Laura Ingalls Wilder: Pieni kaupunki preerialla

Viime keväänä alkanut uusintakierrokseni lapsuudestani rakkaan kirjasarjan parissa jatkui edelleen ja loppu alkaa jo pian häämöttää.  Pitkä talvi preerialla -kirjan jälkeen vuorossa oli Pieni kaupunki preerialla. Edeltävä kirja tuntui jotenkin hieman puiselta sarjan muihin osiin verrattuna, mutta Pieni kaupunki preerialla sai minut taas heittäytymään täysin rinnoin Lauran tarinan vietäväksi! Pieni talo -sarjan kirjoissa on vanhan ajan lumoa, joka viehättää ja pitää otteessaan.

Kirjassa kuvataan jälleen Ingallsien perheen tavallista arkea. Nyt he asuvat kaupunkitalossaan ja myös Laura pääsee ensimmäistä kertaa elämässään oikeisiin töihin auttaessaan erästä rouvaa miesten paitojen ompelussa. Näin Laura osallistuu Marja-siskon opiskelurahojen kartuttamiseen. Ja pikku hiljaa perhe saa vihdoin kasaan tarpeeksi rahaa, jotta sokea Marja-sisko saadaan lähetettyä sokeille tarkoitettuun erityiskouluun. Iloisella asialla on kuitenkin myös varjopuolensa: Marja joutuu lähtemään kauas, kauas pois, pois perheensä parista. Niin Laura kuin muukin perhe ikävöi Marjaa. Laura ja Leena käyvät ahkerasti koulua kaupungissa. Lopulta kirjassa tapahtuu jo jotain siihen suuntaan viittaavaa, mitä kärsimättömästi odottelin jo edellisen kirjan kohdalla: kirjan lopussa syttyy jonkinlaista säpinää Almanzo Wilderin (Lauran tulevan aviomiehen) sekä Lauran välillä. Laura tosin on vielä niin nuori ja kokematon, että ihmettelee kovasti, miksi ihmeessä Almanzo yhtäkkiä haluaa saatella häntä joka päivä kotiin.

Kirja päättyy siihen, kuinka Laura saa vihdoin opetustodistuksen ja hänelle tarjotaan opetuspaikkaa eräällä toisella paikkakunnalla, mikä jännittää Lauraa kovin. Näihin tunnelmiin teos loppui, ja Lauran elämästä opettajana kerrotaankin seuraavassa kirjassa Onnen kultaiset vuodet. Lopetus tuntui puhuttelevan ajankohtaiselta, kun itsekin sain äidinkielenopettajan todistuksen juuri tänä kesänä ja olen suuntaamassa toiselle paikkakunnalle opetustyöhön syyslukukauden alkaessa ja itsenäistymässä samalla vanhemmistani. Ehkä osittain senkin vuoksi koin teoksen erityisen ihanana, ja koin voimakkaasti Lauran vatsassa myllertävät perhoset omassani.

Muutenkin mielestäni tässä teoksessa oli erityisen mielenkiintoista se, että teoksessa  käsiteltiin paljon opettajuutta.  Almanzo Wilderin siskon neiti Wilderin tulessa opettajaksi Lauran ja Leenan koulussa syntyy kaikenlaisia ongelmia. Herttaista ja teennäistä hymyä hymyileva neiti sanoo piut paut kurinpidolle ja haluaa, että kaikki vain herttaisesti rakastavat toisiaan. Tuloksena on täysi kaaos ja sekamelsa, ja kohta neiti ei enää olekaan kovin herttainen, varsinkaan Lauralle ja Leenalle, joita hän näyttää vihaavan jostain tuntemattomasta syystä.

Maltan tuskin odottaa, että pääsen etenemään jossain vaiheessa sarjan seuraavaan osaan Onnen kultaisiin vuosiin ja kokemaan Lauran kanssa opettajuuden onnen. Ehkäpä voisin aloittaa sen samaan aikaan kuin uuden työni?

Siteeraan tähän loppuun erästä kaunista runoa, jonka Lauran pikku sisko Leena lausuu eräässä koulunäytännössä ja joka puhutteli erityisesti:

Seisoi veistäjäpoika taltta kädessään

eessä marmorisen paaden.

Hymy iloinen loisti silmistään,

oli enkeliunelmia mielessään.

Tuon unelman kivehen veisti hän

monin terävin taidokkain viilloin.

Hohde taivainen valaisi veistäjän,

oli vanginnut unelman herkän.

Mekin veistäjiä elämän

oomme vailla muotoamme,

Kunnes kerran Jumalan käskystä

elämänunelman saamme.

Se kaivertakaamme kivehen

monin terävin taidokkain viilloin.

Sen kauneuden löydämme taivaisen,

tuon unelman - muotomme aidon.

Laura Ingalls Wilder

Pieni kaupunki preerialla

(Little Town in the Prarie, 1941)

Suom. Inkeri Pitkänen

Gummerrus

282 s.

F. C. Burnettin suloinen Pikku lordi

Salaisesta puutarhastaan parhaiten tunnetun englantilaisen lastenkirjailijan Frances Hodgson Burnettin Pikku lordi  on suloinen teos, joka lumoaa viattomuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan. Kirja on ikään kuin sisarteos saman kirjailijan Pikku prinsessalle, jonka luin viime kesänä lukumaratonin yhteydessä. Juonenrakenteiltaan teoksista löytyy yhtäläisyyksiä, mutta siinä missä Pikku prinsessa on pienten tyttöjen kirja, on Pikku lordi ikään kuin poikakirja, sillä päähenkilönä on poika. Uskoisin kyllä teoksen kiehtovan silti myös tyttöjä ja näin oli asian laita omallakin kohdallani.

Pieni suloinen Cedrik-poika asuu New Yorkissa rakkaan äitinsä kanssa ihan tavallisessa kodissa. Cedrikin isä on hiljattain kuollut ja äiti jäänyt leskeksi. Suurena lohtuna äidillä on kuitenkin hänen hellä ja rakastava pieni poikansa. Eräänä päivänä kuitenkin tapahtuu kummia ja Cedrikin elämä heittää kuperkeikkaa: kaukaa Englannista saapuu lakimies, joka ilmoittaa, että Cedrikistä tuleekin lordi Fauntleroy ja hänen on muutettava Englantiin isoisänsä Dorincourtin kreivin luokse.

Dorincourtin kreivillä on ollut kolme poikaa, joista nuorin oli Cedrikin isä. Pojat ovat kuitenkin kuolleet yksi toisensa jälkeen, vanhimmilla pojilla ei ollut lapsia, joten perintäjärjestyksen mukaan nyt nuorimman pojan ainoasta lapsesta tulee lordi ja aikanaan myös kreivi. Pikku lordi Fauntleroylla ei ole tiedossa kovin lupaava elämä Englannissa, sillä hänen isoisänsä ei ole tiettävästi mukava mies. Hän ei ole pitänyt yhteyttä nuorimpaan poikaansa sen jälkeen kun tämä meni naimisiin vastoin hänen tahtoaan köyhän amerikkalaisen tytön kanssa. Kreivi ei kutsu pojanpoikaa luoksensa sukurakkaudesta, vaan turhamaisuudesta. Hän olettaa luokseen saapuvan pojan olevan kuriton ja sivistymätön pojannulikka. Mutta mitä tapahtuu, kun hyväsydäminen, viaton ja ennakkoluuloton pieni poika kohtaa äreän ja äksyn, lapsivihamielisen vanhan ukon?

Alkuun minua häiritsi teoksen naivius ja hyveellisyys. Cedrik, pikku lordi on kuvattu niin yltiöimelän suloiseksi ja täydelliseksi, että uskottavuus kärsi ja pidin hahmoa jo ärsyttävän täydellisenä. Hän on paitsi täydellisen hyvä, myös täydellisen kaunis ulkomuodoltaan. Tällaisen kirjan lukeminen tuntui aika suurelta kontrastilta edellistä lukemaani kirjaa John Irvingin Kaikki isäni hotellit -teosta vasten, mikä voi olla osasyynä alkuärsytykseen. Kuitenkin teoksen edetessä sydämeni lämpeni Cedrikiä ja sen myötä koko kirjaa kohtaan. Ja kuka voisi muka pitää sydämensä kylmänä niin herttaisen olennon edessä? Siihen ei kyennyt edes Dorincourtin kreivikään.

Pikku lordi taittui loppuunsa ihanan sänkyaamiaisen lomassa herättyäni ensimmäisen omassa kodissani vietetyn yön jälkeen. 

Tämä kirja tarjoaa ihanteita, ei niinkään realismia. Se voi haitata monia aikuislukijoita, mutta minusta on hienoa, että lapsille on tarjolla kirjoja, joissa on viattomuutta, hyvyyttä ja kauniita ihanteita. Ja Pikku lordilla on lopulta paljon sanottavaa niin lapsille kuin aikuisillekin: hyvyydellä voi voittaa pahuuden ja uskomalla jokaisesta ihmisestä löytyvään hyvään voi todella saada sen hyvän puhkeamaan kukkaan.

Tämä oli onnellinen hyvänmielenkirja, joka myös kosketti ja sai puhkeamaan kyyneliin silkasta liikutuksesta. Toivoisin, että tässä maailmassa voisi olla enemmän Pikku lordin kaltaisia lastenkirjoja sekä tietysti sitäkin enemmän toivoisin maailmasta löytyvän enemmän pikku lordin kaltaisia ihmisiä!

Frances Hodgson Burnett

Pikku lordi

(Little Lord Fauntleroy, 238 s.)

Otava

238 s.

Irvingin värikäs ja elämänmakuinen Kaikki isäni hotellit

Ja me uneksimme edelleen. Sepitämme omaa elämäämme. Lahjoitamme itsellemme pyhimysäidin, teemme isästämme sankarin. Ja jonkun isosta veljestäkin tulee sankari –niin kuin jonkun isosta siskostakin. Me keksimme sen mitä rakastamme ja mitä vihaamme. Aina tulee olemaan urhoollinen kadotettu veli – ja pieni kadotettu sisar. Me uneksimme uneksimasta päästyämme: uneksimme maailman hienoimman hotellin, täydellisen perheen, elämän joka on ikuista rantalomaa. Ja unelmat karkaavat mielestämme sitä mukaan kuin ehdimme niitä kuvitella.

John Irvingin Kaikki isäni hotellit oli ravisteleva, hieno ja ristiriitainen lukukokemus. Teos oli toinen kokonaan lukemani Irvingini. Pari vuotta sitten kesällä luin Blogistanian II lukumaratonin yhteydessä Oman elämänsä sankarin, joka oli hieno lukukokemus. Niin oli Kaikki isäni hotellitkin. Monella tapaa se oli kuitenkin hyvin erilainen, rajumpi. (Viime kesänä yritin Garpin maailmaa, mutta se ei omalla kohdallani ainakaan ensi yrittämällä lähtenyt kunnolla käyntiin jäi lopulta kesken.)

Kaikki isäni hotellit kertoo Berryjen värikkäästä viisilapsisesta "hotelliperheestä". Isä Win ja äiti Mary ovat tavanneet ja löytäneet toisensa työskennellessään teini-ikäisinä eräässä hotellissa. Myös tuosta kesästä alkaen heidän elämäänsä taustoittaa Freud-niminen juutalainen mies sekä karhut. Freudin karhusta State O´Mainesta, josta tuleekin Berryjen karhu, sekä myöhemmin teoksessa esiintyvä Susie-karhu muodostuvat keskeisiksi hahmoiksi tarinassa. 

Win ja Mary menevät naimisiin, perustavat perheen ja saavat viisi lasta, kaikki omanlaisiaan persoonia. Vanhin lapsi Frank on homoseksuaali ja hänellä on hieman omituisia harrastuksia, seuraavan sisarussarjassa tytär Franny on rääväsuinenn tyttö, joka tietää, mitä haluaa. Minä-kertoja ja kesimmäinen lapsi John syö banaaneja ja nostaa painoja tullakseen vahvaksi. Toiseksi nuorin lapsi Lilly on herkkä taiteilijasielu, jonka suomalaislääkäri diagnosoi kääpiökasvuiseksi, joka tekee kaikkensa kasvaakseen ja joka aikanaan aikaansaa kasvamisen tuskastaan menestysromaanin Kasvukipuja. Nuorin lapsi Egg tykkää pukeutua hassuihin pukuihin ja on aina hieman pihalla ja kysyy "mitä?".  Isä Win ostaa vanhan tyttökoulun ja tekee siitä hotellin, joka saa nimekseen The Hotel New Hampshire. Berryjen perheen matka käy hotellista hotelliin, myös rapakon toiselle puolelle Wieniin. Lapset viettävät lapsuutensa ja osa heistä myös aikuisuutensa hotelleissa.

Kaikki isäni hotellit on elämänmakuinen ja elämänmittainen teos. Sen polveilevassa tarinassa tulee esiin koko elämän kirjo – niin hyvä kuin paha. Tämä oli lukupiirikirjamme, ja joku lukupiirissä sanoikin osuvasti, että kirjassa tapahtuu kaikki kuviteltavissa oleva paha, mitä ikinä voi vain tapahtua. Kirjassa käsitellään raiskausta, insestiä, itsemurhaa, terrorismia ja perheenjäsenen kuolemaa. Kirja rikkoo monia raja-aitoja ja tabuja ajatuksia herättävällä tavalla. Näistä kaikista kamaluuksista huolimatta kirjaa sävyttää miellyttävä lämminhenkisyys. Kirjassa on paljon kaikkea ällöttävää ja inhottavaa, kuitenkin myös paljon kaikkea herkkää, liikuttavaa ja koskettavaa. Ennen kaikkea se on kuitenkin kuvaus värikkäästi hersyvästä elämästä sekä siitä, että kaikesta voi kuitenkin lopulta selvitä, tapahtuipa elämässä mitä tahansa.

Irvingin kerrontatyylissä ja kielessä on jotakin, mistä pidän hirveästi. Kaikki isäni hotellit -romaanissa (kuten myös Oman elämänsä sankarissa) realismiin yhdistyy hupaisalla tavalla absurdeja, kuitenkin realistiseen viitekehykseen sopivia yksityiskohtia, mikä on mielestäni hauskaa. Lisäksi minua viehättää hänen kirjoissaan (sekä itse lukemissani että niissä, joista olen lukenut toisen käden lähteistä) se, että niihin liittyy kirjallisia merkitysulottuvuuksia ja että niistä voi huomata Irvingin tuntevan hyvin kirjallisuuden historian. Haluan ehdottomasti jossain vaiheessa lukea lisää hänen tuotantoaan. Ystäväni Owen Meany on luultavasti seuraava Irvingini.

John Irving

Kaikki isäni hotellit

(The Hotel New Hampshire, 1981)

Suom. Kristiina Rikman

Tammi

491 s.

Ruislinnun laulua Eino Leinon päivänä

Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

 Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Tänään 6.7 vietetään Eino Leinon syntymäpäivän vuoksi Eino Leinon päivää sekä lisäksi myös runon ja suven päivää. 

Yllä lainaamani Eino Leinon Nocturne lienee Leinon tunnetuin runo, ja henkilökohtaisesti se on yksi ylimmistä lempirunoistani sekä yksi niistä muutamista runoista, jotka osaan alusta loppuun  asti lausua ulkomuistista. Minulle Eino Leino merkitsee juuri Nocturnea sekä Helkavirsiä I -kokoelmassa ilmestynyttä Tumma-runoa. Tumma-runoon tutustuin auskultointivuotenani suorittaessani sivuaineharjoitteluani äidinkielen opettamisessa. Aiheenani oli käydä läpi Suomen kirjallisuushistoriaa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ja symbolismia. Leino oli yksi tärkeimmistä läpikäydyistä nimistä. Oppikirjassa oli eräs kotitehtävä Tumma-runosta, ja minä, joka elin silloin monella tapaa vaikeaa elämänvaihetta "nähden kauhuja kaikkialla" ja "havaiten haltijoita pahoja" löysin itseni Tummasta.  Runosta tuli minulle sen vuoksi läheinen. Sivuaineharjoitteluni oli auskuvuoteni kohokohtia, sillä sen kautta koin löytäväni opettajuuteni ja opettamisen ilon. Siksi kokonaisuudessaan Leino ja Tumma välkkyvät aina mielessäni kauniina muistoina tuolta ajalta. Leino ja Tumma ovat jollakin tasolla oikeastaan viitoittaneet tieni opettajaksi.

Kuitenkin nykyään Nocturne on minulle rakkain Leinon runo. Siinä missä Tumma sisältää nuoruuden tuskani ajalta, jolloin koin vielä harhaillen etsiväni paikkaani ja tietäni maailmassa (erityisesti ammatillisessa mielessä), sisältää Nocturne sen vakaan onnen, jonka (ainakin tämän hetkisen kokemukseni mukaan) koen saavuttaneeni. Kuitenkin näin nuorena ihmisenä myös moni asia elämässä on avoinna, enkä tiedä, mitä hämäräisen tieni päässä olevassa tuvassa häämöttää. Tällä hetkellä hämäräinen tieni näyttäää johtavan uuteen työpaikkaan, äidinkielenopettajuuteen ja niiden myötä ensimmäiseen omaan asuntooni. Nocturne kuvastaa tämän hetkisiä tuntojani elämästä.

Leino on vanginnut Nocturneen hienosti kesäyön tunnelman. Runon puhuja on luonnon edessä vastatusten oman elämänsä kanssa. Itsekin usein luonnon keskellä pysähdyn katsomaan niin eteeni kuin taakseni omassa elämässäni – luonto kertoo tarinaani. Luonnossa elon piiri pienentyy ja ihminen voi kohdata itsensä. Runo voidaan lukea rakkausrunoksi, ja se onkin omistettu Leinon rakastetulle. Mutta se voidaan lukea nähdäkseni myös monella muullakin tapaa (ja ennen kaikkea minusta muulla tapaa). Kuka tai mikä on tuo mystinen "neiti kesäheinä"? Se voi olla nainen, runon puhujan rakastettu tai se voi olla myös esimerkiksi itse Luonto. Nocturne on mielestäni ennen kaikkea luontoruno, joka ylistää luonnon kauneutta. Kuitenkin runo on monitasoinen ja sisältää samanaikaisesti useita merkitysulottuvuuksia.

Leino kirjoitti Nocturnen ollessaan  Kangasniemellä vierailulla Otto Mannisen luona. Mielestäni ihana yksityiskohta tähän liittyen on, että kuulin juuri kesäkuussa ensimmäistä kertaa elämässäni "ruislinnun laulun korvissani" ollessani Toivakassa, miltei runon syntysijoilla, erään juuri Kangasniemellä asuvan ystäväni räpsiessä kuvia minusta sumuista peltoa halkovalla hämäräisellä tiellä. Oli kaunis kesäyö ja tunnelma kuin suoraan Nocturnesta. Ruislinnun eli ruisrääkän rääkyminen ei sinänsä kovin kaunis ääni ole, mutta voi, Nocturnen sanat mielessäni se kuulosti niin kovin runolliselta!

(Tässä bloggauksessa olevat kuvat ovat ystäväni ottamia juuri kyseiseltä kesäyön kuvausretkeltä, jota ruislinnun laulu sulostutti.)

Runollista Leinon päivää!

Katsaus kesäkuuhun

Kesäkuussa entinen heppatyttö on päässyt hepostelemaan parikin kertaa vuosikausien tauon jälkeen!

Kesäkuu, joka ei ollut kovin kesäinen, on vierähtänyt jälleen ohi ja aurinkoisena ja hellivän lampöisenä alkanut heinäkuu on täällä. Kesä ja kirjat kuuluvat ehdottomasti ja erottamattomasti yhteen. Niinpä kesäkuu toi tulleessaan monta ihanaa hetkeä kirjojen parissa. Haaveilemiani ulkolukuhetkiä ei ollut paljoa, mutta kun sateet ja tuulet raivosivat ulkona, niin mikäs olikaan ihanampaa kuin kääriytyä tiukasti peittoon kirja kainalossa ja kuppi kuumaa seurana.

Kesäkuun alkaessa pääni täyttyi optimistisista lukusuunnitelmista. Laatimani lukupino on huvennut kesäkuun aikana hieman, mutta ei ehkä niin suurta vauhtia kuin olisin toivonut. Toisaalta kesäkuussa luin myös Margaret Mitchellin Tuulen viemää, joka oli aikamoinen suurromaani. Tätä romaania en ole kuitenkaan blogannut, koska luin sen Klassikkohaasteeseen ja postaus siitä haasteen ohjeen mukaan tulee julkaista vasta 31.7. (Näin ohimennen sanottuna Tuulen viemää on yksi mahtavimpia koskaan lukemiani kirjoja!)

Kesäkuussa kuitenkin bloggasin seuraavista kirjoista:

1. H. E. Bates: Oi ihana toukokuu 

2. Charlotte Bronte: Syrjästäkatsojan tarina 

3. P. D. James: Syystanssiaiset 

4. Tove Jansson: Kesäkirja 

5. Laura Ingalls Wilder: Pitkä talvi preerialla 

Kesäkuun kirjat olivat kaikki enemmän tai vähemmän ihania ja hienoja kokemuksia. Oi ihana toukokuu sekä Kesäkirja olivat hyvin vuodenaikaan sopivia tunnelmakirjoja. Mutta Tuulen viemää vie ehdottomasti voiton kesäkuun lukukokemuksista!

Heinäkuuni näyttää aika kiireiselta, sillä olen juuri muuttamassa ensimmäiseen omaan asuntooni saatuani lukion äidinkielenopettajan sijaisuuden ensi syksyksi toiselta paikkakunnalta.  Koko eilinen päivä sujui maalaushommissa aamusta iltaan uudella asunnollani. Lisäksi myyn mansikoita kesätyönäni ja suoritan aika nopealla tahdilla myös autokoulua, ja kohta pitäisi alkaa valmistautua myös tulevaan työhön, sillä minulla ei ole käytännössä mitään kokemusta äidinkielen opettamisesta. Tulevassa työssäni on huima määrä ylityötunteja, joten kesälomalla valmistautuminen on henkiinjäämisen A ja O. 

Toivon kuitenkin, etten kaiken tämän kiireilyn keskellä unohda heinäkuussakaan lukemista. Ja mikä olisikaan sen parempi keino rentoutua ja irrottautua tästä kaikesta pyörityksestä kuin heittäytyä toisinaan hyvän kirjan vietäväksi. Näiden kaikkien kiireiden vuoksi skippasin Blogistanian yhteislukumaratonin, mutta toivon, että voisin heinäkuun aikana jossain kohtaa viettää omaa lukumaratonia - mielellään omassa asunnossani sitten, kun olen saanut sen asumis- ja yöpymiskuntoon (tällä hetkellä projektin alla on sängyn maalaus).

Aurinkoista ja kirjaisaa heinäkuuta!

Lumituiskua kesän keskelle: Laura Ingalls Wilderin Pitkä talvi preerialla

Kiireisen kirjabloggajan lyhytarviot jatkuvat edelleen Tove Janssonin Kesäkirjan jälkeen. 

Jatkoin jälleen ihania seikkailujani Ingallsin Lauran seurassa Amerikan preerioilla lukemalla Laura Ingalls-Wilderin omaelämäkerrallisen Pieni talo preerialla -sarjan 5. osan eli Pitkä talvi preerialla -teoksen. Teoksen lumiset tunnelmat eivät ehkä ole omiaan tähän vuoden aikaan, mutta koska haluan lukea sarjan alusta loppuun asti järjestyksessä ja lukuhinku on kova, ei voi mitään.

Pitkä talvi preerialla kertoo, kuinka poikkeuksellisen pitkä ja ankara talvi ravistelee niitä seutuja, joilla Ingallsien perhe asuu. Ingallsit asuvat nyt pienessä kaupungissa, joka syntyi uudistilallisten rynnätessä ottamaan maata omakseen edellisen osan eli Hopeajärven rannalla -teoksen lopussa. Ingallsien uudistila sijaitsee vähän kaupungin ulkopuolella, ja kun isä Kaarle saa vihiä, että ankara talvi on tulossa, vie hän perheensä aivan kaupungin keskustassa sijaitsevaan kaupparakennukseen, jonka on itse rakentanut. Siellä on turvallisempaa ja lämpöisempää. Kun talvi tulee, ei lumen tulosta näy loppua, loputtoman pitkät lumimyrkyt raivoavat halki talven haudaten kaikki talot täysin lumen alle siten, että taloista on kaivettava tunnelit ulos. Junat eivät pääse kulkemaan ja ruokatavarat alkavat loppua. Kuitenkin kaikki tietysi päätyy onnellisesti, ja kun junat lopulta pääsevät kulkemaan ja joulupaketit tulevat vihdoin niiden mukana, vietetään hilpeää ja lämminhenkistä joulua toukokuun auringonpaisteessa.

Minusta oli mukavaa jatkaa jälleen seikkailujani Lauran kanssa preerialla, mutta toisaalta tämä teos ei onnistunut herättämään mitään suuria ajatuksia tai tunteita. Jollain tavalla tämä teos tuntui tähän asti lukemistani sarjan mielenkiinnotomimmalta teokselta, mutta sen lukeminen oli silti miellyttävää. Mielenkiintoisen lisävivahteen teokseen toi kuitenkin se, että teoksessa seurataan Lauran perheen lisäksi myös paljon Wilderin poikien Almanzon ja Royalin tekemisiä. Nämä pojat ilmaantuivat aivan mainintana edellisosan lopussa kuvioon mukaan, ja koska tiedän, että Laura sarjan loppuosassa menee naimisiin Almanzon kanssa, oli hauskaa tutustua häneen ja hänen veljeensä. Odotin jo pienten Amorin nuolten ja sydänten lentelyä, mutta niitä ei valitettavasti vielä ilmaantunut. (Toisaalta ihan hyvä niin, sillä Laura on vasta 14, mutta Almanzo 19 vuotta!) Siispä entistä innokkaammin odotan, että pääsen yhä jatkamaan eteenpäin Lauran tarinan parissa.

Laura Ingalls Wilder

Pitkä talvi preerialla

(The Long Winter, 1940)

Suom. Esko Jämsen

Gummerus

265 s.

Tove Janssonin merentuoksuinen Kesäkirja

Tämä on kiireisen kirjabloggaajan kirjabloggaus, mikä tarkoittaa, että se on tavanomaistani lyhyempi. Lyhyys sopiikin Tove Janssonin Kesäkirjan bloggaukseen hyvin, sillä se on kirja, josta ei ole paljoa sanottavaa. Se on niitä kirjoja, joita on vaikea kuvata, sillä kirja vain täytyy kokea.

Kesäkirja on nimensä mukaisesti kesäkirja. Kirja, johon on vangittu verkalleen lipuvien kesäpäivien leppoisaa, pysähtynyttä, mutta kaunista tunnelmaa. Kirjaa lukiessa tuntuu siltä, kuin kuuman kesäpäivän ilma seisoisi paikallaan ja aika pysähtyisi. Kirjassa ei paljoa tapahdu. Se on fragmentaarinen tunnelmaromaani, joka tarjoaa tuokiokuvia kesästä.

Kesäkirja kertoo eräällä (ilmeisesti Helsingin edustalla sijaitsevalla?) saarella asuvasta Sophiasta, hänen isoäidistään ja isästään. Saari on heidän ikiomansa, heidän pienen yksityisen maailmansa keskipiste. Isä on aika lailla taustahahmo, enemmän tämä on kertomus Sophiasta ja hänen isoäidistään sekä heidän välisestä herkästä ystävyydestään. He ovat molemmat riemastuttavia, omalaatuisia persoonia ja kirjassa on lämmintä ja vetikkamaista huumoria. Sophian ja isoäidin tarina kertoo, että iällä ei ole väliä. Ihmisyys on sama niin nuoressa kuin vanhassa, niin pienessä lapsessa kuin vanhuksessa.

Kirjassa on merinen ja kesäinen tunnelma. Janssonmaiseen tapaan luonto on lähellä ja ihminen elää sovussa sen keskellä, mikä on minusta ihanaa.

Menin itse pilaamaan kirjan syvimmän viehätyksen sillä, että yritin lukea sitä kiireesti elämäntilanteessa, jossa minun vaikea rauhottua ja keskittyä ja jossa lukeminen rikkoontui useammalle päivälle pieniin pätkiin. Suosittelen muille Kesäkirjaan tarttuville, että kirja kannattaa lukea rauhassa, mielellään yhteen menoon (pituutensa puolesta käy helposti, jos varaa vähän aikaa) pysähtyen sanojen äärelle nauttimaan kirjan kesäisen lempeän seisovasta tunnelmasta.

Pientä miinusta kirjalle aiheuttivat jotkin huonosti käännetyt ilmaukset, joista paistoi ruotsin kieli liian kirkuvasti läpi. Esimerkiksi "ota se rauhallisesti" (ta det lungt) tai "mitä siinä seisoo" (vad står det där). En tiedä, oliko näillä yritetty tavoittaa jotakin suomenruotsalaista tunnelmaa vai olivatko ihan tahattomia käännöskukkia. 

Tove Jansson

Kesäkirja

(Sommarboken, 1972)

Suom. Kristiina Kivivuori

WSOY

135 s.