkeän puhutteleva musta värimaailma toisaalta sopii Kalevalan vanhaan, myyttiseen sisältöön hyvin. Synkkä ulkoasu kuitenkin korostaa mielestäni liiaksikin Kalevalan sisällön mustia sävyjä ja tekee kirjasta miltei luotaantyöntävän pelottavan näköisen.

Suurin ongelma Pienois-Kalevalassa kuitenkin oli itselleni, että se on aivan liian levoton graafisesti. Mustavalkoiset värit alkoivat vilkkua silmissä. Jossakin kohdin tekstin fonttia on suurennettu ja sanat ovat kirjoitettu isoin kirjaimin hyvin pienellä rivivärillä. Tällaisisa kohdissa oli hyvin vaikea saada selkoa, mitä tekstissä lukee. Nämä suurennetut tekstit tosin usein sisältyvät myös "normaaliin" tekstiin, ja nämä ovat vain keskeisten kohtien kohostamista kertaamalla.

Joskus kuitenkin jäi epäselväksi, ovatko suurennetut tekstit toistoa vai se ainoa kohta, jossa ilmaistaan kyseiset sanat. En siis aina tiennyt, onko minun yritettävä tihrustaa epäselviä kirjaimia vai voinko suosiolla hypätä yli. Lopputulos oli ärsyttävän epäselvä.

Lisäksi harmitti, että tekstin rivejä ei ole jaettu Kalevalan nelipolvisen trokeen mitan mukaan kahdeksantavuisiin säkeisiin, vaan rivit ovat kirjoitettu täysinäisiksi. Näin on tehty ilmeisesti tilansäästön vuoksi. Kuitenkin trokeen mitan noudattaminen myös säkeissä olisi antanut tekstille ilmavuutta, joka olisi keventänyt lukukokemusta.

Tietysti Pienois-Kalevalan sisältöä olisi myös kiinnostava verrata täysimittaiseen Kalevalaan. Kuinka teosta on lyhennetty ja millaisena juoni kokonaisuudessaan näyttäytyy verrattuna kokonaiseen Kalevalaan. Tämän lukuprojektin puitteissa minulla ei kuitenkaan riittänyt energiaa sellaiseen.

Tässä kuvassa Pienois-Kalevala. Myös ylempänä tässä alaluvussa oleva kuva on Pienois-Kalevalasta. Edellisessä alaluvussa olevat kaksi värikkäämpää kuvaa ovat Taiteilijoiden Kalevalan sivuilta.

Muissa blogeissa

Salla on kuunnellut Kalevalan äänikirjana, mikä olisikin aivan loistava idea.

Myös Jonna on lukenut melko hiljan Kalevalan.

 

Taitelijoiden Kalevala                                                        Pienois-Kalevala

Toimittanut: Ulla Piela                                                    Toimittanut: Martti Haavio, 1938
Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2009                         Typografia ja grafiikka:                             
763 s.                                                                                  Marjaana Virta, 2009

                                                                                           Wsoy

                                                                                           288 s.

Haaste ja tunnustuksia

Sain blogista Ei vain mustaa valkoisella haasteen. Vähän myöhemmin, ennen kuin olin ehtinyt vastata, sain saman haasteen myös Kirjakaapin avain -blogista.   Vastaan samalla molempien haastajien kysymyksiin.

 

Kiitos haastajille! Haasteet ovat aina mukavia!

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

 

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.

5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

6. Ei takaisin haastamista

 

Tässä 11 asiaa itsestäni:

1. Osaan tehdä spagaatin.

2. Tykkään haaveilusta.

3. Alaluokkalaisena toivoin olevani poika.

4. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että on oikein mukavaa olla syntynyt tytöksi. Saa esim. rauhassa käyttää vaaleanpunaista sekä pukeutua mekkoon herättämättä epäilyksiä.

5. Minulla on kolme isosiskoa ja yksi isoveli.  

6. Luulen olevani varsin onnellinen.

7. Olen ollut yhden päivän elämässäni lähihoitajaopiskelija, mutta se olikin aivan kamalaa.  Heti seuraavana päivänä päätin, että menen takaisin sinne mistä tulinkin eli yliopistoon ja ryhdyn ruotsin opettajaksi.

8. Viimeiset kolme kesää olen viettänyt myymällä mansikoita viehättävässä, pääosin ruotsinkielisessä saaristokunnassa.

9. Rakastan mansikoita ja niiden myymistä. Ehdoton lempimansikkalajikkeeni ja oikeastaan lempiruokanikin on sonata-mansikat <3

10. Opiskelin japania ensimmäisen yliopistovuoteni ajan. En tosin enää muista muuta kuin ”Watashi no namae wa Anna desu”.

11. Rakastan opiskelua enkä haluaisi lopettaa koskaan yliopistoa!
 

Vastaukset Ei vain mustaa valkoisella –blogin minulle esittämiin kysymyksiin:
 

1. Milloin aloitit bloggaamisen ja minkä vuoksi?

Lokakuun 2012 alkupuolla saadakseni pontta lukuharrastukseen, harjoittaakseni kirjoitustaitojani, oppiakseni enemmän lukemistani kirjoista sekä aloittaakseni uuden, jännittävän harrastuksen.

2. Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle.

Raamattu.

3. Kuvaile blogiasi 3 sanalla.

Nuori, kasvava ja vaaleanpunainen.

4. Fiktiivinen hahmo, jonka haluaisit tavata myös tosielämässä

Ensin meinasin vastata Vihervaaran Anna, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että se voisi olla vähän huono juttu, koska voisin tulla kateelliseksi ja mustasukkaiseksi hänestä.  Hän on tavallaan hyvin samanlainen kuin minä, mutta täydellisempi versio minusta, joten ehkä on hyvä, että Anna pysyy vain kirjojen sivuilla ja minä voin rauhassa kuvitella olevani hän. Siksi vastaankin Herra Guppy Dickensin Koleasta talosta – hän oli varsin mielenkiintoinen ja hupaisa heppu.

5. Paras kohde, jonne olet joskus matkustanut?

Yhdysvaltojen Indiana.

6. Jos voisit muuttaa johonkin fiktiiviseen paikkaan (kuten Pottereiden Tylypahka), mihin muuttaisit?
Vihervaaraan

7. Vaikuttavatko vuodenajat siihen, millaista musiikkia kuuntelet?
Eipä juuri.

8. Viimeisin saavutuksesi?

Onnistuin saamaan yhdestä kaunokirjallisuuden kirjatenttipaketista vitosen, vaikka olin jättänyt kummatkin tenttiin kuuluvat teoriakirjat lukematta.

9. Asia/asiat, joiden toivoisit tapahtuvan tulevan vuoden aikana?

Toivon selviytyväni kunnialla keväällä pitämistäni lukiokursseista. Toivoisin, että vuosi loppuisi myös yhtä aurinkoisissa ja iloisissa merkeissä kuin se alkoi.

10. Mieleenpainunein tyylimokasi lapsuudessasi/nuoruudessasi?

Pukeuduin 16-vuotiaana veljeni häissä valkoiseen pitsikuvioiseen mekkoon, jossa vieläpä tylliä helmassa. Taisin näyttää vähän liian morsiamelta, mutta kukaan ei ollut kertonut, etteivät häävieraat saisi pukeutua valkoiseen!

11. Kuvaile unelmiesi kirjahyllyä sisältöineen.

Se on valkoisella patinalla maalattua puuta, se on suuri ja kaunis. Siihen mahtuu tosi paljon kirjoja. Sisältö koostuu pääosin suurista klassikoista, ja mukana runsaasti lastenkirjallisuutta. Kirjat on järjestetty lajin ja aakkosjärjestyksen mukaan.

Vastaukset Kirjakaapin avain –blogin kysymyksiin

1. Kumpi on sinun mielestäsi parempi vuodenaika, kevät vai kesä?

Kesä - ehdottomasti!

2. Mikä on lempivärisi?

Vaaleanpunainen.

3. Mitä sarjoja seuraat televisiosta?

Meillä ei ole televisiota. Joskus seuraan joitakin sarjoja Yle areenalta. Tällä hetkellä lähinnä vain Satuhäitä.

4. Ensimmäinen kirjamuistosi?

En muista mikä oli ensimmäinen. Lapsuudesta jäänyt mieleen jokailtaiset iltasatuhetket, jolloin äiti luki minulle ja samassa huoneessa asuvalle siskolleni kirjoja. Esim. Onneli ja Anneli ja Pieni talo Preerialla -kirjat ovat jääneet mieleen noista hetkistä.

5. Mihin maahan haluaisit matkustaa, jos budjetti ja aika olisi rajaton? (Vain yksi maa.)

Fidzi-saarille.

6. Käytätkö koruja? Jos käytät, millaisia mieluiten?

Ainakin kaulakoruja käytän aika usein. Erityisesti valkoisia ja vaaleanpunaisia helmikaulakorujani käytän mielelläni, lisäksi myös hopearistini on mieleeni.

7. Mitkä täytteet valitset pizzan päälle?
Äh, vaikea kysymys, kun olen vain muutamia kertoja elämässäni tilannut itselleni oikeaa pitsaa! Mitä edes niiden pitsojen päälle laitetaan? En edes kunnolla muista! Ainakin pepperonista muistan pitäneeni.

 8. Minkä elokuvan kävit viimeksi katsomassa elokuvateatterissa?

En jostakin syystä pysty muistamaan! Vaikka siitä onkin vain noin 2 kuukautta, kun viimeksi kävin.

 9. Mikä muumimuki on mielestäsi kaikkein hienoin?

Se vaaleanpunainen Sosulin häämuki on yksi lemppareistani.

 10. Kuka on mielestäsi mielenkiintoisin historian hahmo?

Jeesus.

11. Kuka on eniten arvostamasi ihminen?

Hmm… Taas vaikea kysymys. Arvostan niin monia ihmisiä, ja eri ihmisiä hieman eri tavalla. Ehkäpä voisin vastata, että parasta ystävääni.

11 kysymystä haastetuille:

1. Mitä sinun tekisi mieli syödä juuri nyt?

2. Ranta- vai kaupunkiloma?

3. Mielenkiintoisin asia, jonka olet oppinut tänä vuonna?

4. Mitä kirjaa et mistään nimessä suosittelisi ystävällesi? Miksi?

5. Minkä kirjan toivoisit kaikkien maailman ihmisten lukevan?

6. Mitä bloggaaminen sinulle merkitsee?

7. Mikä on lempivärisi ja miksi?

8. Jos et olisikaan juuri siinä ammatissa kuin olet/ opiskelisi sitä alaa kuin opiskelet, mitä voisit tehdä sen sijasta?

10. Minkälaisessa talossa tai asunnossa asut?

11. Jos vain taivas olisi rajana ja rahaa kuin roskaa, minkälaisessa asumuksessa mieluiten asuisit? (yksityiskohdat ja mielikuvituksen käyttö plussaa!)

 

Haastan seuraavat 11 blogia:

Anna minun lukea enemmän

Cilla in Wonderland

Elegia

Haastavaa lukemista

Jokken kirjanurkka

Luettua elämää

Nannan kirjakimara

Ofelia outolintu

Opuscolo - kirjasta kirjaan

Vauhkon kirjat ja kirjaimet

Vinttikamarissa

Ei mitään paineita haastetuille osallistumisesta! Tarttukaa haasteeseen, jos haluatte tai sitten ette!

L.M. Montgomery: Rainbow Valley

 

 

"What about  Mrs. Meredith?" Asked Anne.

"There is no Mrs. Meredith. That is just the trouble. Mr. Meredith is a widower. His wife died four years ago. If we had known that I don´t suppose we would have called fim, for a widower is even worse in congregation than a single man. But we was heard to speak of his childen and we supposed there was a mother, too."

No huh, mikä viikko takana! Onneksi se on nyt ohi ja on vihdoin aikaa istahtaa kirjoittamaan kirjasta, jonka sain luetuksi jo viime viikonloppuna.

 

L.M. Montgomeryn Rainbow Valley (Sateenkaarinotko) on Anna-sarjan seitsemäs osa, jatkoa Anne of Ingleside -teokselle (Annan perhe).

 

 Jo edellisessä osassa oli nähtävissä, että Anna on astumassa taka-alalle kirjoissa, ja Annan lapset sen sijaan saavat yhä isomman roolin. Rainbow Valley -kirjassa on kuvattu vieläkin enemmän muita henkilöitä kuin Annaa. Nyt pääroolissa ovat paitsi Annan kuusi lasta, mutta vielä enemmän pappilan lapset ja heidän isänsä John Meredith.

 

Glen St. Maryn presbyteerit ovat saaneet uuden papin, joka pitää loistavia saarnoja, mikä olikin syy, miksi kyläläiset hänet valitsivat tehtävään. Valinta olisi luultavasti osunut toisin, jos olisivat tienneet, että hän on leskimies. Uudella papilla, John Meredithillä on neljä lasta, mutta lapsilla ei olekaan äitiä!

 

Isä on kirjoihin uponnut, haaveissaan viipyilevä poissaoleva sielu, joka ei hyvästä sydämestään huolimatta tule juuri ajatelleeksi lapsiaan. Lasten kasvatus on ollut melkoisella hunningolla äidin kuoleman jälkeen. Lapset eivät ole missään nimessä pahoja, mutta ilman asianmukaista ohjausta tulevat tekeneeksi vähän sitä sun tätä ajattelemattomuudessaan. 

 

Pappilan lasten uusimmat metkut ovat koko kyläyhteisön kuumin juoruilunaihe. Nämä lapset tarvitsisivat ehdottomasti uuden äidin, siitä kaikki kyläläiset ovat yhtä mieltä heti alusta alkaen!

 

Tietysti tässä on nähtävissä heti ensimmäisestä luvusta alkaen suuren romanssin ainekset. Mistä papille morsian?

 

Odotukseni osuivat oikeaan, ja kirja tarjosi sekä hullun hauskoja lasten metkuja että vakampiä sävyjä kauniin romanssin merkeissä. Juuri sopivassa suhteessa molempia, niin että lopputulos on kuin ihanan hauska, iloisen- ja hilpeänvärisillä nonpareille koristeltu kaunis kermainen hääkakku!

 

Kirjan keskukseksi muodostuu ihana, taivaallisen kaunis ja luonnoläheinen Rainbow Valley, joka on alunperin Annan lasten oma salainen leikkipaikka. Pappilan lasten ja Annan lasten ystävyyden kautta siitä muodostuu myös pappilan lasten elämän keskus.

"I am afraid they love it too well," said Susan gloomily. "Little Jem said once that he would rather go to Rainbow Valley when he died, and that was not a proper remark."  

Lisäksi Rainbow Valleyn romanttisen lähteen luona voi odottaa vaikka itse rakkaus!

 

Kirja oli ihana ja kaunis - mitä muutakaan tästä taas osaisin sanoa? Montgomery osaa yhdistää niin hienosti hulvattoman huvittavuuden kauniiseen ja vakavaan. Tykkäsin ihan tosi paljon!

 

L.M. Montgomery

Rainbow Valley, 1919

Bantam Books

225 s. 

 

Annan annaisa tammikuu - kuukauden koontipostaus

Tammikuu on vierähtänyt päätökseensä ja ajattelin ensimmäistä kertaa blogihistoriassani tehdä kuukauden koontipostauksen. Suunnitelmanani olisi tästä lähtien ryhyä laatimaan sellaisia joka kuukauden jälkeen.

 

Tammikuussa vietin paljon aikaa L.M. Montgomeryn Anna-kirjojen parissa. Ja mikäs sen mukavampi tapa viettää aikaan, sillä Annat ovat ihania ja saavat aina hyvälle tuulelle. Annat luin engalnniksi, mikä vähän hidasti lukutahtia.

 

Toiseksi vahvimmaksi teemaksi tammikuussa nousevat prinssit, joiden viehättävään maailman tutustuin Pienen prinssisadun sekä Pikku prinssin avulla.

 

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että olen tammikuussa tullut lukeneeksi harvinaisen ihania kirjoja, vaikka luettujen kirjojen määrä ei päätä huimaakaan. Tästä joukosta olisi mahdotonta mainita yhtä tiettyä helmeä, joten en edes yritä.

 

Yhteensä bloggasin tammikuussa kahdeksasta kirjasta, joista kaksi on lasten kuvakirjoja. Yksi kirjoista, Wecksellin Daniel Hjort tuli luetuksi jo viime vuoden viimeisenä päivänä, joten varsinaisia luettuja kirjoja kuvakirjat mukaan lukien kertyi seitsemän tammikuun aikana.  

 

Tässä lista tammikuussa blogatuista kirjoista aikajärjestyksessä:

1) J.J. Wecksell: Daniel Hjort

2) Carol Lawson: Kahden kerroksen karhut - Syntymäpäivät (kuvakirja)

3) L.M. Montgomery: Anne´s house of Dreams

4) L.M. Montgomery: Anne of Green Gables

5) Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi

6) Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Pieni prinssisatu (kuvakirja)

7) L.M. Montgomery: Anne of Avonlea

8) L.M. Montgomery: Anne of Ingleside

Joululahjaksi saamani Complete Anna of Green Gables -pokkaripaketti pääsi kovaan käyttöön heti tammikuussa.

 

 

 

Pikku prinssi jakoi minulle elämänviisauksiaan.

"Vain sydämellään näkee hyvin. Tärkeitä asioita ei näe silmillä."