Kirjailija Annojen ja Emilioiden takana: Selected Journals of L. M. Montgomery, volume I

Kanadalaisen Lucy Maud eli L. M. Montgomeryn (1874-1942) Anna-kirjat, nuo ikimuistoiset tyttökirjaklassikot, ovat kirjoista lähinnä sydäntäni. Annan nuoruusvuodet on sieluni, omakuvani, turvani, lohtuni ja suurin kirjallinen aurinkoni koko suuressa maailmassa. Myös moni muu Montgomeryn teos on lähellä sydäntäni, ja olen lukenut lähes koko hänen romaanituotantonsa sekä osan hänen lyhyemmistä tarinoistaan.

Alkukielinen Nuoruusvuodet eli Anne of Green Gables on kulkenut vahvasti matkassani mukana, ja tunnen teoksen paremmin kuin omat taskuni tai Annan sisälläni, sillä olen tutkinut sitä kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmassani (ja muutamassa muussakin pienimuotoisemmassa tutkimusprojektissa opintoihini liittyen). Montgomeryn elämä on tullut kaiken tutkimisen ohella monella tapaa tutuksi, ja hänen päiväkirjoihinsa viitataan usein tutkimuskirjallisuudessa. Koska kirjailijatar minulle tärkeiden teosten takana kiehtoo, päätin vihdoin tilata hänen ensimmäisen päiväkirjaniteensä itselleni joululahjaksi Adlibriksestä.

Montgomery kirjoitti melko pienestä pitäen päiväkirjaa aina kuolemaansa saakka. Aivan ensimmäisen kirjansa hän tuhosi nuorena polttamalla, mutta muita säilyneitä päiväkirjojaan hän alkoi itse myöhemmin elämässään muokata julkaisukuntoon. Hallintaoikeuden päiväkirjoihin hän luovutti pojalleen, joka vasta 80-luvulla lahjoitti päiväkirjat Guelphin yliopistolle, minkä myötä päiväkirjat pääsivät lukijoiden ulottuville. Päiväkirjoista on toimitettu ja julkaistu yhteensä kymmenen teosta, jotka sisältävät valikoituja otteita Montgomeryn päiväkirjoista.

Tämä ensimmäinen eli Volume I: I889 - 1910  sisältää varsin suuren elämän kirjon, sillä se kattaa kirjailijattaren elämän nuoresta 14-vuotiaasta tyttösestä 35-vuotiaaksi menestyväksi, maailmankuuluksi kirjailijaksi. Syy siihen, miksi niin suuri osa kirjailijan elämää on mahtunut yksiin kansiin, on se, että nuoren Lucyn päiväkirjamerkinnät ovat usein varsin ulkokohtaisia ja lyhyitä, toisinaan vain muutamia rivejä. Päiväkirjan loppua kohden merkinnät pitenevät ja niiden analyyttisyys ja itsereflektiivisyys kasvaa. Siinä missä teinityttö Lucy kertoo, kenen kanssa käveli kouluun ja kuka poika saattoi hänet illalla kotiin, pohtii aikuistunut kirjailija filosofisia kysymyksiä, purkaa elämäntuskaa ja pohtii syvällisesti elämäänsä ja itseään, omaa menneisyyttään, nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan.

Päiväkirjan sivuille mahtuu monenlaista. Siellä on nuoren tytön elämäriemuista hehkutusta, kouluseikkailuja ja kevytmielisiä ihastuksia. Yleisesti ottaen nuoren Lucyn elämää värittää onni, valo, ilo ja ystävyys. Kuitenkin aikuistumisen myötä hänen elämässään synkät sävyt lisääntyvät. Jokin hahmoton ja muodoton varjo riippuu hänen elämänsä yllä. Nykytermein sanottuna hän kärsisi varmaan vakavasta masennuksesta tai maanisdepressiivisyydestä. Päiväkirja on toisinaan aika lohdutonta luettavaa. Mutta synkkienkin vuosien välissä paistaa aurinko. Luonto on hänen lohtunsa ja turvansa kaiken keskellä. Ja kirjoittaminen. Kirjailijan luontorakkaudesta voi nähdä vahvoja heijastumia kaikissa Montgomeryn teoksissa, sillä luonto ja sen tarjoama ilo, lohtu ja kauneus ovat läsnä voimakkaasti niissä kaikissa, eikä vähiten rakastamissani Anna-kirjoissa. Anna-kirjoista tuttu Lover´s Lane eli Rakastavaisten polku on Montgomeryn henkireikä ja pakopaikka. Kuitenkin kaikista myöhemmän elämän suruista huolimatta lukijalle jää olo, että Montgomeryn elämä on suunnattoman rikasta. Montgomery vaikuttaa ihmiseltä, joka kokee kaiken syvästi, ja se tekee hänen elämänsä rikkaaksi. Hän myös itse kiittää vastoinkäymisiään, eikä vaihtaisi niitä pois, sillä ne ovat tehneet hänestä sen, joka hän on.

Näen Montgomeryssä niin paljon itseäni. Hänen päiväkirjansa oli samalla myös matka omaan sisimpääni. Lukiessani ymmärsin myös paremmin itseäni, ei vain kirjailijaa rakastamieni teosten takana. Jos jatketaan Montgomeryn diagnosoimista 2000-luvun psykologisin diagnoosein, sanoisin hänen olevan erityisherkkä eli HSP, jollainen myös itse olen. Samanlaisen päätelmän on tehnyt myös Yöpöydän kirjat -blogin Niina Emilioita ja Annoja lukiessaan. Lukiessani toivoin, että olisin voinut kurottaa auttavan käteni Montgomerylle aikojen halki täältä 2000-luvun tietämyksestä ja sanoa hänelle: "Älä sure, olen samanlainen. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Ja tiedän, että voit oppia elämään sen kanssa. Ja tiedän, että herkkyys on parhaimmillaan suuri rikkaus." Ja ennen kaikkea olisin tahtonut sanoa Montgomerylle: "Tahtoisin olla ystäväsi." Vaikkei hän kuullut sanojani vuosisadan taa, koin silti, että sain päiväkirjaa lukiessani todellisen ystävän.

Päiväkirja sisältää myös useita valokuvia Montgomeryn elämästä: tärkeitä rakennuksia, ihmisiä ja maisemia.

 Olen joskus kuullut (en muista mistä), että Runotyttö Emiliassa olisi enemmän Montgomeryn aidointa sisintä, kun taas Anna-hahmo olisi teennäisempi ja Montgomeryn omaan elämään nähden fiktiivisempi (tai ainakin jotakin sinnepäin). Päiväkirjan perusteella näen väitteen kuitenkin vääräksi. Mielestäni elämäniloiseen Annaan on Montgomery aidosti tallentanut lapsuuden ja nuoruuden minänsä. Kun luen Montgomeryn päiväkirjamerkintöjä teinivuosilta, joudun ihmeellisen illuusion valtaan. Kuin lukisin joitakin kirjoittamattomia osia Anna-kirjoista! Kirjoitustyyli ja tapa kokea ja nähdä asioita ovat kuin Annan. Tyyli on vain aavistuksen proosallisempi ja arkipäiväisempi, mikä onkin ymmärrettävää - ovathan Anna-kirjat muotoonsa hiottua kaunokirjallisuutta, kun taas päiväkirja vain päiväkirjaa. Puhumattakaan siitä, että teini-ikäisellä Lucyllä ei ollut omanaan vielä sitä kirjallista lahjakkuutta, joka oli Anna-kirjat kirjoittaneella varttuneella kirjailijalla.

Sen sijaan Runotytön hahmoon on ikuistettu Montgomeryn aikuisuuden varjot. Aikuinen Emilia kärsii samanlaisesta hahmottomasta tuskasta ja yksinäisyyden tunteesta kuin aikuinen Montgomery. Emilia kamppailee kirjoittamisen kanssa, kuten kamppaili Montgomerykin synkkien vuosiensa keskellä. Sen sijaan Anna opettaa, kuten opetti Montgomerykin. Montgomery on kuitenkin kirjoittanut Annansa tuskien ja murheiden keskellä. Näen, että elämäniloinen Anna oli hänen lohtunsa murheissa ja elämän varjoissa. Anna oli paluu ja kosketus siihen kirjailijan kadotettuun lapsuuden minään, jonka perään Montgomery avoimesti päiväkirjamerkinnöissään muutenkin haikailee. Mutta siinä kadotetussa minässä oli vähintäänkin yhtä paljon kirjailijan aitoa sielua kuin aikuisuuden minää enemmän edustavassa Emiliassa.

Annat hyvin lukeneelle ja Montgomeryn muunkin tuotannon melko hyvin tuntevalle oli mielenkiintoista nähdä useita vastaavuuksia kirjailijan elämän ja teosten välillä. Annat muuttuivat todellisuudeksi ja niiden maailma miltei käsinkosketeltavaksi. Montgomeryn päiväkirja oli antoisa ja rikas lukukokemus, ja odotan innolla, että pääsen joskus jatkamaan matkaani muiden osien parissa.

Lopetan muutamilla helmenarvoisilla katkelmilla Montgomeryn päiväkirjasta.

Sunday, July 26, 1896

I have an ideal Sunday in my mind. (- -)

But I would like to go away on Sunday morning to the heart of some great solemn wood and sit down among the ferns with only the companionship of the trees and the wood-winds echoing trough the dim, moss-hung aisles like the strains of some vast cathedral anthem. And I would stay there for hours alone with nature and my own soul.

I think that would really do me great good. But how dreadfully unorthodox and odd it would be. The local spinsters would die of horror.

Saturday, June 20, 1908

To-day has been, as Anne herself would say "an epoch in my life". My book came to-day, fresh from publishers. I candidly confess that it was for me a proud, wonderful, thrilling moment! There in my hand lay the material realization of all the dreams and hopes and abitions and struggles of my whole conscious existence - my first book! Not a great book at all - but mine, mine, mine, - something to which I had given birth, something which , but for me, would never have existed. As far as appereance goes the book is all I could desire - lovely cover design, well bound, well printed. Anne will not fail for lack of suitable garbing at all events.

Thursday, Oct. 15, 1908

One of the reviews says "the book radiates happiness and optimism". When I think of the conditions of worry and gloom and care under which it was written I wonder at this. Thank God, I can keep the shadows of my life out of my work. I would not wish to darken any other life - I want instead be a Messenger of optimism and sunshine.

Selected Journals of L. M. Montgomery

Volume I: 1889 - 1910

Toim. Mary Rubio & Elizabeth Waterson (1985)
424 s.

Kiherryttävä komedia kaukaa historian pölyistä: Molièren Saituri

Molièren Saituri on kiherryttävä komedia, joka tuntuu tuoreelta ja ajankohtaiselta vielä vuonna 2000-luvulla, vaikka se onkin kirjoitettu vuosisatoja sitten, jo vuonna 1668. Harvoja kirjallisia teoksia lukiessani olen saanut nauraa niin kuin Saiturin parissa. Tosin opiskelijani, jotka myös joutuivat lukemaan näytelmän lukion ÄI3-kurssia (Kirjallisuuden keinoja ja tulkintaa) -kurssia varten, eivät olleet aivan täysin samaa mieltä.

Molièren on tunnettu ihmisten heikkouksien kuvaajana sekä tyypitellystä ihmiskuvauksesta. Nämä molemmat piirteet pätevät myös Saituriin. Saiturin päähenkilö, mutta samalla myös antagonisti, on vanha itara mies nimeltään Harpagon, jonka elämän rakkaimpana tehtävänä on vaalia ja haalia rikkauksiaan. Yllättävää kyllä, vanha kanttura mies rakastuu nuoreen Mariane-nimiseen neitoon, jonka suvusta ja omaisuudesta ei ole paljoa tietoa. Mutta kuten arvata saattaa, Mariane ei erityisemmin välitä vanhasta kitupiikistä, vaan on sen sijaan rakastunut Harpagonin poikaan Cléanteen, joka puolestaan myös on rakastunut Marianeen. Tämän kolmiodraaman – tai oikeastaan kolmiokomedian – rinnalla seurataan toistakin rakkaustarinaa. Nimittäin Harpagonin tytär Élise on rakastunut Valère-nimiseen nuorukaiseen, jonka kanssa haluaisi mennä naimisiin. Suhde on kuitenkin toistaiseksi pidettävä salassa, sillä isä tuskin hyväksyisi tyhjätaskuista, mutta herttaista miestä. Asioita hieman mutkistaa se, että isä yrittää pakkonaittaa tyttärensä eräälle toiselle miehelle, jonka lompakon paksuus miellyttää häntä enemmän.

Näytelmän huumori perustuu hupaisiin sattumiin, vääriymmärryksiin, hahmojen nokkeluuteen ja ennen kaikkea päähenkilön naurettavaan rahanrakkauteen ja sen liioitteluun. Huvittavuuden alta löytyy kuitenkin vakavampiakin teemoja, jotka voivat puhutella lukijaa. Näytelmä saa miettimään, mikä elämässä on tärkeää ja mihin asioihin oma onni kannattaa perustaa. Kun rakastavaiset

saavat lopussa toisensa, jää Harpagon onnessaan kilisyttelemään kolikoitaan. Näytelmä perustuu ikivanhaan rahan ja rakkauden vastakkaiasetteluun, vaikkakin hieman toisessa muodossa kuin esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo tai moni muu romanttinen klassikko.

Molière

Saituri

Suom. Lauri Hirvensalo

WSOY

123 s.

Naistenpäivän kunniaksi: elämäni tärkeimmät naiskirjailijat

Tänään 8.3 vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Ennen kuin päivä taittuu yöhönsä, haluan muistaa naistenpäivää ja naisia kirjablogistille sopivalla tavalla listaamalla muutamia elämäni tärkeimpiä naiskirjailijoita.

Jos mietin minulle tärkeitä kirjallisia naisia, nousee heti mielen kolme ylitse muiden. Nämä kaikki kolme kirjalijatarta kuuluvat kauas historian hämärään, mikä sopiikin naistenpäivään liittyvään tasa-arvon teemaan: nämä kaikki kolme naista ovat joutuneet kovalla työllä ja uurastuksella raivaamaan tiensä kirjalijoina maailmassa, jossa kaikki naisen kirjoittama on lähtökohtaisesti huonompaa kuin miesten kirjoittama. Siksipä yksi heistä jopa turvautui miespuolisen pseudonyymin käyttöön, jotta voisi tulla otetuksi vakavasti miesten luomassa maailmassa, ja yksi heistä on saavuttanut suurimman maineensa vasta jälkimaailmassa.

Minulle kolme tärkeintä ja läheisintä naiskirjalijaa ovat:

1) L. M. Montgomery

Kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn (1874-1942) Anne of Green Gables eli Annan nuoruusvuodet ja myös Anna-sarjan muut osat ovat minulle tärkeimpiä ja rakkaimpia kirjoja koko maailmassa, minkä vuoksi Montgomery ansaitsee tulla mainituksi ensimmäisenä listallani. Vuonna 1908 ilmestyneellä esikoisromaanillaan Annan nuoruusvuodet Montgomery saavutti heti suuren maailmanmaineen ja teki samalla itsensä tunnetuksi tyttökirjailijana. Montgomery kirjoitti tytöistä tytöille, mutta hänen ikimuistoiset tyttökirjansa ovat lämmittäneet myös monen miehen sydäntä. Esimerkiksi maailmankuulu kirjailija ja Montgomeryn aikalainen Mark Twain totesi aikoinaan Annan olevan "dearest and most moving and delightful child since the immortal Alice". 

Montgomeryn ikimuistoiset tyttökirjasankarit Vihervaaran Anna ja Uuden Kuun Emilia ovat tarjonneet monelle tytölle hyviä esikuvia, joita seurata ja joiden perässä raivata oma paikkansa maailmassa.

Lempikirjailijani päiväkirjat ovat tällä hetkellä lukemisen alla.

2) Charlotte Brontë

Englantilaisen Charlotte Brontën (1816-1855) tunnetuin teos Kotiopettajattaren romaani (1847) on yksi vaikuttavimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Currer Bellin salanimellä julkaistu teos herätti jo aikalaisissaan suurta ihailua ja arvostusta, mutta toisaalta myös rohkeudessaan kummastusta ja paheksuntaa. Kotiopettajattaren romaani arvostelee ankarasti naisen ahdasta asemaa huikaisevan rakkaustarinansa alla. Päähenkilö, kotiopettajatar Jane Eyre, julistautuu tasavertaiseksi ihmiseksi miehiin nähden. Se, kuinka suoraan teos kuvaa naispäähenkilönsä tunteita minä-kertojansa kautta, oli myös liikaa monille aikalaisille. Naisella ei nähty olevan oikeutta tuoda tunteitaan julki tai edes ylipäätänsä oikeutta kokea voimakasta intohimoa.

Myös moni muu Charlotten teos on minulle tuttu, ja esimerkiksi Syrjästäkatsojan tarina on myös upea klassikko.

3)  Jane Austen

Englantilainen Jane Austen (1775-1817) on kirjailija, joka tuskin kauheasti esittelyjä kaipaa. Erityisesti ikuisesta rakkaustarinastaan, Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, tuttu romaanikirjailija on saavuttanut todellisen arvonsa vasta jälkimaailman silmissä. Aikalaisille Jane Austen ei ollut niin suuri juttu kuin mitä hän on tänä päivänä. Romaaneissaan Jane Austen ruotii rakkausavioliiton merkitystä maailmassa, jossa se ei ollut läheskään itsestäänselvyys, ja koskettelee samalla monia muitakin yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita. Austen sekä viihdyttää, liikuttaa että naurattaa lukijaansa. Hänen pureva satiirinsa on vertaansa vailla ja terävöittää hauskasti rakkausromaanien romantiikkaa.

Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi ainaisia suursuosikkejani, mutta toisaalta goottilaisia kauhuromaaneja satirisoiva  Neito vanhanssa linnassa on purevassa ironiassaan ehkä Austenin kynän viihdyttävin ja nauruhermoja kutkuttavin tuotos.

 

Kunnianosoitus kaikille näille kolmelle upealle kirjalijanaiselle ja naistenpäivähurraus kaikille muillekin naisille!

P.s. Kunnianosoitus myös Minna Canthille, suomalaisen kirjallisuuden suurnaiselle, joka kirjallisella tuotannollaan otti vahvasti kantaa naisen asemaan ja sai sitä myös parannettua. Esimerkiksi Työmiehen vaimoa saamme kiittää siitä, että naiset saivat omistusoikeuden omaan omaisuuteen.

Rakkauteni Greengate (ja mitä sillä on tekemistä blogini ja kirjojen kanssa)

 Minulla on elämässäni kaksi suurta rakkautta:

1) kirjat

2) Greengate

  Blogini Facebook-sivun uutta profiilikuvaa varten ottama kuva. Kuvassa uusimmat Greengateni: teekannu, lautanen ja liina. Muki Arabian Kokoa.

Ensimmäistä rakkautta tuskin tarvitsee selittää, mutta jälkimmäisestä selvitettäköön, että Greengate on tanskalainen, erityisesti astioiden valmistamiseen keskittyvä merkki. Astioiden lisäksi Greengate myy kaikenlaisia koditekstiilejä ja jotakin muuta sisustamiseen ja kotiin liittyvää ihanaa. Greengate on tuttu romanttisesta tyylistään: hempeistä sävyistä ja herkän kauniista, usein kukka-aiheita sisältävistä kuvioista. Myös pallokuvio kuuluu Greengaten klassikoihin. Toisaalta Greengateen kuuluu myös monia harmaata ja valkoista yhdistäviä tyylikkään harmonisia, hillittyyn tyyliin sopivia mallistoja.

Greengate on uniikki, pienen piirin suosiossa oleva merkki, jota saa vain hyvin, hyvin harvoista pienistä sisustusliikkeistä. Asiat Esimerkiksi Turussa Greengatea myy vain Stellina ja White Maison, jotka ovat molemmat tulleet minulle tutuiksi. Kesällä Saloon muutettuani olin innoissani, kun  löysin täältä Greengatea myyvän Kuisman.

 Tämä ihana kerrostarjotin on suurimpia (ja kalleimpia) Greengate-aarteitani.

Oma rakkauteni Greengateen alkoi reilu puolitoista vuotta sitten kesällä 2014, kun löysin ensimmäistä kertaa Greengatea Turun Stellinasta. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä! Siitä asti aloin hiljakseen keräämään omaa astiakokoelmaani mahdollista omaan kotiin muuttoa varten. Greengaten romanttinen ja hempeä tyyli tuntui kuin minua varten luodulta. Alkuun keskityin vain vaaleanpunaiseen ja -siniseen pallokuvioon. Myöhemmin ovat myös kukkakuosit tulleet mukaan. Viime kesänä vihdoinkin muutin omaan asuntoon, minkä myötä Greengateni ovat päässeet tositoimiin eli käyttöön ja kokoelmani on karttunut entisestään.

Siitä asti, kun otin Greengateni viime kesänä käyttöön, on myös blogini monia kirjabloggauksia koristaneet Greengaten astiat. Erityisesti Simone white -nimiset ihanat teemukini (joiden kaverina minulla on myös samaan sarjaan kuuluva kannu) ovat seikkaileet postauksissani niin useaan kertaan, että se on alkanut viime aikoina jopa itseäni kyllästyttämään. (Vaihtelu virkistäisi!) Alla muutama esimerkki Simone-mukieni seikkailuista blogissani.

Miksi sitten Greengate on mukana myös blogissani? Ensinnäkin Greengaten hempeä värimaailma sopii mielestäni hyvin yhteen blogini ulkoasun kanssa. Toiseksi, kun otan kirjoista kuvia, yritän usein saada niihin jonkin kivan visuaalisen jutun, ettei kuvassa tylsästi nököttäisi pelkkä kirja. Monesti yritän saada "sen jutun" siitä, että otan kuvan tilanteesta, jossa kirjaa olen lukenut. Ja yllätys, yllätys: Greengate on ollut mukana monessa lukuhetkessäni, sillä hörpin teetä ja/tai syön jotakin usein samalla, kun luen. Toivon, että voisin tulevaisuudessa kartuttaa Greengate-kokoelmiani ja sulostuttaa blogiani entistä enemmän - ja tietoisemmin Greengaten avulla.

Koska Greengaten astiat ovat minusta myös todella kauniita ja ihania, ovat ne usein myös lukuhetkissäni niitä pieniä ja tärkeitä elementtejä, jotka nostavat lukukokemukseni arvoa ja tekevät lukuilosta vieläkin iloisempaa ja ihanampaa. Vasta aivan hiljattain tutustuin Greengaten filosofiaan, joka Greengaten omistajilla, Jesper ja Mona B. Christiansenilla, on tuotteidensa takana. He kertovat nettisivuillaan tuotefilosofiastaan näin:

We believe the simple, everyday moments in life can be the most memorable and cherished

With less time in a complex world, we aim to help “slow down time” - enriching and giving more meaning to each of these small moments shared. Each of our products is based on this philosophy, and how we make them is by taking this philosophy to heart. As Mona says: “You can’t make something that inspires love and sharing, unless it has been made with love and sharing in the first place”.

Tätä lukiessani koin suuren ahaa-elämyksen. Juuri tätähän Greengate on tuonut elämääni! Tehnyt pienistä hetkistä merkittävämpiä, nostanut arkiset hetket juhlaksi. Saanut hidastamaan tahtia, keskittymään hetkeen ja nauttimaan siitä. Tuonut selkeyttä kaaokseen, kauneutta arkiseen.

Näillä kahdella elämäni suurimmalla rakkaudella, kirjoilla ja Greengatella, on vielä eräs toinenkin yhteys. Kaikki minun blogini vakiseuraajat tietävät, että lempikirjani on L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables eli suomeksi Annan nuoruusvuodet. Green Gables ja Greengates - melkeinhän sama asia! Lempikirjani ja Greengaten yhtäläisyydet eivät kuitenkaan lopu äänteelliseen samankaltaisuuteen: kaimani Anne of Green Gables eli Vihervaaran Anna on tuonut elämääni sitä samaa kuin Greengate: opettanut nauttimaan pienistä ja kauniista asioista. Vaikkei Greengatea ollut vielä olemassa Vihervaaran Annan aikoihin, voin sieluni silmin nähdä kaimani siemailemassa teetä Greengaten astioista ja saavan niistä samanlaista elämän- ja kauneudeniloa kuin minäkin.

Mielestäni tarina Greengaten synnyn takana on kiehtova - ja mikä kiehtovinta: Greengatella on kirjalliset juuret! FineNordicin sivuilla kerrotaan, että Greengate sai alkunsa vuonna 1993, kun Jesper B. Cristensen sai käsiinsä kirjakokoelman eräältä pölyiseltä ullakolta Italian Comosta. Nämä kirjat sisälsivat 15 000 käsintehtyä kukka-aiheista kuviota. Kuviot olivat peräisin Pierre Boussacilta, joka käytti niitä aikoinaan omiin Diorille suunnittelemiinsa tuotteisiin vuosina 1880-1920. Nämä kirjat ja niiden sisältämät kuviot toimivat edelleen Greengaten inspiraationa. Siksipä Greengaten romantiikkaa henkivissä tuotteissa voi aistia menneen maailman henkeä ja kaikuja juuri siitä maailmasta, jonne myös Vihervaaran Anna kuuluu.

(Loppuun huomautettakoon, että tämä bloggaus on kirjoitettu puhtaasta ja pyytettömästä rakkaudesta Greengatea kohtaan. Mikään taho ei ole lahjonut minua tai maksanut minulle mitään "mainostamisesta".)

 Lautanen, piirakkavuoka ja taustalla oleva sokerikko Greengatea.
Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjat inspiroivat minut syksyllä leipomaan kurpitsapiirakkaa - Greengaten vuokaan tietenkin! 

Koko tähänastinen Greengate-astiakokoelmani 

 

Linkkejä:

Greengaten uusinta kevät/kesä 2016 -verkkokatalogia voi ihastella  täällä  

 Maailman ihanin sisustusblogi, jossa myös Greengate kukkii on Elämää Villa Honkasalossa

Rakkauden ja kuoleman ikuinen liitto: Shakespearen Romeo ja Julia

Julia: On melkein aamu. Pitäisi päästää sinut -

muttei kauemmas kuin lempilintu

jonka rouva päästää pyrähtämään

vähän matkaa silkkinyörissään

ja sitten nykäisee sen takaisin,

niin mustasukkaisena raukan vapaudesta.

Romeo: Kunpa olisinkin lintusi.

Julia: Kunpa olisitkin - etkä silti,

tukehtuisit minun hellintääni.

Hyvää yötä, hyvää yötä -

ero viiltää nyt niin ihanasti

että toivottaisin tätä aamuun asti.

Romeo: Nuku hyvin! Tahtoisinpa voida

jo tänä yönä sitä vartioida!

Romeo ja Julia lienee tarina, joka ei kauheasti esittelyjä kaipaa. Kaikki tuntenevat tarinan Montaguen ja Capuletin suvun vihanpidosta ja sitä uhmaavasta rakkaudesta. Romeon ja Julian traaginen rakkaustarina lienee kirjallisuushistorian tunnetuimpia tarinoita. Itse tarina on vanha ja kierrätetty, ei Shakespearen alkuperäinen luomus. Kuitenkin Shakespearen näytelmä Romeo ja Julia on tunnetuin versio tästä ikuisesta rakkaustarinasta.

Vaikka ajattelin tuntevani teoksen ja tarinan, yllätti kuitenkin Shakespeare minut. Minulla oli käsitys Romeosta ja Juliasta armottomana tragediana, joka ei aikaansaa lukijassa muuta kuin armottoman kyynelten virran. Tarina toki on perusolemukseltaan ennen kaikkea tragedia, mutta hämmästyin siitä, että Shakespeare saa lukijan myös nauramaan. Romeossa ja Juliassa koomisuus yhdistyy traagisuuden kanssa. On esimerkiksi hassuja väärinkäsityksiä ja nokkelaa ja hupaisaa sanailua. Myös Romeon ailahteleva sentimentaalisuus näyttäytyy lukijan silmissä koomisena. Ensin hän oli niin vakavasti ja pontevasti rakastunut erääseen toiseen naiseen, mutta Julian nähtyään on kaikki se mennyttä. Hänen raivoisa tunteiden palo suhteessa Juliaan näyttäytyy myös hieman huvittavana.

Itse asiassa minusta Romeo ja Julia pusersi usammat naurut kuin kyyneleet. Viimeisellä sivulla kuitenkin liikutuin kyneliinkin asti. Shakespeare onnistui Romeolla ja Julialla myös puhuttelemaan minua ja sai minut ajattelemaan syvällisiä. Miten paljon verta ja kurjuutta yhden typerän vanhan vihanpidon vuoksi! Niin rakkaus kuin kuolemakin ovat voimia, jotka murtavat rajoja.

Lukukokemuksena näytelmä ei ollut mikään hurjan mukaansatempaava, mutta mukiinmenevä. Minulla on Shakespearen kanssa sellainen ongelma, että hänen runomuotoinen koukeroisuutensa etäännyttää lukukokemusta siinä määrin, etten voi täysin rinnoin heittäytyä tarinan vietäväksi. Minulla on pieniä traumoja Shakespearen vaikeaselkoisuudesta opiskeluvuosiltani, mutta Romeo ja Julia kyllä onnistui purkamaan näitä traumoja jonkin verran ja kannusti minua myös jatkamaan tutkimusretkiäni Shakespearen ikuisten näytelmien parissa. (Mainittakoon, että onhan nämä Shakespearen runokoukerot totta vie myös upean kuuloisia!)

Hieman jännityksellä ja mielenkiinnolla odottelen, kuinka opiskelijani selviytyvät Shakespearen parissa, sillä luin näytelmän sitä varten, että se on yhdellä länsimaisen kirjallisuushistorian kurssillani yhteisenä lukemisena.

Julia: Oi onni, onni -

sanotaan että olet häilyväinen -

siis miksi kiusaat uskollista?

Onni, häily nyt, ja käänny,

anna hänet pian takaisin! 

William Shakespeare

Romeo ja Julia

Suom. Lauri Sipari 2002

WSOY

150 s.

Herbjørg Wassmon karun kaunis Dinan kirja

Luettuani Herbjørg Wassmon vaikuttavan Lasi maitoa, kiitos päätin lukea saman kirjailijan tunnetun Dinan kirjan, jonka kansikuvan naisen suora tuijotus kirjaston hyllyiltä on jäänyt joiltain menneiltä vuosilta mieleeni kummittelemaan.

Ihmiskaupasta kertova Lasi maitoa, kiitos oli varsin hurja ja voimakas lukukokemus, ja sitä oli myös Dinan kirja, vaikka teokset kertovat täysin eri maailmoista. Norjan jonnekin menneille vuosisadoille sijoittuva (1800-luvulle?) sijoittuva Dinan kirja on karu ja raju tarina tytöstä, joka uhmaa olemassolollaan kaikkia naiseuden ja samalla myös ihmisyyden rajoja. Ei ole kyse pelkästään voimakastahtoisesta naisesta, joka ei alistu miehisen vallan alle ja jolle femnisitit voivat hurrata, vaan naisesta, jota lukija (tai ainakin minä) varmaan pelkäisi, jos kohtaisi tosielämässä

Tarina lähtee aika dramaattisesti käyntiin sillä, että päähenkilö tappaa aviomiehensä syöstessään tämän kelkassa vuorenrinnettä alas tahallaan. Kun hautajaisia vietetään, jää Dina kotiin murjottamaan ja pelehtimään rengin kanssa (ja laskee alastomana liukua pitkin talon porraskaidetta). Tässä vaiheessa on jo aika selvää, että kyseessä ei ole tarina ihan tavallisesta naisesta. Pian kuitenkin palataan takauman kautta lapsuuteen, josta edetään kronologisesti eteenpäin päähenkilön elämässä jälleen aviomiehen kuolemaan, mutta myös siitä paljon, paljon eteenpäin.

Lapsuuden traumat näyttäytyvät kirjassa selittävänä tekijänä päähenkilön hurjuudelle ja kummallisuudelle. Kirja hämmensi minua monin paikoin lukijana ja jätti miettimään, mikäköhän on tämän kaiken pointti. Matto vedetään armottomasti lukijan jalkojen alta useampaan kertaan. Mutta jos jotakin pitäisi sanoa tästä kirjasta ja siitä, mitä se yrittää sanoa lukijalleen, sanoisin, että pohjimmiltaan kyse on psykologisesta kirjasta. Tämä teos antaa äänen ja tarinan Dinalle, väärinymmärretylle naiselle. Dina on niitä naisia, joita pidetään hulluina ja pahoina, mutta Dinan kirja antaa selityksen ja inhimillisyyden kaikelle Dinan hulluudelle ja pahuudelle. Hän on vain kaltoinkohdeltu lapsi, joka olisi kaivannut rakkautta ja ymmärrystä.

Toisaalta mielestäni koskettavaa Dinan kirjassa on se, kuinka tämä vahvasti normaaliuden rajoista poikkeava nainen raivaa kuitenkin itselleen paikan yhteisössä ja kuinka ymmärretyksi hän tietyssä mielessä tulee huolimatta kaikista väärinymmärryksistä.

Dinan kirja on eriskummallinen kirja. Sen päähenkilö on varmasti yksi mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia naishahmoja, joita olen kirjallisuudessa ikinä kohdannut. Hän on itselleni kaikkea muuta kuin samaistuttava, mutta hänen erikoislaatuisuutensa tekee hänestä erittäin mielenkiintoisen hahmon,  joka on mielestäni ansainnut paikkansa kuuluisan kirjailijan teoksen päähenkilönä. Dinan edesottamukset sekä järkyttävät että naurattavat. Aikamoista (tragi)komiikkaa on esimerkiksi siinä, kun nuorena tyttönä keski-ikäiselle miehelle naitettu Dina karkaa kesken häidensä puuhun pelkät alusvaatteet päällään. Hänen malttamaton miehensä nimittäin säikäyttää hänet käymällä häneen hieman ennenaikaisesti käsiksi, joten tyttö pakenee makuuhuoneesta puuhun järkyttyneiden häävieraiden ja nolostuneen miehen yrittäessä maanitella häntä alas.  Dina on ainakin romaanihahmo, jonka seurassa lukijalla ei tule tylsää hetkeä.

Dinan kirja sekä järkytti, viihdytti, kosketti että puhutteli. Mutta ennen kaikkea se hämmensi. Dinan kirja on kirja, joka ei anna lukijalle lopullisia vastauksia mistään. Kirja on yhdistelmä  rajua raakuutta ja villiä, karun koskettavaa kauneutta.

Herbjørg Wassmo

Dinan kirja
(Dinas bok, 1989)

Suom. Katriina Savolainen

Otava

557 s.

Rosen tarinan jatko: Louisa M. Alcottin Kun ruusu puhkeaa

Louisa May Alcottin Kahdeksan serkusta -teoksesta tuttu Rose Campell on nyt varttunut paljon viime näkemältä ja kasvanut nuoreksi naiseksi jatko-osassa Kun ruusu puhkeaa. Hän palaa vuosia kestäneeltä Euroopan matkaltaan kotiin yhdessä setänsä sekä "adoptiosiskonsa" Feben kanssa. Serkkupojat ovat vallan hämmentyneitä, kun pikku Rosesta on kasvanut niin kaunis ja viehättävä nuori nainen. Ja entäs sitten Febe! Nuoret miehet ovat niin pyörällä päästään tyttöjen kauneudesta, etteivät oikein tiedä, kumpaan rakastuisivat. Juonen suunilleen varmaan arvaakin. Kosiopuuhia ja avioliittojuonia! Mitä muutakaan tyttökirjojen jatko-osilta voi odottaa?

Siinä missä Kahdeksan serkusta oli minusta Pikku naisiakin loistavampi tyttökirja ja ilahdutti minua särmällään ja erilaisuudellaan, tuntui sen jatko-osa - jatko-osien tavanomaiseen tapaan - paljon konventionaalisemmalta ja yllätyksettömämmältä. Ei sillä, etten muka olisi pitäny kirjasta - päinvastoin. Kun ruusu puhkeaa on erittäin viihdyttävä, hauska ja ihana tyttökirja. Kyllä avioliittojuonet minuun vetoavat! Mutta toisaalta avioliittojuonet laskevat konventionaalisuudellaan teoksen arvoa. Kihlaus on tapahtunut, elämän päämäärä on tavoitettu ja tarina on loppu. Hieman naiivia ja hieman epärealistista.

(Huom! Seuraava kappale sisältää pientä spoilausta!)

Toisaalta kuitenkin päähenkilön rakkaustarina on mielestäni virkistävä tarina tyttökirjojen genressä. Se on tarina prinsessasta ja antiprinssistä. Rosen tuleva sulho ei ole mikään aivan tavallinen tyttöjen unelmamies -tyyppi, vaan perin erikoinen ja persoonallinen, mikä oli mielestäni vallan mainiota. Parasta hänessä on se, että hän lukee Emersonia! Virkistävää hänessä on myös se, ettei Rose suinkaan suoraan lankea hänen jalkoihinsa, vaan joutuu tekemään pitkän matkaan sisimpäänsä, ennen kuin huomaa ihailijansa todellisen arvon.

(Spoilausvaara ohi!)

Mutta romanttisen hattaran alta löytyy kuitenkin jotakin vakavampaakin. Teos esimerkiksi purkaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tabuja. Keittiöpiian asemasta Rosen seuraneidiksi ja parhaaksi ystäväksi kohonnut Febe ei esimerkiksi kaikkien sukulaisten mukaan ole tarpeeksi hyväsukuinen Campellien suvun arvokkaille herrasmiehille. Kuitenkin teoksen sanoma on tässä suhteessa selvä: rakkaus ei katso yhteiskuntaluokkaa, ja sydäntä on seurattava.

Tyttökirjasankarina Rose on jännä yhdistelmä hyvin perinteikästä naista ja vahvaa feminististä tahdonvoimaa, joka tietyllä, melko heinovaraisella tavalla järisyttää  naiseuden rajoja aikansa kontekstissa. Rose on oikea naisellisuuden ja viehättävyyden perikuva, eikä hänessä ole Pikkunaisten Jon poikatyttömäisyyttä tai Vihervaaran Annan rasavilliyttä. Hän on kaikkien naisellisten hyveiden ruumiillistuma. Silti hän naisellisella ja vähäeleisellä tavallaan osoittaa suurta määrätietoisuutta ja tahdonvoimaa.

Kaikesta huolimatta Kun ruusu puhkeaa on mainio tyttökirja (vaikkei tietyssä mielessä kirjallisesti ehkä yhtä arvokas kuin Kahdeksan serkusta). Sitä voi suositella kaikille tyttökirjojen ystäville ja viattomasta romantiikasta pitäville.