Syyskuun kirjalliset saavutukset

Syyskuu meni jo mennessää ja syksy saapui. Perinteiseen tapaani luon pienen katsauksen menneeseen kuukauteen kuun juuri vaihduttua.

Syyskuussa sain julkaistua kaksi vaivaista kirjabloggausta:

1. Laura Ingalls-Wilder: Onnen kultaiset vuodet

2. Ulla-Lena Lundberg: Leo

Onnen kultaiset vuodet luin jo elokuussa, mutta Leon puolestaan syyskuussa. Molemmat olivat hienoja lukukokemuksia: Onnen kultaiset vuodet yksinkertaisesti ihana, kun taas Leo upea ja vaikuttava. Työkiireiden vuoksi lukuaika on ollut vähissä syyskuussa, mutta olen lukenut Leon lisäksi syyskuussa myös toisen kirjan, jota en ole vielä ehtinyt bloggaamaan: Susan Coolidgen ihanan tyttökirjaklassikon Katyn toimet, joka oli erittäin miellyttävä lukukokemus. Siitä toivottavasti myöhemmin lisää blogissani. 

Syyskuussa olen tehnyt kahden opetusryhmäni kanssa opetusblogit, joihin opiskelijat ovat saaneet kirjoittaa itse lukemistaan kirjoista kirjabloggaukset. Minulla on kirjoitteilla (pientä viilausta vaille) bloggaus, jossa kerron tarkemmin näistä projekteistani. Opetusblogiprojekteistani siis lisää vähän myöhemmin blogissani.

Lokakuun kirjakuukausi lähti käyntiin melko pikaisella visiitillä Turun kirjamessuille ja suurenmoisilla kirjaostoksilla. Kirjamessuista myös lisää toivottavasti lähipäivinä! :)

Tuntuu, että blogini laahaa pahasti jäljessä kaikkien opettajakiireideni keskellä. Olisi yhtä ja toista blogattavaa ja vielä enemmän luettavaa. Nyt kuitenkin jälleen kokeita korjaaman!

Hyvää alkanutta lokakuuta kaikille lukijoilleni!

Ulla-Lena Lundbergin upea Leo

Kylä on tässä. Yhteensä täällä on kaiketi sata ihmistä ja satakunta elukkaa. Jos kaikki ihmiset ja kaikki elukat päästäisivät yhtäaikaa ilmoille huudon, joka meihin on kertynyt, maailma ratkeaisi liitoksistaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu kuitenkin tipoittain ja erillään, ja me pidättelemme huutoa niin kauan kuin pystymme. Itsehillintä se luo järjestyksen ja tavat ja pitää maailman pystyssä.

Ulla-Lena Lundbergin Leo-romaani oli lukupiirikirja, jota en ehtinyt lukea juuri alkua pidemmälle ennen lukupiiritapaamista. Alku oli takkuisa, sekava ja hankala - kaikkea muuta kuin mikä soveltui kiireisen opettajan elämäntilanteeseen. Kuitenkin merentuoksuinen saaristoelämän kuvaus ajalta kauan kauan sitten antoi olettaa, että kirjassa voisi olla sitä jotakin, jos ja kun vain pääsisi kunnolla vauhtiin tarinan kanssa.

Ne lukupiirikaverini, jotka olivat päässseet kirjan loppuun asti, olivat myös ehdottomasti sitä mieltä, että teos oli upea, vaikka vaikeasti aloitettava ja alkuun kovin hidastempoinen. Oikeassa olivat. Kun sinnikkäästi jatkoin luku-urakkaa, alkoi joskus jonkin verran sadan sivun päästyäni kirja kutkuttamaan niin, että halusin vain lukea ja lukea, vaikka monet opettajan kotityökiireet vaativasti muistuttivat itsestään.

Leo sijoittuu lundbergmaiseen tapaan merellisiin saaristolaismaisemiin Ahvenanmaalle. Tarina sijoittuu kauas menneistyyteen jonnekin 1800-luvulle, jolloin ahvenanmaailaiset talonpojat hylkäsivät vilejyksensä ja keskittyivät rakentamaan ja varustamaan laivojaan ja purjehtimaan pitkin maailman meriä. Teos kertoo erään pikku torpparikylän elämästä meren ja laivojen äärellä. 

Kirjan henkilöitä en viitsi esitellä, sillä heitä on suuri ja lukuisa joukko, ja koska teoksen alku meni minulta lukukokemuksen pirstaloitumisen vuoksi vähän ohitse, olen edelleen kirjan luettuani hieman pihalla monien henkilöiden välisistä suhteista. Yhtä tai muutamaa päähenkilöä tässä ei ole, vaan tarina keskittyy moneen ihmiselämään ja kohtaloon, jotka kaikki lomittuvat tavalla tai toisella toistensa kanssa. Tarinassa on muutama keskeinen torppa, joiden asukkaiden elämään teos keskittyy. Juonen aikajänne on pitkä, ja koska 1800-luvulla syntyi ja kuoli lapsia yhtä mittaan, käy teoksen henkilögalleriassa aikamoinen vilinä ja vilske. Teoksessa on kuitenkin eräs Leander-niminen mies minäkertojana, mikä miltei meinaa unohtua välillä teosta lukiessa. Leander ei nimittäin korosta itseään ja omia kokemuksiaan samalla tavoin kuin yleensä minäkertojat, vaan keskittyy enemmän toisten, ympärillään olevien ihmisten elämän kuvaamiseen.

Teemoiltaan teos on rankka ja traaginen, koskettavakin. Elämä saaristossa 1800-luvulla on kovaa. Kuolema on jatkuvasti läsnä. Lapsia menehtyy välillä nopeampaa kuin uusia syntyy. Myös monen teoksen keskeisen aikuishenkilön elämä päättyy ennen aikojaan. Teos kuvaa mielestäni elämän pohjatonta traagisuutta ja muistuttaa ihmisen katoavaisuudesta. Me kaikki joskus häviämme, mutta tarinat ja muistot jäävät elämään.

Naisen osa teoksen maailmassa on kova. Nainen uupuu loputtomista synnytyksistä ja lasten itkun täyttämistä öistä. Ja monet itkut johtavat siihen, että lapsi lopulta kuolee. Lisäksi on juopottelevia ja väkivaltaisia aviomiehiä. On myös pakkoavioliittoja, jotka saavat nuoren tytön harkitsemaan karkaamista tai mereen hukuttautumista - mutta ehkä lopulta on parempi vain alistua ja hammasta purren kestää osansta.

Tämä kaikki ei suinkaan tee Leosta mitään onnellista hyvänmielenkirjaa, vaan kaikkea muuta. Teos oli hyvin rankka lukukokemus ja sai minut valtoimenaan parkumaan elämän loputonta julmuutta. Kuitenkin teoksen synkkyydessä ja traagisuudessa on jotakin kaunista. Ulla-Lena Lundbergin kieli ja kerronta ovat rosoisen viehättäviä ja pitävät lukijan otteessaan. Tämän jälkeen halajan tutustua myös muihinkin Lundbergin teoksiin ja koettamaan uudelleen aikoinaan kesken jäänyttä ja paljon kohuttua ja kehuttua Finlandia-palkittua Jää-romaania.

Ulla-Lena Lundberg

Leo (Leo, 1989)

Suom. Leena Vallisaari

Gummerus

358 s.

Ingallsin Lauran tarina lähenee loppuaan: Onnen kultaiset vuodet

Kirjabloggaukseni laahaavat auttamattomasti jäljessä. Elokuussa juuri opetustöideni alun kynnyksellä luin fiilistelykirjaksi Laura Ingalls Wilderin Onnen kultaiset vuodet -kirjan, joka kertoo Lauran seikkailuista opettajana.

Matkani loppu iki-ihanan Pieni talo preerialla -sarjan parissa alkaa häämöttää. Keväästä asti olen kolunut sarjaa läpi ja palannut sen myötä lapsuuteni rakkaimpien lukumuistojen pariin. Onnen kultaiset vuodet on sarjan toiseksi viimeisin kirja, ja nyt edessäni on enää Neljä ensimmäistä vuotta.

Kuten jo ehkä nimestä aavistaa, on Onnen kultaiset vuodet onnellinen kirja, joka sai minut hyvälle tuulelle. Se on ehdottomasti yksi sarjan ihanimpia kirjoja.

Kirjassa kuvataan Lauran ensiaskelia opettajana, vaikka ne eivät ainakaan alkuun ole kovin onnellisia askelia. Juuri opettajantodistuksen käteensä saanut tuskin 16-vuotta täyttänyt Laura suuntaa opetustöiden perässä toiselle paikkakunnalle ja joutuu muuttamaan kotoa pois. Täysihoitopaikassa on kireä ja arvaamaton emäntä, mikä tekee Lauran olon tukalaksi. Onneksi kuitenkin Almanzo Wilder, eräs kotikaupungin nuoriherra, joka tuntuu viihtyvän kummallisen hyvin Lauran seurassa, alkaa säännöllisesti ajaa nopealla hevosellaan ja kiitävällä reellään perjantaisin Lauran luokse hakeakseen hänet viikonlopuksi kotiin. Lauraa kummastuttaa kovin, miksi nuori herra hänen vuokseen ajaa niin pitkän matkan kerta toisensa jälkeen. Lauran oppilaat sen sijaan tuntuvat tietävän Lauraa paremmin, mistä on kyse, ja alkavat tirskua kuullessaan perjantaisin jo kaukaa kulkusten kilinästä "opettajan sulhasen" tulevan noutamaan Lauraa. Vaikkei Laura voikaan aluksi sietää ajatusta siitä, että Almanzo havittelisi häntä morsiamekseen, kiintyy Laura ajan mittaan Almanzoon. Kiintymys johtaa siihen, että he vihdoin menevät kirjan lopussa naimisiin monen vuoden reki- ja kärryajeluiden jälkeen.

Kirjassa pidin ensinnäkin siitä, että siinä kuvataan opettajuutta. Vaikka oma suhteeni opettajuuteen on hyvin erilainen kuin Lauran, joka ei antaudu opettajan uralle kutsumuksesta, vaan pelkästä rahantarpeesta, oli mielestäni opettajan työtä kuvattu hienosti ja realistisesti kirjassa. Pystyin samaistumaan Lauraan, tuntemaan jännityksen vatsanpohjassani hänen aloittaessaan työnsä. Eläydyin siihen tunteeseen, miltä tuntuu astua uudessa koulussa uuden ryhmän eteen ja tuntea lasten suuret viattomat tapittavat silmät itsessään. Kirjaa lukiessani olin pian kokemassa itse saman, minkä vuoksi oli ihanaa heittäytyä seuraamaan Lauran opettajanaskelia.

Toiseksi pidin siitä, kuinka kauniisti Lauran ja Almanzon rakkaustarina oli kuvattu. Heidän rakkaustarinansa on hyvin vähäeleinen, eikä sitä ole suurilla siirappisilla tunteilla tai hattaraisella romantiikalla pilattu. Laura ei juuri puhu tunteistaan Almanzolle, eikä myöskään kaikkitietävä kertoja niitä paljasta lukijalle. Kuitenkin lukija voi aistia, että heidän hitaasti edennyt seurustelunsa johtaa avioliittoon, joka perustuu todelliselle kiintymykselle, kunnioitukselle ja rakkaudelle.

 Hämärä hälveni pienten tähtien haaletessa ja kuun noustessa ja lipuessa korkeammalle. Hopeinen valo tulvi taivaalle ja preerialle. Tuuli joka tuon koko kesäisen päivän oli kuiskinut ruohikossa lepäsi nyt hiljaa, ja hiljaisuus vallitsi kuutamossa kylpevän maan yllä.
- Suurenmoinen ilta, Almanzo sanoi.
- Kaunis maailma, Laura vastasi ja muistoissaan hän kuuli isän viulun äänen ja erään sävelmän kaiun:

Kultaiset vuodet ohi vierivät vain,

nämä kultaiset onnen vuodet.

Laura Ingalls Wilder

Onnen kultaiset vuodet

(These Happy Golden Years, 1943)

Suom. Inkeri Pitkänen

Gummerrus

287 s.

Äidinkielenopettajan ensiaskelia - elokuun kooste ja kuulumisia

Elokuu riensi ohi lämpimänä, kesäisenä sekä jännittävänä ja haasteellisena - mutta valitettavasti vähäkirjaisena ja vähäbloggauksisena. Tapani mukaan on jälleen kuun vaihtumisen kunniaksi aika koota niin kirjallista kuin muutakin elämää blogiini.

Opetustyöni alkoi elokuun toisella viikolla, ja nyt tässä on jo nelisen viikkoa totuteltu ensimmäistä kertaa elämässäni äidinkielenopettajan arkeen, joka ei ole ollut ihan pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista, mutta itse asiassa aika paljon sitäkin. 

Äidinkielenopettajan työ on mielestäni paljon mielenkiintoisempaa kuin "ykkösammattini" ruotsinopettaja. Mutta ruotsin opettaminen on niin hirveän yksinkertaista ja helppoa! Äidinkielentuntien suunnitteleminen on joskus aika tuskaa ja korjauspinot valtaisat. Oppisisältöjen hallinta on vaativaa, koska äidinkieli ja kirjallisuus on oppiaineena paljon laajempi ja äidinkielenopettajan tulisi (ainakin lukiossa!) tietää suunilleen ihan kaikesta ihan kaikki (ihan turhaan ei lukiotason äidinkielenopettajalta vaadita kolme kertaa niin paljon opintoja kuin muissa ns. toissijaisesti opetettavissa aineissa eli aineissa, jotka eivät ole opettajan pääaine). Oma pohjani äidinkielenopettamiseen on lisäksi sen vuoksi aika heikko, että aiempi työkokemukseni oppiaineesta miltei nolla ja opetusharjoitteluni olen suorittanut pääaineessani ruotsia opettaen. Sen vuoksi päätä on saanut hakata seinään tuntien suunittelussa kerran jos toisenkin, mutta on ilo huomata, että näinkin lyhyessä ajassa on suunnittelu hieman helpottunut. Kun menen luokkaani ja näen opiskelijoiden suloiset sekä iloiset ja innokkaat kasvot, unohdan kuitenkin tuskani ja iloitsen siitä, että olen opettaja.

Uuden työn aloittaminen, uuteen ja ensimmäiseen omaan kotiin asettuminen, ystävän häät ja polttarit sekä niiden suunittelu on pitänyt minut sen verran kiireisenä, etten ole hirmusti ehtinyt lukemaan ja itse asiassa sitäkin vähemmän bloggaamaan. (Elokuun lopussa aloitin tämän kaiken lisäksi myös kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa - huh!) Elokuu oli blogissani siitä poikeuksellinen kuukausi, etten saanut sen kuluessa aikaan yhtään kirjabloggausta sellaisesta kirjasta, jonka olisin lukenut elokuun aikana.

Sen sijaan bloggasin jo heinäkuusa luetusta F. E. Sillanpään Hiltu ja Ragnar -teoksesta. Tämä on itse asiassa ainoa elokuussa aikaan saatu perinteinen kirjabloggaus.

Elokuussa kuitenkin luin seuraavat neljä kirjaa:

1. Laura Ingalls-Wilder: Onnen kultaiset vuodet

2. William Golding: Kärpästen herra

3. Johanna Sinisalo: Linnunaivot

4. Erlend Loe: Supernaiivi

 

Näistä kolme viimeistä eli Kärpästen herra, Linnunaivot ja Supernaiivin luin suurimmaksi osaksi elokuun yhteislukumaratonin nimissä, jonka nimesin omalta osaltani äidinkielenopettajan lukumaratoniksi. Maratonissa nimittäin tavoitteenani oli saada luetuksi äidinkielen kursseihini liittyvät yhteisesti ryhmän kanssa luettava kirjat, jotta osaisin laatia opiskelijoille sopivat keskustelukysymykset ja käsitellä kirjoja ryhmieni kanssa. Äidinkielenopettajan lukumaraton oli ihana kokemus ja itse asiassa miltei parasta tähän astisen äidinkielenopettajanurani varrella. Ajatella, että sitä voi tehdä "töitä" sohvalla maaten, hyviä kirjoja lukien ja herkkuja syöden!

Kaikki elokuun luetut kirjat ovat olleet enemmän tai vähemmän positiivisia lukukokemuksia. Työkirjat toivat tavanomaiseen lukumakuuni mukavaa erilaisuutta, mikä oli piristävää.

Elokuussa julkaistiin verkossa vihdoin lempikirjaani eli L. M. Montgomeryn ensimmäistä Anna-kirjaa käsittelevä kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmani "God night, dear Lake of Shining Waters" - Luonto L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksessa. Sen vuoksi julkaisin elokuussa (ylipitkän!) bloggauksen tutkijan matkastani Vihervaaran Annan seurassa. Tämä matka on ollut aika tuskaisa, mutta myös antoisa ja mielenkiintoinen.

Vaikka töissä on ollut paljon kivaa, lukemani kirjat ovat olleet huippuja ja uusi asuntoni myös ihana, on parasta elokuussa kuitenkin ollut se, että sain uuden balettikouluni opettajalta luvan ostaa ensimmäiset kärkitossuni ja että pienen etsiskelyn ja yksien palautettujen tossujen jälkeen löysin itselleni (ja vaivaisenluillenikin!) sopivat tossut. Kärkitossut on yksi niitä asioita elämässä, joita ei saa pelkällä rahalla - niitä ei nimittäin myydä, ellei ole opettajan lupaa niiden hankkimiseen. Olen luullut, että en ikinä saa sellaisia, koska olen aloittanut liian vanhana baletin. Uudessa balettikoulussani ei kuitenkaan suhtauduta yhtä ryppyotsaisesti kärkitossuihin kuin entisessä (tasokkaamassa) balettikoulussani, jossa kyllä edelleen aion käydä kerran viikossa. Ihanaa on, että olen saanut myös vihdoin kunnon tanssipeilit balettitangolleni, joka oli ensimmäinen omaan asuntooni hankkima huonekalu.

 

Syyskuun olenkin aloittanut innokkaasti kärjillä tanssien ja Ulla-Lena Lunbergin Leo-romaania lukien (sekä flunssaani parannellen). Toivotaan, että bloggausintoni ja -mahdollisuuteni olisivat syyskuussa hieman elokuuta paremmat, vaikka ensisijaisesti aion keskittyä selviytymään kunnialla opetustyöstäni, jossa on haasteellisemmat ajat tiedossa syyskuussa korjauspinojen kasvaessa ja ensimmäisen koeviikon lähestyessä.

Hyvää syksyn alkua kaikille! Mitä kirjoja syyskuu tuo tullessaan elämäänne?

ÄN, YY, TEE, NYT, ei vaan NYT! Äidinkielenopettajan lukumaraton, päivittyvä postaus

 

Klo 14.45, maraton alkaa!

 

Äidinkielenopettajan lukumaraton alkaa nyt! Kaupassa käyty, lukuherkut ostettu ja katettu. Ensimmäiseksi tartun Kärpästen herraan, jota olen jo eilen ehtinyt lukea 123 sivua, eli jatkan nyt sivulta 124. Ensimmäinen lukupaikka on oma sohvani. 

Tässä maratonissa tavoitteenani on saada luettua kolme äidinkielenkursseihini liittyvää romaania. Yritän päivittää tätä postausta matkan varrella, mutta valitettavasti nettini on tänään toiminut aivan raivostuttavan hitaasti ja läppäri muutenkin tökkinyt siihen malliin, että kaikki tietokoneella työskentely on aivan raivostuttavan hidasta. Tämä voi ehkä vaikuttaa vähän siihen, kuinka usein viitsin päivittää maratonkuulumisia, mutta kyllä ainakin jossain väleissä yritän. 

Tervetuloa seuraamaan ja tsempit kaikille maratontovereille!

Klo 19.45, luettuna 141 sivua

Lukumaraton on sujunut tähän mennessä aika verkkaiseen tahtiin. Kärpästen herran sain juuri loppuun, mutta tässä on lukemisen lisäksi otettu pienet päiväunet sekä myös tehty (oikeaa) ruokaa ja syöty. Myös herkut ovat huvenneet tasaista tahtia. Ingmanin ihanaa Creamy English Mint -jäätelö olen syönyt kokonaiset kolme annosta! Tämäpä oli herkullinen uusi jäätelötuttavuus! :)

Seuraavaksi taidan siirtyä ulos nauttimaan ilta-auringon viimeisistä säteistä ja Johanna Sinisalon Linnunaivoista. Odotan innolla tätä uutta kirjaa, sillä takakansitekstin sekä googlailun perustella kirja vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta ja jännittävältä. Kärpästen herrasta sanottakoon, että kirja oli mielestäni erittäin otteessaan pitävä, ajatuksia herättävä ja teemoiltaan mielenkiintoinen. Kuinka käy, kun poikajoukko haaksirikkoutuu autiolle saarelle kauaksi kaikesta sivistyksestä ja yhteiskunnan järjestyksestä? Villeys ja raakuus saa vallan, ja sivistys unohtuu. Pelkään kuitenkin pahoin, että  moni opiskelijoistani eivät ota kirjaa vastaan yhtä positiivisesti kuin itse otin, vaan saattavat pitää kirjaa pitkäveteisenä.

Klo 23.20, luettuna 302 sivua

Menin aloittelemaan Sinisalon Linnunsydäntä taloyhtiömme pihalla olevan penkin ja pöydän ääreen. Olipas ihanaa lukea ulkona ja imeä itseensä leppeän kesäillan tunnelmaa ja ihastella laskevan auringon kauniita säteitä lukiessa. No, se oli ihanaa siihen asti, kunnes tuli liian vilu ja sain tarpeekseni hyttysistä. Linnunaivot lähti hienosti käyntiin, eikä aikaakaan, kun olin kunnon lukukoukussa.

 

 

Aikani hyttysiä uhmattuani tulin takaisin kotiin, mutta jatkoin Linnunaivoja parvekkeella. Mitä pidemmälle tarinaa lukee, sitä tiukemmin se kietoo minut itseensä. Keitin teetä, söin karkkia ja kietouduin vilttiin. Kynttilä valo tuli illan yhä hämärtyessä tarpeeseen. Jossain vaiheessa sain tarpeekseni tuolin kovuudesta ja päätin levittää viltin parvekkeen lattialla ja makoilla sen päällä yhä lukien. Olipas ihanan tunnelmallinen iltalukuhetki! Seuraavaksi aion mennä syömään iltapalaa. Saatan vielä ehkä sängyssä lukea tänään, mutta toivotan tässä vaiheessa hyvät yöt kaikille! Aamulla herättyäni palaan jälleen tietokoneen ääreen. Linnunaivot on nyt vajaassa puolessa välissä, joten huomenna seikkailut jatkuvat saman kirjan parissa.

Klo 11.45, luettuna 441 sivua

Hyvää huomentapäivää! Aamutervehdykseni venähtikin vähän pitkälle. Heräsin hieman yhdeksän jälkeen, lueskelin pitkään sängyssä karkkien kera ennen kuin raahauduin laittamaan aamupalaa. Keitin puuroa ja katoin aamupalan tarjottimelle ja tulin tarjottimen kera sänkyyn jatkamaan lukemista. Nyt Linnunaivojen loppu häämöttää. Olen lukenut sitä 300 sivua, vielä kolmisenkymmentä sivua jäljellä. Saan sen aika nopsasti luettua ja sen jälkeen siirryn viimeiseen äidinkielenopettajan lukumaratonkirjaan, joka on Erlend Loen Supernaiivi. Sitä tuskin ehdin loppuun saamaan, mutta ainakin pääsen hyvään alkuun.

Voisinpa siirtyä ulos pitämään loppukiriä. Lukuaikaa on kolme tuntia jäljellä. Tosin en ole varma, pystynkö lukemaan sitä ihan kokonaan, sillä minun olisi tarkoitus tässä iltapäivän aikana lähteä täältä Salon perukoilta Turkua kohti, ja pitää myös pakata vähän ja kenties myös tiskata, sillä jään vanhemmilleni yöksi. En ole vielä ihan varma, millä bussilla menen. Tulen vielä raportoimaan kerran, kun olen lopettanut maratonin. Turku-reissun vuoksi en ole ihan varma, pystynkö tekemään sitä aivan juuri silloin, kun maratonaika loppuu.

Klo 14.45, maraton päättyy. Luettuna 536 sivua.

Maraton aika meni umpeen! En ehtinyt ihan loppuun asti lukemaan, vaan lukeminen piti lopettaa jo klo 13.30, sillä piti alkaa valmistautua Turkuun lähtöön, siistiä vähän paikkoja ja pakata.  Bussini oli määrä lähteä samaan aikaan kuin maraton päättyy eli 14.45, ja pysäkille oli melkein puolen tunnin kävelymatka.

Linnunaivot sain loppuun luetuksi kotona. Kirja oli todella upea ja mielenkiintoinen lukukokemus. Loppu oli hyvin hämmentävä ja loppuratkaisu avoin. En ole varma, mitä lopussa todella tapahtui. No siinäpä sitten yksi hyvä pähkinä pohdittavaksi opiskelijoilleni. Lukukokemus oli sellainen, että olisi ollut hyvä, jos olisi voinut jäädä sitä pidemmäksikin aikaa pohtimaan, mutta täytyi siirtyä seuraavaan kirjaan. Täytyy varmasti myöhemmin vielä palata kirjan pariin ja ainakin loppu luettava uudelleen. Linnunaivojen jälkeen oli vuorossa Erlend Loen Supernaiivi. Supernaiivia siirryinkin lukemaan vähän vehreämmille sijoille. Taloyhtiömme pihalla kasvavien omenapuiden katveessa oli mukava istua nurmikolla Supernaiivia lukien. Pääsin etenemään sivulle 64. Sitten oli aika lopettaa.

 



Loppufiilikset ja koonti

Olen hieman pettynyt maratonsaldooni, sillä sivumäärä taitaa olla heikoin koskaan lukumaratonissa saamani. Tavoitteenani oli lukea kaikki kolme tämän hetken äidinkielenkursseihini liittyvät kirjat: Kärpästen herra (joka oli aloitettu jo), Linnunaivot ja Supernaiivi. En päässyt ihan tavoitteeseeni, sillä 223 sivuisesta Supernaiivista olen lukenut vasta 64 sivua. Toisaalta en ole käyttänyt maratonaikaani aivan niin tehokaasti lukemiseen kuin yleensä. Osasyynä pieneen sivumäärään on myös se, että luin lukemani tällä kertaa paljon tarkemmin ja huolellisemmin kuin yleensä maratonissa sen vuoksi, että luin näitä nyt työtä varten ja yritin samalla analysoida ja painaa mieleeni tärkeitä asioita sekä hieman miettiä myös sopivia kirjakeskustelukysymyksiä.

Kuitenkin maraton oli erittäin ihana ja hieno kokemus. Herkut oli hyviä ja kirjat myös! Ja tulihan kuitenkin tavoitteestani suurin osa luettua. Ilman lukumaratonia kirjojen lukemiseen olisi mennyt huomattavasti pidempi aika. Idea lukea tällä tavalla työkirjoja oli mielestäni aivan huippu. Itse asiassa mahdollisimman keskeytyksetön paneutuminen kirjaan on paras tapa päästä kirjasta jyvälle, joten tämän tapainen paneutuminen sopii nimenomaan äidinkielenopettajan työkirjoihin, joihin pitää pureutua syvälle. Pistän idean "äidinkielenopettajan lukumaratonista" talteen vastaisuuden varalle ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin äidinkielenopettajille!

Luetut:

 

William Golding: Kärpästen herra (puolesta välistä loppuun)

Johanna Sinisalo: Linnunaivot  (kokonaan)

Erlend Loe: Supernaiivi (osittain)

 

Elokuun yhteislukumataton: kohta alkaa äidinkielenopettajan lukumaraton

Huomasinpa myöhään eilen illalla (tai yöllä), että lauantaina 15.8 vietetään jälleen blogistaniassa yhteislukumaratonia. Juuri eilen jo sitä ennen kävi mielessäni idea, että pitäisi viettää joku kerta "äidinkielenopettajan lukumaratonia", jotta saisin luettua työhöni liittyvät kirjat mahdollisimman nopeasti ja laadittua niistä ajoissa keskustelukysymykset.

Eilen aloitin nimittäin elämäni ensimmäiset omat äidinkielenkurssini. Minulla on tällä hetkellä meneillään kaksi lukion ÄI1-kurssia, joilla olisi tarkoitus lukea jokin yhteinen kirja, josta on myöhemmin kirjakeskustelut. Lopulta kuitenkin kävi niin, että toinen ryhmäni lukee William Goldingin ikiklassikon Kärpästen herran, kun taas toisessa ryhmässä osa lukee Erlend Loen Supernaiivin ja osa Johanna Sinisalon Linnunaivot.

Niinpä siis päätin, että nyt jos koskaan on hyvä heittäytyä työkirjojen vietäväksi, kun koko kirjablogikansa yhdessä sankoin joukoin maratoonailee. Maratonia emännöi Oksan hyllyltä -blogi, ja linkin takaa näkee maratonin säännöt ja pääsee ilmottautumaan. Itse ajattelin aloittaa maratonin jo tänään heti kun ehdin ja jatkaa huomisen puoelle. Ensin on kuitenkin tiskattava, vähän siivottava ja käytävä kaupassa. Arvioisin, että pääsisin aloittamaan klo 14 maissa.

Maratontavoitteenai on saada luettua kaikki kolme työkirjaani. Kärpästen herran luin jo kuitenkin eilen puoleenväliin, joten jatkan siitä, mihin jäin. Jos ja kun saan luettua nämä, saatan lopettaa maratonini siihen, mutta Shakespearen Romeo ja Julia sekä Eino Leinon runokokoelma toimivat varalukemisenani.

Tutkijan tuskasta, kirjoittamisen kamaluudesta ja Vihervaaran Annan ihanuudesta

Takanani on tiivis ja tuskallinen, mutta myös antoisa vuosi rakkaan kaimani Vihervaaran Annan seurassa. Yleisen kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmani valmistui ja saatiin (vaaleanpunaisiin!) kansiinsa melkein lukuvuoden mittaisen aherruksen jälkeen tämän vuoden kesäkuussa. (Oikeastaan kevätlukukauden lähinnä ahersin tutkielman kimpussa, syyslukukaudella en töiden vuoksi ehtinyt panostaa tutkimussuunnitelmaa enempää.) Tällä viikolla se vihdoin julkaistiin verkossa. (Vasta tällä viikolla sen vuoksi, että se valmistui juuri ennen yliopiston lomia, enkä ehtinyt hoitaa julkaisemiseen liittyviä paperiasioita ennen lomaa). Vaikka tutkimuskohteenani on ollut lempikirjani L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet), ei matka iki-ihanan Annani seurassa ole ollut helppo tai kovin hehkeä, vaan täynnä tuskaa, verta, hikeä ja kyyneliä. Mutta, koska kyse on kuitenkin Annasta, on  kirjoittamisprosessiin mahtunut kuitenkin myös ripaus romantiikkaa, iloa, naurua, hymyä ja riemua – ja ennen kaikkea paljon, paljon kakkua ja monen monta kuppia teetä.

Vihdoinkin kansissa – ja vieläpä vaaleanpunaisissa!

Tutkielman verkossa julkaisemisen kunniaksi ajattelin julkaista linkin tutkielmaani täällä blogissani ja samalla kirjoittaa muutaman sanan siitä, millaista oli matkata Annan seurassa noin 60-sivuisen tutkielman verran ja minkälaista on ylipäätänsä tutkia kirjallisuutta (siis omasta, subjektiivisesta mielestäni). Tästä löytyy linkki tutkielmaani, joka on nimeltään "`Good night, Dear Lake of Shining Waters`. Luonto L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksessa".

En aloittanut Annan kanssa nollasta lähtiessäni tutkimaan sivuaineen tutkielmassani  luontoteemaa Anne of Green Gables -teoksessa. Olin kirjoittanut vajaa pari vuotta aiemmin samasta teoksesta ja samasta aiheesta vajaa kolmikymmensivuisen proseminaarityön ("sivuaineopiskelijan kandidaatintutkielman"). Edessäni oli siis vain tutkielman lihottamis- ja monipuolistamisoperaatio. Professorin kanssa viime syksynä käydyssä keskustelussa sain proseminaarityösäni sellaista palautetta, että sivuaineen tutkielmaa varten minun olisi ehdottomasti ensinnäkin löydettävä kriittisiä sävyjä pelkän yksipuolisen ihannoinnin sijaan. Lisäksi teoriapohjaa olisi saatava vahvemmaksi. Kumpikaan näistä ei ollut minulle helppo tehtävä.

Minä, toivoton Anna-fani, luen Annaa vaaleanpunaiset silmälasit nenälläni niin, että kuka tahansa minut Anna-kirja kädessäni näkevä voi huomata pääni yläpuolella suorastaan leijuvan suuria sydämenmuotoisia kuplia. Nyt oli aika ottaa vaaleanpunaiset lasit pois nenältä ja laittaa niiden sijalle tutkijan kriittiset lasit, jotka näkevät kaikki rivien väleihin piilotetut ristiriidat. Toiseksi olen itse ollut siinä mielessä käytännöllisesti suuntautunut kirjallisuustieteen opiskelija, että kirjallisuuden perusanalyysitaitoni on ollut erittäin hyvä, mutta sekä kiinnostus että kyky soveltaa teoriaa analyysin tueksi ovat olleet melko heikkoja. Osasyy tähän on se, että kirjallisuustieteilijän monet sekundäärilähteet ovat englanniksi, ja englanninkielentaitoni ei kovin hyvin riitä akateemisen tason englantiin, etenkin, kun käsiteltävä aihe on itsessäänkin monimutkainen.

Ei auttanut muu kuin ottaa Anne of Green Gables kauniiseen käteensä ja ryhtyä lukemaan teosta uusin silmin yrittäen löytää jotakin, mitä en aiemmin useista lukukerroista huolimatta ollut nähnyt (tai halunnut nähdä). Pikku hiljaa aloin nähdä, että teoksen idealisoitu luontukuva voi näyttäytyä myös muuna kuin ihannoituna. Ja Annan luontosuhde, jota sävyttää voimakas ihastus kasveihin ja kukkasiin, ei välttämättää edusta niin ihanteellista ja ekologista suhdetta luontoon kuin voisi ensi ajattelemalta kuvitella. Teoriakirjat olivat niin ikään suuri tuskan paikka, ja niiden läpikahlaaminen oli hidasta ja tuskaisaa tarpomista. 

Mutta suurinta tuskaa oli itse kirjoittaminen. Minulle kirjoittaminen on aina ollut enemmän tai vähemmän hankalaa. Olen hidas, ja jokaisen sanan jälkeen on pidettävä noin viiden minuutin meditaatio miettin seuraavaa sanaa. Ajatukseni, jotka ovat harmaana mössönä aivoissani,  taipuvat melko kankeasti kirjaimiin ja sanoihin. Kirjabloggaaminen on poistanut kyllä kirjoittamiseni kynnystä, ja useimmat blogitekstini ovat kokeneet melko tuskattoman syntymisen. Kuitenkin kaikki kouluun liittyvät kirjoitustehtävät ovat minulle edelleen hyvin hankalia, ja suhtaudun kirjoittamiseeni hyvin kriittisesti. (Ehkä aivan turhaan, sillä minulle on koulussa aina toitotettu, että olen todella hyvä kirjoittamaan.) Mitä pidempi kirjoitustehtävä, sitä suurempi tuska. Sivuaineen tutkielma 40–60 sivun suosituksineen on aika pitkä! Itse asiassa kirjoittaminen ei ole koskaan tuntunut sellaiselta tuskalta ja tahkomiselta, kuin mitä se oli tämän tutkielman kohdalla. Tarvittiin valtava määrä itsensä henkistä piiskaamista ja tsemppaamista, jotta sain tehtyä sen, mitä tein. Ja ennen kaikkea: tarvittiin hyvin monta kakkupalaa.

Niin, aivan: kakkupalaa! Tämä tuskien taival on kuljettu kakkupalojen voimalla. Koska olen sellainen laiskimus ja ikävien asioiden pakenija, kotona työskenteleminen on minulle hankalaa. Liikaa houkutuksia tehdä muuta. Koska yliopistollakaan ei ollut keväällä muuta tekemistä kuin seminaarissa istuminen kerran viikossa, otin  työpaikakseni monet Turun kahvilat. Minun lempiruokaani ovat tunnetusti erilaiset kakut (mansikkojen ohella!), joten kakkujen voimin tahkoin päähäni niin teoriaa kuin itse tutkimuskohdettani Annaa sekä kirjoitin monen monta liuskaa tutkielmaa. Aivoni toimivat kakkujen kirkastamana huomattavasti paremmin. Muistoihini tutkimusprosessistani tämän kaiken tuskan ohella on jäänyt monta seesteistä hetkeä ihanissa viihtyisissä kahviloissa kakkupalojen äärellä Vihervaaran Annaa ajatellen ja pohtien. Erityisen kultaisiksi muistoiksi mieleeni on jäänyt ne kahvilahetket, kun olen lukenut itse tutkimuskohdettani Anne of Green Gables -teosta. Erityismaininnan tässä kohtaa ansaitsee Turun keskustassa sijaitseva 1920-luvun tyyliin sisustettu ja menneen maailman henkeä hehkuva Elvina Cafe, jossa vietin paljon aikaa  nimenomaan itse tutkimuskohteeni parissa alkuvuodesta. Tutkielmani on paljon velkaa Elvinan hurmaavalle vihreälle päärynäteelle, jota join ahkeraan erilaisten vaihtelevien kakkujen seurana. 1700-lukulainen Cafe Qwensel veti minua puolestaan puoleeni useaan kertaan loppukeväästä. Kahvilan nostalginen ja vanhanaikainen tunnelma sopi mielestäni hyvin tutkimuskohteeni henkeen. Myös aurajokirannassa sijaitseva tunnelmallinen Cafe Carre muodostui kevään mittaan suosituksi työskentelypaikanseni.

Annaa ja macarone-leivosta Cafe Carressa

Siitä, että tutkielmastani tuli kuin tulikin lopulta valmista saan kiittää kaikkia syömiäni kakkujanikin ja Elvinan päärynäteetä enemmän itse Vihervaaran Annaa. Ilman rakkaan kaimani seuraa en olisi jaksanut. Hän oli aina vierelläni ja läsnä: hän innosti, kannusti, rohkaisi ja inspiroi. Annaa saan kiittää samalla myös siitä, että tutkielman valmistumisen myötä minusta tuli lukiopätevä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja että olen nyt tällä viikolla saanut aloittaa ihanan työn lukion äidinkielenopettajana. Ei ollenkaan hullumpi saavutus fiktiiviselle henkilölle, vai mitä?

Cafe Qwenselin tunnelmaa 

Oman lempikirjansa valitseminen tutkielman kohteeksi on kuulemani mukaan riskialttista. Analyysin syövereihin voi kuulemma menettää rakkautensa. Pelkäsin itsekin etukäteen hieman, että pilaanko elämäni suurimman kirjarakkauden analysoimalla sen puhki tai saamalla yliannostuksen Annaa. Keväällä tuntui, että nyt en ehkä vähään aikaan halua lukea Annaa. Mutta arvatkaa mitä? Heinäkuun aikana  kuitenkin aloin tuntea mahanpohjassani jälleen outoa kutkutusta ja rinnassani poltetta. Tiedättekö mitä se oli? Ei mitään sen enempää tai vähempää kuin suuren suurta Annan lukemisen hinkua. Ja kaikkein eniten kaikista Anna-kirjoista kaipasin jälleen lempikirjani Annan nuoruusvuosien pariin, joka kaikesta huolimatta oli onnistunut säilyttämään asemansa lempikirjanani. Valitettavasti kaikkien muiden lukuprojektien vuoksi ole vielä ehtinyt tyydyttämään Anna-hinkuani.

Sen sijaan, että olisin menettänyt rakkauteni, vahvistui suhteeni Anne of Green Gables / Annan nuoruusvuodet -teokseen sekä sen iki-ihanaan päähenkilöön Vihervaaran Annaan. Perehtyessäni niin omien tutkimuskysymysteni selvittämiseen kuin lukiessani lukuisia muita tutkimuksia Annasta löysin uusia puolia ja uusia ajatuksia lempikirjastani, jonka kuvittelin tuntevani läpikotaisin. Löysin sukulaissieluja ympäri maailman tutkijoiden parista, jotka olivat omistaneet minun tavoin tutkijan mielenkiintonsa Annalle. Annan tutkiminen oli avartavaa ja koin tutkimiseni lomassa (tuskasta huolimatta) monia suuria ja kauniita oivalluksen hetkiä. Kaiken tutkimisen ja työn tuloksena olen vain entistä vakuuttuneempi siitä, että Anne of Green Gables / Annan nuoruusvuodet on ihanin ja mahtavin romaani, mitä maan päällä on koskaan kirjoitettu. Näihin vaatimattomiin sanoihin lopetan tällä kertaa.

Ei mikään voinut katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkemaan sitä unelmien maailmaa, jonka hän oli itselleen luonut. Ja aina voi katsoa eteenpäin "tien mutkaa kohti".

– Jumala on taivaassaan, ja kaikki on hyvin täällä maailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.