Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Aiheenani ovat muistot - tuo siivekäs joukko, joka kaarteli ympärilläni eräänä harmaana sota-aamuna.

Nämä muistot, jotka ovat yhtä kuin elämäni - sillä me emme omista mitään muuta todella varmaa kuin menneisyyden  - seurasivat minua aina. Ne olivat kaikkialla kuin Pyhän Markuksen torin kyyhkyset - jalkojeni alla yksitellen ja pareittain, pieninä, hunajaisesti kuhertelevina laumoina, jotka nyökyttelivät, tepastelivat, räpyttelivät silmiään, pöyhistelivät hentoja kaulahöyheniään, lehahtivat joskus olalleni, jos seisoin hiljaa, kunnes kahdentoista tykinlaukaus ammuttiin ja koko jalkakäytävä tyhjeni yhtenä ainoana lehahduksena ja siipien räpistelynä ja linnut pimensivät koko taivaan. Juuri näin oli tuona sota-aamuna.

Evelyn Waughin klassikkoteos Mennyt maailma on viehättävä ja upeasti kirjoitettu romaani, joka on kuin kirjoitettu minua varten. Älykkäästi ja aistikkaasti kirjoitetussa teoksessa on viipyilevää, aivan nimensä mukaisesti menneen maailman tunnelmaa. Kirjoitustyyli sai minut haukkomaan henkeäni - niin osuvasti kirjailija on kuvannut menneiden hetkien tunnelmia ja vaikutelmia. Tyylissä on vahvasti mukana oma tapani kokea ja tuntea maailma, ja Waugh on onnistunut vangitsemaan sanoihin jotakin minun sielustani ja maailmastani.  Teos kuljettaa lukijan minä-kertojan, nyt jo varttuneen, keski-ikäisen miehen nuoruuden muistoihin ja ikuistaa samalla sanoihin vanhat, jo miltei kadonneet muistot.

Päähenkilö Charles Ryder näkee Brideshead-nimisen vanhan aateliskartanon marssiessaan komppaniansa kanssa toisen maailmansodan tiimellyksessä.  Kartano tuo miehen mieleen vanhat muistot, kuljettaa hänet muistojen matkalle opiskeluvuosiinsa ja siitä pidemmälle elämään, sillä kartano on kuulunut vahvasti hänen nuoruuteensa.

Opiskelleessaan yliopistossa Charles tutustuu Sebastian Flyte -nimiseen rikkaan aatelisperheen vesaan. Nuorista miehistä tulee läheiset ystävykset, ja Charlesin silmin kerrottu tarina on enemmän tarina Sebestianista ja tämän perheestä kuin Charlesista itsestään. Sebastian on outo lintu, hieman boheemi nuorukainen, jota rappio ja alkoholi vetävät puoleensa. Perheeseensä hän suhtautuu vältellen, mutta ajan myötä Charles pääsee tutustumaan Sebastianin pienen mystiikan peittämään perheeseen ja sitä kautta myös perheen asuttamaan hulppeaan kartanoon, Bridesheadiin. Pian perhe imee Charlesin mukaan elämäänsä, mutta sitä mukaan Charles kadottaa Sebastianin yhä kauemmas itsestään.

Muistoissa viipyilevä teos on sisällöltään hieman poukkoileva ja merkityksen etsijälle hieman hämmentävä. Teoksesta on loppujen lopuksi mielestäni äärettömän vaikea sanoa mitään järkevän analyyttistä. Uskonnollisuus on ainakin tärkeä teema teoksessa. Sebastianin perhe on syvästi katolinen, ja uskonto vaikuttaa vahvasti perheen elämään - eikä aina niin hyvällä tavalla. Uskonnoton Charles seuraa läheltä perheen elämää ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan silmin ja samalla asettaa perheen katolisen uskon kyseenalaiseen valoon saaden sen näyttämään irrationaaliselta. Kirjan suurin anti on kuitenkin mielestäni pienissä hetkissä, kielen vivahteissa sekä siinä ajatuksessa, että sanoin voi tavoittaa ja ikuistaa muistot ja menneen, kadonneen maailman.


Evelyn Waugh
Mennyt maailma
(Brideshead Revisited, 1945)
Otava
333 s.

Blogistanian kesälukumaraton: virallinen (päivittyvä) maratonpostaukseni

Ilta on saapunut ja on vihdoin aika oman lukumaratonini. Tämä on virallinen maratonpostaukseni, jota päivitän silloin tällöin maratonin aikana. Tervetuloa seuraamaan edistymistäni!

10.7.2016 vietetään siis Blogistanian perinteistä 24 tunnin kesälukumaratonia. Maratonin voi aloittaa omaan aikatauluunsa sopivasti siten, että ainakin osa lukemisesta ajoittuu 10. päivän puolelle. Itse aloitan lukemiseni siis nyt jo virallista maratonpäivää edeltävänä iltana ja luen ainakin muutaman tunnin, ennen kuin menen nukkumaan. Huomenna jatkan koko päivän, kunnes 24 tuntia on tullut täyteen.

Päivällä bloggasin jo maratonin lukusuunnitelmista. Ensimmäiseksi maratonkirjaksi aion ottaa Sinuhen, jota olen jo aiemmin lukenut reilu 300 sivua ja joka jäi aamulla niin koukuttavaan kohtaan, että on pakko jatkaa sitä.


Klo 22.40 maraton alkaa

Maraton starttaa juuri tasan nyt! Tee on keitetty, kynttilät sytytetty ja Sinuhe odottaa lukijaansa sohvalla! Innostus huipussaan! :)

Klo 1.00, luettu 58 s.

Lukumaratonini käynnistyi verkkaisesti, mutta mukavasti Sinuhella. Sohvalla, kynttilöiden valossa ja viltin alla teekupin kera oli ihana lukea. Välillä sometin ja tein myös iltapalaa. Sinuhe tuntuu kiinnostavalta, mutta myös hyvin traagiselta. Vähän aikaa sitten menetti Sinuhe rakkaansa julmalle jumalalle.

Nyt suuntaan sänkyyni ja jatkan huomenna! Hyvää yötä!

Klo 16.40, luettuna 142 s.

Heipä hei pitkästä aikaa! Sunnuntain eka päivitys venähti, sillä tuli mutkia matkaan. Mutkista kerron tarkemmin videobloggauksellani, joka muuten on elämäni toka videobloggaus. (Tässä eka videobloggaukseni!) Mutkien vuoksi en ole ehtinyt kovin paljoa lukemaan, mutta nyt yritän laittaa loppukirin päälle. Edelleen menossa Sinuhe, mutta ajattelin, että kohta voisi vaihtaa kirjan Krokotiilin keltaisiin silmiin, jonka olen lukenut kesäkuussa suurimmaksi osaksi, mutta jota on vielä noin kaksi ja puoli sataa sivua lukematta ja joka olisi kiva saada loppuun tämän maratonin aikana.

Klo 22.40, luettuna 371 sivuaTämä lukumaratoonari on saavuttanut vihdoin maalinsa! Jatkoin edellisen päivityksen jälkeen vielä

jonkin verran Sinuhea, mutta vaihdoin sitten maratonkirjani Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisiin silmiin. Välissä tuli jälleen myös kaikenlaista muuta puuhaa: pientä ruuanlaittoa ja kaupassakäyntiä ja ärsyttävää kyllä, uusi puhelimeni änkesi itsensä aivan liian usein käteeni miltei omasta tahdostani riippumatta. IPhonen uusia selfie-ominaisuuksia piti esimerkiksi aivan välttämättä testailla, ja lisäksi piti puhella ja viestitellä useiden henkilöiden kanssa. Rikkoutuneen puhelimen, sitä seuranneen kännykkäshoppailureissun ja uuden kännykän asennuksen aiheuttama ärsytys ja stressireaktio haittasi aika pitkään keskittymistäni lukemiseen. Ihan loppumaratonin aikana aloin vihdoin taas oikeasti nauttia lukemisesta. Keitin teetä ja menin parvekkeelle istumaan kirjan ja teen kera. Koin jälleen olevani onnellinen päivän lukuisten hermojen menetyksien jälkeen. Teekupin ääreen, seesteisissä tunnelmissa oli hyvä päättää maraton.

 Koonti
Vaikka lukumaratonini ei mennyt tällä kertaa puhelinsekoilujen vuoksi aivan putkeen ja luettu sivumäärä lienee historiani huonoin maratonsaavutus, tarjosi lukumaraton kuitenkin monta mukavaa lukuhetkeä kaikesta hammastenkiristyksestä huolimatta. Harmi, etten saanut edelleenkään luettua Krokotiilin keltaisia silmiä loppuun, sillä se on ollut jo yli kuukauden kesken.  Lukumaraton on ollut poikkeuksellinen myös monella muulla tapaa: en ole lukenut ollenkaan ulkona (tai ylipäätänsä missään muualla kuin kotona) ja en ole lukenut yhtäkään teosta kokonaan. Olisin mielellään lähtenyt illalla meren ääreen lukemaan, mutta silloinpa sattui satamaan. Monellakin tapaa maraton ei siis vastaa kuvaani siitä, millainen hyvä kesälukumaraton on. Siksipä hampaan kolooni jää hieman kaivelemaan ajatus siitä, että tänä kesänä pitäisi vielä viettää sitten ihan kunnon lukumaraton. Katsotaan, jääkö se vain ajatukseksi.

Luetut kirjat

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, sivulta 304 sivulle 516 = 214 sivua
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, sivulta 446 sivulle 603 = 157 sivua
Yhteensä 371 sivua

Seuraavaksi taidan rientää kierrokselle muiden maratoonareiden blogeihin, sillä en ole ehtinyt käydä lukemassa tai kommentoimassa kenenkään muun maratonbloggarin saavutuksia!

Valmistautumista kesälukumaratoniin: Sinuhea ja Krokotiilin silmiä pääruuaksi, Bombadilia ja Pohjantähteä välipalaksi

Blogistanian yhteistä kesälukumaratonia vietetään sunnuntaina 10.7. Maraton on 24 tunnin mittainen: vuorokauden sisällä luetaan siis niin paljon kuin sielu sietää. Maratonin voi aloittaa oman elämäntilanteensa mukaan haluamanaan ajankohtana siten, että ainakin osa lukemisesta sijoittuu varsinaiseen maratonpäivään eli 10.7. Itse ajattelin aloittaa oman maratonini tänä iltana, arvioilta noin klo 21-22.

En ole tehnyt muita sen kummempia maratonvalmisteluita kuin suunnitellut lukemistani. Tällä maratonilla ajattelin keskittyä keskeneräisiin kirjoihin. Maratonkirjapinoni näyttää tältä:

J. R. R. Tolkien: Tom Bombadilin seikkailut, luettu 46/64 s.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, luettu 445/699 s.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, luettu 303/786 s.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I, luettu 225/500 s.

Ensisijainen tavoitteeni lukumaratonille on saada loppuun Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät sekä lukea mahdollisimman paljon kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen valitsemaani Sinuhea. Pohjan tähden alla ja Bombadilin seikkailut ovat lähinnä sitä varten, jos kaipaan vaihtelua näihin kahteen muuhun teokseen. Olisin halunnut lainata välipalaksi myös runoutta, mutta huomasin vasta tänään ollessani kirjaston oven takana, että nykyinen kotikaupunkini Salo on niin käpy paikka, ettei tällä ole kesälauantaisin kirjastot auki! Höh! Mutta onneksi minulta löytyy myös kotoa lukemista riittämiin.

 Teen blogiini illalla maratonin aloittaessani maratonpostauksen, joka päivittyy maratonin aikana. Tervetuloa kaikki seuraamaan maratontunnelmiani! Lukumaratonissa on mukana myös joukoittain muita blogeja, ja lista maratoniin ilmottautuneista blogeista löytyy täältä. Maratontsempit kaikille osallistujille!

Hellyttävä hartauskirja lapsille: Ruun rukouspolku

Saara Rikalaisen esikoisteos Ruun rukouspolku on lapsille tarkoitettu hartauskirja, joka päätyi käsiini arvostelukappaleena. Jenni Niemelän suloisesti ja sinisävyisesti kuvittama teos kertoo maanläheisellä ja pienille lapsille ymmärrettävällä tavalla Jumalan rakkaudesta, huolenpidosta, lähimmäisten auttamisesta ja huomioimisesta sekä muista tärkeistä kristillisistä arvoista sekä vastaa moniin suuriin ja pieniin kysymyksiin. Teos on suunnattu lapsille, mutta se toimii mielestäni hienosti myös kaikille lapsenmielisille, kristillisiin arvoihin uskoville aikuisille. Joskus tekee aikuisellekin hyvää palata yksinkertaisten perusasioiden äärelle -  lasten kaltainenhan on Jumalan valtakunta.   

Teos sisältää opettavaisia tarinoita, rukouksia sekä Raamatun jakeita - tietysti ihanin kuvin varustettuna. Jokainen aukeama koostuu näistä kolmesta tekstinosasta: ensin on kerrottu tarina ja lopuksi on tarinan teemoihin liittyvä rukous sekä raamatunjae. Rakenne on mielestäni ihanan pedagoginen ja looginen, ja yhteys tarinan, rukouksen ja raamatunkohdan välillä on aina helppo havaita. Tämä sopii varmasti hyvin käytettäväksi lasten kanssa siten, että lukee yhden aukeaman päivässä (tai illassa) hartaushetkenä.

Teoksen päähenkilönä seikkailee Rusakko Ruu. Lukija tutustuu myös Ruun äitiin ja isään sekä ystäviin Sammakko Samiin, Orava Onervaan sekä Sorsanpoika Sippoon sekä moniin muihin metsän asukkaisiin.  Ruun perhe vaikuttaa täydellisen idylliseltä. Erityisesti äiti on miltei myyttisen täydellinen äiti (en voinut sille mitään, että tuli mieleen feministien äitimyytti-teoria), mutta onhan lapsille hyvä tarjota kauniita ihanteita, joiden lukemisesta tulee hyvä olo. Ruun lempeä ja rakastava äiti toi mieleeni myös oman äitini, jota teoksen lukeminen sai minut lämmöllä ajattelemaan. Kirjoittaja on omistanut teoksensa "isälle ja äidille, jotka jaksoivat lukea iltasadun joka ilta". (Näin ohimennen sanottuna tämä oli ehkä sympaattisin omistuskirjoitus, minkä olen nähnyt.)  Ehkäpä teoksen kauniissa perheidyllissä on myös pala kirjoittajan omaa lapsuutta.  Ylipäätänsä teos antaa lämminhenkisen kuvan kaikista ihmissuhteista ja antaa hyvän esimerkin lähimmäisenrakkaudesta.

Ruun rukouspolun sivuilta välittyy lukijalle lämpö, rakkaus ja Jumalan suuruus. Niin tarinat kuin kuvatkin ovat hellyttäviä. Teoksen vakavamieliseen sisältöön yhdistyy lisäksi lämpöistä ja hieman hilpeääkin leikkimielisyyttä.  Sippo-sorsa ei osaa sanoa r-kirjainta (kuten eivät myöskään hänen lukuisat sorsa-sisarukset), ja solsanpojan l-puhe kuulostaa vallan hullunkuliselta. Joillakin luvuilla on kauniit, miltei runollisen kuuloiset nimet: "Ystävyyden aamu", "Siunauksen sade" ja  "Niin pieni". Muutenkin kielessä oli jotakin kaunista ja suloista, mistä pidin. Isä meidän -rukoukseen ja erityisesti "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme" -pyyntöön keskittyvä Jokapäiväiset porkkanat -luku on mielestäni erityisen hauskasti nimetty. Luku avaa oivaltavasti "jokapäiväinen leipämme" -metonymian merkitystä. En ole ennen tullutkaan ajatelleeksi, mutta se, mitä tarkoitetaan Isä meidän -rukouksen jokapäiväisellä leivällä, voi totta tosiaan olla hieman epäselvää pienille lapsille, sillä kielen konkretiaan takertuvat lapset eivät usein ymmärrä vielä kielikuvia.

- Eikös Isä meidän -rukouksessa pyydetä Jumalalta jokapäiväistä leipää? Ruu yhtäkkiä muisti.

- Pyydetään, isä hymyili.

- Miksi siinä pyydetään juuri leipää? Ruu ihmetteli katsellen salaattiannostaan.

- Mietin vain, että jos pyydettäisiin voikukanlehtiä, niin saataisiin niitä talvellakin, se lisäsi ja isä alkoi nauraa hyväntahtoisesti.

- Eivät voikukanlehdet kasva talvella poikaseni, se hymähti.

Se ravisti sitten korviaan, selitti tarkemmin.

-Leipä kuvaa rukouksessa tarpeitamme. Siinä siis pyydetään, että Jumala antaisi meille kaiken sen mitä elääksemme tarvitsemme. Se voi tarkoittaa voikukkia, mutta myös porkkanoita ja lämmintä kotikoloa. Kaikkea mikä mahdollistaa elämämme tässä paikassa.

- Aivan, Ruu oivalsi, - siinä pyydetään Jumalan huolenpitoa ihan tavalliseen arkeen.

- Juuri niin, pikkuinen, isä hymyili, - muistatkos miten Isä meidän -rukous menikään?

Kokonaisuudessaan olin iloisesti yllättynyt teokseen, ja vaikka en genrea kovin hyvin tunnekaan, pidän teosta erittäin onnistuneena hartauskirjana. Lopetan bloggaukseni katkelmalla teoksen viimeisestä tarinasta, joka oli varmaan lempitarinani kirjassa:

Isärusakko istui hetken hiljaa ja katseli taivalle.

- Voit toki tehdä, toteuttaa unelmasi. Jumala antaa niitä sinulle.

- Minä haluaisin kertoa Jumalan rakkaudesta, Ruu kuiskasi, - mutta minä olen niin pieni, että tuskin kykenen.

- Kuinka pieni sinä olet? Isä kysyi.

- Tosi pieni, katso nyt noita tähtiä. Ne oikein huutavat Jumalan suuruutta.

Ruu katsoi jälleen taivaalle. Tähtien tuike valaisi taivaan.

- Mutta sinä olet tarpeeksi pieni kohtaamaan pieniä, isärusakko huomautti

- Pieni kohtaamaan pieniä? Tarkoitatko jotain hiiriä? Ruu ihmetteli.

Missä luin?

Luin teosta Paraisilla ihanassa Cafe Hallonbladissa kahvin ja herkullisen kakkupalan kera...

...sekä Kuusiston linnan raunioiden muurin päällä mansikoiden seurana.

Saara Rikalainen (kirjoittaja) ja Jenni Niemelä (kuvittaja)

Ruun rukouspolku (2016)

Books on Demand

49 s.

Ishiguron Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on teos, josta olen kuullut pelkkää hyvää ja jonka olen halunnut lukea jo pitkään, useita vuosia. Jo monen monta kuukautta sitten keväällä varattuani kaksiöisen huvilahotelliloman Hangosta (josta olen kertonut sekä kuvabloggauksessa että videobloggauksessa) päätin, että haluan lukea Pitkän päivän illan nimenomaan Hangossa, vanhassa huvilassa, jonka menneen maailman tunnelmaan ajattelin Pitkän päivän illan hyvin sopivan. Tein niin kuin päätin ja olin oikeassa. Hanko, Villa Maija ja Pitkän päivän ilta sointuivat ihanasti yhteen. Mielestäni on tärkeää, että lukumiljöö ja teoksen henki ovat sopusoinnussa - jos vain suinkin mahdollista.

Villa Maijan tunnelmissa oli hienoa lukea Pitkän päivän iltaa, mutta niin myös Hangon ihanilla rantakallioilla.

Pitkän päivän ilta oli upea lukukokemus. Tosin täytynee myöntää, että vaikka pidin teosta hienona ja lukemisen arvoisena, olin ehkä loppujen lopuksi hieman pettynyt. Teos ei ollut aivan niin huikaiseva kuin olin kuvitellut. Niin saattaa käydä silloin, jos on odottanut jonkin teoksen lukemista aivan liikaa ja on kuullut siitä liiaksi kaikkea hyvää. Mutta hieno teos oli ja varsinkin lopetus oli hieno ja kävi suorastaan sieluuni, mikä nosti huomattavasti lukukokemuksen arvoa silmissäni.

Pitkän päivän ilta on kuvaus englantilaisen yläluokan murtumisesta, vanhojen arvokkaiden perinteiden katoamisesta ja maailman muuttumisesta huonompaan. Haikeasävyinen teos on hengeltään nostalginen. Se on tarina taakseen katsovasta vanhasta miehestä, joka haikein ajatuksin muistelee mennyttä hyvää aikaa. Päähenkilönä on elämänsä illassa oleva vanhan englantilaisen kuuluisan kartanon iäkäs hovimestari, ja teos tarjoaa samalla hienon kurkistuksen hovimestarin elämään - tarjoaa palan jostakin menneestä ja kadonneesta, jostakin, mistä oikeastaan 2000-luvun keskivertosuomalaisessa tuskin on aavistustakaan.

Romaanin päähenkilö on Stevenson-niminen hovimestari, joka on suurimman osan elämästään omistanut englantilaisen lordi Darlington-nimisen merkittävän herran palvelemiselle. Lordi Darlington on kuitenkin siirtynyt ajasta ikuisuuteen, ja hänen kartanonsa on myyty amerikkalaiselle rikkaalle liikemiehelle. Stevenson, kartanon vakiovarusteisiin kuuluvana hovimestarina, on ikään kuin myyty kartanon mukana uudelle isännälle. Uusi isäntä ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin vanha. Hän edustaa jotakin uutta ja rappiollista, siinä missä lordi Darlington edusti vanhaa englatilaista aristokraattista perinnettä, jonka kuolemista oikeastaan lordi Darlingtonin kuolema symboloi. Stevenson, oltuaan koko elämänsä fyysisesti sidottuna kartanon elinpiiriin , tekee jotakin tavatonta ja joutuu lähtemään työnsä nimissä pienelle matkalle maaseudulle. Matkan aikana hän muistelee mennyttä hyvää aikaan lordi Darlingtonin palveluksessa, ja suurin osa teoksesta onkin takaumaa menneestä.

Teoksessa on mielenkiintoista hovimestarin näkökulma. Hovimestarit ovat toki "palvelusväen yläluokkaa", mutta silti he kuuluvat palvelusväkeen eli toisin sanoen ovat luokkayhteiskunnan pyramidin alimpaa kerrostumaa. Siksipä ihmisillä - ja ainakin itselläni - on kenties sellainen kuva hovimestareista, että he tekevät jotakin melko yksinkertaista ja vaatimatonta työtä. Hovimestari Stevenson kuitenkin kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti työnsä arkea lordi Darlingtonin palveluksessa, ja sen kautta piirtyy tarkka kuva hovimestarin työnkuvasta ja maailmasta palvelusväen silmin. Yllätyin tajutessani, että hovimestarin työhän ei ole mitään yksinkertaista jäykkää pönöttämistä hännystakissa viiniä herrojen laseihin kaataen - sellaista, mihin kuka tahansa pystyisi - vaan itse asiassa hyvin vaativa ammatti, joka vaatii rautaista ammattitaitoa ja mitä suurinta omistautumista työlleen. Hovimestareilla ja palvelusväellä on suurta ammattiylpeyttä ja oma moraalinsa, joka määrittää heidän työtään. Kunnon hovimestari ja kunnon palvelija omistaa koko elämänsä työlleen. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kunnon ammatti-ihminen pysyy koko elämänsä naimattomana ja on sen sijaan kihlautunut työlleen. Palvelija, joka menee naimisiin, pettää ja häpäisee koko ammattikuntansa. T'ällaisia varoittavia esimerkkejä kyllä esiintyy romaanissa useita, ja heidän kauttaan piirtyy kuva, että palveluspaikkansa hylkäävää ja alttarille niin sanotusti aivan kunniallisesti astuvaa palkollista pidetään pinnallisena ja moraalittomana hepsankeikkana.

Teos nostaa esiin myös palvelusväen merkityksen. Historia on suurmiesten historiaa, emmekä  tule yleensä ajatelleeksi, että siellä, missä historian suurmiehet kokoontuivat, oli hovimestari ja palvelusväki mahdollistamassa tärkeän kokoontumisen luomalla suotuisat puitteet kokoontumiselle. Stevenson edustaa hovimestareiden aatelia, sillä hän on palvellut kuuluisassa kartanossa, jonka maine tunnetaan kautta maan. Darlingtonin kartanon saleissa on nimittäin kirjoitettu maailmanhistoriaa. Siellä ovat monet historiankirjoista tunnetut suurmiehet käyneet tärkeitä neuvotteluita. Siellä on  solmittu ja hoidettu tärkeitä poliittisia suhteita sotien välisenä aikana ja päätetty Englannin kohtalosta.   Omalla vähäeleisellä tavallaan on myös esimerkiksi hovimestari Stevenson ollut kirjoittamassa sitä historiaa.

Tämä bloggaus kirjoitettiin näissä maisemissa auringon laskua ihaillen Kuusiston linnan raunioilla.

Minä-kertojalla kirjoitettu teos tuo hieman mieleen Kotiopettajattaren romaanin. Mutta tämä ei ole Kotiopettajattaren romaani, vaan Hovimestarin romaani. Tämä on tarina ihmisestä, joka on ehkä osin ylenkatsottu ammattinsa vuoksi, mutta joka on kuitenkin ihminen siinä missä muutkin ja myös hyvin lahjakas ja taidokas ammatissaan. Tietyllä tavalla teos toi mieleeni myös Charlotte Bronten Syrjästäkatsojan tarinan, sillä sen tavoin Pitkän päivän ilta on tarina ihmisestä, jonka osana on olla sivustaseuraajana ylempiarvoisten ihmisten elämässä ja ansaita paikkansa maailmassa kovalla työllä ja aherruksella.

Teoksen loppu tarjoaa hienoja metaforia ja puhuttelee lukijaa niiden kautta.  Vanhuus ei ole kaiken loppu, vaan se voi olla parhaimman alku - ilta on parasta aikaa.
 Me kaikki voimme olla oman elämämme hovimestareita. Me pienet ihmiset, jotka seuraamme syrjästä suurten ihmisten toimintaa ja kulutamme päivämme arkisen, arvottomana pidetyn aherruksen parissa, voimme kuitenkin omalla tavallamme tehdä jotakin tärkeää.

Seuralaiseni lähti jo parikymmentä minuuttia sitten, mutta minä jäin vielä penkille odottamaan äskeistä tapahtumaa - laiturin valojen syttymistä. Ja kuten jo sanoin, ilo jolla laiturille kokoontuneet huvittelijat tervehtivät tuota pientä episodia vahvistaa seuralaiseni sanat: monille ihmisille ilta on päivän parasta aikaa. Ehkä miehen neuvossa on järkeä - ehkä minun pitäisi lakata katsomasta taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä, mitä päivästäni on jäljellä. Sillä mitä me voimme loppujen lopuksi saavuttaa sillä, että tuijotamme jatkuvasti taaksemme ja syytämme itseämme, jos elämä ei olekaan osoittautunut toiveidemme mukaiseksi? Sellaisille ihmisille kuin te ja minä ankara totuus on se, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa kohtalomme kokonaisuudessaan niiden suurten miesten käsiin, jotka pyörittävät tätä maailmaa ja tarvitsevat palveluksiamme. Mitä siis hyödyttää kiusata itseään liikaa sillä, mitä olisi tai ei olisi voiut tehdä valvoakseen oman elämänsä suuntaa? Eikö riitä, että sellaiset ihmiset kuin te ja minä edes yrittävät antaa oman pienen panoksensa jollekin oikealle ja arvokkaalle asialle. Ja jos joku meistä on ollut valmis uhraamaan  suuren osan elämästään sellaisille tavoitteille, hänellä on jo sinänsä aihetta ylpeyteen ja tyytyväisyyteen lopputuloksesta riippumatta.

Kazuo Ishiguro

Pitkän päivän ilta, 1990

(The Remains of the Day)

Suom. Helene Butzov

Tammi

283 s.

Hanko kuvina: lukumatkalla Hangossa

Viime viikolla koitti kesälomani suurin kohokohta: kauan odotettu hotelliloma Hangossa, vanhassa 1880-luvulla rakennetussa huvilassa nimeltään Villa Maija. Tunnelmiani lomaltani on nähty jo aiemmin ensimmäisen videobloggaukseni muodossa. Tähän bloggauksen teen kuitenkin koosteen matkastani kuvin ja lyhyin tekstein. Kuvia tulikin räpsittyä matkan aikana huima määrä, minkä vuoksi tässäkin bloggauksessa on ennätysmäärä valokuvia.

Olen pitkään haaveillut meneväni joskus ihan ypöyksin jonnekin ihanaan hotelliin tarkoituksena vain olla ja rauhoittua, nauttia elostani ja olostani ja ennen kaikkea lukea kirjoja. Kaksiöinen hotellilomani oli kaiken odotuksen, haaveilun ja menetettyjen eurojen arvoinen. Rakkaiden kirjojeni parissa, kauniissa miljöössä, suolaisen meren äärellä ylhäisestä yksinäisyydestäni nauttien koin olevani ehkä onnellisempi kuin koskaan. Kirjoja en kuitenkaan tullut lukeneeksi ehkä aivan yhtä paljon kuin olin haaveillut, mutta ei se mitään. Luin kaksi kokonasta teosta: Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan ja L. M. Montgomeryn tarinakokoelman Tiedän salaisuuden. Näiden lisäksi aloitin Evelyn Waughin Mennyttä maailmaa. Lukemiseni olin valinnut etukäteen vanhaan huvilamiljööseen sopiviksi.

Hotelli Villa Maija

Tuolla toisen kerroksen oikeassa kulmassa sijaitsi huoneeni

Huoneessa oli myös ihana lasitettu parveke, joka oli kuin luotu kirjojen lukemiseen!

Lukuhetkiä huvilan parvekkeella

Mitä tein viimeisenä aamuna sängyssäni herättyäni

Neljän tuulen tupa - Fyra vindarnas hus

Pienellä mäntysaarella sijaitseva Neljän tuulen tupa muodostui lempiruokapaikakseni paitsi viehättävän miljöönsä ja historiansa, mutta myös nimensä ansiosta. Yli sata vuotta vanhassa, rantakalliolle rakennetussa rakennuksessa toimii viehättävä merihenkinen ravintola. Mannerheim on isännöinyt tupaa vuosina 1927-1933. Neljän tuulen tuvan nimi toi mieleeni Anna-kirjat. Anna omassa kodissaan -kirjassa on Neljän tuulen satama ja Neljän tuulen majakka. Siksi päätin, että täällä tuvassa on luettava Montgomerya!

Cafe Virtaska

Keskustassa sijaitseva menneen maailman tunnelmaa henkivä Cafe Virtaska oli mielestäni oiva kahvila ja mitä parhain lukupaikka. Kävin siellä kahdestikin nauttimassa kahvia leivoksen ja kirjan kera. Pitkän päivän ilta ja Mennyt maailma olivat kuin luotuja kahvilan tunnelmaan!

Meri, ruusut ja kirjat

Hangossa ihaninta on meren läheisyys. Meri tulee vastaan melkein minne meneekin. Olen itsekin asunut aina meren lähettyvillä, minkä vuoksi meri onkin ollut minulle aina tärkeä ja rakas. Hangossa kuitenkin meri tuntuu olevan kaikkialla - paljon laajemmalla kuin siellä, missä minä olen itse asunut - ja meri-ilman suolainen tuoksu menee aivan luihin ja ytimiin saakka. Olen aina myös rakastanut lukemista meren äärellä ja tätä intohimoani pääsin toteuttamaan myös Hangossa. Oli ihanaa levittää vilttinsä jollekin yksinäiselle rantakalliolle ja uppoutua kirjan maailmaan. Toinen asia, mikä oli ihanaa Hangossa, oli se, että ruusupensaita löytyi aivan joka puolelta. Varsinkin Pieni mäntysaari, jossa myös Neljän tuulen tupa sijaitsee, on aivan valtoimenaan kukkivia ruusupensaita.

Löysin myös lokinpesän!

Shoppailijan ja sisustajan Hanko

Hangon keskustaa tuli tietysti myös kierreltyä, ja ennen kaikkea halusin katsastaa kaupungin sisustuspuotitarjonnan. Löysinkin Hangosta kolme ihanaa sisustusliikettä: Villa Himan, Tian verannan sekä Vonnesin. Olin enemmän kuin riemuissani, kun yllättäen löysin Hangosta rakastamaani Greengate-merkkiä myyvän liikkeen, Tian verannan, sillä Greengate omien nettisivujen mukaan Hangossa ei pitäisi olla yhtään heidän tuotteitaan myyvää liikettä. Luottokorttia tuli vingutettua Hangon reissulla enemmän kuin oli tarkoitus, joten julistin itselleni loppukesän kestävän shoppailukiellon.

Villa Hima

 

Tian veranta

Vonnes

Eräs ihana kauppa, jonka nimeä en muista

Ekan shoppailupäivän ostosaalis

Keskustakuvia

Merimaisemasta sai nauttia myös keskustassa shoppaillessaan

Seuraavan hotelliyön Hankoon, samaan ihanaan Villa Maijaan varasinkin jo syyskuulle! En malta odottaa, että pääsen uudestaan. Ensi lukuvuonna minulla on tiedossa hurja määrä ylityötunteja. Opetusvelvollisuudella mitattuna olen ensi lukuvuonna 1,5 opettajaa. Olen miettinyt, että ensi vuodeksi on ihan tietoisesti kehitettävä rentoutumiskeinoja, jotta jaksan ahertaa töissä enkä uuvu.  Hangossa keksin, että yksi loistava keino on silloin tällöin mennä jonnekin ihanaan hotelliin yöksi ihan yksinään, vain kirjat seuranaan ja jättää kaikki työt kotiin odottamaan.Tämä hotelliloma oli kenties vain alku monille tuleville hotelliseikkailuilleni!