Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta. Aika on itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia. Aika on heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa. Mitä hyötyä on vaivannäöstä sille, joka työtä tekee? Olen katsellut kaikkea aherrusta, jonka Jumala on antanut ihmisille heidän rasituksekseen. Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua.
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on varmasti menneen vuoden kohutuin esikoinen. Harvoin luen mitään uutta ja ajankohtaista, mutta nyt osui tielle niin houkutteleva ja puhuttelevan kuuloinen teos, että oli pakko varata se kirjastosta ja odottaa useita kuukausia sen käsiinsä saamista kirjaston varausjonosta sijalta 107. Ja vihdoin kun sain sen, en meinannut sitä viitsiä edes aloittaa, sillä elämässä tuntui olevan raskaita asioita ja tiesin, että saan lisää raskaita ajatuksia lukemalla kirjaa. Täytyi odottaa melkein laina-ajan umpeutumiseen, ennen kuin tohdin teokseen tarttua. Kun on niin kauan sitä odottanut, niin onhan sen nyt luettava. Näin teoksesta yhtenä yönä kyllä ahdistavia painajaisia, mutta pääosin ahdistukseni lukea teos osoittautui ylimitoitetuksi. Mikä upea kirja!
Vilja ja Aleksi ovat kolmissakymmenissä oleva vanhoillislestadioilainen aviopari, joka on ollut naimisissa 9 vuotta. Heillä on neljä lasta ja takana myös yksi keskenmeno. Vanhoillislestadiolaisen opin mukaan ihmisen on otettava vastaan ne lapset, jotka Jumala suo. Ehkäisy on Jumalan tarkoitusperien sotkemista. Itsekästä leikkiä yrittää olla itse oma jumalansa. Ihan kuin ihminen muka itse tietäisi, mikä hänelle on parasta, paremmin kuin Jumala. Viljan elämää rytmittää kuukautiskierto. Se on hänen ainoa kalenterinsa. On kamalaa, että siihen kaikkein kauneimpaan läheisyyteen liittyy aina suuri pelko. Mahdollisuus tulla raskaaksi. Viljalla on ihan tarpeeksi jaksamista jo nykyisten lasten kanssa, mutta palikat ovat edes jotenkuten kasassa siihen asti, kunnes Vilja saa raskaustestistä jälleen kaksi viivaa ja myöhemmin ultrassa paljastuu, että vain viivoja ei ole kaksi, vaan myös lapsia. Vilja odottaa kaksosia.
Kuinka hän jaksaa? Miksi muut naiset tuntuvat jaksavan paljon paremmin kuin hän? Miksi naapurin Marja jaksaa aina olla niin iloinen ja energinen, vaikka hänelläkin on paljon lapsia? Pikku hiljaa Viljan psyyke alkaa rakoilla ja pahasti. Loppuunpalaneena, epätoivoisena ja heikkona on vaikeaa luottaa varauksettomasti siihen, että Jumala pitää kaikesta huolen. Aleksia pelottaa. Onko tuo aivan omituiseksi ja sekopäiseksi olennoksi muuttunut ihminen hänen vaimonsa?
Teosta on suurimmalta osin ylistetty sen upeasta, runoilevasta ja poikkeuksellisesta kielestä. Toisaalta osa on myös kritisoinut sen kieltä keinotekoisena ja tekokauniina sanahelinänä. Itse kuitenkin liityin kielen varauksettomiin ihailijoihin. Siis vau. Kieli on upeaa. Sellaista, jota haluaa lukea mielellään hitaasti, nauttien ja pohdiskellen. Kuitenkaan kieli ei ole sinänsä mielestäni vaikeaselkoista, joten hätähousu lukija voi varmasti lukea teoksen myös nopeasti ja pysytellen silti kärryillä.
Pidin kielen moniäänisyydestä. Tässä teoksessa olisi intertekstuaalisuuden tutkijalle upea kultakaivos! Raamattualluusiot ja -lainaukset vilistävät lukijan silmissä, samoin lainaukset hengellisistä laluista. Myös muutamia poplyriikoihin viittaavia alluusioita löytyy. Kieli yhdistyy paikoin myös suomalaiseen kansanrunouteen, kalevalaiseen kieleen ja runomittaan. Luin myös yhden kohdan teosta muunnoksena Edith Södergranin Vierge Moderne -runosta. Parasta tässä intertekstuaalisuuden riemuhuudossa on se, että kaikki sopii teokseen kuin Raamattu saarnasmiehen käteen. Esimerkiksi raamattuviittaukset muuttuvat luontevaksi osaksi teosta, sopien yhteyteen kuin sanat olisivat kirjailijan ensi kertaa teosta varten luomat. Raamatunjakeet muuttuvat kaunokirjallisuudeksi. Laulujen laulusta löytyy Viljan ja Aleksin rakkaustarina. 1. Korinttolaiskirje kertoo rakkauden merkityksen Viljalle ja Aleksille. Yllä siteerattu katkelma, joka on miltei sellaisenaan suoraan Raamatun Saarnaajan kirjasta, kuvaa puolestaan erinomaisesti Viljan tuntoja elämän loputtomassa kiertokulussa, toivottumuudesta ja ahdistuksesta kaiken arjen uurastuksen keskellä.
Myös Taivaslaulun näkökulmat ja kerronnan tasot ovat monet, mikä on mielestäni myös yksi olennainen osa teoksen upeudessa. Viljan ja Aleksin näkökulmat vuorottelevat ja menneisyys kytkeytyy nykyisyyteen. Välissä on nukkeleikkilukuja, joissa nimettömäksi jäävä leikkijä leikkii mollamaijoilla, nukeilla ja barbeilla. Nukkeleikit ovat allegorisia kertomuksia, joissa eri tyyppiset nuket edustavat eri tyyppisiä uskovia. Viljan voi nähdä tavallisena nukkena, jolla ei ole barbien maailmallisuutta, muttei myöskään mollien täydellistä uskoa ja luottamusta. Nämä nukkeleikit ja niiden allegorisuus olivat mielestäni aivan loistavia!
Lisäksi on blogitekstejä ja niiden kommentteja Aleksin nimettömästi pitämästä blogista, jossa hän käsittelee lestadiolaisen liikkeen ja uskon ongelmakohtia. Mitä olen muiden arvioita Taivaslaulusta seurannut, osa pitää blogiteksejä häiritsevinä ja liiaksi teoksen muusta tyylistä poikkeavina. Itse puolestani pidin niistä sen kannalta, että blogitekstit tuovat teokseen mielenkiintoisen faktatason.
Ja entä se teoksen paras osa? No tietysti epilogi! Epilogi on myös allegorinen tarina – riemastuttavan nerokas sellainen – jossa Viljan ääneksi identifioitava minä kertoo kuopan kaivamisesta. (Ah, olen suuri allegorian ystävä!) Kuopan kaivaminen ja sen yhä enenevä syveneminen voidaan tulkita siksi loputtomaksi työksi, jota nainen tekee synnyttäessään yhä enemmän ja enemmän lapsia. Tarina rinnastuu sanontaan, että joku kaivaa itselleen kuoppaa.
Sitten koitti päivä, jolloin maa-aineksen alta ei paljastunutkaan lohkare, vaan laaja pinta yhtenäistä kiveä. Hengitykseni kiihtyi, kun näin graniitin, jonka pinnassa kimalsi kvartsia rakeina. Miksi minun kaivauksellani kallio tulee vastaan jo nyt, vaikka toisilla maata kallion päällä on loputtomiin? Tiesin, että peruskallioon kajoaminen oli arveluttavaa. Päätin kuitenkin luottaa siihen, että asiantuntemukseni ja kokemukseni riittäisivät, vaikka olinkin kuullut kuiskittavan pelottavia tarinoita kallion nähneistä naisista, jotka katosivat jonnekin pitkäksi aikaa ja tulivat takaisin toisenlaisina, sanattomina ja säpsähtelevinä.
(– –)
Nyt työmaallani tapahtuu jotain niin merkittävää, että muut kaivajat kävivät kurkkimassa ja kuiskimassa kuoppani reunalla. Koeta jaksaa, he sanoivat, pyyhkivät silmäkulmiaan ja kiiruhtivat nopein askelin takaisin omiin kaivauksiinsa.
Tässä on kaiketi tullut jo esiin, että kirja oli mielestäni hyvin vaikuttava ja hieno lukukokemus. Kirjan ansiot eivät kuitenkaan lopu sen kaunokirjalliseen kikkailuun, tyylillisiin seikkoihin ja kieleen, vaan ennen kaikkea hienoa kirjassa on myös se, mitä se kertoo kielen ulkoisesta maailmasta. Taivaslaulu on mielestäni onnistunut kuvaus uskovaisen elämästä. Sellaisen tavallisen uskovaisen, joka on tullut voimiensa äärirajoille ja jonka luottamus Jumalaan kaikkivoipaan apuun horjuu epätoivon keskellä. Itse uskovaisena pystyin samaistumaan hyvin kertomukseen ja olen ollut joskus melkein samanlaisessa tilanteessa kuin Vilja, vaikka olen kaivanut kuoppani vallan muilla asioilla kuin lasten synnyttämisellä ja hoitamisella.
Teos oli myös rankka kirja, mutta onneksi siitä jäi elämään myös toivo. Se sai kuitenkin ajattelemaan surulla niitä monia naisia, jotka kaivavat itsellensä aivan liian syvän kuopan ja tulevat sokeiksi ja vaivaisiksi kuoppansa pimeydessä, koska uskovat lasten loputtoman synnyttämisen olevan pääsylippu Jumalan kirkkauteen. Jotkut kaivavat ilolla kuoppaansa, mutta osa tuupertuu sen pohjalle. Siitä tuskin käy sormella osoittelu ja syyttely vanhoillislestadiolaisten "epätervettä ja naista alistavaa oppia" kuten usein tehdään, sillä lopulta jokaisen usko rakentuu oman pään sisällä. Oppi ei tule vain ulkoapäin määrätyistä säännöistä, vaan omasta uskosta. Vaikka tietysti se oppi, jolle ihminen altistetaan, vaikuttaa siihen, mitä pään sisälle rakentuu. Jokainen kantaa itse lopulta vastuun siitä, mihin uskoo. Ei se ole muiden vika.
Teosta on suurimmalta osin ylistetty sen upeasta, runoilevasta ja poikkeuksellisesta kielestä. Toisaalta osa on myös kritisoinut sen kieltä keinotekoisena ja tekokauniina sanahelinänä. Itse kuitenkin liityin kielen varauksettomiin ihailijoihin. Siis vau. Kieli on upeaa. Sellaista, jota haluaa lukea mielellään hitaasti, nauttien ja pohdiskellen. Kuitenkaan kieli ei ole sinänsä mielestäni vaikeaselkoista, joten hätähousu lukija voi varmasti lukea teoksen myös nopeasti ja pysytellen silti kärryillä.
Pidin kielen moniäänisyydestä. Tässä teoksessa olisi intertekstuaalisuuden tutkijalle upea kultakaivos! Raamattualluusiot ja -lainaukset vilistävät lukijan silmissä, samoin lainaukset hengellisistä laluista. Myös muutamia poplyriikoihin viittaavia alluusioita löytyy. Kieli yhdistyy paikoin myös suomalaiseen kansanrunouteen, kalevalaiseen kieleen ja runomittaan. Luin myös yhden kohdan teosta muunnoksena Edith Södergranin Vierge Moderne -runosta. Parasta tässä intertekstuaalisuuden riemuhuudossa on se, että kaikki sopii teokseen kuin Raamattu saarnasmiehen käteen. Esimerkiksi raamattuviittaukset muuttuvat luontevaksi osaksi teosta, sopien yhteyteen kuin sanat olisivat kirjailijan ensi kertaa teosta varten luomat. Raamatunjakeet muuttuvat kaunokirjallisuudeksi. Laulujen laulusta löytyy Viljan ja Aleksin rakkaustarina. 1. Korinttolaiskirje kertoo rakkauden merkityksen Viljalle ja Aleksille. Yllä siteerattu katkelma, joka on miltei sellaisenaan suoraan Raamatun Saarnaajan kirjasta, kuvaa puolestaan erinomaisesti Viljan tuntoja elämän loputtomassa kiertokulussa, toivottumuudesta ja ahdistuksesta kaiken arjen uurastuksen keskellä.
Myös Taivaslaulun näkökulmat ja kerronnan tasot ovat monet, mikä on mielestäni myös yksi olennainen osa teoksen upeudessa. Viljan ja Aleksin näkökulmat vuorottelevat ja menneisyys kytkeytyy nykyisyyteen. Välissä on nukkeleikkilukuja, joissa nimettömäksi jäävä leikkijä leikkii mollamaijoilla, nukeilla ja barbeilla. Nukkeleikit ovat allegorisia kertomuksia, joissa eri tyyppiset nuket edustavat eri tyyppisiä uskovia. Viljan voi nähdä tavallisena nukkena, jolla ei ole barbien maailmallisuutta, muttei myöskään mollien täydellistä uskoa ja luottamusta. Nämä nukkeleikit ja niiden allegorisuus olivat mielestäni aivan loistavia!
Lisäksi on blogitekstejä ja niiden kommentteja Aleksin nimettömästi pitämästä blogista, jossa hän käsittelee lestadiolaisen liikkeen ja uskon ongelmakohtia. Mitä olen muiden arvioita Taivaslaulusta seurannut, osa pitää blogiteksejä häiritsevinä ja liiaksi teoksen muusta tyylistä poikkeavina. Itse puolestani pidin niistä sen kannalta, että blogitekstit tuovat teokseen mielenkiintoisen faktatason.
Ja entä se teoksen paras osa? No tietysti epilogi! Epilogi on myös allegorinen tarina – riemastuttavan nerokas sellainen – jossa Viljan ääneksi identifioitava minä kertoo kuopan kaivamisesta. (Ah, olen suuri allegorian ystävä!) Kuopan kaivaminen ja sen yhä enenevä syveneminen voidaan tulkita siksi loputtomaksi työksi, jota nainen tekee synnyttäessään yhä enemmän ja enemmän lapsia. Tarina rinnastuu sanontaan, että joku kaivaa itselleen kuoppaa.
Sitten koitti päivä, jolloin maa-aineksen alta ei paljastunutkaan lohkare, vaan laaja pinta yhtenäistä kiveä. Hengitykseni kiihtyi, kun näin graniitin, jonka pinnassa kimalsi kvartsia rakeina. Miksi minun kaivauksellani kallio tulee vastaan jo nyt, vaikka toisilla maata kallion päällä on loputtomiin? Tiesin, että peruskallioon kajoaminen oli arveluttavaa. Päätin kuitenkin luottaa siihen, että asiantuntemukseni ja kokemukseni riittäisivät, vaikka olinkin kuullut kuiskittavan pelottavia tarinoita kallion nähneistä naisista, jotka katosivat jonnekin pitkäksi aikaa ja tulivat takaisin toisenlaisina, sanattomina ja säpsähtelevinä.
(– –)
Nyt työmaallani tapahtuu jotain niin merkittävää, että muut kaivajat kävivät kurkkimassa ja kuiskimassa kuoppani reunalla. Koeta jaksaa, he sanoivat, pyyhkivät silmäkulmiaan ja kiiruhtivat nopein askelin takaisin omiin kaivauksiinsa.
Tässä on kaiketi tullut jo esiin, että kirja oli mielestäni hyvin vaikuttava ja hieno lukukokemus. Kirjan ansiot eivät kuitenkaan lopu sen kaunokirjalliseen kikkailuun, tyylillisiin seikkoihin ja kieleen, vaan ennen kaikkea hienoa kirjassa on myös se, mitä se kertoo kielen ulkoisesta maailmasta. Taivaslaulu on mielestäni onnistunut kuvaus uskovaisen elämästä. Sellaisen tavallisen uskovaisen, joka on tullut voimiensa äärirajoille ja jonka luottamus Jumalaan kaikkivoipaan apuun horjuu epätoivon keskellä. Itse uskovaisena pystyin samaistumaan hyvin kertomukseen ja olen ollut joskus melkein samanlaisessa tilanteessa kuin Vilja, vaikka olen kaivanut kuoppani vallan muilla asioilla kuin lasten synnyttämisellä ja hoitamisella.
Teos oli myös rankka kirja, mutta onneksi siitä jäi elämään myös toivo. Se sai kuitenkin ajattelemaan surulla niitä monia naisia, jotka kaivavat itsellensä aivan liian syvän kuopan ja tulevat sokeiksi ja vaivaisiksi kuoppansa pimeydessä, koska uskovat lasten loputtoman synnyttämisen olevan pääsylippu Jumalan kirkkauteen. Jotkut kaivavat ilolla kuoppaansa, mutta osa tuupertuu sen pohjalle. Siitä tuskin käy sormella osoittelu ja syyttely vanhoillislestadiolaisten "epätervettä ja naista alistavaa oppia" kuten usein tehdään, sillä lopulta jokaisen usko rakentuu oman pään sisällä. Oppi ei tule vain ulkoapäin määrätyistä säännöistä, vaan omasta uskosta. Vaikka tietysti se oppi, jolle ihminen altistetaan, vaikuttaa siihen, mitä pään sisälle rakentuu. Jokainen kantaa itse lopulta vastuun siitä, mihin uskoo. Ei se ole muiden vika.
Pauliina Rauhala
Taivaslaulu, 2013
Gummerrus
281 s.
