Mikä-Mikä-Maa liittyi Instaan - tervetuloa seuraamaan!

I did it! Sen, mitä olen kauan suunnitellut! Loin blogilleni eilen Instagram-tilin. Käyttäjätunnukseni on mikamikamaahan ja linkki tililleni löytyy tästä. Tervetuloa siis seuramaan seikkailujani nyt myös Instagramin puolella.

Olen kauan odottamallani lukemispainotteisella kesälomamatkallani Hangossa, eräässä Villa Maija -nimisessä ihastuttavassa vanhassa huvilassa ja ajattelin, että nyt jos koskaan on hyvä tilaisuus perustaa Insta-tili, sillä räpsin matkallani niin monia ihania kuvia.

Olen positiivisesti yllättynyt, miten nopeasti olenkaan Instagramissa löytänyt jo seuraajia. Nyt vain yritän olla uppoamatta liian syvälle Instan lumoihin, sillä enhän minä tänne Hankoon tullut instaamaan, vaan lukemaan! (Hieman hankalaa se on, sillä Instagram on osoittautunut aika koukuttavaksi mediaksi - ainakin näin vasta-alkajalle. Klik-klik-klik ja sydämia satelee!)

 

Kirjaterkut Hangosta, hotelli Villa Maijasta!

Sieluni hymyt

Ruusut saavat minut onnelliseksi

Sain Kirjaneidolta ihanan haasteen, jonka nimikin sai jo sieluni hymyilemään. Sieluni hymyt -haasteen idea on seuraava:

Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde mukaan jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.

Minun sieluni saa hymyilemään

1. kirjat

2. kaikki kaunis

3. Vihervaaran Anna

4. Jumala

5. mansikat

6. kesä

7. jäätelö

8. sisustaminen

9. Greengate

10. Lilla vackra Anna -laulu (jonka toivoisin soitettavan myös omissa häissäni, jos sellaiset joskus saan :) )

11. meri ja sen tuoksu

12. kauniit vaatteet

13. varsinkin kauniit mekot

14. erityisen varsinkin kauniit kukkamekot

14. sadut

15. oppilaani

16. kirjallisuuden opettaminen

17. kirjabloggaaminen

18. ystävät

19. halaukset

20. se, että joku silittää minua

21. nauru

22. suloinen siskonpoikani

23. kukkaset

24. varsinkin ruusut

25. vihreä ruoho ja sen tuoksu

26. omenapuut

27. tammet

28. tammenterhot

29. pikkulinnut

30. satakielen laulu

31. runous

32. varsinkin Edith Södergranin runot

33. metaforat ja ylipäätänsä kielikuvat

34. oravat (tosin ei kylläkään se orava, joka söi rikki - kaikista hätyyttely-yrityksistäni huolimatta - joskus muinoin riippukeinuni, jossa minun oli tapana lukea kirjoja)

35. korkokengät

36. korkokenkieni kopina nupulakivillä

37. flip-flopien ääni kesällä jaloissani

38. kaikki vaaleanpunainen

39. melkein kaikki valkoinen

40. ihanat kahvilat

41. kahvi kermalla ja sokerilla

42. haudutettu tee suuresta ja kauniista kupista nautittuna

43. pienet valkoiset pilvenhattarat sinisellä taivalla

44. aurinko

45. vanhanaikaiset asiat

46. iloiset värit

47. siskot

48. se tunne, kun kauniina kesäpäivänä pieni tuulenvire puhaltaa avoimiin hiuksiini niin, että hiukset kutittavat käsivarsia ja kyynärpäitä

49. oma kotini

50. haaveilu

51. baletti

52. kakut

53. leipominen

54. rakkaus

56. kauniit sanat

57. suuret sanat

58. sivistyssanat

59. erityisesti d-alkuiset sivistyssanat, kuten dekadenssi, desilluusio ja daktyyli

60. tähdet

61. auringonlasku

62. rakas autoni Bybbe
63. Tämä haaste, sillä kaikkien näiden ihanien asioiden ajatteleminen saa minut onnelliseksi.

Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, sillä ihania asioita elämässä on niin paljon! Lopetan kuitenkin nyt tähän, sillä johonkin on lopetettava.

Haastan haasteeseen mukaan seuraavat blogit:

Anna minun lukea enemmän

Luettua elämää

Sheferijm

Sinisen linnan kirjasto

Meri, auringonlasku ja kukkamekot saavat sieluni hymyilemään - eikä onnellani ole rajaa, jos ne saa yhdistettyä kaikki samaan hetkeen!

Lopetan bloggaukseni yhden lemipirunoni lempisäkeillä, jotka saavat minut aina hymyilemään - toivottavasti ne saavat sinutkin:

Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,

seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä

ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä

ja katajat niin iloisina päivärinteellä,

ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.

Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,

kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,

ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.

(Edith Södergranin runosta "Metsän vaalea tytär")

Äidinkielenopettajan kesäloma: kesän kootut lukusuunnitelmat

Nyt olen päässyt vihdoin käsiksi opettajan ammatin parhaimpaan puoleen: siihen opettajan kuuluisaan pitkään kesälomaan (vaikkakin palkattomaan). Ensimmäinen kokonainen opetusvuoteni on takana ja edessä pitkä kesä. Silmissä siintävän kesäloman voimin olenkin tämän kevään sinnitellyt hengissä. Ilman kesäloman suomaa valoa tunnelin päässä olisin uuvahtanut matkalla ja joutunut varmastikin jonnekin laitokseen hoitoon, mutta toivossa ja haaveissa on ollut hyvä elää. Olen kevätlukukauden aikana maalaillut mielessäni suuria suunnitelmia tämän kesän varalle. Ennen kaikkea suunnitelmani ovat olleet kirjallisia.

Tänä kesänä nimittäin olen päättänyt ennen kaikkea lukea kirjoja, lukea kirjoja, lukea kirjoja ja vielä kerran lukea kirjoja.  Joskus talven synkkinä, työuupumuksen valtaamina hetkinä haaveilin, että voi kun ihmisen ei tarvitsisi ollenkaan käydä töissä. Voi, kun voisin vain paeta jonnekin autiolle saarelle, jossa ihan yksin ja ihan yksinäni - vain suunnaton määrä kirjoja seuranani -  saisin vain maata riippukeinussa ja lukea päivät pääksytysten. Silloin voisin olla täydellisen onnellinen.

Autiolle saarelleni ja riippukeinuun en ole vielä päässyt, mutta kesäloma suonee minulle mahdollisuuden toteuttaa jotakin sen kaltaista. Suurta sisäistä hurraa-huutoa en ole vielä kuitenkaan päästänyt, sillä vasta eilen tarkistin viimeiset kokeet, tänään kävin viemässä kansliaan pienen kasan arvosanoja ja tekemättä on muutama pieni paperihomma vielä, ennen kuin voin täysin unohtaa työni. Kesälomani aloitin myös jollakin vuosisadan flunssalla, joka kaatoi minut sänkyyn heti lakkiaisjuhlintojen jälkeen. Sieltä sängystä en ole sen koommin juuri noussut - paitsi viettämään synttäreitäni, joiden jälkeen kaaduin entistä syvemmälle sänkyni pohjalle ja menetin kaiken lisäksi ääneni. Kolmen täydellisen mykkäkouluvuorokauden jälkeen olen tänään avannut suuni sanoakseni muutaman lauseen jollakin epämääräisellä örinällä, minkä jälkeen päätin, että on parempi olla vielä hiljaa ainakin muutama vuorokausi. Olen tällä hetkellä aikamoisen desilluusion vallassa: tämäkö on se ihana loma, josta niin haaveilin?

27 vuotta tuli mittariin ja kakkuja syötiin

"Vain leffassa näkee hyvin..."  vai miten se kuuluisa Pikku prinssi -sitaatti menikään? Tällä synttärilahjakortilla siskoni vie minut katsomaan uutta Pikku prinssi -elokuvaa. <3

Tästä ei kuitenkaan kai voi olla suunta kuin ylöspäin - ihan konkreettisestikin. Tänään on kyllä ollut onneksi jo vähän pirteämpi olo. Sitä paitsi täällä sänkyni pohjalla olen päässyt jo ihan hyvin lukemisen makuun. Ensimmäistä lomakirjaani, opiskelijani ehdottamaa Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisia silmiä olen lukenut jo noin 500 sivua. Pinossa odottaa kuitenkin aika kasa kaikkea muutakin, mitä suunnittelen mahdollisesti lukevani kesän aikana.

Saanen siis esitellä kesäkirjapinoni:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I (ollut kesken jo ikuisuuden!)

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Edith Wharton: Viattomuuden aika

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

L. M. Montgomery: Tiedän salaisuuden 

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan

J. R. R. Tolkien: Tom Bombadilin seikkailut

Saara Rikalainen: Ruun rukouspolku

Pinoni näyttää varsin mahtipontiselta. Se onkin lähinnä inspiraatiopinoni - ei mikään orjallisesti noudatettava kesälukuohjelmisto. On hyvin mahdollista, etten lue kaikkia pinon kirjoja, kuten myös on mahdollista, että luen myös paljon kaikkea sellaista, mitä pinossa ei tällä hetkellä ole.

Eniten sydämentykytyksiä aiheuttaa Sinuhen kookas olemus. Olen lupautunut alustavasti lukemaan teoksen kirjabloggaajien heinäkuista klassikkohaastetta varten. Saa nähdä, tuleeko viime tingassa pupu pöksyyn ja vaihdanko haastekirjani johonkin pikkuriikkiseen näytelmään tai pienoisromaaniin. Teos on kuitenkin sellainen, jonka lukemisesta olen tosissaan haaveillut jo useamman vuoden, joten luulen, että  nyt juuri on Sinuhen aika jos koskaan. Ajatuksenani on viettää jossakin vaiheesa Sinuhe-lukumaraton, jotta pääsisin kunnolla vauhtiin ja alkuun teoksen kanssa. Yleensä suurromaanin kanssa aloittaminen on vaikeinta, mutta kun vauhtiin pääsee, ei malta lopettaa.

Huomenna alkaa kesäni kohokohta: kaksiöinen hotelliloma Hangossa, Villa Maija -nimisessä 1800-luvun lopussa rakennetussa pitsihuvilassa - ihan ypöyksin. Seurakseni huolin vain rakkaat kirjani. (Vaikka myös rakkaat siskoni olivat kovin innolla änkemässä telttoineen mukaani Hankoon!) Menneen maailman, Viattomuuden ajan ja Pitkän päivän illan olen lainannut itse asiassa juuri tätä matkaa ajatellen, sillä olen ajatellut niiden sopivan pitsihuvilani tunnelmaan. Voi olla, että minun täytyy ottaa mukaani jokin Anna-kirja. Pääasiallinen suunnitelmani hotelliloman varalle on nimenomaan lukea ihania kirjoja kauniissa miljöössä - ja katsastaa kaupungin parhaat kahvilat, luultavasti kirja kädessä.

Siitä asti, kun monen monta vuotta sitten luin Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -teoksen, olen haaveillut siitä, että joskus pääsisin jonnekin ihanaan paikkaan ihan yksin hotellilomalle. Mannin teoksessa saksalainen mies lähtee yksin lomalle Venetsiaan. Vaikka tämä dekadenttinen teos on kaikkea muuta kuin onnellinen hyvänmielenkirja ja miehen loma päättyy varsin ikävissä merkeissä (kuten teoksen nimi vihjaa), oli teoksessa oma tenhonsa ja lumonsa. Se kaunis pysähtyneisyyden tunnelma, kun mies yksin omassa rauhassaan katselee kaupungin ja hotellin elämänmenoa, on jäänyt elämään mieleeni. Sitä samaa tenhoa  ja lumoa lähden metsästämään Hangosta ja toivon löytäväni sen sieltä - flunssastani huolimatta.

Terveiset täältä sängynpohjalta Krokotiilin keltaisten silmien ja teekupin ääreltä!

Kerron myös blogissani (luku)tunnelmistani Hangossa joko matkani aikana tai sen jälkeen - tietystikin kuvien kera.

Ihania kesäisiä lukuhetkiä myös muille!

P.s. Muistutan laatimastani Lukuhelmihaasteesta, jossa kerrotaan jostakin lukiessa vastaan tulleesta pienestä helmenarvoisesta yksityiskohdasta, joka on pysäyttänyt sinut lukijana. Osallistujien kesken arvotaan  ainakin lahjakortti kirjakauppaan - ja kenties jotakin muutakin. Pidensin alkuperäistä haasteaikaa parilla kuukaudella, joten haasteeseen osallistumisen uusi takaraja on nyt 31.8.2016.

Ishiguron Silmissä siintävät vuoret

Kirkkaina päivinä saatoin nähdä kaukana joen vastarannan puiden takana taivasta vasten siintävät vuoret. Näkymä ei ollut vailla viehätystä, ja aina joskus se toi kummasti lievitystä asunnossa viettämieni pitkien iltapäivien tyhjyyteen.

Kazuo Ishiguron Silmissä siintävät vuoret on monikerroksinen ja vähäeleinen teos, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Juuri siksi se ei ehkä sovi kovin kiireiseen elämänvaiheeseen, jollaisen keskellä itse sen luin, vaikka teos onkin melko lyhyt ja kielellisesti helppolukuinen.

Teoksessa on tiivis, jännittynyt, mutta samalla kaunis ja harmoninen tunnelma, mikä lienee tyypillistä Ishigurolle ja mikä sai minut kuitenkin pitämään kirjasta, vaikka välillä olinkin hieman pihalla juonen koukeroista ja aikakerrostumista. Pienten keskittymisongelmien vuoksi en pysty sanomaan teoksesta mitään kovin fiksua ja hienoa, vaikka tunnen, että käsissäni on teos, josta voisi sanoa paljonkin kaikkea syvällistä - jos osaisi ja jos olisi keskittynyt paremmin lukemaansa.

Teoksen päähenkilönä on japanilaissyntyinen, mutta sittemmin englantilaistunut Etsuko-niminen naishenkilö. Hänen tyttärensä on tehnyt itsemurhan, ja itsemurha kuljettaa hänet muistoissa menneisyyteen.  Siihen aikaan ja siihen yhteen lämpöiseen kesään Nagasakissa, jolloin hän odotti esikoistaan.

Temaattisesti teos käsittelee pitkälti sodan Japaniin jättämää arpea sekä vanhan ja uuden murrosta ja ristiriitaa japanilaisessa kulttuurissa. Japanilaiset vanhat perinteet ovat murtumassa ja länsimainen kulttuuri on ottamassa vallan. Muutos on joidenkin mielestä rappion, joidenkin mielestä kehityksen alku. Vaikka tähän asiaan liittyy paljon myös vakavia sävyjä teoksessa, tulee kulttuurien törmäys ja muutos seuraavassa, mieleeni painuneessa  dialogissa esille varsin huvittavasti:

- Luuletteko, etten ole yrittänyt. Mutta nuoret naiset ovat nykyään niin kovin erilaisia kuin ennen. Minä en voi käsittää, miten kaikki on muuttunut niin lyhyessä ajassa.

- Tepä sen sanoitte. Nuoret naiset ovat nykyään niin kovin itsepäisiä. Eivät puhu muusta kuin pesukoneista ja amerikkalaisesta muodista. Tämä Etsuko tässä ei ole mikään poikkeus.

- Höpsistä, isä.

Rouva Fujuwara nauroi jälleen ja sanoi sitten: - Minä muistan kun ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan pesukoneista. En voinut käsittää että joku haluaa sellaisen. Tuhlata nyt sellainen summa rahaa kun on kaksi kättä joilla tehdä työtä. Mutta Etsuko ei taida olla kanssani samaa mieltä.

Vaikka en lukukokemuksestani teoksena saanutkaan sinänsä kovin paljoa irti, oli romaanin pysähtynyt tunnelma ja kaukaisen, helteisen kesän muisto juuri sitä, mitä kiireinen  äidinkielenopettaja kaipasi lukuvuoden loppu-urakkansa aikana hermojensa rauhoittamiseen.

Kazuo Ishiguro

Silmissä siintävät vuoret

(A Pale View of the Hills, 1982)

Suom. Marjatta Kapari

Tammi

201 s.

Opettajan rooli nurinperin: kesälukuvinkkejä opiskelijoilta!

Olen opettanut kevään viimeisessä jaksossa lukion ÄI5-kurssia, joka on länsimaisen kirjallisuushistorian kurssi. Ensimmäisen opettajan kesälomani aikana olen suunnitellut ennen kaikkea lukevani kirjoja, lukevani kirjoja sekä vielä kerran lukevani hieman lisää kirjoja. Siksipä kurssin kirjallisuusteemaan liittyen mieleeni tuli hauska ajatus, että kurssipalautteen yhteydessä kysyn opiskelijoilta kesälukuvinkkejä ja lupaan arpoa annetuista ehdotuksista vähintään yhden kirjan kesälukemisekseni - ja oikein innostuessani kenties enemmänkin.

Mielestäni oli vallan mainio ja avartava ajatus kuulla lukuvinkkejä opiskelijoilta ja kerrankin kääntää äidinkielenopettajan roolini hieman nurinperin - yleensä opettaja määrää, mitä opiskelijat lukevat. Aika usein opiskelijat myös tuskailevat näiden määräysten alaisina. Halusin nähdä, tuskailenko minä opiskelijoiden ehdotusten alaisena vai löydänkö kenties yllättävän kirjarakkauden.

Mielenkiinnolla odotin, mitä ehdotuksia saan ja vieläpä suuremmalla mielenkiinnolla, mikä kirja arpoutuu kesälukemisekseni.

Kysymys oli palautteessa vapaaehtoinen, enkä siksi saanut ehdotuksia läheskään jokaiselta. Seuraavia kirjoja ehdotettiin:

1. Cornelia Funke -  Mustesydän -trilogia

2. Ilkka Remes - joku aikuisille tarkoitettu

3. Cheryl Stayd - Villi vaellus

4. Volter Kilpi - Alastalon salissa (2 ehdotusta!)

5. Agatha Christie - Eikä yksikään pelastunut

6. Forest Gump

7. The Fault in Our Stars

8. Darren Shan - Cirque du Freak (englanniksi parempi)

9. George Orwell - Vuonna 1984

10. Katherine Pancol - Krokotiilin keltaisen silmät

Suurin pelkoni - ja ehkä samalla villi masokistinen haaveeni - oli, että arpaonni suosisi Alastalon salia. Vielä jonakin päivänä haluaisin kulkea rinta rottingilla sellainen paita päällä, jossa lukee "Olen lukenut Alastalon salissa" (sellaisia tosiaan valmistetaan!), mutta luku-urakka voisi olla melkoinen tuskien taival. Epäilenpä, että teosta ehdottaneet opiskelijat ehdottivat sitä silkkaa ilkikurisuuttaan. Olen kertonut kurssilla Alastalon salin kuuluisasta 70-sivuisesta piipunvalintakohtauksesta esimerkkinä tajunnanvirtatekniikasta. Muistaakseni olen myös maininnut, että olen joskus yrittänyt opintojani varten lukea teosta, mutten päässyt kovin pitkälle. Ilmeisesti esimerkkini on jäänyt mieleen. 

Pieneksi helpotuksekseni minun ei tarvitse kuitenkaan tänä kesänä kahlata modernistisen tajunnanvirran syvissä syövereissä, vaan arpa osui Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisiin silmiin. Olin varsin tyytyväinen arpaonneeni, sillä teos on sellainen, josta uskoisin luultavasti enemmän tai vähemmän pitäväni, mutta josta en ole kuitenkaan ennen kuullut ja johon en luultavasti omaehtoisesti tulisi tarttuneeksi. Kuitenkin ehdotuksissa oli mielestäni monia muitakin mielenkiintoisia teoksia, ja olisi hauska arpoa tai ihan valita kesän aikana ehdotuksista myös muita teoksia luettavakseni. Esimerkiksi Forrest Gump ja Villi vaellus ovat teoksia, jotka olisi hauska lukea - puhumattakaan kunnon scifiklassikosta Vuonna 1984. Minulla on kuitenkin tälle kesälle aika määrä muitakin lukusuunnitelmia (joista luultavasti lähiaikoina lisää blogissani!), joten voi olla että tämä lukuhaaste jää tänä kesänä vain Krokotiilin keltaisiin silmiin. Taidan kuitenkin ehkä adoptoida  tämän lukuvinkkihaasteen myös tulevia kirjallisuuskurssejani varten. Mielellään haastan itseni myös tulevaisuudessa silloin tällöin  avartamaan lukumakuani opiskelijoiden oivilla lukuvinkeillä.

Kävin jo eilen lainaamassa Krokotiilin keltaiset silmät kirjastosta ja koin ihan pienen järkytyksen huomatessani, että teoshan on melko järkäle romaaniksi. 699-sivuinen romaani ei ole ihan yhden kesälomaillan luku-urakka, mutta uskon selviäväni haasteesta. Sitä lukiessani voin ajatella suurella lämmöllä opiskelijoitani, kulunutta kirjallisuuskurssiani ja ennen kaikkea koko ensimmäistä äidinkielenopettajan lukuvuottani, joka on nyt takana ja josta selvisin kuin selvisinkin hengissä.

Nyt on kuitenkin kesäloman ja lukemisen aika - ihanaa lukukesää koko kirjakansalle!

Rohkeasti traumojen kimppuun: Shakespearen Hamlet

Ollako vai eikö olla? Siinä pulma.

Tykätäkö Shakespearesta vai eikö tykätä? Siinäpä vasta suurempi pulma.

Hamlet on ensimmäinen Shakespearen näytelmä, jonka olen lukenut. Luin sen ensimmäisen kerran kirjallisuustieteen perusopintojen kirjatenttiä varten. Se oli traumaattinen lukukokemus. Kun yrittää kiireen vilkkaa lukea yhteen ja samaan tenttiin melkein kymmenen kaunokirjallista opusta, arvostaa selkeää ja yksinkertaista kieltä, jota on helppo lukea ja joka soljuu kuin itsestään eteenpäin. Shakespeare ei soljunut, ja kiireisellä kirjallisuustieteen opiskelijalla meni aika ohi kaikki olennainen. (En edes huomannut, missä kohtaa oli se kuuluisa ollako vai eikö olla -monologi!)  Juuri ennen tenttiä kerratessani juonta Wikipediasta olin yllättynyt siitä, että ruumiita tulikin näytelmän loppukohtauksessa huomattavasti enemmän kuin olin lukiessani huomannut. Se kertonee jotakin keskittymisen tasosta. Tulin tulokseen, että Shakespeare ei totisesti ole minua varten, ja siinä vakaumuksessa olen ollut miltei tähän päivään asti.

Mutta jos on äidinkielen opettaja, ei voi paeta Shakespearea ikuisesti. Tuo renessanssin kirjallisuuden hohdokkain nero tulee aivan auttamattomasti jossakin kohtaa vastaan jonkin suuren tragedian muodossa. Tänä keväänä olen töitäni varten jo aiemmin lukenut Romeon ja Julian, joka loppujen lopuksi oli ihan mukiinmenevää luettavaa. Viimeisellä opetusviikolla oli käsittelyssä Hamlet. Koska koko luokka luki sen, oli minunkin pakko. Näytelmän lukeminen, keskustelukysymysten ja kirjakuulustelun laatiminen jäivät viimeiseen iltaan ja tiesin, että tulossa on pitkä ja tuskallinen yö. Siksi päätin helpottaa urakkaa panostamalla optimaalisiin olosuhteisiin. Keitin suuren kannullisen kuumaa teetä, kaivoin esiin lempiteemukini ja sytytin kynttilät palamaan. Vietin melko romanttisen öisen lukuhetken parvekkeellani kuunnellen yön hiljaisuutta ja Shakespearen ikuisia silosäkeitä.

Ja uskokaa tai älkää: liekö yön ja kynttilöiden taikaa tai Shakespearen riimien hurmaa, mutta taisin ihan vähän ehkä rakastua Hamletiin. Näytelmässä oli oma viehätyksensä - tai ainakin lukuhetkessäni oli oma tenhonsa. (Vaikka sen lisäksi myös oma kärsimyksensä.)

Hamlet lienee Shakespearen tunnetuin näytelmä, jonka juonikuvio myös on monelle tuttu. Kertauksena kuitenkin, että näytelmä kertoo Tanskan prinssi Hamletista, joka on juuri palannut ulkomailta opintojensa parista takaisin kotimaahansa Tanskaan. Isä on hänen poissaolleessaan kuollut ja äiti mennyt naimisiin isän veljen kanssa, joka on noussut kuninkaaksi isän menehdyttyä. Isän haamu ilmestyy Hamletille ja paljastaa, että hänen veljensä murhasi hänet päästäkseen valtaan. Haamu vetoaa Hamletiin ja pyytää tätä kostamaan puolestaan. Rakkaudesta isäänsä Hamlet tarttuu tehtävään.

Hamlet onkin traaginen tragedia, jossa on kyse kostosta, petoksesta ja vallasta mutta myös rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ruumiita tulee ja veri lentää. Pahuus tuhoaa itsensä.

Psykologisesti näytelmä on kiinnostava. Shakespeare on tunnettu siitä, että hän toi kirjallisuuteen ensimmäistä kertaa monikerroksellisia henkilöhahmoja, joissa on psykologista syvyyttä. Hamlet on tästä oiva esimerkki. Millainen Hamlet oikeastaan on, on kysymys, johon on vaikea vastata. Toteuttaakseen kostojuonensa hän tekeytyy hulluksi ja alkaa puhua omituisia. Lopulta kuitenkin hänen järkensä alkaa ilmeisesti oikeasti hieman rakoilla ja kysymykseksi jää, onko Hamlet oikeasti niin hullu, miltä vaikuttaa. Kuuluisaan ollako vai eikö olla -kysymykseen tiivistyy hyvin ne eksistentiaaliset kysymykset, joiden parissa Hamlet kamppailee. Siihen tiivistyy myös hänen rakoileva mielenterveytensä ja tragedian päähenkilölle tyypillinen kuolemanvietti ja -kaipuu.

Kun viimeinen vastaus kysymykseen on tullut ja Hamletia ei enää ole, jää onneksi hänen ystävänsä Horatio kertomaan Hamletin tarinaa jälkipolville.


Hamlet: Sua taivas armahtakoon. Minä sinua seuraan.

Horatio, minun on kuoltava.

Kuningatar, hyvästi, onneton!

- Te, jotka näytelmää katselette

puna poskiltanne paeten,

te mykät seuraajat ja kuuntelijat,

jos aikaa olisi - vaan kuolema on julma

ja täsmällinen lautturi - niin kertoisin,

mutta olkoon. Horatio, sinä elät,

kerro maailmalle mitä tiedät.

Horatio: Ei älkää luulko, prinssi!

Vaikka olen Tanskan alamainen,

hengeltäni olen Rooman mies.

On tässä vielä tilkka -

Hamlet: Se kuuluu minulle! Jos olet mies,

ja minulla sydämessäsi on paikka,

siirrä autuuttasi vielä jonkin aikaa

ja jäät tähän murheen maailmaan

minun tarinaani kertomaan.

Ah, mitä ihanaa metafiktiivisyyttä!

William Shakespeare

Hamlet

Suom. Eeva-Liisa Manner

WSOY

146 s.

Lukuhelmihaaste - Täällä Pohjantähden alla: valistusaate roviolle!

Tänään istuin pahaa aavistamatta parvekkeellani nauttimassa auringonpaisteesta, teestä, mansikoista ja suuresta suomalaisesta klassikkokirjallisuudesta. Luin Täällä Pohjantähden alla -teosta, ja olin yhtäkkiä tukehtua teeheni ja mansikoihini saatuani hirmuisen naurunpuuskan. Ajattelin, että tämä oli niin hyvä juttu, että olisi hauska kirjoittaa siitä pienen pieni helatorstaipostaus blogiini ja jakaa tämä pieni, yksittäinen lukuhetkihelmeni.

Pohdittuani asiaa vähän enemmän, mieleeni nousi kokonainen haasteidea. Usein kirjabloggaajien kirja-arvioissa yksityiskohdat hukkuvat kokonaisuuden alle - mikä onkin yksi kirjoittamisen peruslaeista. Kun käsiteltävänä on laaja romaaniteos, ei välttämättä teoksen pienille yksityiskohdille ja niiden käsittelylle jää tilaa. Kirja-arvioissa keskitytään suurten linjojen ja kokonaisuuden käsittelyyn. Kuitenkin monesti juuri pienet yksityiskohdat teoksissa voivat olla niitä helmimpiä hetkiä lukukokemuksessa, jotka jäävät elämään mieleen.  Joskus voi olla kyse ihan vain yksittäisestä sanavalinnasta. Tai sitten yhdestä tai muutamasta lauseesta tai pienestä kohtauksesta. Jostakin sellaisesta helmenkokoisesta ja helmenarvoisesta pienestä jutusta, joka nousee teosta lukiessa muun teoksen yläpuolelle ja pysäyttää lukijan sen äärelle. Helmen siitä voi tehdä niin hauskuus, koskettavuus, kauneus kuin jokin muukin suuri tunnereaktio. Tai vain se, että sanat ovat niin osuvat, että ne menevät lukijan luihin ja ytimiin

Siispä tällä bloggauksella julistan lukuhelmihaasteen alkaneeksi!
'

Haasteen idea ja säännöt:

1. Kirjoita bloggaus jostakin omasta lukuhelmestäsi.

2. Liitä bloggaukseen kirjallisuussitaatti lukuhelmestäsi.

3. Avaa bloggauksessa kokemustasi, mikä kyseisessä kohdassa teki siitä itsellesi lukuhelmen.

4. Linkitä lukuhelmibloggauksesi tähän bloggaukseen viimeistään 31.8.2016. (Huom. alkuperäistä haasteaikaa pidennetty!) Kaikkien osallistujien kesken arvotaan palkinto. (Ainakin jokin kirjarakkaan sydäntä hivelevä lahjakortti ja ehkä jotakin muuta!)

5.  Jos innostut haasteesta enemmänkin, saat toki blogata useampiakin lukuhelmiä! Se ei kuitenkaan lisää arpojen määrää ja voittomahdollisuuksia arvonnassa.

6. Haasteen ideaa saa ilomielin jatkaa myös arvonta-ajan päätyttyä ihan niin omaksi kuin lukijoidensakin iloksi! Olisi hauska nähdä lukuhelmien hohtavan kirjablogeissa myös jatkossa!

Se helmi, josta haaste lähti

Omani helmeni koin suuren suomalaisen klassikon äärellä. En olisi uskonut, että Väinö Linnan  Täällä Pohjantähden alla voi olla niin nauruhermoja kutkuttava teos, mutta ennakkoluuloni ylevän kuivasta ja puuduttavasta suurklassikosta oli väärä.

Teoksessa kuvataan suomalaisuusaatteen heräämistä ja suomalaisen kansakunnan rakentamista pikkuisen maalaiskylän näkökulmasta. Kylään rakennetaan kansakoulu kansan sivistämiseksi. Kansakoulu on oikea valitussaatteen symboli, ja  sen avajaisjuhlissa, joita kuvataan oikein seikkaperäisesti teoksessa, pidetään yleviä ja hienoja puheita valistussaatteesta ja siitä, miten merkittäviä valitus ja sivistys ovat koko kansakunnan vapauttamisessa. Tässä ei ollut vielä itsessään mitään kovin hauskaa, mutta avajaisten kuvaamisen jälkeen teoksessa kerrotaan nasevasti ja ytimekkäästi:

Juhlat olivat ja menivät. Kylän mukulat olisivat kyllä mieluummin suoneet, että koulu olisi palanut, mutta niin ei tapahtunut. Opettaja tuli, ja erittäin tyypillinen tulikin. Oli rillit ja pujopartakin.

Minä, ironian suuri ystävänä, en voinut muuta kuin yrittää olla tikahtumatta nauruun. Uskon, että tässä on varsinkin kaikille meille opettajaihmisille jotakin varsin tunnistettavaa. Me kansakuntamme kynttilät koemme (ainakin hetkittäin), että teemme jotakin vallan hienoa ja merkittävää työtä. Jaamme tiedon ja sivistyksen ilosanomaa pienille ihmistaimille. Mutta sitten tulemme toisinaan oikein räminällä ja kovalla vauhdilla ylevien aatteidemme norsunluutornista alas sinne maankamaralle, katsomme suoraan silmiin sitä kirkassilmäistä ihmistainta ja näemme, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa mikään sivistyksen suoma vapaus. Häntä kiinnostaa vain se vapaus, joka siintää koulun seinien ulkopuolella tai tabletin tai kännykän ruudulla. Hänelle olisi ihan sama, vaikka koko koulua ei olisi ja vaikka se palaisi poroksi - tai itse asiassa, se saattaa olla jopa hänen salainen haaveensa.

Toinen juttu, joka tässä lukuhelmessäni nauratti, oli määritelmä tyypillisestä opettajasta. Rillit ja pujoparta! En taida itse aivan sopia tähän tyypillisen opettajan määritelmään.