Opettajan rooli nurinperin: kesälukuvinkkejä opiskelijoilta!

Olen opettanut kevään viimeisessä jaksossa lukion ÄI5-kurssia, joka on länsimaisen kirjallisuushistorian kurssi. Ensimmäisen opettajan kesälomani aikana olen suunnitellut ennen kaikkea lukevani kirjoja, lukevani kirjoja sekä vielä kerran lukevani hieman lisää kirjoja. Siksipä kurssin kirjallisuusteemaan liittyen mieleeni tuli hauska ajatus, että kurssipalautteen yhteydessä kysyn opiskelijoilta kesälukuvinkkejä ja lupaan arpoa annetuista ehdotuksista vähintään yhden kirjan kesälukemisekseni - ja oikein innostuessani kenties enemmänkin.

Mielestäni oli vallan mainio ja avartava ajatus kuulla lukuvinkkejä opiskelijoilta ja kerrankin kääntää äidinkielenopettajan roolini hieman nurinperin - yleensä opettaja määrää, mitä opiskelijat lukevat. Aika usein opiskelijat myös tuskailevat näiden määräysten alaisina. Halusin nähdä, tuskailenko minä opiskelijoiden ehdotusten alaisena vai löydänkö kenties yllättävän kirjarakkauden.

Mielenkiinnolla odotin, mitä ehdotuksia saan ja vieläpä suuremmalla mielenkiinnolla, mikä kirja arpoutuu kesälukemisekseni.

Kysymys oli palautteessa vapaaehtoinen, enkä siksi saanut ehdotuksia läheskään jokaiselta. Seuraavia kirjoja ehdotettiin:

1. Cornelia Funke -  Mustesydän -trilogia

2. Ilkka Remes - joku aikuisille tarkoitettu

3. Cheryl Stayd - Villi vaellus

4. Volter Kilpi - Alastalon salissa (2 ehdotusta!)

5. Agatha Christie - Eikä yksikään pelastunut

6. Forest Gump

7. The Fault in Our Stars

8. Darren Shan - Cirque du Freak (englanniksi parempi)

9. George Orwell - Vuonna 1984

10. Katherine Pancol - Krokotiilin keltaisen silmät

Suurin pelkoni - ja ehkä samalla villi masokistinen haaveeni - oli, että arpaonni suosisi Alastalon salia. Vielä jonakin päivänä haluaisin kulkea rinta rottingilla sellainen paita päällä, jossa lukee "Olen lukenut Alastalon salissa" (sellaisia tosiaan valmistetaan!), mutta luku-urakka voisi olla melkoinen tuskien taival. Epäilenpä, että teosta ehdottaneet opiskelijat ehdottivat sitä silkkaa ilkikurisuuttaan. Olen kertonut kurssilla Alastalon salin kuuluisasta 70-sivuisesta piipunvalintakohtauksesta esimerkkinä tajunnanvirtatekniikasta. Muistaakseni olen myös maininnut, että olen joskus yrittänyt opintojani varten lukea teosta, mutten päässyt kovin pitkälle. Ilmeisesti esimerkkini on jäänyt mieleen. 

Pieneksi helpotuksekseni minun ei tarvitse kuitenkaan tänä kesänä kahlata modernistisen tajunnanvirran syvissä syövereissä, vaan arpa osui Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisiin silmiin. Olin varsin tyytyväinen arpaonneeni, sillä teos on sellainen, josta uskoisin luultavasti enemmän tai vähemmän pitäväni, mutta josta en ole kuitenkaan ennen kuullut ja johon en luultavasti omaehtoisesti tulisi tarttuneeksi. Kuitenkin ehdotuksissa oli mielestäni monia muitakin mielenkiintoisia teoksia, ja olisi hauska arpoa tai ihan valita kesän aikana ehdotuksista myös muita teoksia luettavakseni. Esimerkiksi Forrest Gump ja Villi vaellus ovat teoksia, jotka olisi hauska lukea - puhumattakaan kunnon scifiklassikosta Vuonna 1984. Minulla on kuitenkin tälle kesälle aika määrä muitakin lukusuunnitelmia (joista luultavasti lähiaikoina lisää blogissani!), joten voi olla että tämä lukuhaaste jää tänä kesänä vain Krokotiilin keltaisiin silmiin. Taidan kuitenkin ehkä adoptoida  tämän lukuvinkkihaasteen myös tulevia kirjallisuuskurssejani varten. Mielellään haastan itseni myös tulevaisuudessa silloin tällöin  avartamaan lukumakuani opiskelijoiden oivilla lukuvinkeillä.

Kävin jo eilen lainaamassa Krokotiilin keltaiset silmät kirjastosta ja koin ihan pienen järkytyksen huomatessani, että teoshan on melko järkäle romaaniksi. 699-sivuinen romaani ei ole ihan yhden kesälomaillan luku-urakka, mutta uskon selviäväni haasteesta. Sitä lukiessani voin ajatella suurella lämmöllä opiskelijoitani, kulunutta kirjallisuuskurssiani ja ennen kaikkea koko ensimmäistä äidinkielenopettajan lukuvuottani, joka on nyt takana ja josta selvisin kuin selvisinkin hengissä.

Nyt on kuitenkin kesäloman ja lukemisen aika - ihanaa lukukesää koko kirjakansalle!

Rohkeasti traumojen kimppuun: Shakespearen Hamlet

Ollako vai eikö olla? Siinä pulma.

Tykätäkö Shakespearesta vai eikö tykätä? Siinäpä vasta suurempi pulma.

Hamlet on ensimmäinen Shakespearen näytelmä, jonka olen lukenut. Luin sen ensimmäisen kerran kirjallisuustieteen perusopintojen kirjatenttiä varten. Se oli traumaattinen lukukokemus. Kun yrittää kiireen vilkkaa lukea yhteen ja samaan tenttiin melkein kymmenen kaunokirjallista opusta, arvostaa selkeää ja yksinkertaista kieltä, jota on helppo lukea ja joka soljuu kuin itsestään eteenpäin. Shakespeare ei soljunut, ja kiireisellä kirjallisuustieteen opiskelijalla meni aika ohi kaikki olennainen. (En edes huomannut, missä kohtaa oli se kuuluisa ollako vai eikö olla -monologi!)  Juuri ennen tenttiä kerratessani juonta Wikipediasta olin yllättynyt siitä, että ruumiita tulikin näytelmän loppukohtauksessa huomattavasti enemmän kuin olin lukiessani huomannut. Se kertonee jotakin keskittymisen tasosta. Tulin tulokseen, että Shakespeare ei totisesti ole minua varten, ja siinä vakaumuksessa olen ollut miltei tähän päivään asti.

Mutta jos on äidinkielen opettaja, ei voi paeta Shakespearea ikuisesti. Tuo renessanssin kirjallisuuden hohdokkain nero tulee aivan auttamattomasti jossakin kohtaa vastaan jonkin suuren tragedian muodossa. Tänä keväänä olen töitäni varten jo aiemmin lukenut Romeon ja Julian, joka loppujen lopuksi oli ihan mukiinmenevää luettavaa. Viimeisellä opetusviikolla oli käsittelyssä Hamlet. Koska koko luokka luki sen, oli minunkin pakko. Näytelmän lukeminen, keskustelukysymysten ja kirjakuulustelun laatiminen jäivät viimeiseen iltaan ja tiesin, että tulossa on pitkä ja tuskallinen yö. Siksi päätin helpottaa urakkaa panostamalla optimaalisiin olosuhteisiin. Keitin suuren kannullisen kuumaa teetä, kaivoin esiin lempiteemukini ja sytytin kynttilät palamaan. Vietin melko romanttisen öisen lukuhetken parvekkeellani kuunnellen yön hiljaisuutta ja Shakespearen ikuisia silosäkeitä.

Ja uskokaa tai älkää: liekö yön ja kynttilöiden taikaa tai Shakespearen riimien hurmaa, mutta taisin ihan vähän ehkä rakastua Hamletiin. Näytelmässä oli oma viehätyksensä - tai ainakin lukuhetkessäni oli oma tenhonsa. (Vaikka sen lisäksi myös oma kärsimyksensä.)

Hamlet lienee Shakespearen tunnetuin näytelmä, jonka juonikuvio myös on monelle tuttu. Kertauksena kuitenkin, että näytelmä kertoo Tanskan prinssi Hamletista, joka on juuri palannut ulkomailta opintojensa parista takaisin kotimaahansa Tanskaan. Isä on hänen poissaolleessaan kuollut ja äiti mennyt naimisiin isän veljen kanssa, joka on noussut kuninkaaksi isän menehdyttyä. Isän haamu ilmestyy Hamletille ja paljastaa, että hänen veljensä murhasi hänet päästäkseen valtaan. Haamu vetoaa Hamletiin ja pyytää tätä kostamaan puolestaan. Rakkaudesta isäänsä Hamlet tarttuu tehtävään.

Hamlet onkin traaginen tragedia, jossa on kyse kostosta, petoksesta ja vallasta mutta myös rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ruumiita tulee ja veri lentää. Pahuus tuhoaa itsensä.

Psykologisesti näytelmä on kiinnostava. Shakespeare on tunnettu siitä, että hän toi kirjallisuuteen ensimmäistä kertaa monikerroksellisia henkilöhahmoja, joissa on psykologista syvyyttä. Hamlet on tästä oiva esimerkki. Millainen Hamlet oikeastaan on, on kysymys, johon on vaikea vastata. Toteuttaakseen kostojuonensa hän tekeytyy hulluksi ja alkaa puhua omituisia. Lopulta kuitenkin hänen järkensä alkaa ilmeisesti oikeasti hieman rakoilla ja kysymykseksi jää, onko Hamlet oikeasti niin hullu, miltä vaikuttaa. Kuuluisaan ollako vai eikö olla -kysymykseen tiivistyy hyvin ne eksistentiaaliset kysymykset, joiden parissa Hamlet kamppailee. Siihen tiivistyy myös hänen rakoileva mielenterveytensä ja tragedian päähenkilölle tyypillinen kuolemanvietti ja -kaipuu.

Kun viimeinen vastaus kysymykseen on tullut ja Hamletia ei enää ole, jää onneksi hänen ystävänsä Horatio kertomaan Hamletin tarinaa jälkipolville.


Hamlet: Sua taivas armahtakoon. Minä sinua seuraan.

Horatio, minun on kuoltava.

Kuningatar, hyvästi, onneton!

- Te, jotka näytelmää katselette

puna poskiltanne paeten,

te mykät seuraajat ja kuuntelijat,

jos aikaa olisi - vaan kuolema on julma

ja täsmällinen lautturi - niin kertoisin,

mutta olkoon. Horatio, sinä elät,

kerro maailmalle mitä tiedät.

Horatio: Ei älkää luulko, prinssi!

Vaikka olen Tanskan alamainen,

hengeltäni olen Rooman mies.

On tässä vielä tilkka -

Hamlet: Se kuuluu minulle! Jos olet mies,

ja minulla sydämessäsi on paikka,

siirrä autuuttasi vielä jonkin aikaa

ja jäät tähän murheen maailmaan

minun tarinaani kertomaan.

Ah, mitä ihanaa metafiktiivisyyttä!

William Shakespeare

Hamlet

Suom. Eeva-Liisa Manner

WSOY

146 s.

Lukuhelmihaaste - Täällä Pohjantähden alla: valistusaate roviolle!

Tänään istuin pahaa aavistamatta parvekkeellani nauttimassa auringonpaisteesta, teestä, mansikoista ja suuresta suomalaisesta klassikkokirjallisuudesta. Luin Täällä Pohjantähden alla -teosta, ja olin yhtäkkiä tukehtua teeheni ja mansikoihini saatuani hirmuisen naurunpuuskan. Ajattelin, että tämä oli niin hyvä juttu, että olisi hauska kirjoittaa siitä pienen pieni helatorstaipostaus blogiini ja jakaa tämä pieni, yksittäinen lukuhetkihelmeni.

Pohdittuani asiaa vähän enemmän, mieleeni nousi kokonainen haasteidea. Usein kirjabloggaajien kirja-arvioissa yksityiskohdat hukkuvat kokonaisuuden alle - mikä onkin yksi kirjoittamisen peruslaeista. Kun käsiteltävänä on laaja romaaniteos, ei välttämättä teoksen pienille yksityiskohdille ja niiden käsittelylle jää tilaa. Kirja-arvioissa keskitytään suurten linjojen ja kokonaisuuden käsittelyyn. Kuitenkin monesti juuri pienet yksityiskohdat teoksissa voivat olla niitä helmimpiä hetkiä lukukokemuksessa, jotka jäävät elämään mieleen.  Joskus voi olla kyse ihan vain yksittäisestä sanavalinnasta. Tai sitten yhdestä tai muutamasta lauseesta tai pienestä kohtauksesta. Jostakin sellaisesta helmenkokoisesta ja helmenarvoisesta pienestä jutusta, joka nousee teosta lukiessa muun teoksen yläpuolelle ja pysäyttää lukijan sen äärelle. Helmen siitä voi tehdä niin hauskuus, koskettavuus, kauneus kuin jokin muukin suuri tunnereaktio. Tai vain se, että sanat ovat niin osuvat, että ne menevät lukijan luihin ja ytimiin

Siispä tällä bloggauksella julistan lukuhelmihaasteen alkaneeksi!
'

Haasteen idea ja säännöt:

1. Kirjoita bloggaus jostakin omasta lukuhelmestäsi.

2. Liitä bloggaukseen kirjallisuussitaatti lukuhelmestäsi.

3. Avaa bloggauksessa kokemustasi, mikä kyseisessä kohdassa teki siitä itsellesi lukuhelmen.

4. Linkitä lukuhelmibloggauksesi tähän bloggaukseen viimeistään 31.8.2016. (Huom. alkuperäistä haasteaikaa pidennetty!) Kaikkien osallistujien kesken arvotaan palkinto. (Ainakin jokin kirjarakkaan sydäntä hivelevä lahjakortti ja ehkä jotakin muuta!)

5.  Jos innostut haasteesta enemmänkin, saat toki blogata useampiakin lukuhelmiä! Se ei kuitenkaan lisää arpojen määrää ja voittomahdollisuuksia arvonnassa.

6. Haasteen ideaa saa ilomielin jatkaa myös arvonta-ajan päätyttyä ihan niin omaksi kuin lukijoidensakin iloksi! Olisi hauska nähdä lukuhelmien hohtavan kirjablogeissa myös jatkossa!

Se helmi, josta haaste lähti

Omani helmeni koin suuren suomalaisen klassikon äärellä. En olisi uskonut, että Väinö Linnan  Täällä Pohjantähden alla voi olla niin nauruhermoja kutkuttava teos, mutta ennakkoluuloni ylevän kuivasta ja puuduttavasta suurklassikosta oli väärä.

Teoksessa kuvataan suomalaisuusaatteen heräämistä ja suomalaisen kansakunnan rakentamista pikkuisen maalaiskylän näkökulmasta. Kylään rakennetaan kansakoulu kansan sivistämiseksi. Kansakoulu on oikea valitussaatteen symboli, ja  sen avajaisjuhlissa, joita kuvataan oikein seikkaperäisesti teoksessa, pidetään yleviä ja hienoja puheita valistussaatteesta ja siitä, miten merkittäviä valitus ja sivistys ovat koko kansakunnan vapauttamisessa. Tässä ei ollut vielä itsessään mitään kovin hauskaa, mutta avajaisten kuvaamisen jälkeen teoksessa kerrotaan nasevasti ja ytimekkäästi:

Juhlat olivat ja menivät. Kylän mukulat olisivat kyllä mieluummin suoneet, että koulu olisi palanut, mutta niin ei tapahtunut. Opettaja tuli, ja erittäin tyypillinen tulikin. Oli rillit ja pujopartakin.

Minä, ironian suuri ystävänä, en voinut muuta kuin yrittää olla tikahtumatta nauruun. Uskon, että tässä on varsinkin kaikille meille opettajaihmisille jotakin varsin tunnistettavaa. Me kansakuntamme kynttilät koemme (ainakin hetkittäin), että teemme jotakin vallan hienoa ja merkittävää työtä. Jaamme tiedon ja sivistyksen ilosanomaa pienille ihmistaimille. Mutta sitten tulemme toisinaan oikein räminällä ja kovalla vauhdilla ylevien aatteidemme norsunluutornista alas sinne maankamaralle, katsomme suoraan silmiin sitä kirkassilmäistä ihmistainta ja näemme, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa mikään sivistyksen suoma vapaus. Häntä kiinnostaa vain se vapaus, joka siintää koulun seinien ulkopuolella tai tabletin tai kännykän ruudulla. Hänelle olisi ihan sama, vaikka koko koulua ei olisi ja vaikka se palaisi poroksi - tai itse asiassa, se saattaa olla jopa hänen salainen haaveensa.

Toinen juttu, joka tässä lukuhelmessäni nauratti, oli määritelmä tyypillisestä opettajasta. Rillit ja pujoparta! En taida itse aivan sopia tähän tyypillisen opettajan määritelmään.

Kevätlaulua, kuulumisia ja ensimmäisen vuosikolmanneksen koontia

"Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa."

Tove Janssonin Kevätlaulu-tarinan sanat tulivat mieleeni, kun olin iltalenkillä kevääntuoksuisessa ja kuulaan ilta-auringon kirkastamassa ulkoilmassa kuuntelemassa lintujen viserrystä ja ihmettelemässä ja ihailemassa luonnossa orastavia kevään merkkejä. On kummallista, miten auringolla voi olla niin suuri vaikutus niin luontoon kuin ihmiseenkin. Ei liene pelkkää sattumaa, että kevät symboloi runoudessa ja laajemminkin kirjallisuudessa elämää ja uutta alkua - myös ihmisen mielessä. Joka kevät auringon säteet herättävät minut henkisestä horroksesta, johon pitkä ja uuvuttava talvi minut vaivuttaa. Kevät ja aurinko saavat sydämeni sykkimään kiivaammin, nauruni helkkymään kauniimmin ja koko olemukseni säteilemään kirkkaammin.

On aika kukkien ja kukkamekkojen!

Talvi ja koko lukuvuosi on ollut rankka ja uuvuttava - ensimmäinen kerta, kun olen ollut koko lukuvuoden kokopäivätöissä. Nyt kuitenkin kesäloma ja sen suoma vapaus siintävät niin kirkkaina silmissäni, että uupumuksesta ei ole tietoakaan ja nautin jälleen täysin siemauksin siitä, että saan olla opettaja ja opettaa jotakin niin ihanaa kuin kirjallisuutta. (Niin tässä kuin viime jaksossakin kaikki äidinkielenkurssini ovat olleet kirjallisuuskursseja.) Kun kesäloma on ovella ja tunnelini päässä näkyy valoa, voin jälleen keskittyä nauttimaan hetkestä ja siitä, mitä teen juuri nyt. Viime aikoina olen pysähtynyt päästelemään mielen sisäisiä riemunkiljahduksia, kun esimerkiksi olen saanut etsiä sopivaa runoa kokeeseen analysoitavaksi ja pysähtynyt miettimään sen merkitystä. Olen pysähtynyt haukkomaan henkeäni Södergranin upeiden runokuvien äärelle ja miettimään sitä onnea, että minulle jopa maksetaan palkkaa sellaisesta hengenhaukkomisesta. Olen nauttinut jopa myös siitä, kun olen saanut tarkistaa kello 2 yöllä novellianalyysejä, jotka täytyy palauttaa seuraavana päivänä.

Uuvuttavan talveni keskellä kirjallisuus ja lukeminen ovat olleet henkireikäni ja valonpilkahdukseni. Myös tämän alkuvuoden lukeminen on kulkenut koko ajan mukana, vaikkakin lukutahti on ollut verkkaista. Joskus aiemmin elämän kiireiden keskellä bloggaaminen ja kirjablogini hengissä pitäminen ovat ajoittain tuntuneet taakalta, mutta itse asiassa tänä vuonna myös blogin kirjoittaminen on ollut enimmäkseen ilo ja olen kokenut sen kautta itseilmaisun riemua.

Hemmotteluhetket kirjallisuuden äärellä ovat pitäneet minut hengissä talven yli.

Listaan alle tänä vuonna tähän mennessä eli vuoden 2016 ensimmäisen vuosikolmanneksen aikana bloggaamani ja lukemani teokset (osa niistä luettu jo viime vuonna).

1. Louisa May Alcott: Kahdeksan serkusta (viimevuotinen)

2. Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu (viimevuotinen)

3. Zacharias Topelius: Tilinteon päivä ja muita kertomuksia (viimevuotinen)

4. Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina (sisältää 5 näytelmää)

5. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

6. Louisa May Alcott: Kun ruusu puhkeaa

7. Herbjørg Wassmo: Dinan kirja

8. William Shakespeare: Romeo ja Julia

9. Molière: Saituri

10. L. M. Montgomery: Selected Journals I

11. Thomas Hardy: Sininen silmäpari

Olen siis tänä vuonna lukenut kahdeksan teosta. Paitsi jos laskee kaikki Niskavuori-näytelmät omiksi teoksikseen, on luettuja kertynyt 13. Alkuvuoden lukulistassani on itse asiassa yllättävää, miten vahvasti näytelmäkirjallisuus on edustettuna. Näytelmiä luen nimittäin yleensä hyvin harvoin. Saiturin sekä Romeon ja Julian lukemisesta saan tosin kiittää työtäni: molemmat ovat olleet yhteisiä luettavia teoksia äidinkielen kursseillani. Työlukupinossa odottaa tällä hetkellä lisäksi Hamlet. Näytelmiä en ole kuitenkaan nauttinut tänä vuonna ainoastaan kirjallisessa muodossa, vaan itse asiassa hassua kyllä, tajusin juuri tätä kirjoittaessani, että olen ollut tänä vuonna myös katsomassa harvinaisen montaa näytelmää, omalla mittapuullani mitattuna. Koko elämäni aikana näkemäni näytelmät pystyy laskemaan miltei kahden käden sormin (häpeä myöntää!), mutta tänä kevätlukukautena olen ollut katsomassa peräti kolmea. Niin Salon teatterin Maaninkavaara, Turun kaupunginteatterin Robin Hoodin sydän kuin myöskin Salon lukion musiikkiteatterilinjan esittämä Juhannusyön uni ovat olleet mahtavia ja kokemisen arvoisia teatterielämyksiä.

Vapputunnelmia Turusta

Tämän vuoden lukukokemuksista mainitsemisen arvoisia helmiä ovat ainakin Zafonin Tuulen varjo ja Montgomeryn päiväkirjateos. Tuulen varjo on yksinkertaisesti yksi lumoavimmista ja mukaansatempaavista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Montgomeryn päiväkirja on puolestaan kiinnostava ja koskettava kurkistus rakastamani Anna-hahmon luoneen kirjailijan elämään. Löysin kirjailijasta samanlaisen sukulaissielun kuin olen löytänyt myös Vihervaaran Annasta. Myös viimeisin lukemani teos, Thomas Hardyn Sininen silmäpari, ansaitsee kunniamaininnan lukukokemuksen upeudesta. Teoksessa ja sen tunnelmassa on kunnon vanhan romaanin tenhoa ja lumoa.

Nyt tätä kirjoittaessani  on ilta viilennyt, parvekkeeni pimentynyt ja mansikkani huvenneet kulhosta. Huomenna on kuitenkin aamu uusi, ja Nuuskamuikkusen kevätlaulun valtaamana tahdon kehottaa myös teitä lukijoitani nauttimaan auringosta, humaltumaan keväästä ja maailman kauneudesta sekä tuntemaan kevätlaulun rinnassanne. Voit myös aamulla katsoessasi ikkunasta ulos ottaa mallia siitä, kuinka Anna ystävämme, rakas kaimani Vihervaaran Anna, osaa iloita elämästä ja maailman kauneudesta - vaikka jokin synkkä ja ikävä asia painaisikin mieltä.

Hetkeen Anna ei muistanut, missä oli. Ensiksi häntä värisytti voimakas ilon tunne; sitten hän muisti ja ilo kuoli pois. Tämä oli Vihervaara, eikä häntä huolittu tänne, koska hän ei ollut poika!

Mutta nyt oli aamu, ja - totta tosiaan! - tuossa oli kukkiva kirsikkapuu hänen ikkunansa ulkopuolella. Yhdellä harppauksella hän ponnahti vuoteesta lattian toiselle puolen. Hän aukaisi ikkunan - se kääntyi naristen ja vastahakoisesti saranoillaan, aivan kuin sitä ei olisi pitkään aikaan liikutettu, niin kuin ei ollutkaan.

Anna polvistui ja katseli silmät ihastuksesta säteillen kesäkuun aamun kirkkauteen. Voi, miten ihmeen kaunista! Miten ihana tämä paikka oli! Entä jos hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän päätti kuvitella, että saisi jäädä.

(– –)

Anna nousi ja hengähti syvään.

– Oi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään ikkunasta näkyvää hymyilevää maailmaa.

(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet)

Englantilaista traagista realismia: Thomas Hardyn Sininen silmäpari

Kirjaston hyllyltä puoleeni suorastaan huutanut Thomas Hardyn Sininen silmäpari -romaani oli raikas tuulahdus kirjakeväässäni. Kuin leppeän lämmin ja virkistävä kevättuuli pitkän talven jälkeen.

Joskus sitä kaipaa jonkin vanhan kunnon hidastempoisen romaanin terapeuttista vaikutusta. Tarinaa, joka kietoo pauloihinsa, imaisee syvyyksiinsä ja kuljettaa jonnekin kaukaiseen maailman, jonka ongelmat eivät ole omiani. Kertojaa, joka on analyyttinen ja syvällinen, kertojaa, joka ei ole niin pinnallinen ja ulkokohtainen kuin moni nykykirjallisuuden kertoja. Juuri tällainen nälkä ja kaipuu oli kasvanut minuun, ja Sininen silmäpari oli kuin luotu tämän sisälläni ammottavan tyhjiön täyttämiseen.

Tästä kaikesta voisi ehkä luulla, että Sininen silmäpari olisi jokin vallan ihana kirja. Sitä se ei kuitenkaan sanan varsinaisessa mielessä ole. Se on toki rakkaustarina ja siinä on romantiikkaa ja Amorin nuolien taikaa, mutta se ei kuitenkaan ole mikään prinsessa saa prinssinsä -tyylinen onnellinen satu, vaan itse asiassa varsin traaginen ja totinen tarina, kuten Thomas Hardyn tuttuun tyyliin sopii.

Nyt ehkä kuulostan siltä kuin olisin jokin suurikin Hardy-tuntija, mutta teos on itse asiassa ensimmäinen Hardyni. (Vihdoinkin sain korjattua kauan itseäni vaivanneen epäkohdan ja aukon kirjallisessa sivistyksessäni - melkein niin kauan muistan, olen haaveillut ja suunnitellut lukevani Hardya!) Hardyn useat teokset ovat kuitenkin minulle tuttuja valkokankaalta. Ainakin Tessin tarina sekä Pormestarin tarina ovat tulleet tutuiksi elävinä kuvina. Lisäksi viime syksynä himoitsin kovasti meneväni katsomaan  elokuvateattereissa pyörinyttä Hardyn romaaniin perustuvaa Kaukana maailman menosta -nimistä elokuvaa, mutta en ikinä ehtinyt, ennen kuin elokuva oli jo mennyt.  Alla olevalla videolla voit nähdä elokuvan sydäntä riipivän trailerin ja kuulla sen ihastuttavan musiikin. Voit laittaa klipin pyörimään siksi aikaa, kun luet tekstiäni eteenpäin, sillä trailerin musiikki sopii täydellisesti myös Sinisen silmäparin tunnelmaan,

Elfride Swanecourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähellä pintaa. Niiden varsinaisten, hitaasti vierivien ajan hetkien muunteleman laadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat itse näkemässä hänen elämänsä vaiheita.

Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joiden erikoisuus piili pikemminkin itse yhtymässä kuin yksityisissä osissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan oli mahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämä viehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimasta ei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänen käytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaan itse lausumien tenhoavasta tuoreudesta. ( - -)

Erään seikan hänessä kuitenkin havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyi hänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.

Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus - siniset niinkuin se sini, jonka näemme välkkyvän etäisten kumpujen ja metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.

Sininen silmäpari sijoittuu 1800-luvun Englantiin, Wessexin nummille ja kukkuloille, jylhien rantakallioiden ja suolaisten tyrskyjen äärelle. Sinne sijoittuu myös muu Hardyn tuotanto. Maiseman jylhyys, karuus ja koruttomuus on samalla koko romaanin tunnelma ja päähenkilön kohtalo. Romaanin maisemissa ja tunnelmissa on tenhoa.

Päähenkilönä on Elfride-niminen nuori, juuri naimaiän saavuttanut neitokainen, jonka sydän on vasta nupuillaan ja altis ottamaan vastaan sen jännittävän ja värisyttävän, mitä rakkaudella ja elämällä on sille tarjota. Maalaispappilassa ainokaisena lapsena ja leski-isänsä hellässä huomassa varttunut tyttö on kokematon niin rakkaudessa kuin monessa muussakin asiassa. Niinpä on suoraan kuin kohtalon sanelemaa, että tytön sydän alkaa sykkiä hieman levottomammin, kun pappilaan saapuu suuresta Lontoosta eräs mukava ja herttainen nuori herra, jolla on tehtävänään jokin kirkon torniin liittyvä arkkitehtuurinen projekti. Nuorukainen yöpyy pappilassa, ja yllättäen hän viipyy pappilassa paljon pidempään kuin mitä oli tarkoitus.

Mutta kun elämä vie erilleen ja sulhanen matkustaa merien taa, eikä jäljelle jää kuin kahden rakastavan sydämen välillä lausuttu lupaus avioliitosta, kestääkö nuoren, vaikutuksille alttiin tytön sydän koetusta? Kestääkö lupaus, onnistuuko kauniin ja viehättävän nuoren neidon sydän torjumaan ne Amorin nuolet, joita satelee muilta tahoilta?

Tässä tarinassa ei ole sankareita, eikä onnellista loppua kenenkään kohdalla, vaan ainoastaan karu muistutus siitä, kuinka traagista elämä voi olla ja kuinka kauaskantoiset seuraukset muutamilla pienillä erheillä voi olla. Se on myös karu muistutus siitä, mihin täydellisyydentavoittelu puolison valinnassa voi johtaa.

Vaikka teoksen lopputunnelmat ovat vakavat ja kuljettavat lukijan syviin mietteisiin, ei teos ole yksinomaan raskasta luettavaa. Teoksessa on myös kepeyttä, älykkyyttä, jopa huumoria sekä tietysti myös ruusunpunaista romantiikkaa. Teoksessa on myös psykologista syvyyttä, ja sen päähenkilö on varsin mielenkiintoinen hahmo. Elfride on mielenkiintoinen, miltei eriskummallinen yhdistelmä tunteidensa perässä liihottelevaa hempukkaa, pinnallista koruja ja helyjä rakastavaa harakkaa, harvinaisen terävä-älyistä naista ja herkän syvällistä ihmisolentoa. Kaikkeen tähän sekoittuu vielä mahtava ristiriita miehen tahtoon alistuvasta patriarkaalisten naisihanteiden ruumiillistumasta sekä määrätietoisesta olennosta, joka omalla, vähäeleisen naisellisella tavalla raivaa kuitenkin polkunsa sinne, minne tahtoo kulkea.

Teoksen kieli ja tyyli viehättävät minua. Kertojaääni on analyyttinen ja syvällinen, kieli kuvallisuuden rikastuttamaa. Kielikuvat tuntuvat raikkailta ja elävöittävät hienosti tekstiä. J. Hollon käännöksen kiemurat saivat minut toisinaan hihkumaan innosta, sillä se sisältää useita, varsin hassuja, kenties täysin vanhentuneita sanavalintoja, joihin en ole ennen törmännyt. Valitettavasti en tullut kirjoittaneeksi tai merkinneeksi muistiin näistä Hollon helmistä mitään, joten en voi ilahduttaa lukijoitani havainnollistavilla esimerkeillä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin, tykkäsin ja tykkäsin, ja toivon, että minulla olisi ilo jatkaa joskus kirjallisia vaelluksiani Wessexin karun viehättävissä nummimaisemmissa Thomas Hardyn romaanihenkilöiden seurassa.

Thomas Hardy

Sininen silmäpari¨

(A Pair of Blue Eyes, 1873)

Suom. J. Hollo

WSOY

464 s.

Kirjailija Annojen ja Emilioiden takana: Selected Journals of L. M. Montgomery, volume I

Kanadalaisen Lucy Maud eli L. M. Montgomeryn (1874-1942) Anna-kirjat, nuo ikimuistoiset tyttökirjaklassikot, ovat kirjoista lähinnä sydäntäni. Annan nuoruusvuodet on sieluni, omakuvani, turvani, lohtuni ja suurin kirjallinen aurinkoni koko suuressa maailmassa. Myös moni muu Montgomeryn teos on lähellä sydäntäni, ja olen lukenut lähes koko hänen romaanituotantonsa sekä osan hänen lyhyemmistä tarinoistaan.

Alkukielinen Nuoruusvuodet eli Anne of Green Gables on kulkenut vahvasti matkassani mukana, ja tunnen teoksen paremmin kuin omat taskuni tai Annan sisälläni, sillä olen tutkinut sitä kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmassani (ja muutamassa muussakin pienimuotoisemmassa tutkimusprojektissa opintoihini liittyen). Montgomeryn elämä on tullut kaiken tutkimisen ohella monella tapaa tutuksi, ja hänen päiväkirjoihinsa viitataan usein tutkimuskirjallisuudessa. Koska kirjailijatar minulle tärkeiden teosten takana kiehtoo, päätin vihdoin tilata hänen ensimmäisen päiväkirjaniteensä itselleni joululahjaksi Adlibriksestä.

Montgomery kirjoitti melko pienestä pitäen päiväkirjaa aina kuolemaansa saakka. Aivan ensimmäisen kirjansa hän tuhosi nuorena polttamalla, mutta muita säilyneitä päiväkirjojaan hän alkoi itse myöhemmin elämässään muokata julkaisukuntoon. Hallintaoikeuden päiväkirjoihin hän luovutti pojalleen, joka vasta 80-luvulla lahjoitti päiväkirjat Guelphin yliopistolle, minkä myötä päiväkirjat pääsivät lukijoiden ulottuville. Päiväkirjoista on toimitettu ja julkaistu yhteensä kymmenen teosta, jotka sisältävät valikoituja otteita Montgomeryn päiväkirjoista.

Tämä ensimmäinen eli Volume I: I889 - 1910  sisältää varsin suuren elämän kirjon, sillä se kattaa kirjailijattaren elämän nuoresta 14-vuotiaasta tyttösestä 35-vuotiaaksi menestyväksi, maailmankuuluksi kirjailijaksi. Syy siihen, miksi niin suuri osa kirjailijan elämää on mahtunut yksiin kansiin, on se, että nuoren Lucyn päiväkirjamerkinnät ovat usein varsin ulkokohtaisia ja lyhyitä, toisinaan vain muutamia rivejä. Päiväkirjan loppua kohden merkinnät pitenevät ja niiden analyyttisyys ja itsereflektiivisyys kasvaa. Siinä missä teinityttö Lucy kertoo, kenen kanssa käveli kouluun ja kuka poika saattoi hänet illalla kotiin, pohtii aikuistunut kirjailija filosofisia kysymyksiä, purkaa elämäntuskaa ja pohtii syvällisesti elämäänsä ja itseään, omaa menneisyyttään, nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan.

Päiväkirjan sivuille mahtuu monenlaista. Siellä on nuoren tytön elämäriemuista hehkutusta, kouluseikkailuja ja kevytmielisiä ihastuksia. Yleisesti ottaen nuoren Lucyn elämää värittää onni, valo, ilo ja ystävyys. Kuitenkin aikuistumisen myötä hänen elämässään synkät sävyt lisääntyvät. Jokin hahmoton ja muodoton varjo riippuu hänen elämänsä yllä. Nykytermein sanottuna hän kärsisi varmaan vakavasta masennuksesta tai maanisdepressiivisyydestä. Päiväkirja on toisinaan aika lohdutonta luettavaa. Mutta synkkienkin vuosien välissä paistaa aurinko. Luonto on hänen lohtunsa ja turvansa kaiken keskellä. Ja kirjoittaminen. Kirjailijan luontorakkaudesta voi nähdä vahvoja heijastumia kaikissa Montgomeryn teoksissa, sillä luonto ja sen tarjoama ilo, lohtu ja kauneus ovat läsnä voimakkaasti niissä kaikissa, eikä vähiten rakastamissani Anna-kirjoissa. Anna-kirjoista tuttu Lover´s Lane eli Rakastavaisten polku on Montgomeryn henkireikä ja pakopaikka. Kuitenkin kaikista myöhemmän elämän suruista huolimatta lukijalle jää olo, että Montgomeryn elämä on suunnattoman rikasta. Montgomery vaikuttaa ihmiseltä, joka kokee kaiken syvästi, ja se tekee hänen elämänsä rikkaaksi. Hän myös itse kiittää vastoinkäymisiään, eikä vaihtaisi niitä pois, sillä ne ovat tehneet hänestä sen, joka hän on.

Näen Montgomeryssä niin paljon itseäni. Hänen päiväkirjansa oli samalla myös matka omaan sisimpääni. Lukiessani ymmärsin myös paremmin itseäni, ei vain kirjailijaa rakastamieni teosten takana. Jos jatketaan Montgomeryn diagnosoimista 2000-luvun psykologisin diagnoosein, sanoisin hänen olevan erityisherkkä eli HSP, jollainen myös itse olen. Samanlaisen päätelmän on tehnyt myös Yöpöydän kirjat -blogin Niina Emilioita ja Annoja lukiessaan. Lukiessani toivoin, että olisin voinut kurottaa auttavan käteni Montgomerylle aikojen halki täältä 2000-luvun tietämyksestä ja sanoa hänelle: "Älä sure, olen samanlainen. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Ja tiedän, että voit oppia elämään sen kanssa. Ja tiedän, että herkkyys on parhaimmillaan suuri rikkaus." Ja ennen kaikkea olisin tahtonut sanoa Montgomerylle: "Tahtoisin olla ystäväsi." Vaikkei hän kuullut sanojani vuosisadan taa, koin silti, että sain päiväkirjaa lukiessani todellisen ystävän.

Päiväkirja sisältää myös useita valokuvia Montgomeryn elämästä: tärkeitä rakennuksia, ihmisiä ja maisemia.

 Olen joskus kuullut (en muista mistä), että Runotyttö Emiliassa olisi enemmän Montgomeryn aidointa sisintä, kun taas Anna-hahmo olisi teennäisempi ja Montgomeryn omaan elämään nähden fiktiivisempi (tai ainakin jotakin sinnepäin). Päiväkirjan perusteella näen väitteen kuitenkin vääräksi. Mielestäni elämäniloiseen Annaan on Montgomery aidosti tallentanut lapsuuden ja nuoruuden minänsä. Kun luen Montgomeryn päiväkirjamerkintöjä teinivuosilta, joudun ihmeellisen illuusion valtaan. Kuin lukisin joitakin kirjoittamattomia osia Anna-kirjoista! Kirjoitustyyli ja tapa kokea ja nähdä asioita ovat kuin Annan. Tyyli on vain aavistuksen proosallisempi ja arkipäiväisempi, mikä onkin ymmärrettävää - ovathan Anna-kirjat muotoonsa hiottua kaunokirjallisuutta, kun taas päiväkirja vain päiväkirjaa. Puhumattakaan siitä, että teini-ikäisellä Lucyllä ei ollut omanaan vielä sitä kirjallista lahjakkuutta, joka oli Anna-kirjat kirjoittaneella varttuneella kirjailijalla.

Sen sijaan Runotytön hahmoon on ikuistettu Montgomeryn aikuisuuden varjot. Aikuinen Emilia kärsii samanlaisesta hahmottomasta tuskasta ja yksinäisyyden tunteesta kuin aikuinen Montgomery. Emilia kamppailee kirjoittamisen kanssa, kuten kamppaili Montgomerykin synkkien vuosiensa keskellä. Sen sijaan Anna opettaa, kuten opetti Montgomerykin. Montgomery on kuitenkin kirjoittanut Annansa tuskien ja murheiden keskellä. Näen, että elämäniloinen Anna oli hänen lohtunsa murheissa ja elämän varjoissa. Anna oli paluu ja kosketus siihen kirjailijan kadotettuun lapsuuden minään, jonka perään Montgomery avoimesti päiväkirjamerkinnöissään muutenkin haikailee. Mutta siinä kadotetussa minässä oli vähintäänkin yhtä paljon kirjailijan aitoa sielua kuin aikuisuuden minää enemmän edustavassa Emiliassa.

Annat hyvin lukeneelle ja Montgomeryn muunkin tuotannon melko hyvin tuntevalle oli mielenkiintoista nähdä useita vastaavuuksia kirjailijan elämän ja teosten välillä. Annat muuttuivat todellisuudeksi ja niiden maailma miltei käsinkosketeltavaksi. Montgomeryn päiväkirja oli antoisa ja rikas lukukokemus, ja odotan innolla, että pääsen joskus jatkamaan matkaani muiden osien parissa.

Lopetan muutamilla helmenarvoisilla katkelmilla Montgomeryn päiväkirjasta.

Sunday, July 26, 1896

I have an ideal Sunday in my mind. (- -)

But I would like to go away on Sunday morning to the heart of some great solemn wood and sit down among the ferns with only the companionship of the trees and the wood-winds echoing trough the dim, moss-hung aisles like the strains of some vast cathedral anthem. And I would stay there for hours alone with nature and my own soul.

I think that would really do me great good. But how dreadfully unorthodox and odd it would be. The local spinsters would die of horror.

Saturday, June 20, 1908

To-day has been, as Anne herself would say "an epoch in my life". My book came to-day, fresh from publishers. I candidly confess that it was for me a proud, wonderful, thrilling moment! There in my hand lay the material realization of all the dreams and hopes and abitions and struggles of my whole conscious existence - my first book! Not a great book at all - but mine, mine, mine, - something to which I had given birth, something which , but for me, would never have existed. As far as appereance goes the book is all I could desire - lovely cover design, well bound, well printed. Anne will not fail for lack of suitable garbing at all events.

Thursday, Oct. 15, 1908

One of the reviews says "the book radiates happiness and optimism". When I think of the conditions of worry and gloom and care under which it was written I wonder at this. Thank God, I can keep the shadows of my life out of my work. I would not wish to darken any other life - I want instead be a Messenger of optimism and sunshine.

Selected Journals of L. M. Montgomery

Volume I: 1889 - 1910

Toim. Mary Rubio & Elizabeth Waterson (1985)
424 s.

Kiherryttävä komedia kaukaa historian pölyistä: Molièren Saituri

Molièren Saituri on kiherryttävä komedia, joka tuntuu tuoreelta ja ajankohtaiselta vielä vuonna 2000-luvulla, vaikka se onkin kirjoitettu vuosisatoja sitten, jo vuonna 1668. Harvoja kirjallisia teoksia lukiessani olen saanut nauraa niin kuin Saiturin parissa. Tosin opiskelijani, jotka myös joutuivat lukemaan näytelmän lukion ÄI3-kurssia (Kirjallisuuden keinoja ja tulkintaa) -kurssia varten, eivät olleet aivan täysin samaa mieltä.

Molièren on tunnettu ihmisten heikkouksien kuvaajana sekä tyypitellystä ihmiskuvauksesta. Nämä molemmat piirteet pätevät myös Saituriin. Saiturin päähenkilö, mutta samalla myös antagonisti, on vanha itara mies nimeltään Harpagon, jonka elämän rakkaimpana tehtävänä on vaalia ja haalia rikkauksiaan. Yllättävää kyllä, vanha kanttura mies rakastuu nuoreen Mariane-nimiseen neitoon, jonka suvusta ja omaisuudesta ei ole paljoa tietoa. Mutta kuten arvata saattaa, Mariane ei erityisemmin välitä vanhasta kitupiikistä, vaan on sen sijaan rakastunut Harpagonin poikaan Cléanteen, joka puolestaan myös on rakastunut Marianeen. Tämän kolmiodraaman – tai oikeastaan kolmiokomedian – rinnalla seurataan toistakin rakkaustarinaa. Nimittäin Harpagonin tytär Élise on rakastunut Valère-nimiseen nuorukaiseen, jonka kanssa haluaisi mennä naimisiin. Suhde on kuitenkin toistaiseksi pidettävä salassa, sillä isä tuskin hyväksyisi tyhjätaskuista, mutta herttaista miestä. Asioita hieman mutkistaa se, että isä yrittää pakkonaittaa tyttärensä eräälle toiselle miehelle, jonka lompakon paksuus miellyttää häntä enemmän.

Näytelmän huumori perustuu hupaisiin sattumiin, vääriymmärryksiin, hahmojen nokkeluuteen ja ennen kaikkea päähenkilön naurettavaan rahanrakkauteen ja sen liioitteluun. Huvittavuuden alta löytyy kuitenkin vakavampiakin teemoja, jotka voivat puhutella lukijaa. Näytelmä saa miettimään, mikä elämässä on tärkeää ja mihin asioihin oma onni kannattaa perustaa. Kun rakastavaiset

saavat lopussa toisensa, jää Harpagon onnessaan kilisyttelemään kolikoitaan. Näytelmä perustuu ikivanhaan rahan ja rakkauden vastakkaiasetteluun, vaikkakin hieman toisessa muodossa kuin esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo tai moni muu romanttinen klassikko.

Molière

Saituri

Suom. Lauri Hirvensalo

WSOY

123 s.