Nyt päätin tappaa blogihiljaisuuteni ainakin taas hetkeksi ja kirjoittaa kirjasta, jota olen lukenut peräti yli kaksi kuukautta, vaikka se on kovin pieni sekä kaiken lisäksi myös mukaansatempaava, vallan ihastuttava, riemastuttava, räikeä ja kauhistuttava. Suoraan sanoen, oikea helmi kirjojen joukossa. Ja vaikka olen haaveillut sen lukemisesta jo iät ja ajat, lukeminen venyi, kuten myös kirjoittaminen; sain nimittäin kirjan päätökseen jo maaliskuun viimeisenä päivänä. Siis TADAA, sanen esitellä:
J.M. Barrien kuuluisa Peter Pan!
Alkuperäisenä ja lyhentämättömänä versiona, joka ilmestyi suomeksi ensi kertaa vasta vuonna 2011, uudenlaisena suomennoksena.
Vau, jännittääkö? Minua ainakin!
Kaikki lapset paitsi yksi kasvavat isoiksi. He ymmärtävät sen jo varhain, ja kerron nyt, miten se selvisi Darlingin perheen Wendy-tytölle. Kun Wendy leikki kerran kahden vanhana eräässä puutarhassa, hän poimi tapansa mukaan maasta kukan ja juoksi sitten äitinsä luo. Hän taisi näyttää aika suloiselta, koska äiti pani käden sydämelle ja huudahti. "Voi Wendy, miksi sinä et voi olla aina samanlainen kuin nyt!" Puheenaihe jäi siihen, mutta silloin Wendy tajusi, että kasvaisi väistämättä isoksi. Kaikki tajuavat sen kaksivuotiaana. Kaksivuotispäivä on lopun alkua.
Kaikkihan tuntevat tarinan Peter Panista, hupaisasta ja ihanasta pojasta, joka ei halunnut kasvaa isoksi. Ja Darlingin perheen pikku kullanmuruista, Wendystä, Johnista ja Michaelista, jotka lentävät Peter Panin ja Helinä-keijun matkassa Mikä-Mikä-Maahan. Mikä-Mikä-Maahan, joka on hauska ja iloinen paikka, vaikka siellä koetaankin jännittäviä merirosvoseikkailuja.
Vai tuntevatko sittenkään?
Nimittäin sillä tässä uudessa, alkuperäisteokselle uskollisessa suomennoksessa asiat ovat aika paljon toisin. Aloitetaanpa siitä, että Mikä-Mikä-Maata ei ole olemassakaan! Ei myöskään Helinä-keijua. On Kaukamaa sekä Raikuli-keiju. Näiden sanojen sulattaminen vei paljon aikaa. Itse asiassa Kaukamaata en ole vieläkään sulattanut loppuun asti. Lieneekö syy se, että olen niin kovasti kiintynyt Mikä-Mikä-Maa-sanaan blogini nimen vuoksi?
Toisaalta, Mikä-Mikä-Maa-nimellä on ehkä liian positiivinen konnotaatio suhteessa siihen, kuinka synkeäksi ja karuksi paikaksi se teoksessa kuvataan. Kun otetaan huomioon keijun luonne, on Raikuli myös paljon kuvaavampi nimi keijulle kuin Helinä. Raikuli on nimittäin aikamoinen raikuli, tuhma, ilkikurinen, röyhkeä ja mustasukkainen olento, joka mielellään ottaisi Wendyn hengiltä.
Yllätyksiä kirjaan mahtui myös monia muita. Suurimmat yllätykset liittyvätkin nimenomaan siihen, että Peter Pan ei olekaan mikään kevytmielinen, hilpeä ja iloinen lastenkirja. Se on traaginen, surullinen, kova, karu ja melkein kaikkea muuta kuin lastenkirja. Toisaalta Barrie hallitsee myös huumorin, mutta kirjan huumori ei ole pelkästään hilpeää, vaan myös synkeää.
Peterin hahmo on moniulotteinen. Toisaalta se on säälittävä ja traaginen kuva pojasta, jolla ei ole äitiä, mutta toisaalta Peter näyttäytyy todella julmana ja itsekkäänä, melkein pahana ja aivan raivostuttavan huonostikäyttyäytyvänä pojannulikkana. Sisäinen kasvattajani oikein heräsi pintaan kirjaa lukiessa, ja minun olisi kerran jos toisenkin tehnyt mieli sanoa Peterille muutama tarkoin valittu sana!
Koska ajattelin osallistua kirjalla myös Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen, voisin kirjoittaa muutaman sanan myös tästä teemasta. Itse asiassa aivan silmiinpistävä teema kirjassa on äitiys ja äitien merkitys. Peter Pan on suorastaan ylistyspuhe äideille. Teoksen äitikuva on hyvin vanhanaikainen ja perinteinen, miltei liian siloiteltu ja epärealistisen ihannemainen. Jopa siinä määrin, että pieni sisäinen feministinen ääni pääni sisällä heräsi eloon ja ärsyyntyi tästä. Tämä on aikamoinen saavutus kirjalta, sillä pidän itseäni enemmänkin antifeministinä.
Wendystä, joka on hyvin pieni tyttö, tulee Kaukamaan kadonneiden poikien äitihahmo, sillä hän on yhtä kaikki naispuolinen ja luotu äidiksi. Pojat suorastaan palvovat häntä.
Mutta toisaalta: tämä äitiyden ylistys oli kaunista ja herttaista luettavaa. Mitä olisimmekaan ilman äitejä?
Olisimme onnettomia kadonneita poikia Kaukamaassa, poikia, jotka alati kaipaavat äitiä.
Parasta teoksessa oli tyyli ja kielikuvat. Pidin tavattomasti tästä lapsenomaisesta tyylistä, joka on yhtä aikaa sekä keveän leikkimielinen, että syvällisen vakavamielinen. Kielikuvat ovat oivallisia ja syvälle meneviä – ihanaa pientä aivojumppaa lukijalle. Minua jäi tavattomasti kiehtomaan ja kiinnostamaan se suukko, joka rouva Darlingin suunpielessä väreilee, ja jota kukaan ei pysty saamaan omakseen. Myös rouva Darlingin romanttisen luonteen vertaus pieniin sisäkkäisiin rasioihin oli vallan ihastuttavaa.
Äiti oli kaunis, ja hänellä oli romanttinen luonne ja hyvin herttainen ja veitikkamainen hymy. Hänen romanttinen luonteensa oli kuin ne pienet sisäkkäiset rasiat, joita tuodaan idän salaperäisistä maista – ne, joista jokaisessa on vielä pienepi rasia – ja hänen herttaisesti ja veitikkamaisesti hymyilevillä huulillaan oli yksi suukko, jota Wendy ei saanut millään, vaikka se näkyi aivan selvästi oikeassa suunpielessä.
( – –)
Isä sai hänet kokonaan omakseen lukuunottamatta sisimmäistä rasiaa ja sitä suukkoa, joka oli hänen suunpielessään. Isä ei edes tiennyt rasiasta ja suukkoa hän lakkasi havittelemasta ajan mittaan. Wendy arveli, että äiti oli saattanut antaa suukon Napoleonille, mutta minä veikkaan, että Napoleonkin olisi tavoitellut sitä turhaan, suuttunut ja lähtenyt ovet paukkuen.
Mielenkiintoisin kysymys, jonka teos nosti, oli ne merkitykset, joita liitetään Peter Paniin ja Kaukamaahan. Kuka on Peter Pan ja mistä hän tulee? Missä on Kaukamaa? Onko se jokaisen lapsen mielikuvituksessa, paikka, jonne lapset tietyssä iässä lentävät mielikuvituksen siivin? Vai onko se jotakin synkempää? Onko se itse kuolema? Vai onko se molempia yhtäaikaa, moniulotteinen metafora?
Muualla:
Lurun luvut -blogi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Toisaalta, Mikä-Mikä-Maa-nimellä on ehkä liian positiivinen konnotaatio suhteessa siihen, kuinka synkeäksi ja karuksi paikaksi se teoksessa kuvataan. Kun otetaan huomioon keijun luonne, on Raikuli myös paljon kuvaavampi nimi keijulle kuin Helinä. Raikuli on nimittäin aikamoinen raikuli, tuhma, ilkikurinen, röyhkeä ja mustasukkainen olento, joka mielellään ottaisi Wendyn hengiltä.
Yllätyksiä kirjaan mahtui myös monia muita. Suurimmat yllätykset liittyvätkin nimenomaan siihen, että Peter Pan ei olekaan mikään kevytmielinen, hilpeä ja iloinen lastenkirja. Se on traaginen, surullinen, kova, karu ja melkein kaikkea muuta kuin lastenkirja. Toisaalta Barrie hallitsee myös huumorin, mutta kirjan huumori ei ole pelkästään hilpeää, vaan myös synkeää.
Peterin hahmo on moniulotteinen. Toisaalta se on säälittävä ja traaginen kuva pojasta, jolla ei ole äitiä, mutta toisaalta Peter näyttäytyy todella julmana ja itsekkäänä, melkein pahana ja aivan raivostuttavan huonostikäyttyäytyvänä pojannulikkana. Sisäinen kasvattajani oikein heräsi pintaan kirjaa lukiessa, ja minun olisi kerran jos toisenkin tehnyt mieli sanoa Peterille muutama tarkoin valittu sana!
Koska ajattelin osallistua kirjalla myös Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen, voisin kirjoittaa muutaman sanan myös tästä teemasta. Itse asiassa aivan silmiinpistävä teema kirjassa on äitiys ja äitien merkitys. Peter Pan on suorastaan ylistyspuhe äideille. Teoksen äitikuva on hyvin vanhanaikainen ja perinteinen, miltei liian siloiteltu ja epärealistisen ihannemainen. Jopa siinä määrin, että pieni sisäinen feministinen ääni pääni sisällä heräsi eloon ja ärsyyntyi tästä. Tämä on aikamoinen saavutus kirjalta, sillä pidän itseäni enemmänkin antifeministinä.
Wendystä, joka on hyvin pieni tyttö, tulee Kaukamaan kadonneiden poikien äitihahmo, sillä hän on yhtä kaikki naispuolinen ja luotu äidiksi. Pojat suorastaan palvovat häntä.
Mutta toisaalta: tämä äitiyden ylistys oli kaunista ja herttaista luettavaa. Mitä olisimmekaan ilman äitejä?
Olisimme onnettomia kadonneita poikia Kaukamaassa, poikia, jotka alati kaipaavat äitiä.
Parasta teoksessa oli tyyli ja kielikuvat. Pidin tavattomasti tästä lapsenomaisesta tyylistä, joka on yhtä aikaa sekä keveän leikkimielinen, että syvällisen vakavamielinen. Kielikuvat ovat oivallisia ja syvälle meneviä – ihanaa pientä aivojumppaa lukijalle. Minua jäi tavattomasti kiehtomaan ja kiinnostamaan se suukko, joka rouva Darlingin suunpielessä väreilee, ja jota kukaan ei pysty saamaan omakseen. Myös rouva Darlingin romanttisen luonteen vertaus pieniin sisäkkäisiin rasioihin oli vallan ihastuttavaa.
Äiti oli kaunis, ja hänellä oli romanttinen luonne ja hyvin herttainen ja veitikkamainen hymy. Hänen romanttinen luonteensa oli kuin ne pienet sisäkkäiset rasiat, joita tuodaan idän salaperäisistä maista – ne, joista jokaisessa on vielä pienepi rasia – ja hänen herttaisesti ja veitikkamaisesti hymyilevillä huulillaan oli yksi suukko, jota Wendy ei saanut millään, vaikka se näkyi aivan selvästi oikeassa suunpielessä.
( – –)
Isä sai hänet kokonaan omakseen lukuunottamatta sisimmäistä rasiaa ja sitä suukkoa, joka oli hänen suunpielessään. Isä ei edes tiennyt rasiasta ja suukkoa hän lakkasi havittelemasta ajan mittaan. Wendy arveli, että äiti oli saattanut antaa suukon Napoleonille, mutta minä veikkaan, että Napoleonkin olisi tavoitellut sitä turhaan, suuttunut ja lähtenyt ovet paukkuen.
Mielenkiintoisin kysymys, jonka teos nosti, oli ne merkitykset, joita liitetään Peter Paniin ja Kaukamaahan. Kuka on Peter Pan ja mistä hän tulee? Missä on Kaukamaa? Onko se jokaisen lapsen mielikuvituksessa, paikka, jonne lapset tietyssä iässä lentävät mielikuvituksen siivin? Vai onko se jotakin synkempää? Onko se itse kuolema? Vai onko se molempia yhtäaikaa, moniulotteinen metafora?
Muualla:
Lurun luvut -blogi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
