Charles Dickens: David Copperfield

Bloggausjumini on kokenut pienen parannuksen viime aikoina ja jotta sama vire jatkuisi, yritän kuitata takaraivossa hiertävän Charles Dickensin mahtavan suurromaanin David Copperfieldin melko lyhyellä jutulla, vaikka sen mahtavuus ansaitsisi paljon pidemmän ja syväluotaavamman ylistysvirren.

Dickens kuuluu ehdottomiin lempikirjailijoihini ja siksi ehkä on hassua, että minulta on säilynyt näin pitkälle lukemattomana hänen ehkä kaikkein tunnetuimmat suurteoksensa David Copperfield ja Oliver Twist. Olen kyllä näitä teoksia usein käynyt kirjaston hyllyiltä kärkkymässä vuosien mittaan, mutta ikinä ne eivät ole siellä – ainakaan samaan aikaan kuin minä. Joululoman alkaessa päätin vihdoin tarttua härkää sarvista ja käydä tekemässä varastotilauksen David Copperfieldistä. Jotenkin ajattelin, että Dickens ja joululoma sopivat hyvin yhteen. Ja niinhän ne sopivatkin. Suurin osa tästä yhteensä yli tuhatsivuisesta, kaksiniteisestä järkäleestä taittui tammikuun alussa viettämäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonin yhteydessä.

Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, että tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman.

Näillä pateettisen kuuloisilla ja myös kuuluisilla sanoilla alkaa David Copperfield – kehityskertomus David Copperfield nimisestä pojasta, joka syntyy isättömänä ja joka melko nuorella iällä menettää äitinsäkin ilkeän isäpuolen kidutettua tämän käytännössä hengiltä. Nuoriherra Copperfieldin on itse pidettävä huoli itsestään, otettava vastuu elämästään ja rakennettava epävarma polkunsa kohti onnellista elämää ja aikuisuutta. 

Hän muuttaa jo12-vuotiaana (mikäli muistan oikein!) Lontooseen julman isäpuolensa patistamana elättääkseen itse itsensä työnteolla, mutta karkaa myöhemmin ankaran ja pelottavamaineisen Betsey-tätinsä luokse, joka on hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa. Betsey-täti, eriskummallinen ja ensivaikutelmalta hieman pelkoa herättävä persoonallisuus, jonka lukija on kohdannut ensi kertaa jo David Copperfieldin syntyessä, ottaakin pojan suojelevien siipiensä suojaan ja haluaa tarjota Davidille kunnon koulutuksen turvatakseen hänen tulevaisuutensa. Se on alku uudelle elämälle.

Sanomattakin on selvää, että David Copperfield aivan itse kohoaa elämänsä sankariksi ja voittaa kaikki vaikeutensa. Se kuuluu ikään kuin itsestäänselvyytenä kehityskertomuksen genreen. Se, mikä minusta erottaa tämän kirjan ilahduttavalla tavalla muista Bildungsromaaneista, on että tarina jatkuu myös "onnellisen lopun" jälkeen kohti uutta "loppua", joka on loppujen lopuksi onnellisempi kuin ensimmäinen loppu. En viitsi spoilata ja sanoa kovin tarkkaan, mitä tarkoitan. Sanotaan kuitenkin vaikka näin, että Bildungsromaani tyypillisesti päätyy päähenkilön avioliittoon, joka näyttäytyy ikään kuin päätepisteenä päähenkilön kehitykselle – kuin asia voisi olla näin yksinkertainen!

Dickens on paitsi loistava tarinankertoja, myös oivallinen humoristi. Dickensin huumori kukki mielestäni tässä romaanissa melkein parhaimmillaan (vaikkei ehkä ihan yhtä loistavana kuin Saiturin joulussa, joka taitaa olla lempparidickensini). Voihan Betsey-täti ja hänen aasifobiansa! Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista oli, kun David kokee elämänsä ensimmäisen kunnon pöhnän järjestämässään illanvietossa. Humalakuvaus, jossa David kokee olevansa ikään kuin itsensä ulkopuolella, sai minut suorastaan tikahtumaan nauruun:

Pimeä oli aiheuttanut jonkinlaista sekaannusta, ovi oli kadonnut. Haeskelin sitä uudinten seasta, kun samassa Steerforth tarttui nauraen käsivarteeni ja talutti minut ulos huoneesta. Astelimme portaita alas, toinen toisensa jälkeen. Alemmaksi ehdittyämme joku kompastui ja vieri alas. Toinen sanoi, että se oli Copperfield. Minua tuo valhe harmitti, kunnes havaitsin makaavani eteisen permannolla ja aloin uskoa, että väitteessä saattoi olla jotakin perää.

Eikä siinä kaikki. Tässä tarinassa kuten muussakin Dickensin tuotannossa minuun vetoaa ennen kaikkea se, että Dickens vie lukijan elämän suurten kysymysten ääreen. Hänen tarinoissaan on selkeä moraali, mikä kenties jonkun mielestä on tylsän vanhanaikaista, mutta itseäni tämä piirre viehättää. Tarinat vilistävät toinen toistaan kiinnostavampia henkilöitä, jotka tavalla tai toisella liittyvät itse tarinaan, usein monipolvisten sivujuonten kautta. Ja jokaisella näistä – koko suurella henkilögallerialla – on lukijalle jotakin sanottavaa.

Tämä verkkaisesti etenevä tiiliskivi oli juuri sitä pysähtymistä, jota työn uuvuttama opettaja kaipasi joululomallaan. Kiitokset sinne haudan taakse, arvon herra Dickens!

Charles Dickens

David Copperfield I & II

Suom. J. A. Hollo

WSOY

551 + 569 sivua

Tarina, joka loi valoa: Kate DiCamillon Desperon taru

Tämä tarina alkaa linnan muurien sisältä, missä syntyi hiiri. Pieni hiiri. Vanhempiensa viimeinen poikanen ja pesyeensä ainoa elävänä syntynyt. 
"Missä minun vauvat on?" sanoi uupunut emo, kun koettelemus oli ohi. "Näyttäkää minun vauvat."
Isähiiri nosti korkealle yhden ainoan pienen hiiren.
"Muita ei ole kuin tämä", hän sanoi. "Muut kuolivat."
"Mon dieu, yksi ainoako hiirivauva vain?"
"Yksi ainoa. Antaisitko hänelle nimen?"
Sellainen vaiva tyhjän takia", emo sanoi. Hän huokaisi."Oo, kuinka surullista. Oo, mikä pettymys." Hän oli ranskalainen hiiri ja oli tullut linnaan kauan sitten vierailleen diplomaatin matkatavaroissa. "Pettymys" oli hänen lempisanojaan. Hän käytti sitä usein.
"Antaisitko hänelle nimen?" isähiiri toisti.
"Antaisitko hänelle nimen? Antaisitko hänelle nimen? Tietysti annan hänelle nimen, mutta hän vain kuolee niin kuin muutkin. Oo kuinka surullista. Oo mikä tragedia."
Emohiiri painoi nenäliinaan sieraimilleen ja heilutti sitten sitä kuononsa edessä. Hän niiskautti. "Annan hänelle nimen. Niin. Annan tälle hiirelle nimeksi Despero tämän paikan monien murheiden ja desperaation aiheiden vuoksi. No niin, missä minun peili on?

Kate DiCamillon Desperon taru on tarina pienestä Despero Tilli -nimisestä hiirestä, joka on täysin viallinen yksilö syntyessään: Hän on niin pieni, ettei yksikään hiiri ole aiemmin (edes Tillien suvussa) syntynyt niin pienikokoisena. Kaiken lisäksi hänen korvansa on niin suuret, ettei vastaavaa olla nähty. Kaikken pahin ja varmin merkki hänen viallisuudestaan on kuitenkin se, että hänen silmänsä oli auki jo vastasyntyneenä. Koko suku on yhtä mieltä siitä, ettei näin viallinen ja sairaalloinen hiiri voi jäädä eloon. Kuitenkin, kuten tarinan kertoja ensimmäisen luvun päätteeksi toteaa "silti, lukija, hän jäi eloon."

Kirjailija on omistanut teoksensa "Lukelle, joka pyysi satua epätodennäköisestä sankarista". Ja sitä tämä satu on: tarina hyvin epätodennäköisestä sankarista. Pienestä hiirestä, jonka ei edes olisi pitänyt jäädä henkiin, mutta joka kohoaa sankariksi ja uhmaa kohtaloaan apunaan neula ja lankarulla.

Hän ei uhmaa kohtaloaan pelkästään jäämällä henkiin epätodennäköisistä olosuhteista huolimatta, vaan uhmaa sitä ennen kaikkea tekemällä jotakin täysin ennenkuulumatonta ja täysin hiiren arvolle sopimatonta: hän rakastuu ihmisprinsessaan nimeltä Papu. Ja kaiken lisäksi ritarillisen rohkeasti paitsi seisoo rakkautensa takana, myös syöksyy pohjattomaan pimeyteen pelastamaan rakastettuaan.

Tämä hiiren ja prinsessan rakkaus on mielestäni mitä liikuttavin, mutta samalla se tuntui miltei koomisen ajankohtaiselta: luin tarinaa loppuvuodesta istuessani bussissa matkalla Helsinkiin (kulkien myös Eduskuntatakon ohi!) samana päivänä, jona eduskunta äänesti sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Myös tässä kirjassa on kyse tavallaan siitä, mikä on "sopivanlainen" rakkaus ja kuinka sitä on sallittua osoittaa sekä siitä, kuinka yhteistö tuomitsee yksilön, jos hänen rakkautensa ei sovi yleisiin normeihin.

Paitsi, että tämä on tarina epätodennäköisestä sankarista, haluatteko kuulla, mitä muuta tämä tarina on? Lyhyesti sanottuna se on ihanin satu, mitä olen koskaan lukenut! Kate DiCamillo on onnistunut loihtimaan monitasoisen sadun, jossa on elämää suurempia merkityksiä. Sadun, joka varmasti toimii lapsille, mutta riemastuttaa myös varttuneempaa lukijaa, joka osaa nähdä pintaa syvemmälle. Tämä on tarina rakkaudesta ja rohkeudesta, tarina tarinoiden merkityksestä, maagisista sanoista Olipa kerran ja elämänsä onnellisina loppuun asti.

Niin, sitä kaikkea tämä tarina on. Jos haluat tietää, mitä kaikkea muuta se on, niin kehoitan lämpimästi lukemaan itse ja heittäytymään mukaan seikkailuun, joka vie lukijan kuninkaanlinnan vankityrmien kosteisiin ja sokkeloisiin käytäviin, rottien valtakuntaan, mutta myös sieltä ylös valoon ja siihen kaikkeen, mitä valo edustaa.

Yksi aivan ihastuttava piirre Desperon tarussa on se, kuinka kertoja puhuttelee jatkuvasti lukijaa luoden samalla tunteen, että kertoja on täysin läsnä lukijalle. Tunteen, että nämä sanat ovat sanottu juuri minulle. Lopetan siihen, mihin kertoja lopettaa tarinansa:


Muistatko, kuinka Despero istui vankityrmässä vanginvartija Gregoriuksen kämmenellä ja kuiskaili tarinaa ukon korvaan?

Minusta olisi kovin mieluisaa, jos ajattelisit minua hiirenä joka kerron sinulle tarinaa, tätä tarinaa koko sydämestäni, kuiskailen sitä korvaasi, jotta pelastuisin pimeydestä ja jotta sinäkin pelasuisit pimeydestä.

"Tarinat ovat valoa", vanginvartija Gregorius sanoi Desperolle.

Lukija, toivon että olet löytänyt tästä hiukan valoa.

Ja aivan loppujen lopuksi haluan vastata näihin kertojan sanoihin: tämä tarina todella onnistui luomaan valoa ja pelastamaan minut pimeydeltä. Desperon taru kävi suoraan sydämeeni!

Kate DiCamillo

Desperon taru – kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta

Suom.  Pirkko Biström

Otava, 2009

262 s.

Laiskan kirjabloggaajan erittäin myöhästynyt koonti (blogi)vuodesta 2014

Vuosi 2014 on vierähtänyt taakse, ja vuosi 2015 on päässyt jo erittäin hyvään käyntiin. On hyvin korkea aika – aivan jo liian korkea aika – saada aikaan jonkinlainen vuosikatsaus viime vuodesta. Mutta eikö sitä sanota, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan? Puolustuksekseni sanon, aloitin tämän bloggauksen kirjoittamisen jo kyllä tammikuun ensimmäisellä viikolla, mutta en päässyt loppuun. Koska... no bloggausintoni ja kyvykkyyteni saattaa tekstejä loppuun viime loppukesästä alkaen on ollut vähän mitä on ollut. (Jos et tiedä, mitä se on ollut, niin voit selata hieman taaksepäin blogihistoriaani ja huomata, että aika laiskanpuoleista se on ollut!)

Koska viime vuonna elämässäni tapahtui  yhtä ja toista, mikä on osaltaan johtanut siihen, että kirjablogissani ja lukuharrastusrintamalla ei olekaan tapahtunut niin paljon kuin olisin toivonut, saakoon tämän bloggaus olla samalla koonti koko viime vuodestani – myös muun elämän kuin pelkän luku- ja blogielämäni saralta. 

Vuoteni 2014 on ollut kokonaisuudessaan mahtava ja ihana sekä harvinaisen vauhdikas. Kevätlukukausi sujui intentiivisesti opintojen parissa: sain yhtäkkiä päähäni ottaa pikaloppukirin opintojen suhteen tarjotun työpaikan vuoksi; opiskelin yli 70 opintopistettä kevätlukukauden aikana, kirjoitin graduni 2,5 kuukaudessa, ja valmistuin maisteriksi sekä ruotsinopettajaksi kesäkuussa. Siinä samalla tein osa-aikaisia opetustöitä, joten kiirettä piti.

Kevätkiireet olivat kuitenkin vain esimakua siitä, mitä syyslukukausi toi tullessaan, sillä tein ensimmäistä kertaa elämässäni kokopäiväisiä opetustöitä sijaistamalla vuorotteluvapaalla ollutta entistä ruotsinopettajaani entisessä lukiossani koko syyslukukauden ajan elokuusta joulukuuhun. Työpäivät venyivät usein 12-tuntisiksi. Alussa oli aika rankkaa ehkä sen vuoksi, etten ole tottunut siihen, että vapaa-ajan määrä olisi niin olematonta ja stressasin välillä ihan sitä ajatusta, että "taaskaan ei ole aikaa tehdä mitään muuta kuin töitä". Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että tämä on tätä elämääni nyt, tätä varten olen opiskellut ja ponnistellut, juuri tätä olen halunnut – mitä muuta muka kaipaisin? Tämän oivalluksen jälkeen opetustyö sujui (useimmiten) kuin leikki ja nautin työstäni suunnattomasti. Itse asiassa voin sanoa, että syyslukukausi 2014 on kenties ollut elämäni onnellisinta aikaa. Olen päässyt tekemään täydellä teholla sitä, mitä elämässä eniten rakastan. Samalla olen oppinut aivan valtavasti paitsi opettajan työstä, myös opetettavasta aineestani eli ruotsista sekä myös itsestäni. Lisäksi ennen kaikkea olen oppinut tekemään työtä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämän kaiken opintoja ja työtä koskevien etappien saavuttamisen varjopuolena on kuitenkin valitettavasti ollut se, että lukemiseen ja bloggaamiseen on jäänyt aiempaa huomattavasti vähemmän aikaa. Varsinkin syyslukukauden ajan blogini on elänyt miltei täydellistä hiljaiseloa.  Koko syyslukukauden aikana saanut aikaan yhden vaivaisen kirja-arvion sekä muutaman muun postauksen. Miltei hävettää! Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus lukuharrastuksestani, vaan niin syyslukukauden kuin loppukesänkin aikana olen lukenut jonkin verran kirjoja, joista ei kuitenkaan ole ollut aikaa ja/tai intoa kirjoittaa blogiin.

Pelkät kiireet tuskin selittävät kuitenkaan vuoden loppupuoliskolla vallinnutta blogihiljaisuutta, vaan oikeastaan jo loppukesästä sairastuin vakavanlaatuiseen bloggausjumiin, joka tietysti paheni töiden alettua. Luetuista kirjoista on hyvin vaikea saada mitään kirjoitettua, ja blogiini on kertynyt jonkin verran kirja-arvioiden tynkiä, jotka eivät ole edenneet julkaisukelposiksi asti. Hyviä vinkkejä bloggausjumin selättämiseen kaivataan siis kokeneemmilta ja sairaudesta kunnialla selvinneiltä bloggaajilta! Toivotaan, että uusi vuosi voisi olla otollisempi bloggaamisen ja lukemisen kannalta. Pientä rohtoa tähän vaivaan sain onneksi alkuvuodesta viettämästäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonista.

Alkuvuoteni 2015 on lähtenyt käyntiin virallisesti työttömyydellä ja käytännössä laiskanpuoleisella täydennysopintojen tekemisellä. Tällä hetkellä askartelen lähinnä kirjallisuustieteen sivuaineentutkielman parissa (tutkimuskohteena  Annan nuoruusvuodet!) ja tavoitteenani on valmistua päteväksi äidinkielenopettajaksi ensi kesänä. Pari viikkoa sitten aloitin myös osa-aikaisen opetustyön, joka pitää sisällään yhden ruotsin lukiokurssin opettamisen siinä samassa ihanassa lukiossa, jossa viime syksynäkin olin töissä. Aikaa lukemiseen on enemmän kuin syksyllä, mikä ei kuitenkaan käytännön tasolla ole vielä näkynyt niin hyvin kuin voisi. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut Henry Jamesin Naisen muotokuvaa, joka on jo melkein lopuillaan ja aivan loistava kirja!

Uusi rakas harrastukseni baletti pitää kuitenkin minut iltaisin usein kiireisenä. Viime syksynä aloitin balettikoulussa kerran viikossa tunnit, alkuvuodesta aloitin kaksi kertaa viikossa ja ensi viikosta lähtien olisi tarkoitus käydä peräti kolmesti viikossa tunneilla. Tämän lisäksi iltaisin tulee hypeltyä myös kotona ympäriinsä balettipuvussa – kyllähän kunnon balettikoululainen tekee kotiläksyjäkin! Että se niistä työttömän rauhallisista lukuilloista!

Tässä listattuna kuukausittain vuoden 2014 aikana luetut ja blogatut kirjat

Tammikuu

1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

2. J. M. Barrie: Peter Pan Kensingtonin puistossa

3. Suvi Ahola ja Satu Koskimies: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Helmikuu

1. L. M. Montgomery: Rilla of Ingleside

2. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Maaliskuu

1. Marijke ten Cate: Bibeln för små och stora

2. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

3. Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

4. Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Huhtikuu

1. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

2. Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi

Toukokuu

Ei blogattuja kirjoja

Kesäkuu

1. Ina Lange: Kertomuksia Suomesta

2. L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet

3. L. M. Montgomery: Anna opettajana

4. Astrid Lindgren: Kultasiskoni
5. L. M. Montgomery: Perinnönjakajat (luettu kesäkuun lukumaratonin aikana, blogattu heinäkuussa)
6. L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma (luettu kesäkuun lukumaratonin aikana, ei blogattu)
7. Jenny Downham: Ennen kuin kuolen (luettu kesäkuun lukumaratonin aikana, ei blogattu)
8. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (blogattu heinäkuussa)

Heinäkuu

1. L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset
2. Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
3. Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
4. Juhani Aho: Papin tytär (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
5. L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
6. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
7. Juhani Aho: Papin rouva (Luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä osittain, myöhemmin loppuun asti. Ei blogattu)

Elokuu–syyskuu

Ei blogattuja kirjoja

Lokakuu

1. Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Marraskuu–joulukuu

ei blogattuja kirjoja








Muut kirjat

Tässä listassa lisäksi sekalainen joukko muita kirjoja, jotka muistan ainakin lukeneeni loppukesästä tai syyslukukauden aikana (loppuun asti), mutta joista en jaksanut valitettavasti kirjoittaa ollenkaan blogiin (joistakin näistä saattaa kyllä seurata juttua vielä tänä vuonna, kunhan jaksan tarttua asiaan!):

1. Jane Austen: Järki ja tunteet
2. J. K. Rowling:  Harry Potter ja viisasten kivi
3. J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
4. J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
5. Kate DiCamillo: Desperon taru

Yhteenveto

Yhteensä kirjoja luettuja kirjoja kertyi viime vuonna 32. Lukuna aika säälittävä tulos kirjabloggaajalle ja huimasti edellsivuoden tulosta heikompi. Vuonna 2013 luin ja bloggasin sentään 72 kirjaa. Vuoden 2014 alkaessa tein muistaakseni uuden vuoden lupauksen, että luen vuoden aikana 100 kirjaa. Juuri tämän pahemmin ei voi uuden vuoden lupaus mennä metsään, mutta lupausta antaessani en vielä tiennytkään, että vuosi toisi mukanaan valmistumisen ja sen tuomat opiskelukiireet saatika vielä ensimmäisen kokopäivätyöni! Tänä vuonna olin hieman maltillisempi uuden vuoden lupausten suhteen. Yksi (lukuisista) uuden vuoden lupauksistani tälle vuodelle on, että luen vuoden aikana 50 kirjaa. Vuoden 2014 tuloksiin verrattuna se on hyvä, mutta kohtuullinen tavoite.

Vuodet topit ja flopit

Kun katselen menneen vuoden luettujen kirjojen listaa, nousee esiin monia hyviä lukukokemuksia, mutta yllättäen ainoastaan yksi kirja, joka ei kerta kaikkiaan sytyttänyt.

Saanen esitellä vuoden 2014 topit siinä järjestyksessä kuin ne on luettu:

1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
2. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
3.  L. M. Montgomery: Perinnönjakajat 

4. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

5. L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

6. Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus
7. Kate DiCamillo: Desperon taru

Vuoden 2014 ainoa floppi 

1.  Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira



(Älkää rakkaat blogiystäväni ampuko minua tämän floppilistauksen vuoksi. Kunnon floppia vuoden 2014 luetuista kirjoista on ehkä sanan varsinaissa merkityksessä mahdoton löytää luettujen kirjojen vähyydenkin vuoksi, mutta tämä on ainoa kirja, joka mielestäni oli oikeasti tylsä.)

Kuinkas kävi oman lukuhaasteeni?

Vuoden alussa heitin itselleni lukuhaasteen, joka oli mielestäni aivan loisto idea: pyysin blogini lukijoita ehdottamaan minulle luettavaksi kirjoja, jotka ulottuvat tavanomaisen kirjamakuni ulkopuolelle, mutta joista minun voisi kuitenkin luulla pitävän. Ehdotuksista arvoin kuusi kirjaa, jotka lupasin lukea vuonna 2014. Mutta kuinkas kävi?

Huonosti. Kirjoista on luettuna ja blogattuna vain ainoastaan yksi, Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala. Toisen kirjan, Ozzy Osbournen elämänkerran Minä, Ozzy luin puolestaan osittain. Muistaakseni reilut 100 sivua. Oikeastaan tähän kirjaan vähän kyllästyin innokkaan alun jälkeen, mutta kirjasta oli varaus ja se piti palauttaa, mihin lukuprojekti lopulta tyssäsi lopullisesti.

Miten ihmeessä näin huonosti pääsi käymään haasten suhteen? No, ei ainakaan sen vuoksi, etteikö olisi kiinnostanut. Olin suorastaan innosta piukeana alkuvuodesta haasteestani, mutta alkuvuodesta ajattelin, että eihän tässä vielä mikään kiire. Kiireitä ja stressiä kaikkien muiden asioiden suhteen tuli myöhemmin vuoden edetessä, mikä johti paitsi siihen, että luin poikkeuksellisen vähän, myös siihen, että se vähä lukuaika ja -energia, mikä minulla oli, halusi kanavoitua erityisesti kaikkeen sellaiseen ihanaan kirjallisuuteen, jonka pariin sieluni eniten kaipasi. Olen pahoillani kaikille haastekirjoja ehdottaneille, etten pystynyt täyttämään lukulupauksiani. Haastan kuitenkin nyt itseni lukemaan loput haastekirjat määrittelemättömän ajan sisällä ja bloggaamaan niistä (toivottavasti tämän vuoden aikana!).

Muita haasteita ja vuoden aikana tapahtunutta

Muihin varsinaisiin lukuhaasteisiin en ole vuoden aikana muistaakseni ottanut osaa. (Minulla on joitakin hämäriä mielikuvia, että olen saattanut ilmoittautua joihinkin haasteisiin mukaan, mutta käytännön osallistuminen on mennyt vähän niin ja näin.)

Osallistuin kuitenkin Luettua elämää -blogin Elinan heittämään Kesän paras lukuhetki -haasteeseen, jossa piti kuvata ja kuvailla kesänsä paras lukuhetki. Minä vietin kesän parhaimman lukuhetkeni viimeisenä lomailtanani lähilaiturilla – yllätys, yllätys, lempikirjani Annan nuoruusvuosien parissa.Vieläkin kiitokset Elinalle ihanasta haasteesta! Haaste oli minulle merkityksellinen, sillä tuo hetki (jonka oikeastaan "lavastin" haastetta varten) muodostui minulle hyvin ikimuistoiseksi, kuten myös teksti, jonka kirjoitin siitä haasteen nimissä. Minusta nimittäin tuntuu, että ikuistin haasteeseen kirjoittamaani tekstiin palan sieluani ja myös aivan todellisen kosketuksen siitä lukuhetkestä, jota kuvasin. Se on tunne, jota olen hyvin harvoin kokenut kirjoittamisen kanssa, mutta silloin kuin olen, on sen kokeminen ollut aina huikaisevaa.

Kesällä 2014 osallistuin myös kahteen Blogistanian yhteislukumaratoniin. Ensimmäistä lukumaratonia vietettiin kesäkuussa ja toista heinäkuussa. Molemmat olivat mukavia kokemuksia ja jo "kokeneena" maratoonarina en ottanut ollenkaan paineita kuten ensimmäisellä lukumaratonillani edellisvuonna, jolloin suorastaan jännitin maratonia etukäteen. Maratonkirjat olen tarkemmin eritellyt yllä kesä- ja heinäkuun luettuja ja blogattuja kirjoja listatessani.

Hyvää myöhästynyttä uutta vuotta teille, rakkaat lukijani! Toivon, että tänä vuonna kuulette minusta ja kirjoista blogissani hieman useammin kuin viime vuonna! :)

P.s. Olen varsin ylpeä itsestäni, että sain kuin sainkin oksennettua vihdoin tämän postauksen ulos itsestäni – ja jopa koin hieman bloggaamisen iloa sitä tehdessäni! :)

Keskeneräisten kirjojen lukumaraton (päivittyvä postaus)

Maratoonari kömpi ylös sängystä vasta 11.30 ja koettaa avata unihiekkaisia silmiään. Syön ensin aamupalan ja aloitan vasta sitten virallisesti.

Kuten eilen kerroin vietän tänään siis keskeneräisten kirjojen lukumaratonia ja yritän saada edistettyä keskeneräisiä lukuprojekteja. Maraton kestää 24 tuntia aloittamisesta. Päivittelen edistymistäni tähän postaukseen. Tervetuloa siis seuraamaan! :)

Klo 12.15, maraton käynnistyy!

Maraton pääsee vihdoin käyntiin ja ensimmäisenä on vuorossa David Copperfieldin jatkaminen. Olen ensimmäisen osan sivulla 204. Nuoriherra Copperfieldin isäpuoli on juuri ajanut pojan pois kotoa vaatien tätä aloittamaan itsenäisen elämän työnteon merkeissä. Lohtunani David Copperfieldin orvossa ja kurjassa elämässä on kuppi kuumaa inkivääri-sitruuna-yrttiteetä.

Klo 14.45, luettuna 141 sivua

 Lukuaikaa on kulunut noin kaksi ja puoli tuntia olen edennyt David Copperfieldin parissa sivulle s.345 eli olen edennyt reilun 50 sivun tuntivauhtia, mikä yleisesti ottaen on varsin verkkainen tahti minulle. Toisaalta Dickensin koukerolauseet taittuvat usein minulta muuta tekstiä hitaammin. On ollut ihanaa syventyä Copperfieldin erinomaiseen tarinaan keskeytyksettä. Koska ulkona on mitä kaunein talvikeli ja aurinko alkaa pian painua mailleen, ajattelin virkistää itseäni kunnon kävelylenkillä ja pitää taukoa lukemisesta.

Klo 16.45, luettuna yhä 141 sivua

Kotiuiduin juuri lenkiltä, joka venyi peräti puolentoista tunnin mittaiseksi. Olen taukoillut jo kokonaiset 2 tuntia, joten on korkea aika palata kirjan pariin. David Copperfieldin tarina siis jatkukoon! Kunnon  lenkin jälkeen tekeekin hyvää heittäytyä sängylle kirja kainalossa! Taidan keittää kupin höyryävää teetä lämmikkeeksi. Ulkona oli ihanan lumista ja kaunista! :)

Klo 21.30, luettuna 347 sivua

David Copperfieldin ensimmäisen osa on saatettu loppuun! Olen lainannut tämän yli tuhatsivuisen järkäleen kahtena niteenä, joten tarina on vielä kesken. Olin ajatellut ensimmäisen osan päätyttyä siirtyä muiden kirjojen joukkoon, mutta olen nyt niin lumoutunut tarinasta ja kaiken lisäksi ensimmäinen osa jäi aivan liian houkuttelevan jännittävään kohtaan, että on pakko ainakin vähän aikaa jatkaa vielä toisen osan parissa.

Tässä välissä olen ehitinyt kittaamaan kurkustani alas kolme kokonaista mukillista teetä. Pelkkä tee ei kuitenkaan vatsaani täyttänyt, joten nälän iskiessä tekaisin herkullisen salaatin sekä dippivihanneksia, joita nautin eilen tekemäni katkarapupiirakan kanssa. Nyt on maratoonarin masu täysi, joten lukukunto on huipussaan! :)

David Copperfieldiä lukiessani en ole voinut muuta tehdä kuin ihailla Dickensin suuria kertojan lahjoja, erinomaisia humoristinkykyjä sekä hänen suurta sanaista arkkuaan. Tämä kirja on ollut erinomainen maratonlukukirja, vaikka sivumäärillä en voi juuri ylpistellä – Dickensiä ei voi lukea kovin nopeasti. Mutta eihän se määrä, vaan laatu!

Klo 1.00, luettuna 487 sivua

Koko loppuiltani sujui David Copperfieldin toisen osan parissa, jota luin 140 sivua. Huomaa, että keskittyminen on iltaa kohden alkanut vähän herpaantumaan ja lukutahti hidastumaan. Ei se mitään – olen nauttinut päivästäni David Copperfieldin parissa suunnattomasti. Tarkoituksenani oli ehtiä lukemaan useampia eri kirjoja, mutta olen koukuttunut Copperfieldistä niin pahasti, etten ole pystynyt vaihtamaan kirjaa. Ja tuossa yli 1000 sivuisessa suurromaanissahan luettavaa riittää.

Nyt on aika suunnata sänkyyn, jotta jaksaa vetää tiukan loppukirin vielä aamulla. Katsotaan, jatkanko sittenkin vielä Copperfieldiä vai jotakin muuta. Kauniita unia! :)

Klo 10.10, luettuna 507 sivua

Nousin ylös 9.40 ja aloitin jälleen Copperfieldin parissa. Yöni oli hyvin levoton ja uneton, liekö liika lukeminen sekoittanut pääni? Lukuaikaa on jäljellä noin kaksi tuntia, joten loppukiri alkakoon! Ajattelin jatkaa vielä David Copperfieldin parissa (koska en nyt kerta kaikkiaan saa käsiäni irti kirjasta!) ja siirtyä lopuksi vielä Sadun taikamaa -satukokoelman pariin.

Klo 12.15, lukumaraton päättyy, luettuna 620 sivua

Keskeneräisten kirjojen lukumaraton, joka kääntyikin lähinnä David Copperfield -maratoniksi, on ohi! Sivumäärä jäi lopulta melko vaatimattomaksi, ja sivumäärällisesti oli tämän maratonin hedelmä huonoin, mitä olen suorittanut. Se kuitenkin johtunee maratonlukemiseni laadusta, joka ei ollut kovin nopealukuista ainesta.

Pääsin David Copperfieldin toisessa osassa sivulle 242 asti ja lopuksi luin vielä muutaman sadun Sadun taikamaa -nimisestä satukokoelmasta, yhteensä 31 sivua.

Lukumaraton sujui hyvin leppoisissa tunnelmissa ja oli mukava kokemus. Tavoitteeni maratonista luku- ja bloggausjumin hoitona täyttyi, ja koin pitkästä aikaa sitä huumaavaa tunnetta, ettei haluaisi millään laskea kirjaa käsistään. Samalla tulin rikkoneeksi myös blogihiljausuuden.

Loppukooste

Charles Dickens: David Copperfield I sivulta 204 loppuun eli sivulle 551

Charles Dickens: David Copperfield II alusta sivulle 242

Geraldine McCaughrean & Sophy Williams: Sadun taikamaa sivulta 81 sivulle 112

Yhteensä luettuja sivuja: 620

Keskeneräisten kirjojen lukumaraton huomenna!

Olen päättänyt viettää keskeneräisten kirjojen lukumaratonia huomenna sunnuntaina 4.1.2015.

Olen kärsinyt pitkästä luku- ja bloggausjumista, aika pitkälle kiireiden vuoksi mutta myös ihan puhtaan jumituksen vuoksi. Nyt joululomallakin vaikka aikaa niin sanotusti olisi, on lukusaavutukseni säälittävät parisensataa sivua Dickensin David Copperfieldiä, reilut viitisenkymmentä sivua Hugon Kurjia ja noin 80 sivua Sadun taikamaa -nimistä alennusmyyntilöytöä. No, onhan sekin jotain. Mutta kuten näistä hajanaisista sivuista voi päätellä, kärsin pienestä kyvyttömyydestä keskittyä saattamaan mitään loppuun. Syksyn aikana on myös jäänyt monia muita kirjoja kesken, ainakin muutama Harry Potter, jotka kuitenkin yhä odottavat hyllyssä uskollisesti lukijaansa, vaikka ovatkin kirjaston omaisuutta. 

Tähän vaivaan ei liene parempaa rohtoa kuin 24-tunnin lukumaraton, jonka tavoitteena on saattaa keskeneräisiä lukuprojekteja joko loppuun tai ainakin edistyneemmälle tasolle. Luulen, että lukumaraton on muutenkin juuri sitä, mitä tämän hetkisessä henkisessä tilassani kaipaan. Täydellinen keskittyminen kirjojen maailman on sielun rauhaa hivelevää. 

Lukumaratonperinteisiini on kuulunut makean mättäys , mutta koska sen lajista ravintoa on viime aikoina tullut mätättyä sisään aivan enemmän kuin tarpeeksi (jos joku ihmettelee, mihin olen sitten joululomani käyttänyt, jos en kerran lukemiseen, niin vastaus on, että ainakin leipomiseen, leipomiseen ja leipomiseen sekä niiden leipomusten syömiseen), ajattelin pitää tällä kertaa terveellisemmän laatuisen lukumaratonin. Leivon tänään katkarapupiirakan, ostin salaattitarpeita, dippivihanneksia sekä mitä ihaninta – tuoreita (egyptiläisiä) mansikoita! Tunnustettava kuitenkin on, että sorruin myös ostamaan pussin irtokarkkeja, joista olenkin ehtinyt syödä illan aikana puolet.

Tervetuloa siis seuraamaan huomenna blogiini (terveellistä) lukumaratoniani! Aloittelen pian heräämisen ja aamupalan syönnin jälkeen, mikä saattaa näin villisti veikaten tapahtua yhdentoista maissa. Päivitän edistymisestäni pitkin päivää blogiin.

 Koska syömiseni on viime aikoina ollut aivan liiaksi tätä laatua...

 ... on maratonevääni nyt enemmän tätä...

... ja tätä laatua.

Usko, toivo ja raskaus – suurin niistä on raskaus

Suomen suurimman herätysliikkeen vanhoillislestadioilaisuuden tunnetuin tavaramerkki lienee ulkopuolisen silmissä ehkäisykielto ja sen seurauksena syntyneet suurperheet, joiden koolle harvoin löytyy vertaista muun suomalaisen nykyväestön keskuudesta. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan toimittama uutuuskirja Usko, toivo ja raskaus kertoo tositarinoita vanhoillislestadiolaisuuden kulissien takaa siitä näkökulmasta, miten ehkäisykielto ja suurperheellisyys vaikuttaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä elävien ihmisten elämään.

Vanhoillislestadiolaisuus ja heidän ehkäisykieltonta on ollut monen kirjabloggaajan ja tietysti laajemmankin yleisön huulilla erityisesti Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ilmestymisen jälkeen. Kyseinen kirja taisi minuunkin istuttaa vakavamman kiinnostuksen aihetta kohtaan. Mielestäni Rauhalan kaunokirjallinen teos ja Ruohon ja Ilolan asiateos hienosti täydentävät toisiaan aiheen tiimoilta. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille sellaisille, jotka pitivät Taivaslaulun sanomaa tärkeänä. Siinä missä Taivaslaulu kosketti kaunokirjallisuuden keinoin, tarjoaa Usko, toivo ja raskaus faktaperäisempää kosketuspintaa vanhoillislestadiolaisuuteen ja ehkäisykieltoon.

Kirjassa ovat päässeet ääneen parisenkymmentä entistä tai nykyistä vanhoillislestadiolaista, jotka kertovat paitsi ihan omia kokemuksiaan, myös niitä kokemuksia, joita ovat vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä sivusta seuranneet. Vaikka varsinainen otanta on melko pieni, syntyy toisen käden tietojen kautta kuva melko laajasta ryhmästä vanhoillislestadiolaisia. Suuri osa kirjan teksistä siis koostuu täysin autenttisista vanhoillislestadiolaisten kokemuksista, mutta välissä kuuluu aina kirjan toimittajien ääni, kun he kokoavat yhteen, jäsentävät ja pohtivat käsiteltäviä aiheita.

Usein ehkäisykiellosta puhutaan naisen oikeuksien näkökulmasta, mikä näin itse minulle naisena tuntuukin hyvin relevantilta näkökulmalta. Kuitenkin tämä kirja nostaa myös hyvin selvästi ja vahvasti esiin, että kyse ei ole vain naisen oikeuksista (ja niiden polkemisesta). Vähintään yhtä paljon on kyse jo syntyneiden lasten oikeuksista. Jo syntyneiden lasten oikeuksista hyvään lapsuuteen ja hyviin elämän eväisiin: oikeudesta syntyä toivottuna, oikeudesta olla rakastettu, oikeudesta tulla huomatuksi, oikeudesta hyvään huolenpitoon, oikeudesta olla ja saada olla lapsi, silloin kuin vielä on sitä, oikeudesta vanhempiin, joilla on aikaa lapsilleen – oikeudesta kaikkeen siihen, mikä on välttämätöntä lapsen normaalin psyykkisen kehityksen ja kasvun sekä onnellisen elämän kannalta.

Ruohon ja Ilolan teoksen piirtämän kuvan mukaan näissä oikeuksissa olisi paljon korjaamisen varaa vanhoillislestadiolaisissa suurperheissä, joissa lapsia syntyy paljon pelkästä helvetinpelosta eikä vanhempien omasta toiveesta. Kuvittelehan, miltä tuntuisi ja mitä se saisi aikaan itsetunnollesi, jos kuulisit pienestä asti vanhempiesi suusta "emme me sinua enää olisi haluttu, mutta ei voinut mitään"? Ja toisaalta: kuvittelehan, jos olisit se äiti, joka olisi synnyttänyt jo monta lasta ikään kuin ulkopuolisen pakon sanelemana ja jonka voimavarat olisivat aivan lopussa. Jaksaisitko aina välittää lapsillesi sen viestin, että he ovat toivottuja ja rakastettuja? Väitätkö, ettet ikinä missään epätoivon puuskassa, valvotun yön jälkeen tiuskaisi lapsellesi, etten sinua oikeasti olisi halunnut? Minä en ainakaan jaksaisi enkä väittäisi. Siksi en pysty edes syyllistämään niitä monia äitejä, jotka tämän kirjan mukaan ovat erehtyneet sellaista tekemään.

Naisten ja lasten oikeuksien lisäksi on toki kyse myös isän oikeuksista. Vastuu suurpeheestä on suuri myös isälle vähintääkin symbolisesti ja taloudellisesti, kun on kyse yhteisöstä, joka korostaa miehen asemaa perheen päänä ja elättäjänä.

Surullista kuitenkin, että liikkeen viralliset tahot eivät juurikaan välitä sen paremmin naisten, syntyneiden lasten kuin isienkään oikeuksista hyvään elämään, vaan syntymättömien lasten oikeudesta elämään. Mielestäni se on täsmälleen yhtä järkevää kuin se, että nousisin barrikadeille ja alkaisin vaatia keijukaisille oikeuksia – keijukaisethan ovat toki ihania, kuten (syntymättömät) lapsetkin, mutta ongelma on vain se, että kumpiakaan ei ole olemassa. Sen sijaan olisi mielestäni kristillisten hyveiden mukaisempaa huolehtia niistä, jotka jo todella ovat olemassaolossa.

Usko, toivo ja raskaus on hyvin tärkeä kirja. Erittäin hyvä puheenvuoro hyvin tärkeästä aiheesta. Lukukokemuksena se oli minulle hyvin intensiivinen ja mukaansatempaava, mutta ennen kaikkea hyvin raskas sekä ajatuksia ja tunteita herättävä. Kirja ahdisti, itketti, vihastutti ja ihmetytti. Miten on mahdollista, että tällaista tapahtuu? Miten on mahdollista, että sellaista tapahtuu kristillisissä piireissä, joissa ylimpänä moraaliperiaatteena pitäisi olla lähimmäisenrakkaus, huolenpito lähimmäisistä ja heidän hyvinvoinnistaan?

En ole itse vanhoillislestadiolainen, mutta uskovainen. Siksi pystyn monessa kohdin samaistumaan kirjan ajatusmaailmaan. Siihen, että on jokin meidän itsemme yläpuolella oleva  suurempi voima, jonka tahto on meidän omaa tahtoamme tärkeämpi. Siihen, että tämä jokin on meitä itseämme viisaampi ja tietää meitä itseämme paremmin, mikä meille on hyvästä ja mikä tarpeellista. Kuitenkin se minun jokin, jota myös Jumalaksi kutsun,  on armollinen, ymmärtäväinen ja rakastava Jumala, joka haluaa todella parastani. Se jumalakuva, joka muodostuu vanhoillislestadiolaisten Jumalasta Usko, toivo ja raskaus -kirjan kautta, vaikuttaa haluavan vain munasolujen ja siittöiden parasta (tai pikemminkin niiden hedelmöittymistä), mutta vähät välittää olemassaolevista ihmisistä. Siinä mielessä kirjan nimi on aika osuva: rakkauden arvo on vaihtunut raskauden arvoon. Siinä missä muiden kristittyjen motto on "usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus", on vanhoillislestadiolaisten elämää ohjaaviksi periaatteiksi muodostuneet usko, toivo ja raskaus – joista suurin ja tärkein periaate on raskaus.

Mielestäni tässä ajatusmallissa on muutama olennainen epäloogisuus:

1. Jos muna- ja siittiösolut ovat niin tärkeitä, niin mikseivät tämän ajatusmallin kannattajat pakkonaita nuoria heti, kun he tulevat sukukypsiksi, jottei näitä arvokkaita soluja menisi niin paljon hukkaan? Ajatella minuakin, 25-vuotiasta naimatonta sinkkua – mikä määrä hukkaan heitettyjä munasoluja ja menetettyjä mahdollisuuksia äitiyteen!

2. Miksei naimisissa olevia velvoiteta laskemaan ovulaatiota kalenterista ja harrastamaan ehdottomasti seksiä silloin, jottei munasoluja menisi hukkaan? Tai ihan vain varmuuden vuoksi harrastamaan seksiä vaikkapa joka päivä, sillä periaatteessa nainenhan voi ovuloida ihan missä vaiheessa vain kiertoa?

3. Miksi selibaatti on ainoa hyväksytty ehkäisykeino? Sehän on ainoa täysin pettämätön ehkäisykeino, eikä siten jätä sijaa "Jumalan tahdolle".

Tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä kirja herätti. Meni ehkä hieman saarnaamisen puolelle, mutta oli pakko löytää jokin foorumi kirjan nostattamien ajatusten tuulettamiseen.

Lopuksi vielä paloja kirjassa kokemuksiaan jakavien nykyisten tai entisten vanhoillislestadiolaisten elämästä:

Se oli aina ensimmäinen pelko ja "hullun" toive, että välttyisin suurperheeltä. Ihan sama, vaikka ei tulisi yhtään lasta. Itse asiassa se vaihtoehto oli aina ollut ykköstoiveeni. Pidin kaikkia niitä, jotka menivät kaksikymppisinä naimisiin, pähkähulluina, koska "tiesin" heidän kohtalonsa joutua suuren perheen huoltajiksi.  – – Enemmän kuin mitään muuta asiaa koko maailmassa pelkäsin suurta perhettä. En kauhukuvissakaan olisi pahempaa kohtaloa kenellekään voinut kuvitella kuin kymmenen tai vielä enemmän lapsia. Vähiten sitä toivoin itselleni. Elämässäni vaillitsi niiltä osin kauhun tasapaino: poikamieselämä ei ollut vaihtoehto, ehkäisyasia oli kuoleman syntinä pois suljettu ja suurperhe suurin mahdollisin onnettomuus, katastrofi, jonka elämässäni voisin kohdata. Tuota katastorifai kohti tietämättäni kuljin XX ensimmäistä avioliittovuotta.

(– –)
Raskaudenpelon vuoksi emme ole uskaltaneet opetella hellyyttä ja kosketusta, koska se usein johtaa rakasteluun ja sitä kautta raskauteen. Se on mielestäni ollut ja on edelleen avioliittomme kipein kohta. Olemme eläneet todella pitkiä aikoja selibaatissa tai olemme rakastelleet erittäin harvoin. Sitä me kumpikaan emme oikeasti ole toivoneet. On uskomattoman raskasta, että kumpikin välttää kaikenlaista fyysistä kontaktia, jota kipeästi tarvitsisi, sen vuoksi, että sen seurannaisvaikutuksiin liittyy niin valtavasti pelkoa. Asia on tuonut parisuhteeseemme paljon etäisyyttä ja kipeitä tunteita.

(– –)

Jouduin aina jollakin tavalla olemaan vastuullinen nuoremmistani, koska olin perheen vanhin lapsi. Olin usein nuorempien sisarusteni kanssa leikkimässä. Vastuu oli ennemminkin henkistä vastuuta kuin fyysistä hoitoa. Lisäksi olin usein tätini suurperheessä lastenhoitajana, kun vanhemmat lähtivät lomalle. Olin ensimmäisen kerran yksin viiden lapsen kanna viikonlopun noin 14-vuotiaana. Enimmäkseen siivosin taloa ja yritin siinä välissä ehtiä tekemään ruuat, vaihtamaan vaipat, antamaan lääkkeet ja suurin piirtein  pitämään lapset kasassa. T'ämä oli melkoisen rankka ja traumaattinen kokemus, ja sen perusteella en ole ehkä ikinä halunnutkaan monta lasta.

Ja vielä ihan loppujen lopuksi sellainen huomio, että vaikka tässä postauksessa kuten myös Ruohon ja Ilolan kirjassa suurperheellisyys näyttäytyy pitkälti negatiivisessa valossa, liittyy siihen toki omassa ajatusmaailmassani kuten myös kirjassakin positiivisia sävyjä. Suuri perhe voi olla monella tapaa myös rikkaus, minkä itse viisilapsisen perheen kuopuksena ymmärrän (olen aina toivonut, että minulla olisi vähän enemmänkin sisaruksia). Mutta – se voi olla myös kirous.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola

Usko, toivo ja raskaus – vanhoillislestadiolaisten perhe-elämää (2014)

Atena

399 s.

Satumaista satupäivää! – Pieni satuhetki Pienessä kirjapuodissa

Tervehdys pitkästä aikaa ja hyvää satupäivän iltaa!

Ajattelin kertoa pieniä kuulumisia, missä merkeissä oma satupäiväni on sujunut.

Turun keskustassa on Pieni kirjapuoti -niminen pienen pieni kirjakauppa, jonka olemassaolon olen huomannut vasta tänä syksynä aloitettuani tunnit balettikoulussa, joka sijaitsee samassa korttelissa. Aina balettitunnille kiiruhtaessani heitän pitkiä ja haikeita silmäyksiä tämän pienen, viihtyisän näköisen puodin suuntaan, joka ei ole pelkkä kirjapuoti, vaan sisältää myös kahvilan. Olen haaveillut lukuhetkestä höyryävän teen äärellä Pienen kirjapuodin kahvilassa kirjallisen tunnelman ympäröivänä. Valitettavasti olen ollut niin kiireinen, että tämä unelma on vielä toteuttamatta.

Satupäivän kunniaksi Pieni kirjapuoti järjesti kuitenkin Lukukinkerit, joissa tunnetut turkulaiset lukivat tekstejä ääneen. Sain vihdoin hyvän tilaisuuden tehdä pientä tuttavuutta tuon ihastuttavan pikku puodin kanssa, joka jo niin kauan on minua houkuttanut puoleensa.

Lukukinkerit olivat houkutelleet paikalle mielestäni yllättävänkin paljon yleisöä huomioon ottaen pienen kirjapuodin pienen koon. Puodissa oli mukavasti vilinää ja vilskettä, ja vaikka en kehenkään paikalla olijaan tehnyt tarkempaa tuttavuutta, oli mielestäni ihastuttavaa olla sellaisessa seurassa (vaikkakin tuntemattomassa), josta suorastaan kykeni aistimaan rakkauden kirjallisuuteen.

Lukukinkereiden kunniaksi kirjapuoti tarjosi kaikille asiakkailleen kahvia ja teetä sekä Minna Canthin kakkua –  mitäpäs muutakaan. (Näin ohimennen sanottuna en ole ikinä ennen maistanut Canthin kakkua, ja näin yhtä ohimennen sanottuna se maistui erittäin hyvältä!)

Oikeastaan ainoa esiintyjä, jonka täysin kokonaan ja täysin keskittyneesti kuuntelin alusta loppuun, oli Aiju von Schöneman, joka luki erään Paulo Coelhon sadun. (Pari muuta esitystä kuuntelin niin, että huomioni oli ehkä enemmän kakkupalassani ja teemukissani.) Enpä olisi voinut parempaan aikaan puotiin tupsahtaa, sillä tämä henkilö ja tämä satu oli kuin tilattu päivääni piristämään. Schöneman kertoi ensin suhteestaan satuihin, mikä muistutti hyvin paljon omaa suhdettani. Tämä yli 70-vuotias nainen suhtautuu (yhä) suurella intohimolla satuihin!

Tämä Paulo Coelhon satu (jonka nimeä en enää valitettavasti muista ja joka muistaakseni oli jostakin vielä julkaisemattomasta kokoelmasta) oli vallan ihastuttava ja oivaltava. Lopetankin satupäivän postauksen satumaisessa hengessä pienoissatuun, joka on lyhyt, oman muistini varassa kerrottu (ja siksi ehkä myös osin virheellinen) juonireferaatti tänään Pienessä kirjapuodissa kuulemastani sadusta:

Olipa kerran nuori ja pieni Pilvi, joka halusi lähteä maailmaalle. Hänen vanhempansa eivät olisi halunneet päästää häntä lähtemään, mutta hän oli kapinallinen pilvi ja lähti.

Pilvi saapui Saharan autiomaan ylle ja näki siellä erään hyvin ihastuttavan, kultakutrisen Hiekkadyynin. Pilvi rakastui häneen oitis. Pilvi ja Hiekkadyyni alkoivat puhella ja tutustuivat toisiina. Pilvi valitteli kohtaloaan, että kaikkien pilvien on jonakin päivänä laskettava sateensa metsän ylle ja se on Pilven loppu. Hiekkadyyni kuitenkin lohdutti Pilveä ja kertoi, että on kuullut sateen olevan hyvin arvostettu asia. Se saa aikaan kasvua ja kaikkea kaunista. Sen sijaan Hiekkadyyni valitteli omaa kohtaloaan, että hän tuskin saa koskaan kokea sitä onnea, että hänen päälleen sataisi, sillä autiomaassa sateet ovat hyvin epätodennäköisiä. Silloin Pilvi paljasti rakkautensa ja vannoi, että rakastaa Dyyniä niin paljon, että mielellään sataisi tämän päälle. Dyyni ilahtui.

Pilvi antoi sateensa tulla. Seuraavana päivänä Hiekkadyyni oli puhjennut täyteen kukkasia ja vihreää. Nähdessään tämän kukkivan dyynin muut paikalle purjehtineet pilvet luulivat, että ehkä tämä on se metsä, jota he ovat etsineet ja jolle laskea sateensa. Lukuisat pilvet seurasivat pienen Pilven esimerkkiä. Vuosia myöhemmin oli paikalle kasvanut suuri vihreä keidas.

Ajatuksia herättävä satu, vai mitä?