Suloinen yllättäjä: Tähdikki - Aavikon taikaponi

 

Sarah Kilbride (kirjoittanut) ja Sophie Tilley (kuvittanut)

Prinsessa Eveliinan ponit: Tähdikki - Aavikon taikaponi

Princess Evie´s Ponies: Star the Magic Sand Pony (2010)

Suom. Tytti Träff

Karisto

 

 

Tähtitalleilla oli läkähdyttävän kuuma päivä, joten prinsessa Eveliina vei poninsa varjoisen puron rantaan vilvoittelemaan."Kuka tahtoo lähteä seikkailemaan?" hän kuiskasi ponien hörppiessä vettä. "Mihin taikatunneli mahtaakaan meidät tänään viedä?"

 

Eveliinan ponit eivät olleet mitä tahansa poneja. Ne olivat taikaponeja! Kun Eveliina nousi niiden selkään, ne veivät hänet lumotun maan ihmeellisiin seikkailuihin.

 

Isäni päätti kerran ilahduttaa minua ja lainasi kirjastosta minulle kaksi prinsessakirjaa, sillä tiesi minun pitävän prinsessasaduista. (Kenen muun isä muuten raahaa kirjastosta 24-vuotiaalle tyttärelleen prinsessakirjoja?) Toinen vaikutti kiinnostavalta (en ole vielä lukenut), mutta tämä toinen Prinsessa Eveliinan ponit -sarjaan kuuluva Tähdikki - Aavikon taikaponi vaikutti ei-voisi-vähempää-kiinnostaa-kirjalta. Päätin kuitenkin koettaa, sillä satu oli lyhyt ja käden käänteessä luettu.

 

Koska odotukset eivät olleet korkealla, kävi niin että tämä ponikirja yllätti suloisuudellaan ja taianomaisella itämaisella hengellään.

 

Tähdikki -Aavikon taikaponi ei ole mikään päätähuimaavan omaperäinen prinsessakirja, joka hurmaisi ennenkuulumattoman upealla tarinalla tai henkeäsalpaavan taidokkaalla ja taiteellisella kuvituksella.

 

Se on melko tavanomainen prinsessakirja, jossa on kuitenkin häviähdys eksotiikkaa, joka kohottaa sen aavistuksen monien muiden tavanomaisten prinsessakirjojen yläpuolelle. Lisäksi siinä oli vain sitä jotakin, joka lumosi ja joka pakenee analyyttistä määritelmääni. Ehkä se oli mielikuvituksen voima, tuo lumottu maa, jonne prinsessa Eveliinan ponit vievät myös lukijan?

 

 

 

 

Prinsessa Eveliinalla on poneja, joiden selkään hyppäämällä hän pääsee taikatunnelia pitkin lumottuun maailmaan, joka tarjoaa joka kerta toinen toistaan ihmeellisempiä seikkailuja. Tämän kirjan aiheena on seikkailu, joka johdattaa hänet valtavalle hiekka-aavikolle, kauniin itämaisen prinsessan Saran kotiovelle. Prinsessa Sara odottaa luokseen saapuvaksi serkkujaan, seitsemää tähtiprinsessaa. Kaikki yhdeksän prinsessaa viettävät pyjamajuhlia, mikä on oikein hauskaa. Tapahtuu kuitenkin myös vähän jännittäviä ja pelottaviakin asioita.

 

Lopulta on Prinsessa Eveliinan matkattava takaisin Tähdikki-poninsa selässä, ja ilmaan jää leijumaan kysymys, oliko hän mielikuvitusmatkalla vai onko prinsessa Sara ja vaaleanpunainen aavikko totta? Violetti, tähtikirjailtu sikkipyjama prinsessa Eveliinan sägyllä antaa kuitenkin olettaa, että taikamaa on oikeasti olemassa.

 

Pidän tällaisista lastenkirjoista, joissa mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat yhteen jättäen jälkeensä hämmentävän tunteen ja uskon siihen, että mikä tahansa voi olla mahdollista.

 

Kirjan kuvitus on aavistuksen liian vaaleanpunainen ja imelä (tämä on paljon sanottu minulta, suurelta vaaleanpunaisen ystävältä!), mutta silti siinä on jotakin hyvin kaunista ja satumaisen ihanaa. Jäin haikean tunteen vallassa tuijottelemaan kuvia, jotka veivät minut taianomaiseen ja valloittavaan satumaailmaan, jonne minäkin mielelläni lentäsin ponin selässä.

Muualla:

En löytänyt muista blogeista arviota juuri samasta kirjasta, mutta Sinisen linna kirjastossa on luettu samaan sarjaan kuuluva Hopea - lumimaan taikaponi.


 
 

Kirjallisuudenopiskelijan valitusvirsi

Saanen tehdä jotakin sellaista, mitä hyvin harvoin teen. Nimittäin valittaa.

 

Tiedän, että se on hyvin tyhmää, mutta joskus se helpottaa hieman oloa, joten ajattelin koettaa.

 

Valitukseni aihe koskee Suomen kirjallisuudenhistorian kurssia, joka on meille äidinkielenopettajaksi aikoville yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoille pakollinen. Kurssista saa ainoastaan kuusi opintopistettä ja se suoritetaan itsenäisesti lukemalla ensin vino pino kirjoja ja menemällä sitten tentiin.

Tässä kurssiin kuuluva lukemisto:

Teoria

1. Laitinen, Suomen kirjallisuuden historia (s. 1 - 569)
2. Lassila (toim.), Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin (s. 157 - 300)

Kaunokirjallisuus

1.Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat
2. Kalevala (Kullervo-runot 31–36)
3. Wecksell, Daniel Hjort (blogattu jo!) 
4. Kivi, Seitsemän veljestä
5. Canth, Työmiehen vaimo
6. Aho, Juha
7. Leino, Helkavirsiä I & II
8. Jotuni, Rakkautta (koko kokoelma)
9. Sillanpää, Hurskas kurjuus
10. Södergran, Samlade dikter (suomennosvalikoima Tulevaisuuden varjo) (blogattu jo!)
11. Kallas, Sudenmorsian  (blogattu jo)
12. Haanpää, Noitaympyrä
13. Manner, Tämä matka
14. Kilpi, Alastalon salissa I
15. Linna, Tuntematon sotilas
16. Meri, Manillaköysi
17.Mukka, Maa on syntinen laulu
18. Kihlman, Gerdt Bladhs undergång (Gerdt Bladhin tuho)
19. Krohn, Tainaron;
20.Oksanen, Puhdistus.

 

Siis yhteensä teoriaa yli seitsemän sadan sivun verran ja kaunokirjallisuutta yhteensä 19 kokonaista kirjaa plus pieni osa Kalevalasta. Ja vain kuusi vaivaista opintopistettä kaikesta tästä tuskasta!

 

Ja tuskaa tämä on, sillä minulla ei ole mitään inspiraatiota tämän lukupinon valloittamiseen. Listaan ei ole eksynyt ainoatakaan sellaista kirjaa, jonka kimppuun lähtisin innosta puhisten. Lukemista on mielestäni aivan liiaksi suhteutettuna opintopisteisiin puhumattakaan siitä, että monista näistä kirjoista pitäisi maksaa mielestäni tylsyys- tai raskauslisä opintopisteissä!

 

No myönnettäköön: Maa on syntinen laulu houkuttaa hieman. Edes yksi kirja, jonka lukemista odotan.

 

Listaa tutkaillessa ei voi muuta kuin huokaista, että kirjallisuuden opiskelu on todellista orjatyötä. Olen huomannut sen toki aiemminkin, mutta tämän kurssin kohdalla entistä selvemmin.

 

 Olin suunnitellut tekeväni tämän kurssin elokuun kesätentissä, mutta eilen vilkaistessani listaa pitkästä aikaa tajusin, että turha toivo - jos nimittäin aion yhtään ehtiä nauttia kesälomasta. (Olen yrittänyt urakkaan tarttumista jo aiemmin; muutamasta kirjasta olen blogannut jo ennen joulua)  Yritän varmaan hiljakseen kesälomalla kuitenkin huventaa pinoa ja tehdä tentin joskus syyslukukaudella, mutta lukemisto tarvitsee mielestäni ehdottomasti jotakin mukavaa ja kevyttä lukemista oheensa.

 

No huh. Valitusvirsi loppuun laulettu ja olo sen johdosta hivenen helpottuneempi.

 

Voitte yrittää rohkaista ja kannustaa minua kehumalla, kuinka mielenkiintoisia, houkutteleiva, hyviä ja lukemisen arvoisia listassa olevan kirjat oikeasti ovatkaan!

Pikku naisten suloisessa seurassa

Louisa M. Alcott

Pikku naisia I

(Little Women, 1868)

Art House 2004

293 s. 

Margaret, nelikon vanhin, oli kuudentoista ja hyvin viehättävä, sillä hän oli kaunis ja kukoistava, ja hänellä oli suuret silmät, tuuhea ja pehmeä ruseka tukka, soma suu sekä valkeat kädet, joista hän oli varsin ylpeä. Viisitoistavuotias Jo oli hyvin pitkä, hoikka ja tummaverinen ja toi mieleen varsan, koska ei selvästikään tiennyt, mitä tehdä pitkillä raajoillaan, jotka olivat koko ajan hänen tiellään. Hänellä oli leveä suu, hupaisa nenä ja tervävt harmaat silmät, jotka tuntuivat näkevän kaiken ja joiden ilme oli kiivas, milloin taas ilkamoiva ja miettiväinen. Pitkä, paksu tukka oli hänen ainoa kaunistuksensa, mutta se oli yleensä sykeröllä hiusverkossa, ettei siitä olisi harmia. Hän oli harteikas, isokätinen ja -jalkainen, huolimattomasti pukeutunut ja kiusaantuneen näköinen kuten ainakin tyttä, joka aikuistuu kovaa vauhtia vastoin tahtoaan. Elisabeth, jota kaikki kutsuivat Bethiksi oli rusoposkinen, sileätukkainen ja kirkassilmäinen kolmetoistavuotias, joka aina esiintyi kainosti, puhui arasti ja näytti melkein aina seesteiseltä. Tyttöjen isä kutsui häntä pikkuneiti Leovolliseksi, ja nimi sopi hänelle mainiosti, sillä hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja uskaltautuvan sieltä ainoastaan tapaamaan niitä harvoja, joita hän luotti ja rakasti. Vaikka Amy oli sisarusparven nuorin, hän oli hyvin tärkeä henkilö - ainakin omasta mielestään. Hän oli oikea lumineito, sillä hänellä oli siniset silmät, olkapäillä kihartuvat oljenkeltaiset hiukset, vaalea hipiä ja hoikka varsi, ja hän käyttäytyi aina hyvin kasvatetun nuoren neidon tavoin. Jokainen voi päätellä itse, millaisia sisarukset olivat luonteeltaan.

 

Näin kuvaillaan yhden kaikkien aikojen suurimman tyttökirjaklassikon päähenkilöitä, ihastuttavia ja suloisia pikku naisia, Megia, Jota, Bethiä ja Amya, joiden seurassa vietin unohtumattoman ihania ja rattoisia hetkiä.

 

Sain syntymäpäivälahjaksi 70 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan (mikä lahja!! <3) ja heti ensimmäisenä vapaapäivänäni synttäreideni jälkeen riensin tuhlaamaan miltei koko lahjakortin, josta olin ajatellut riittävän iloa pitkään. Ainoa kirja, jonka sillä ostin, oli Pikku naisia, jonka uudelleenlukemisesta olen haaveillut tovin, Se maksoikin maltaita siihen verrattuna, mitä yleensä olen tottunut kirjoista maksamaan.

 

Ostamani painos oli ulkoisestikin mitä ihastuttavin ja henkiii kaunista ja naisellista vanhanajan henkeä kuin suoraan 1800-luvulta. Juuri sellainen kirja, jonka omistamisesta voi olla hyvin ylpeä ja jonka voi lukemisen jälkeen rinta rottingilla asettaa kirjahyllyynsä. Kirjan sisäkansia koristavat ihanat 1800-luvulta peräisin olevat puupiirrokset.

 

 

Pikku naisia kuvaa Marchin perheen neljän nuoren neitosen ja heidän ätininsä elämää Yhdysvaltain sisällissodan aikana niin iloineen kuin suruineen. Elämä on joskus kovaa, sillä tytöt ikävöivät kovasti sodassa olevaa isäänsä ja omaisuutensa menettäneet perheen jäsenten on tehtävä työtä elantonsa eteen. Pikku naisissa on pitkälti kyse naiseksi kasvamisesta ja varttumisesta, mutta tämä oli vasta ykkösosa, joten täyteen naiseuteen ei vielä päästy.

 

Kirja onkin oikea hyveellisyyden ja siveellisyyden perikuva, joka tarjosi ainakin oman aikansa pikku naisille oivallisia esikuvia. Monin kohdin on näkyvissä melko vahvasti moralistinen ja kasvattava ote. Rouva March on äideistä parhain; lempeä ja hyveellinen nainen, joka viisaasti, mutta hienovaraisesti ohjailee perheen pikku naisia oikealle polulle. Samat kasvattavat sanat osoitetaan näin epäsuorasti myös lukijalle ja kirja on tehnyt salakavalasti tehtävänsä. Kirja on hyvin kristillinen ja pikku naisten elämä vertautuukin John Bunyanin allegoriseen Kristityn vaellus -teokseen, jota kirjan päähenkilöt myös näyttelevät ja leikkivat kirjassa. Näin Pikku naisista syntyy toisen asteen allegoria.

 

Nykylukijalle kirjan pikku naiset saattavat vaikuttaa ehkä liiankin hyveellisiltä ja puhtoisilta esikuviksi kelvatakseen, ja kyseessä onkin ehkä muut seikat, jotka tekevät kirjasta ikivihreän klassikon. Onko kirjan tenho ja viehätys juuri siinä puhtaudessa ja viattomuudessa, johon myös nykyään ihmisillä on salainen kaipuu?

 

Itse olen arvoiltani hieman vanhanaikainen ja pidin osittain kirjasta juuri sen arvoperustan vuoksi. Otinpa myös opikseni joistakin kohdista. Esimerkiksi rouva Marchin kasvattavat sanat Jolle vihan ja äkkipikaisuuden hillitsemisestä tekivät hyvää myös minulle, sillä olen Jon tapaan varsinainen äkäpussi.

 

Vaikka pidinkin kirjan arvoista, tuli minulle joskus hivenen ärsyyntynyt olo siitä, että kaikki kirjassa on niin siloiteltua ja aivan epärealistisen hyvellistä, ja sävy toisinaan liian moralistinen ollakseen uskottava. Onneksi Jon kiivas luonne ja temperamentti toi aavistuksen pippuria muuten melkein äitelältä maisuvaan seokseen. Lisäksi pikku Amyn soma ja turhamainen tapa käyttää runsaasti sivistyssanoja, joita ei kuitenkaan hallitse, toi mukavia pieniä huumorin pilkahduksia kirjaan.

 

"Teillä ei voi olla kurjempaa kuin minulla!" huudahti Amy. "Minunhan on pakko käydä koulua, missä koppavat tytöt kiusaavat minua jos vastaan väärin, nauravat minun mekolleni, solvaavat isää, koska hän ei ole rikas ja haukkuvat minua sandaalimaisesti, koska nenäni ei ole sievä."
"Jos sinä tarkoitat, että niiden tyttöjen käytös on skandaalimaista, sano se äläkä puhu jalkineista", Jo oikaisi nauraen.
"Minä tiedän kyllä itse mitä tarkoitan, joten sinun on turha olla sadiirinen. On hyvä käyttää oikeita ilmauksia ja laajentaa sanallista rebertoaariaan", Amy vastasi arvokkaasti.
 

 Jään innolla odottamaan, että saan joskus käsiini (ja toivottavasti myös hyllyyni) Pikku naisia II:sen ja pääsen jatkamaan matkaani näiden ihanien pienten naisten seurassa! :)

Muissa blogeissa

 Esim.
 La petite lectrice
 

Koko lailla kirjallisesti

 

Lumiomena - kirjoja ja haaveilua

 

Jokken kirjanurkka

Pala unelmaa: Topeliuksen novellin suomennosprojekti

Kuka on tuo ryysyisen näköinen nainen virstanpylvään luona, tuon syrjäisen metsätien laidalla? Miksi tuijottavat hänen silmänsä niin villisti puunrunkoja, ja miksi istuu hän niin liikkumatta, kerälle kyyristyneenä kosteassa hiekkakuopassa? Tunnistatko hänet? Hän on kauhistuttava näky. Voisipa melkein luulla… 

Kuulostaako jännittävältä? Minusta jännittävintä tässä on se, että näillä sanoilla alkaa minun ensimmäinen kaunokirjallinen suomennostyöni, Topeliuksen novelli "Bruden" eli "Morsian"!

Olen ollut yliopiston kautta mukana projektissa, jossa ollaan suomennettu Topeliuksen ennen suomeksi julkaisemattomia kauhunovelleja. Projekti päättyi meidän kääntäjien osalta toukokuun lopussa, jolloin meidän oli lähetettävä käännöksemme eteenpäin.

 

Olen kirjoittanut novellista jo loppuvuodesta saatuani novellin ensi kertaa käsiini käännösprojektin alkutaipaleella. Bloggauksen voi lukea täältä, ja koska olen silloin käsitellyt novellin syntyhistoriaa, juonta sekä sen herättämiä ajatuksia, en aio puuttua niihin tässä bloggauksessa.

Nyt projektin päätyttyä olisi mukava jakaa hieman tuntojani ja mietteitäni tästä käännösprojektista, joka on siis minulle ollut ensimmäinen laatuaan.

 

Olen joskus unelmoinut kaunokirjallisuuden kääntämisestä, erityisesti vanhemman kaunokirjallisuuden, mutta se on ollut saavuttamaton, epärealistinen unenhäive. Luulin, että pitäsisi olla erityisen lahjakas (lisäksi luulin, etten ainakaan minä ole sellainen!), lisäksi luulin, että kaikki tärkeä menneiltä vuosisadoilta on jo käännetty. Ja kuinka väärässä olinkaan, ainakin jälkimmäisen väitteen suhteen! Olen saanut maistaa palan unelmaani. Ja kenties... voi tämä olla alku jollekin muulle?

Yleistä projektista

 

Meitä kääntäjiä on ollut neljä, ja kukin on saanut suomentaa yhden novellin. Novellit ovat määrä julkaista ensi syksynä Turun kirjamessuilla yhteisessä julkaisussa, Faroksen kustantamana. Kyseinen kustantamo on erikoistunut nostamaan esiin historian pölyihin jääneitä klassikoteoksia, joita kukaan ei ole vielä vaivautunut suomentamaan. Palkaksi saamme työstämme ainoastaan opintopisteitä sekä jotakin sitäkin paljon tärkeämpää, nimittäin kokemusta sekä kääntämisen iloa.

 

Projektin ohjaajana on toiminut Eva-Liisa Nyqvist, joka on itse suomentanut Farokselle Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin sekä Axel Gabriel Ingeliuksen Harmaa linna -teoksen. Hän on muutamaan otteeseen projektin  kuluessa tarkistanut ja oikolukenut käännöksiämme sekä antanut palautetta meille kääntäjille, jotka kaikki olemme yliopisto-opiskelijoita ja käsittääkseni kääntämisen suhteen ainakin lähes yhtä kokemattomia kuin minä itse. Tämä on ollut mielestäni hyvä työskentelytapa, sillä aivan omin nokkineni tuskin olisin rohjennut novellia suomentaa.

Projektin parhaat palat

 

Upeinta projektissa on ollut se, että kääntämiseni kohteeksi on valikoitunut novelli, joka on tyyliltään aivan upea, kieleltään uskomattoman kaunis, ihanan vanhahtava ja kaiken kaikkiaan juuri sellaista kirjallisuutta, jota eniten rakastan. Toisin sanoen, onni ei olisi voinut osua paremmin kohdalleni käännöksen kohteen valinnassa.

Suoraan sanoen "Morsian" on oikea helmi novellien joukossa. Lisäksi tällainen novelli, joka on pituudeltaan vajaa 13 sivua word-dokumentilla on oikein mainio käännöskohde aloittelijalle työmääränsä puolesta.

Novellia suomentaessani olen saanut tuntea itseni aivan suureksi taitelijaksi, vaikka tiedänkin, että lähes kaikki kunnia tästä kuuluu Topeliukselle, ei niinkään minulle. Mutta on aivan huikeaa saada luoda tekstiä, joka kuulostaa niin upealta ja kuitenkin tietää, että nuo suomenkieliset sanat ovat minun kynästäni (tai näppäimistöstäni) lähtöisin.

Monia romanttishenkisiä luontokuvauksia tai muita herkän kauniita kohtia  kirjoittaessani olen tuntenut suuria vilunväristyksiä sekä tipauttanut melkein muutaman kyyneleenkin silkasta kauneuden kokemuksesta. Tämä oli mielestäni novellin kaunein kohta, ja se tuo tyyliltään mieleeni muistumia Topeliuksen ihanasta sadusta "Pilvilinna":
 

Sillä välin oli aurinko hiljakseen upottanut kultaisen pallonsa ulapan pinnan alle luoteeseen, ja kaunis elokuinen ilta alkoi levittää iltahämyään tienoon ylle. Suurena kuin vaununpyörä kohosi vastakkaisessa ilmansuunnassa täysikuu, päivänvalo ja varjot kääntyivät toisinpäin, vaihtuivat ja sulautuivat toisiinsa tässä ihmeellisessä värien leikissä, joka tekee pohjoisesta kesäillasta niin äärettömän viehättävän. Sisällä oli tanssi jo alkanut, musiikin sävelet kantautuivat etäisinä pitkälle puiston yksinäiseen hiljaisuuteen, ja puiden välistä näkyi välkehtivien, kirkkaasti valaistujen ikkunarivistöjen hohde.

Eikö kuulostakin kauniilta?

Lisäksi itseäni miellytti suuresti tämä kauniin herkkä ja romanttinen kohtaus:

Nyt yli käytävän eteenpäin kohti lehväsalia lipui keveä hahmo. Se oli Cecilia, juhlien kuningatar, onnellisen kapteenin rakastettava morsian. Iloisesti ja leikkisästi hän oli kuiskannut sulhaselleen: ”Tällä sisällä on niin lämmin, ja minä en voi sanoa sinulle kaikkea, mitä sydämeni tuntee. Menkäämme vilvoittelemaan kymmeneksi minuutiksi lehväsaliin, raunioiden liepeille.” Ja sen jälkeen oli sulhanen vastannut hitaasti: ”Mene, minä riennän perääsi rakkauden siivin!”

Yksikään eläväinen ei tiedä, minkälaisia onnellisia ajatuksia mahtoi liikkua Cecilian rinnassa tuona hetkenä. Mutta suloisia, autuaita ne varmasti olivat, sillä hänen huuliltaan pääsi tahattomasti sanat: ”Onko ketään toista kuolevaista, yhtä onnellista kuin minä?”

 

Kääntämisen haasteista ja vaikeuksista

 

Kääntäminen ylipäätänsä ja erityisesti vanhemman tekstin kääntäminen tuottaa monia vaikeuksia ja ongelmia. Tasapainoilua kääntämisen vapauden ja tekstin sujuvuuden sekä tarkan ja alkuperäiselle uskollisen käännöksen välillä.

 

Minulle itse asiassa tuntui yllättävänkin luontevalta yrittää jäljitellä vanhaa tyyliä. Minulla on aina ollut rakkaus yleviä ja suuria sanoja kohtaan. Joskus kuulostan miltei koomiselta tämän vuoksi (se on pala Vihervaaran Annaa minussa), mutta nyt sain ihan luvan kanssa päästää valloilleen rakkauteni ylevää ja romanttista tyyliä kohtaan.

 

Sen sijaan hankaluuksia tuotti pikemminkin se, kuinka paljon vanhaa tekstiä piti sopeuttaa nykykielenkäytön vaatimusten mukaisesti ja mihin vetää raja tämän suhteen.

Alkukielisessä novellissa esimerkiksi lauserakenteet ovat 1800-luvun tyyliin hyvin monipolvisia ja pitkiä. Sain ohjeeksi Eeva-Liisa Nyqvistiltä yrittää jonkin verran oikaista pahasti polveilevia virkkeitä ja jakaa sama asiasisältö usempaan virkkeeseen, jotta nykylukija pääsisi helpommalla. Tämä työ tuntui suorastaan raiskaukselta, sillä itse satun olemaan hyvin kiintynyt vanhaan tyyliin kuuluviin monipolvisiin virkkeisiin, vaikka niitä joskus onkin hankala lukea. Entinen äidinkielenopettajani ja nykyinen kollegani, joka hieman oikoluki tekstiäni aivan viime tingassa, totesi, että jotkut virkkeeni ovat "aika hurjia" ja veikkaanpa, että käännöksessäni esiintyy virkerakenteita, joista jotkut tulevat marmattamaan.

Tässä esimerkki yhdestä virkeestä, jota olen hieman siistinyt, vaikka lopputulos on joka tapauksessa jokseenkin monimutkainen:

Solen sken varm och klar mellan lätt bortdunstande sommarskyar, dagen var en af de vackraste och då, förutom Cecilias spindelrysningar i skogen, ingen anade annat än lycka och fröjd, öfverlemnade man sig sorglöst åt glädjen öfver den allmänt älskade frökens sjelfvalda och lysande förbindelse.

Aurinko paistoi lämpimänä ja kirkkaana kevyesti poishäivytettyjen pilvenhahtuvien välistä. Päivä oli yksi kauneimmista, ja silloin, kun ei kukaan aavistanut muuta kuin onnea ja riemua – lukuun ottamatta Cecilian metsässä kokemia hämähäkkiväristyksiä, antautuivat kaikki surutta ilon valtaan juhlistamaan kaikkien rakastaman neidin itse valitsemaa, säteilevää sitoumusta.
 

Päänvaivaa aiheutti monet muutkin seikat. Esimerkiksi missä määrin vanhan tekstin käännöksessa voi käyttää käänteistä sanajärjestystä? Olin huomaamattomasti omaksunut ruotsin kielisestä tekstistä runsaasti käänteisiä sanajärjestyksiä (predikaatti ennen subjektia), juuri sellaisissa syntaktisissa asemissa, joissa ruotsissakin käytetään käänteistä sanajärjestystä.
 

Entinen äidinkielenopettajani huomautti tästä minulle ja sanoi, että novellia voisi nykysuomentaa vaihtamalla sanajärjestyksiä suoriksi. Joitakin sanajärjestyksiä vaihdoin. Monissa kohdin olin kuitenkin niin kiintynyt käänteiseen sanajärjestykseen, etten malttanut vaihtaa, sillä käänteisyys sai mielestäni aikaan kauniin lyyriseen ja romanttiseen sekä vanhahtavan hohteen tekstille.
 

Uskomatonta kyllä, vaikka aikaa suomentamiseen oli reilut puoli vuotta, yksi suurista ongelmista oli lopulta aikapula. (Välillä laiskottelin iloisesti useita kuukausia!) Novellin palautus osui aika kiireiseen elämänvaiheeseen ja hioin sitä pikku tunneille saakka viimeisenä päivänä. Seuraavana päivänä katsoin uudestaan tekstiäni ja alkoi miltei ärsyttämään, kun huomasin, miten monta kohtaa olisin voinut tehdä paremmin. Olisin ehkä pistänyt sittenkin enemmän pisteitä niihin kohtiin, joissa oli pilkkuja. Mutta monet näistä voisivat olla ikuisen jossittelun aiheita, vaikka aikaa olisi millä mitalla.
 

Huomasin lisäksi yhden aika pahan (ja huvittavan!) huolimattomuusmokan, nimittäin yksi vuosiluku heitti sadalla vuodella! Nooh, tästä pistin sähköpostia perään ja lopullisesta käännöksestä pitäisi löytyä vuoden 1808 sota vuoden 1908 sodan sijaan.  Pikkutarkkuus ei ole koskaan ollut parhaimpia puoliani, ja sitä olisi ehkä syytä opetella lisää, jos mielin ponnistaa eteenpäin hienoisesti orastavalla kääntäjänurallani.
 

 Lopuksi

Jään innolla odottamaan ensi syksyä ja novellikokoelman julkaisua. Kenties näistä novelleista tullaan vielä kuulemaan kirjablogeissa?

Runotytön tarina jatkuu: trilogian toinen ja kolmas osa

L.M. Montgomery

Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään

(Emily Climbs (1925) ja Emily´s Quest (1927)

Teoksessa: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina

WSOY 2005

 

Emilia oli hento, tyttömäinen olento. Tukka kuin mustaa silkkiä. Harmaat silmät sinipunertavine varjoineen näyttivät aina tummemmilta ja syvemmiltä, kun Emilia oli valvonut sopimattoman myöhään viimeistellen jotakin kertomusta tai suunnitellen jotakin uutta juonta. Leuan ja kaulan kaarre oli erittäin hieno ja hymy vaikutti melkein taikatempulta - se puhkesi hitaasti, mutta valaisi äkkiä koko kasvot säteilyllään. Pyöreissä poskipäissä oli aavistus ruusunhohtoa, joka joskus aivan äkkiä syveni tummaksi punaksi. Vähäinenkin seikka saattoi aiheuttaa tuon värin vaihtelun - merituuli, pilkahdus sinistä taivasta, tulipunainen unikko, valkeat purjeet liukuessaan satamasta lumoavana aamuna, hopeinen merenlahti kuutamossa, posliininsininen akileija vanhassa hedelmätarhassa. Tai tietty vihellys korkean Johnin metsiköstä.

 

Tällainen oli Emilia - mutta oliko hän kaunis? En osaa sanoa. Emiliaa ei koskaan mainittu Blair Waterin kaunottarista puhuttaessa. Mutta jos kerran oli katsonut häntä kasvoihin, ei unohtanut niitä.

Näin kuvataan sankariamme Emilia Byrd Starria Runotyttö etsii tähteään -teoksen alussa, ja lisättäköön, jos kerran oli lukenut Emiliasta, ei unohtanut häntä!  

 

Jokin aika sitten bloggasin Pienestä runotytöstä, Runotyttö-trilogian ensimmäisestä osasta, ja nyt Runotytön tarina jatkuu. Olen lukenut nyt molemmat jatko-osat Runotyttö maineen polulla sekä Runotyttö etsii tähteään, ja ajattelin kuitata ne kätevästi samassa bloggauksessa.

 

Ensimmäistä osaa lukiessani minua häiritsi pahasti se, että vertailin koko ajan teosta Montgomeryn Anna-kirjoihin, joihin teos tarjosikin monia vertailukohtia, mutta ei pystynyt mielestäni millään lyömään niitä laudalta. Lukukokemus oli silti miellyttävä, mutta hieman pettymys.

 

Toiseen osaan edetessäni aloin näkemään enemmän eroavaisuuksia kirjojen välillä ja lukemaan Runotyttöä nimenomaan Runotyttönä, en Annana. Tämä helpottikin suunnattomasti tarinasta nauttimista ja mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän opin rakastamaan Runotyttöä. Lopputuloksena sydämeni  oli sulaa vahaa Runotytön ihanuuden ja viehättävyyden edessä!

 

Runotytössä on suurta taikaa; tumman herkkää surumielisyyttä, mutta myös keveän kuulasta onnen kauneutta. Synkät sävyt lisääntyvät trilogian loppua kohti edetessä, vaikka aivan lopussa odottaakin mitä kaunein onni ja autuus. Synkkyys, miltei toivoton sävy, onkin ehkä merkillepantavin eroavaisuus Runotyttö- ja Anna-kirjojen välillä.

 

Trilogian toinen osa Runotyttö maineen polulla kertoo Emilian rattoisista ja vaiheikkaista, mutta myös kommelluksien täyteisistä opiskeluvuosista. Emilia muuttaa toiseen kaupunkiin opiskelemaan, ja hänen on asuttava kitkerän ja ikävystyttävän tiukkapipoisen Ruth-tädin luona, mikä ei ole Emilian mielestä lainkaan lystiä. Onneksi hänellä on opiskelukavereinaan vanhat ihanat ystävänsä Ilse, Perry ja Teddy. Emilia alkaa niittää mainetta lupaavana kirjailijanalkuna.

 

Trilogian päättävä Runotyttö etsii tähteään vaihtaa selkeästi sävyään tummanpuhuvammaksi. Tämän osan keskeisimpinä juonellisina aineksina ovat Emilian lemmenasiat ja suurimpana jännityksen aiheena kuka Emilian lopulta saa omakseen vaiko saako kukaan.

 

Emilialla riittää ihailijoita ja kosijoita yllin kyllin, mutta ongelmana vain on, että siltä yhdeltä, jolta Emilia toivoisi, ei kosintaa kuulu, kuten ei myöskään mitään muita suosionosoituksia. Emilia alkaa olla yksinäinen ikäneito, jonka elämänpiiri rajoittuu Uuteen Kuuhun. Lapsuuden ystävät ovat hajaantuneet kuka mihinkin ja käyvät vain silloin tällöin lomillaan ilahduttamassa vanhaa ystäväänsä. On särkyneitä toiveita, purettuja kihlauksia, unettomia öitä, häistään pakenevia morsiamia ja toivottomuuden hetkiä. Välistä kuitenkin kajastaa toivon valo, sillä Emilia ei ole helposti periksi antavaa lajia. Loppu kuitenkin päättyy hyvin ja trilogia saa mitä kauneimman päätöksen.

 

Erityisesti viimeisen osan juonen koukerot pitivät kirjan tuikasti kourassa ja aivan viime luvut ovat niin täynnä vauhtia ja dramatiikkaa, että henkeä salpasi! Luulin pilanneeni lukukokemukseni, kun jo Runotyttö etsii tähteään -teoksen loppupuolella menin malttamattomuudessani kurkistamaan viimeisen kirjan viime lehdille saadakseni tietää kumman todennäköisimmistä kahdesta puolisoehdokkaasta Emilia saa lopulta omakseen.

 

Sain tietää seikan, mutta itse asiassa tämä tekikin lukukokemuksesta vain entistä jännittävämmän (vaikka olin vähän pettynyt, sillä mielestäni Emilian olisi pitänyt ottaa se toinen!!!). Kaikki ainekset Runotyttö etsii tähteään -teoksessa nimittäin näyttivät viittaavaan päinvastaiseen ratkaisuun, ja loppukäänne tulikin aivan viime tingassa. Jännitystä riitti siis yllin kyllin, kun odotin malttamattomana ja epäuskoissani, että miten tässä muka voi vielä käydä siten kuten tiesin lopulta käyvän. 

 

 

 

 

Tällä auringonpaisteisella laiturilla vietin pienen nautinnollisen hetken Emilian seurassa. Olin saanut pakkomielteekseni, että juuri tälle laiturille ja tälle penkille minun oli päästävä edes hetkiseksi lukemaan Runotyttöä, sillä se mielestäni sopi niin täydellisesti kirjan tunnelmaan. Erinäisistä asianhaaroista johtuen kirjan lukeminen tällä laiturilla kesti vain parikymmentä minuuttia, mutta se riitti kruunaamaan kokemuksen.Valitettavasti en tähän kuvaan pystynyt kuitenkaan vangitsemaan lukupaikkani kaikkea viehättävyyttä, edes visuaalista, puhumattakaan meren ja kesän tuoksusta!  

R. L. Stevenson: Huomispäivän laulu - satuja täysikasvuisille

Duntrinen kuningas sai vanhoilla päivillään tyttären, ja tämä oli kaunein kuninkaantytär kahden meren välillä; hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä kultaa ja hänen silmänsä kuin joen syvänteet; ja kuningas antoi hänelle linnan, joka oli meren rannalla, ja siinä oli terassi, ja piha joka oli tehty hakatusta kivestä, ja neljä tornia neljässä kulmauksessa. Siellä hän asui ja kasvoi suureksi, eikä hänellä ollut huolta huomispäivästä, eikä valtaa tämän hetken yli, sen enempää kuin yksinkertaisilla ihmisillä.

 

( - - -)

 

Kuninkaan tytär huomasi, että rannalla oli mies; hän kulki huppu silmillään, ettei kukaan olisi nähnyt hänen kasvojaan, ja hänen kainalonsa alla oli säkkipilli. Hänen säkkipillinsä ääni oli kuin ampiaisen hyrinä, ja kuin tuuli, joka käy kuivien heinien yli, ja se tarttui ihmisten korviin kuin lokkien kirkuna.

"Oletko sinä se, joka on tuleva?" lausui Duntrinen kuninkaan tytär.

"Minä olen se joka on tuleva", sanoi mies, "ja tämä on säkkipilli, jonka äänen ihminen voi kuulla, ja minulla on valta tämän hetken yli, ja tämä on huomispäivän laulu." Ja hän soitti huomispäivän laulun ja se oli pitkä kuin vuodet, ja hoitajatar itki kun kuunteli sitä.

 Tämä on katkelma R.L. Stevensonin satukokokoelman Huomispäivän laulun nimisadusta, joka oli minun ehdoton suosikkini satukokoelman saduista. Siinä oli sitä satumaisuuden hehkua ja unenomaista viehätystä, mitä olin odottanut teokselta, jonka alaotsikko on "satuja täysikasvuisille", mutta ehkäpä vielä mystisemmässä ja huikeammassa muodossa kuin olin osannut odottaa ja kuvitella.

 

Satu oli kaunis, mutta samalla karu; metaforinen ja niin avoin, että jätti minut syvän hämmenyksen valtaan pohtimaan lukemattomia kysymyksiä. Mitä tarkoittaa huomispäivän laulu? Entä mitä tarkoittaa, jos on valta tämän hetken yli?

En tiedä, mutta minusta on hauskaa pohtia, vaikka satu tuntuu pakenevan merkitystä. Mietin, oliko sadun tarkoitus olla pelkästään kaunis ja hämmentävä, jättää ilmaan leijumaan kutkuttava houkus etsiä merkitystä, jota ei kuitenkaan ole?

 

Satukokoelman sadut ovat kuitenkin moninaisia sekä tyyliltään, sisällöltään että pituudeltaan. Lyhyimmät ovat alle puolen sivun mittaisia, pisimmät puolestaan yli kymmenen sivua. Monet sadut ovat yllättävän kyynisiä ja karuja kantaakseen sadun titteliä. Loppu on usein yllätyksellinen ja vetää maton niin täydellisesti lukijan jalkojen alta, että jäin monta kertaa haukkomaan henkeäni. Onnellistä loppua ei näistä monikaan satu tarjonnut.

 

Monissa saduissa on kaiken lisäksi havaittavissa kritiikkiä, tai ainakin kyynistä ja pettynyttä asennetta kristinuskoa kohtaan. Takakansi kertoo, että nämä julkaistiinkin lähipiirin vastustuksen vuoksi vasta tekijän kuoleman jälkeen ja ne aiheuttivat silloin pahennusta monimielisyytensä sekä radikaalin moraalikäsityksensa vuoksi.

Täytyy sanoa, että myös minun makuuni osa saduista ampui sen verran yli omien arvojeni, etten niistä pitänyt. Osasta taas pidin hyvinkin paljon.

 

Erinomaisen hieno ja vaikuttava satu oli myös "Ressukka". Satu kertoo vaimoa vailla olevasta miehestä, joka on "ruma kuin synti" ja joka saa avuksi vaimon hakuun mystisen olennon, Ressukan. Ressukka on osa miehen esi-isiä, mutta myös osa tämän syntymätöntä lasta. Tähän Ressukaan kytkeytyi jälleen upeita monimerkityksisiä merkityksenaihioita, joita haltioissani hain ja pohdiskelin, vaikken taaskaan lopullista vastausta löytänyt.

 

"Tervehdin sinua", sanoi käsiään lämmittelevä, "mutta en Jumalan nimeen, koska en kuulu Hänen seuraajiinsa, enkä Helvetinkään nimeen, koska en ole Helvetistä kotoisin. Olen näet vain veretön olento, vähäisempi kuin tuuli ja kevyempi kuin ääni, ja tuuli menee lävitseni kuin verkko, ja ääni särkee minut ja kylmä ravistaa minua."

 

"Puhu minulle suoraan", sanoi mies, "ja kerro minulle mikä on nimesi ja millainen on luontosi."

 

"Minun nimeäni", lausui toinen, "ei ole vielä annettu, eikä minun luontoni ole varma. Sillä olen osaksi mies. Olin osa sinun esi-isiäsi ja menin kalastamaan ja taistelemaan heidän kanssaan muinaisina aikoina. Mutta nyt ei ole minun vuoroni vielä tullut: minä odotan, kunnes olet saanut vaimon, ja sitten olen pojassasi, ja olen rohkea osa häntä, ja iloitsen miehuullisesti siitä kun suuntaan veneeni hyökyihin, pitelen taidolla peräsintä ja olen väkevä mies siellä missä saartorengas sulkeutuu ja iskuja vaihdetaan."

 

Kiehtovaa sadussa olivat aikatasot; kuinka menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat yhteen ilmentyen samassa hahmossa suljettuna, mystisenä metaforana.

Ja mikä parasta, tässä sadussa oli onnellinen loppu!

 

 

 

R.L. Stevenson

Huomispäivän laulu - satuja täysikasvuisille

(Fables 1894, 1924)

Basam Books 2003

100 s.

Elpyvä toukokuuni

Toukokuu on vierähtänyt taakse ja kesäkuu alkanut kauniina ja kuulaana. Yliopisto ja opetustyö ovat kesätauolla ja edessäni aukeaa kaunis kesä, johon kuuluu mansikoidenmyyntiä viehättävissä saaristomaisemissa ja varmasti kuluneeseen kevääseen verrattuna enemmän aikaa lojua ja levätä kirja kainalossa. Oikein innolla odotan, millaisiin kirjallisiin seikkailuihin tuleva kesä minut viekään!
 

Maalis- ja huhtikuu vierähtivät hyvin kuolleissa ja taantumuksellisissa merkeissä blogimaailmassani: maaliskuussa bloggasin ainoastaan kahdesta lukemastani kirjasta ja huhtikuussa en ainoastakaan!Toukokuu on siinä mielessä merkinnyt kirjallista elpymistä, sillä sen aikana olen sentään blogannut peräti neljästä lukemastani kirjasta!

 

Tässä lista toukokuun luetuista, pieni tiivistetty arvio perässään:

 

1. J.M. Barrie: Peter Pan: Toukokuun upein kirja! Lukukokemus, jota olin kauan odottanut, enkä joutunut pettymään. Kieli rikasta ja leikkisän metaforista, sävy odottamattoman synkkä ja raju verrattuna siihen siloiteltuun kuvaan Peter Panista, jonka Disney on rakentanut.

 

2. Aino Kallas: Sudemorsian: Toukokuun kirjoista ehkä se vähiten miellyttävin, mutta ei silti lainkaan mikään huono kokemus. Toukokuun vertailukohdat vain leijuvat niin korkeissa tykkäyspistemääristä, että kilpailu niiden kanssa on vaikeaa. Tämä kirja jäi mieleen upeasta, vanhahtavasta kielestä sekä huikaisevasta aikamatkasta menneisiin vuosisatoihin.

 

3. E.M. Forster: Talo jalavan varjossa: Erittäin upea lukukokemus. Viehättävä ja älykäs kirja, jonka tunnelmaa jäin kaipaamaan.
 

4. L.M. Montgomery: Pieni runotyttö: Paluu lapsuuden lukukokemuksiin, jonka hohtoa himmensi hieman se, että vertailin kirjaa saman kirjailijan Anna-kirjoihin, joita tuskin mikään voisikaan lyödä laudalta. Silti ihana kirja, jonka jatko-osat ovat jo työn alla.
 

Luulen, että kesäkuussa tulee tapahtumaan vielä lisää elpymistä lukemisen ja bloggaamisen suhteen! Merkit ovat jo suotuisat, sillä tällä hetkellä minulla on jo kaksi kirjaa luettuna bloggaamista odottamassa; R.L. Stevensonin Huomispäivän laulu sekä L.M. Montgomeryn Runotyttö maineen polulla.
 

Lisäksi lähimain tullaan luultavasti blogissani kuulemaan eräästä Topeliuksen novellin suomentamisprojektista - ensimmäisestä virallisesta kaunokirjallisesta suomennostyöstäni, jonka sain loppuun juuri toukokuun loppuessa.

 

Toivotan kaikille aurinkoista, kaunista ja kesäisten kirjojen täyteistä kesäkuuta!

Omenankukkain alla tunsin olevani Vihervaaran Anna.