Ruislinnun laulua Eino Leinon päivänä

Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

 Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Tänään 6.7 vietetään Eino Leinon syntymäpäivän vuoksi Eino Leinon päivää sekä lisäksi myös runon ja suven päivää. 

Yllä lainaamani Eino Leinon Nocturne lienee Leinon tunnetuin runo, ja henkilökohtaisesti se on yksi ylimmistä lempirunoistani sekä yksi niistä muutamista runoista, jotka osaan alusta loppuun  asti lausua ulkomuistista. Minulle Eino Leino merkitsee juuri Nocturnea sekä Helkavirsiä I -kokoelmassa ilmestynyttä Tumma-runoa. Tumma-runoon tutustuin auskultointivuotenani suorittaessani sivuaineharjoitteluani äidinkielen opettamisessa. Aiheenani oli käydä läpi Suomen kirjallisuushistoriaa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ja symbolismia. Leino oli yksi tärkeimmistä läpikäydyistä nimistä. Oppikirjassa oli eräs kotitehtävä Tumma-runosta, ja minä, joka elin silloin monella tapaa vaikeaa elämänvaihetta "nähden kauhuja kaikkialla" ja "havaiten haltijoita pahoja" löysin itseni Tummasta.  Runosta tuli minulle sen vuoksi läheinen. Sivuaineharjoitteluni oli auskuvuoteni kohokohtia, sillä sen kautta koin löytäväni opettajuuteni ja opettamisen ilon. Siksi kokonaisuudessaan Leino ja Tumma välkkyvät aina mielessäni kauniina muistoina tuolta ajalta. Leino ja Tumma ovat jollakin tasolla oikeastaan viitoittaneet tieni opettajaksi.

Kuitenkin nykyään Nocturne on minulle rakkain Leinon runo. Siinä missä Tumma sisältää nuoruuden tuskani ajalta, jolloin koin vielä harhaillen etsiväni paikkaani ja tietäni maailmassa (erityisesti ammatillisessa mielessä), sisältää Nocturne sen vakaan onnen, jonka (ainakin tämän hetkisen kokemukseni mukaan) koen saavuttaneeni. Kuitenkin näin nuorena ihmisenä myös moni asia elämässä on avoinna, enkä tiedä, mitä hämäräisen tieni päässä olevassa tuvassa häämöttää. Tällä hetkellä hämäräinen tieni näyttäää johtavan uuteen työpaikkaan, äidinkielenopettajuuteen ja niiden myötä ensimmäiseen omaan asuntooni. Nocturne kuvastaa tämän hetkisiä tuntojani elämästä.

Leino on vanginnut Nocturneen hienosti kesäyön tunnelman. Runon puhuja on luonnon edessä vastatusten oman elämänsä kanssa. Itsekin usein luonnon keskellä pysähdyn katsomaan niin eteeni kuin taakseni omassa elämässäni – luonto kertoo tarinaani. Luonnossa elon piiri pienentyy ja ihminen voi kohdata itsensä. Runo voidaan lukea rakkausrunoksi, ja se onkin omistettu Leinon rakastetulle. Mutta se voidaan lukea nähdäkseni myös monella muullakin tapaa (ja ennen kaikkea minusta muulla tapaa). Kuka tai mikä on tuo mystinen "neiti kesäheinä"? Se voi olla nainen, runon puhujan rakastettu tai se voi olla myös esimerkiksi itse Luonto. Nocturne on mielestäni ennen kaikkea luontoruno, joka ylistää luonnon kauneutta. Kuitenkin runo on monitasoinen ja sisältää samanaikaisesti useita merkitysulottuvuuksia.

Leino kirjoitti Nocturnen ollessaan  Kangasniemellä vierailulla Otto Mannisen luona. Mielestäni ihana yksityiskohta tähän liittyen on, että kuulin juuri kesäkuussa ensimmäistä kertaa elämässäni "ruislinnun laulun korvissani" ollessani Toivakassa, miltei runon syntysijoilla, erään juuri Kangasniemellä asuvan ystäväni räpsiessä kuvia minusta sumuista peltoa halkovalla hämäräisellä tiellä. Oli kaunis kesäyö ja tunnelma kuin suoraan Nocturnesta. Ruislinnun eli ruisrääkän rääkyminen ei sinänsä kovin kaunis ääni ole, mutta voi, Nocturnen sanat mielessäni se kuulosti niin kovin runolliselta!

(Tässä bloggauksessa olevat kuvat ovat ystäväni ottamia juuri kyseiseltä kesäyön kuvausretkeltä, jota ruislinnun laulu sulostutti.)

Runollista Leinon päivää!

Katsaus kesäkuuhun

Kesäkuussa entinen heppatyttö on päässyt hepostelemaan parikin kertaa vuosikausien tauon jälkeen!

Kesäkuu, joka ei ollut kovin kesäinen, on vierähtänyt jälleen ohi ja aurinkoisena ja hellivän lampöisenä alkanut heinäkuu on täällä. Kesä ja kirjat kuuluvat ehdottomasti ja erottamattomasti yhteen. Niinpä kesäkuu toi tulleessaan monta ihanaa hetkeä kirjojen parissa. Haaveilemiani ulkolukuhetkiä ei ollut paljoa, mutta kun sateet ja tuulet raivosivat ulkona, niin mikäs olikaan ihanampaa kuin kääriytyä tiukasti peittoon kirja kainalossa ja kuppi kuumaa seurana.

Kesäkuun alkaessa pääni täyttyi optimistisista lukusuunnitelmista. Laatimani lukupino on huvennut kesäkuun aikana hieman, mutta ei ehkä niin suurta vauhtia kuin olisin toivonut. Toisaalta kesäkuussa luin myös Margaret Mitchellin Tuulen viemää, joka oli aikamoinen suurromaani. Tätä romaania en ole kuitenkaan blogannut, koska luin sen Klassikkohaasteeseen ja postaus siitä haasteen ohjeen mukaan tulee julkaista vasta 31.7. (Näin ohimennen sanottuna Tuulen viemää on yksi mahtavimpia koskaan lukemiani kirjoja!)

Kesäkuussa kuitenkin bloggasin seuraavista kirjoista:

1. H. E. Bates: Oi ihana toukokuu 

2. Charlotte Bronte: Syrjästäkatsojan tarina 

3. P. D. James: Syystanssiaiset 

4. Tove Jansson: Kesäkirja 

5. Laura Ingalls Wilder: Pitkä talvi preerialla 

Kesäkuun kirjat olivat kaikki enemmän tai vähemmän ihania ja hienoja kokemuksia. Oi ihana toukokuu sekä Kesäkirja olivat hyvin vuodenaikaan sopivia tunnelmakirjoja. Mutta Tuulen viemää vie ehdottomasti voiton kesäkuun lukukokemuksista!

Heinäkuuni näyttää aika kiireiselta, sillä olen juuri muuttamassa ensimmäiseen omaan asuntooni saatuani lukion äidinkielenopettajan sijaisuuden ensi syksyksi toiselta paikkakunnalta.  Koko eilinen päivä sujui maalaushommissa aamusta iltaan uudella asunnollani. Lisäksi myyn mansikoita kesätyönäni ja suoritan aika nopealla tahdilla myös autokoulua, ja kohta pitäisi alkaa valmistautua myös tulevaan työhön, sillä minulla ei ole käytännössä mitään kokemusta äidinkielen opettamisesta. Tulevassa työssäni on huima määrä ylityötunteja, joten kesälomalla valmistautuminen on henkiinjäämisen A ja O. 

Toivon kuitenkin, etten kaiken tämän kiireilyn keskellä unohda heinäkuussakaan lukemista. Ja mikä olisikaan sen parempi keino rentoutua ja irrottautua tästä kaikesta pyörityksestä kuin heittäytyä toisinaan hyvän kirjan vietäväksi. Näiden kaikkien kiireiden vuoksi skippasin Blogistanian yhteislukumaratonin, mutta toivon, että voisin heinäkuun aikana jossain kohtaa viettää omaa lukumaratonia - mielellään omassa asunnossani sitten, kun olen saanut sen asumis- ja yöpymiskuntoon (tällä hetkellä projektin alla on sängyn maalaus).

Aurinkoista ja kirjaisaa heinäkuuta!

Lumituiskua kesän keskelle: Laura Ingalls Wilderin Pitkä talvi preerialla

Kiireisen kirjabloggajan lyhytarviot jatkuvat edelleen Tove Janssonin Kesäkirjan jälkeen. 

Jatkoin jälleen ihania seikkailujani Ingallsin Lauran seurassa Amerikan preerioilla lukemalla Laura Ingalls-Wilderin omaelämäkerrallisen Pieni talo preerialla -sarjan 5. osan eli Pitkä talvi preerialla -teoksen. Teoksen lumiset tunnelmat eivät ehkä ole omiaan tähän vuoden aikaan, mutta koska haluan lukea sarjan alusta loppuun asti järjestyksessä ja lukuhinku on kova, ei voi mitään.

Pitkä talvi preerialla kertoo, kuinka poikkeuksellisen pitkä ja ankara talvi ravistelee niitä seutuja, joilla Ingallsien perhe asuu. Ingallsit asuvat nyt pienessä kaupungissa, joka syntyi uudistilallisten rynnätessä ottamaan maata omakseen edellisen osan eli Hopeajärven rannalla -teoksen lopussa. Ingallsien uudistila sijaitsee vähän kaupungin ulkopuolella, ja kun isä Kaarle saa vihiä, että ankara talvi on tulossa, vie hän perheensä aivan kaupungin keskustassa sijaitsevaan kaupparakennukseen, jonka on itse rakentanut. Siellä on turvallisempaa ja lämpöisempää. Kun talvi tulee, ei lumen tulosta näy loppua, loputtoman pitkät lumimyrkyt raivoavat halki talven haudaten kaikki talot täysin lumen alle siten, että taloista on kaivettava tunnelit ulos. Junat eivät pääse kulkemaan ja ruokatavarat alkavat loppua. Kuitenkin kaikki tietysi päätyy onnellisesti, ja kun junat lopulta pääsevät kulkemaan ja joulupaketit tulevat vihdoin niiden mukana, vietetään hilpeää ja lämminhenkistä joulua toukokuun auringonpaisteessa.

Minusta oli mukavaa jatkaa jälleen seikkailujani Lauran kanssa preerialla, mutta toisaalta tämä teos ei onnistunut herättämään mitään suuria ajatuksia tai tunteita. Jollain tavalla tämä teos tuntui tähän asti lukemistani sarjan mielenkiinnotomimmalta teokselta, mutta sen lukeminen oli silti miellyttävää. Mielenkiintoisen lisävivahteen teokseen toi kuitenkin se, että teoksessa seurataan Lauran perheen lisäksi myös paljon Wilderin poikien Almanzon ja Royalin tekemisiä. Nämä pojat ilmaantuivat aivan mainintana edellisosan lopussa kuvioon mukaan, ja koska tiedän, että Laura sarjan loppuosassa menee naimisiin Almanzon kanssa, oli hauskaa tutustua häneen ja hänen veljeensä. Odotin jo pienten Amorin nuolten ja sydänten lentelyä, mutta niitä ei valitettavasti vielä ilmaantunut. (Toisaalta ihan hyvä niin, sillä Laura on vasta 14, mutta Almanzo 19 vuotta!) Siispä entistä innokkaammin odotan, että pääsen yhä jatkamaan eteenpäin Lauran tarinan parissa.

Laura Ingalls Wilder

Pitkä talvi preerialla

(The Long Winter, 1940)

Suom. Esko Jämsen

Gummerus

265 s.

Tove Janssonin merentuoksuinen Kesäkirja

Tämä on kiireisen kirjabloggaajan kirjabloggaus, mikä tarkoittaa, että se on tavanomaistani lyhyempi. Lyhyys sopiikin Tove Janssonin Kesäkirjan bloggaukseen hyvin, sillä se on kirja, josta ei ole paljoa sanottavaa. Se on niitä kirjoja, joita on vaikea kuvata, sillä kirja vain täytyy kokea.

Kesäkirja on nimensä mukaisesti kesäkirja. Kirja, johon on vangittu verkalleen lipuvien kesäpäivien leppoisaa, pysähtynyttä, mutta kaunista tunnelmaa. Kirjaa lukiessa tuntuu siltä, kuin kuuman kesäpäivän ilma seisoisi paikallaan ja aika pysähtyisi. Kirjassa ei paljoa tapahdu. Se on fragmentaarinen tunnelmaromaani, joka tarjoaa tuokiokuvia kesästä.

Kesäkirja kertoo eräällä (ilmeisesti Helsingin edustalla sijaitsevalla?) saarella asuvasta Sophiasta, hänen isoäidistään ja isästään. Saari on heidän ikiomansa, heidän pienen yksityisen maailmansa keskipiste. Isä on aika lailla taustahahmo, enemmän tämä on kertomus Sophiasta ja hänen isoäidistään sekä heidän välisestä herkästä ystävyydestään. He ovat molemmat riemastuttavia, omalaatuisia persoonia ja kirjassa on lämmintä ja vetikkamaista huumoria. Sophian ja isoäidin tarina kertoo, että iällä ei ole väliä. Ihmisyys on sama niin nuoressa kuin vanhassa, niin pienessä lapsessa kuin vanhuksessa.

Kirjassa on merinen ja kesäinen tunnelma. Janssonmaiseen tapaan luonto on lähellä ja ihminen elää sovussa sen keskellä, mikä on minusta ihanaa.

Menin itse pilaamaan kirjan syvimmän viehätyksen sillä, että yritin lukea sitä kiireesti elämäntilanteessa, jossa minun vaikea rauhottua ja keskittyä ja jossa lukeminen rikkoontui useammalle päivälle pieniin pätkiin. Suosittelen muille Kesäkirjaan tarttuville, että kirja kannattaa lukea rauhassa, mielellään yhteen menoon (pituutensa puolesta käy helposti, jos varaa vähän aikaa) pysähtyen sanojen äärelle nauttimaan kirjan kesäisen lempeän seisovasta tunnelmasta.

Pientä miinusta kirjalle aiheuttivat jotkin huonosti käännetyt ilmaukset, joista paistoi ruotsin kieli liian kirkuvasti läpi. Esimerkiksi "ota se rauhallisesti" (ta det lungt) tai "mitä siinä seisoo" (vad står det där). En tiedä, oliko näillä yritetty tavoittaa jotakin suomenruotsalaista tunnelmaa vai olivatko ihan tahattomia käännöskukkia. 

Tove Jansson

Kesäkirja

(Sommarboken, 1972)

Suom. Kristiina Kivivuori

WSOY

135 s.

Hyvästit lukumaratonille, huomenna alkaakin shoppausmaraton!

Blogistania valmistautuu huomiseen yhteislukumaratoniin, joka on Blogistanian V kesälukumaraton. Osa onkin jo aloittanut, ja minunkin oli alun perin tarkoitus aloittaa tänä iltana oma lukumaratonini kotiuduttuani iltavuorosta ja jatkaa sitä huomiseen. (Ihan täyttä maratoonia en olisi ehtinytkään, sillä huomenna on myös iltavuoro.) Kävin jo lainaamassa tiistaina kirjastosta vähän maratonlukemista, vaikka kotonakin oli jo aikamoiset kesäkirjapinot odottamassa. Kirjastoreissun jälkeen suuntasin kuitenkin elämäni ensimmäiseen opettajatyöhaastatteluun (aiemmat kunnon opetustyöni olen saanut onnellisesti suhteilla entisestä lukiostani), minkä jälkeen elämäni on heittänyt aikamoista häränpyllyä ja pääni täyttynyt kaikenlaisilla muilla suunnitelmilla kuin lukemisella. 

Ensimmäinen opettajatyöhaastatteluni päättyi hyvin, nimittäin ensi syksynä minua odottaa kolmen jakson mittainen hoitovapaan sijaisuus lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Se tuntuu aikamoiselta, sillä tätä ennen olen opettanut vain kaksi päivää lukiossa äidinkieltä sijaisena ja siihenkin sijaisuuteen sisältyi jokunen filosofian tunti. Tuntuu hyvin hassulta (mutta ihanalta!) ajatella olevansa äidinkielenopettaja. Olen sisäistänyt niin identiteettini ruotsinopettajana, että äidinkielenopettajuus tuntuu kuin syntyisi uudeksi ihmiseksi (se tunne, kun rehtori esittelee minut koulusihteerille sanoin "tässä on meidän uusi äidinkielenopettaja"!). Vaikka toisaalta on sanottava, että luulen olevani sielultani loppujen lopuksi paljon enemmän juuri äidinkielenopettaja kuin ruotsinopettaja.  Heti haastattelua seuraavana päivänä eli eilen kävin hakemassa yliopistolta paperin, joka todistaa kaiken lisäksi minun olevan pätevä opettamaan äidinkieltä, joten pakko kai se on itsekin uskoa, että minä tosiaan olen äidinkielenopettaja. Samalla sain haettua myös kansitetun kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmani, joka käsittelee lempikirjaani eli Montgomeryn Anne of Green Gables -teosta (Annan nuoruusvuodet). Tämän paperin ja tutkielman eteen olen uurastanut koko kulueen lukuvuoden kaiken muun ohella, joten olo on senkin suhteen aika onnellinen ja helpottunut.

Koska tuleva työpaikkani sijaistee noin 50 kilometrin päässä ja koska mielessäni on ollut muutenkin muuttaa vihdoin omaan kotiin(!), niin aloin heti etsiä asuntoa samalta paikkakunnalta. Jo heti eilen allekirjoitin elämäni ensimmäisen vuokrasopimuksen! Ensi viikolla saan avaimet. Uusi työpaikka ja asunto ovat pitäneet minut hyvin hektisenä nämä muutamat päivät. On ollut yhtä ja toista järjestettävää ja tietysti asunnon etsiminen oli aika kova projekti. Nyt kun asunto on löytynyt, niin seuraava juttu olisikin saada asunto kuntoon. Koska kyseessä on tosiaan ensimmäinen oma asuntoni, on minulla yhtä ja toista hankittavaa. Tämä päivä on kaiken muun säädön ja mansikanmyynnin ohella kulunut aika paljon Ikean nettikatalogia selaten. Huomenna suuntaan siskoni kanssa Ikeaan ja sitten aikon shopata, kunnes droppaan (tai kunnes menen myymään mansikoita). Lukumaratonini vaihtuukin siis shoppausmaratoniin. Ensimmäinen huonekaluni ensimmäistä asuntoani varten on kuitenkin jo tilattu, eikä se ole sohva sen paremmin kuin sänkykään, vaan se on tietysti balettitanko! Olen jo kauan sitten päättänyt, että sitten kun muutan omilleni, hankin heti sellaisen!

Kohti uusia tuulia 

Luulen, että valmistautuminen uuteen työhöni, asuntoni sisustaminen ja huonekalujen maalaaminen autokoulun ohella pitävät minut loppukesän sen verran kiireisenä, että lukupuolella voi tulla vähän hiljaista. Koitan kuitenkin olla unohtamatta kokonaan lukuharrastusta ja ihanaa blogiani ja vaikka postailla toisinaan vähän sisutuspostauksia, jos kirjoista ei ole mitään sanottavaa!

Toivotan teille kaikille muille oikein ihanaa ja antoisaa lukumaratonia! :)

Murhamysteeri jälkeen Ylpeyden ja ennakkoluulon: P. D. Jamesin Syystanssiaiset

Monet nirppanokat ovat sitä mieltä, että toisten kirjailijoiden teoksiin kajoaminen vastakertomusten tai jatko-osien kirjoittamisen muodossa on halpamaista ja erityisesti suuren klassikon kohdalla suorastaan loukkaus teoksen pyhyyttä kohtaan. Itse olen aina suhtautunut avomielisesti ja uteliaasti tunntetuihin teoksiin pohjautuviin toisten kirjailijoiden kynistä lähteneisiin tarinoihin. Suoraan sanottuna minua kutkuttaa suunnattomasti ajatus sen tyyppisistä kirjoista. Kirjallisuus on aina vuoropuhelua kirjallisuuden tradition kanssa, ja laajassa mielessä ajatellen intertekstuaalisuus läpäisee kaiken kirjallisuuden. Erityisen mielenkiintoista mielestäni on, kun intertekstuaalisuus tehdään niin läpinäkyväksi ja ilmeiseksi, että koko teoksen lähtökohta rakennetaan jonkin toisen teoksen varaan. Niinpä lähdin innokkain mielin lukemaan Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon "jatko-osaa", P. D. Jamesin Syystanssiaisia, jossa naimakuvioiden selvittelyn sijasta ratkotaankin vallan toisenlaisia kysymyksiä. Syystanssiasissa iki-ihanat Elizabeth ja Mr. Darcy (ja monet muut tutut henkilöt) joutuvat keskelle murhamysteeriä! Keskeinen kysymys ei olekaan, kuka menee naimisiin kenenkin kanssa, vaan kuka murhasi kenet.

Ylpeyden ja ennakkoluulon päätöksestä on kulunut useita vuosia. Rouva Elizabeth Darcy, entinen neiti Bennet, sekä hänen rakas miehensä Fitzwilliam Darcy ovat onnellinen aviopari, joiden lastenhuonetta asuttaa kaksi herttaista poikalasta: melkein 5-vuotias Fitzwilliam ja 2-vuotias Charles.  Pemberleyn emännäksi avioliiton myötä kohonnut Elizabeth valmistautuu syystanssiaisiin, jotka vanhan perinteen mukaan järjestetään joka vuosi lokakuun täysikuuta seuraavana lauantaina Pemberleyn kartanossa. Myöhään illalla, tanssiaisten aattona tapahtuu kuitenkin jotakin vallan kamalaa: synkän metsän uumenista syöksyy hurjistunut hevonen vaunuineen, joista purkautuu ulos hysteerinen ja sydänjuuriaan myöten järkyttynyt nainen. Hänen miehensä on kuulemma murhattu metsään! (Tämä nainen ja hänen miehensä ovat lukijalle tuttuja Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.) Iloinen tanssiaisten odotus vaihtuukin selkäpiitä karmivaksi levottomuudeksi ja järkytykseksi. Metsästä löytyy verinen ruumis, ja tätä löytyöä seuraa kuukausia jatkuva selvittely, joka luo varjon koko Darcyjen perheen ylle. Kuka murhasi miehen ja mitä metsässä tuona kohtalokkaana iltana oikeasti tapahtui?

Odotin teokselta paljon, mutta alkuviehätyksen ja -innostuksen jälkeen huomasin pettyneeni kirjaan. Voi olla, että murhamysteeri on aivan väärä laji minulle, enkä juuri sen lajin kirjallisuutta yleensä luekaan. Minunkaltaiselle yliuteliaalle luonteelle oli kuin kidutusta lukea kirjaa, jossa koko ajan keskitytään yhden mysteerin ratkaisemiseen ja jonka ratkomisessa edetään niin kovin hitaasti. Kirjaa aloittaessani nautin siitä, kuinka hyvin kirja oli tyyliltään kirjoitettu. Kirjoitustyyliin on saatu vangittua jotakin samaa tunnelmaa ja  tyyliä kuin Austenin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, mikä oli mielestäni upeaa (etenkin, kun Ylpeys ja ennakkoluulo on mielestäni yksi kaikkien aikojen upeimpia romaaneja!). Mutta kun juonessa päästiin itse pääasiaan eli murhaan, en enää kyennyt niin paljon nauttimaan tyylistä, sillä mieleni vain askarteli mysteerin ratkeamisen parissa ja kärsimättömänä ja tuskastuneena vain odotin lopputulosta. Kaikki juonenkoukerot siltä väliltä tuntuivat turhilta. Koska en yleensä murhamysteereitä lue, niin en osaa arvioida, oliko teos oikeasti rakennettu huonosti vai olinko itse vain liian kärsimätön lukija.

Etukäteen vähän jännitin, kuinka käy dekkarityylin ja murhan yhdistäminen Ylpeyden ja ennakkoluulon romanttiseen ja kepeään tyyliin, jossa päämielenkiinto on rakkausseikkailuissa . Mutta itse asiassa tässä asiassa P. D. James on mielestäni onnistunut yllättävän hienosti (eikä romanttisia juonikuvioitakaan ole tyystin unohdettu!). Vaikkei ehkä heti uskoisikaan, murhamysteeri sopii Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmaan kuin pistooli murhamiehen käteen.  Kirjailija ei erehdy kuljettamaan edes murhan mukana tarinaansa liian kauas Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmasta. Ja lopulta, kun murha selviää, paljastuu sen taustalta juuri jotakin niin Ylpeyden ja ennakkoluulon tyyliin sopivia syitä ja selityksiä.

Ehkä hieman ärsyttävää on se, että jo monta vuotta naimisissa olleiden Elizabethin ja Mr. Darcyn avio-onni on yhä niin täydellistä, että se menee imelyyden ja epäuskottavuuden puolelle. Tuittupäinen Elizabeth ja synkeä Mr. Darcy ovat muuttuneet niin sopuisiksi, että ihan ällötää. Pieni pisteliäs sana tai ironinen hymy parin välillä olisi piristänyt suunnattomasti romaania.

Tässä arviossani olen antanut Syystanssiaisille risuja, mutta myös ruusuja. En sanoisi lukukokemusta suoranaisesti huonoksi, mutta ainakin se jäi odotuksiini nähden hieman valjuksi. Silti voin suositella teosta kaikille Ylpeys ja ennakkoluulo -faneille. Luulisin, että muille teos voi olla hieman mitäänsanomaton ja mielenkiinnoton, sillä teoksessa on aika paljon jälkipuinteja monista Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumista. Osa tällaista jälipuintia on myös seuraava hieman satiirinen lainaus, joka oli lempikohtani teoksessa ja johon lopetan bloggaukseni:

Jos hänen elämänsä olisi ollut sepitettä, olisiko taidokkainkaan romaanikirjailija osannut kertoa uskottavasti, miten lyhyessä ajassa ylpeys oli väistynyt ja ennakkoluulo rauennut?

 P. D. James

Syystanssiaiset

(Death Comes to Pemberley, 2011)

Suom. Maija Kauhanen

Otava

348 s.

Surumielinen, mutta viehättävä klassikko: Charlotte Bronten Syrjästäkatsojan tarina

Jos kysytään Matti tai Maija Meikäläiseltä, mitä Charlotte Bronte kirjoitti, saa vastaukseksi korkeintaan Kotiopettajattaren romaanin (jos sitäkään).  Harva keskivertolukuharrastajakaan osaa mainita muita teoksia. Syrjästäkatsojan tarina on yksi niitä Kotiopettajattaren romaanin varjoon jääneitä teoksia, jonka arvo kärsii siitä, että se on saman kirjailijan kirjoittama kuin Kotiopettajattaren romaanikin sekä peräsin saman perheen kynästä kuin Humiseva harju. Kotiopettajattaren romaani (ja hieman vähemmässä määrin Humiseva harju) ovat kuitenkin sellaisia suurklassikoita, ettei niiden kanssasisarilla ole muuta mahdollisuutta kuin hautautua historian pölyyn vähäpätöisempinä. Kuitenkaan Kotiopettajattaren romaanin ylivertaisuus Syrjästäkatsojan tarinaan nähden ei ole välttämättä ollenkaan itsestään selvää. Romaanin englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan kirjailija George Eliotin mielestä Syrjästäkatsojan tarina on Kotiopettajattaren romaania parempi teos ja Virginia Woolfin mukaan teos Charlotten hienoin. On aika kaivaa Syrjästäkatsojan romaani pois historian pölyistä.

Nyt olen tehnyt oman osuuteni puhaltaakseni pölyt kirjan päältä lukemalla teoksen jo toistamiseen elämäni aikana, ehdottamalla sitä lukupiirikirjaksemme ja kaiken kukkuraksi bloggaamalla siitä kaiken kansan nähtäville. Syrjästäkatsojan tarina oli ensimmäinen kirjamme Wanhojen Pölyisten Klassikoiden Lukupiirissä, jonka olen perustanut muutamien ystävieni kesken ja jossa luemme vanhoja, mielellään hieman historian pölyyn jääneitä klassikoita. Lukupiirimme kirjakriteerin huomioon ottaen valinta oli oivallinen ja pidimme siitä kaikki.

Syrjästäkatsojan tarina kertoo Lucy Snowe -nimisestä nuoresta naisesta, jonka on kuljettava yksinäinen ja raskas tie elämässään. Hänen menneisyydestään ei paljoa kerrota, mutta ilmeisesti hänellä ei ole mitään omaisia ja hänen kantamansa surupuku kertoo omaa, hiljaista tarinaansa. Hän on vailla omaisuutta ja yrittää etsiä keinoa ansaitakseen leipänsä.  Hän lähtee Englannista meren yli Ranskaan kohti tuntematonta vailla mitään suhteita tai tietoa tulevasta. Hän päätyy pieneen Villette-nimiseen kylään, jossa päätyy erääseen tyttöjen sisäoppilaitokseen englanninopettajaksi. Lucyn osa elämässä on olla syrjästäkatsoja. Hänen elämässään ei paljoa tapahdu. Romaanissa monet muut hahmot nousevat hyvin keskeiseen osaan ottaen huomioon sen, että tämä on minäkertoja-Lucyn kertoma romaani hänen elämäntarinastaan. Ne juonenkäänteet, jotka lukijan mieltä eniten liikuttavat, kuuluvat enemmän tai vähemmän muiden ihmisten elämään kuin Lucyn. Pientä kauhuromanttista tunnelmaa ja goottilaisen kauhun henkeä teokseen luo nunnan haamu, joka asustaa tyttökoulussa ja joka ilmestyy Lucylle.

Kirja ei ole kovin juonivetoinen, vaan se on psykologinen. Teos kurkistaa syvälle päähenkilönsä mieleen, joka on monimutkainen sokkelo. Tämä ei ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, vaan melankolinen, harmaa ja surusävytteinen sekä lopulta hyvin traaginen romaani. Sen surumielisyydessä ja melankolisuudessa on jotakin kaunista, jonka tunnelmassa on miellyttävää viipyä, vaikka samalla teoksen pohjaton traagisuus satuttaa ja pistää sydämeen.

Kirjan päähenkilö Lucy on kuitenkin hyvin ristiriitainen hahmo. Jossain suhteissa löysin itseni hänestä, mutta jossain suhteissa hän äärimmäisesti raivostutti minua. Miksi hänen pitää rypeä pohjattomassa itsesäälissään, valittaa osaansa siitä, että hänen on tehtävä työtä elääkseen? (Tässä epätoivoisesti opetustöitä hakiessani en voi ymmärtää, mitä valittamista on ihmisellä, joka tuosta vain sattuu vanhingossa saamaan opettajan työn, kun yön pimeyden ja sateen keskeltä rämpii taloon, joka sattumalta onkin tyttökoulu.) Miksei hän vain sano itselleen, pää pystyyn Lucy? Jotkut asiat ovat kuitenkin  vain asennekysymyksiä. En voinut olla ajattelematta, että jos Lucy olisi todellinen henkilö ja eläisi nykyajassa, niin joku fiksu ihminen tietysti sanoisi hänelle, että hän on vakavasti depressoitunut sekä tarvitsee vähän pilleriä ja hieman psykoterapiaa. (Samaa mieltä taidan olla minäkin.) Kuitenkaan nykyaikaisten psykiatristen diagnoosien antaminen vanhoille fiktiivisille hahmoille ei ole mielestäni hedelmällinen tapa lähestyä kirjallisuutta, eikä se mielestäni lisää ymmärrystä fiktiivisten hahmojen luonteista. (Lucy sai lukupiirissämme myös asperger-diagnoosin.)

Jos lähestyy Lucyn luonnetta ja koko teosta itse romaanista käsin, voi todeta, että Lucyn onnettomuus johtuu siitä, että hän on vain sattunut syntymään epäsuotuisten tähtien alla ja Jumala (tai jokin muu käsittämätön voima) on lahjoittanut hänelle syntymälahjaksi raskaan osan elämässä. Jotkut ihmiset ovat luotu onnellisuuteen, toiset puolestaan onnettomuuteen, ja Lucy valitettavasti lukeutuu jälkimmäiseen joukkoon. Kirjan maailmankuvaa sävyttää siis äärimmäinen fatalismi, mikä luo melkankolisen pohjavireen teokseen. Kirjassa seurataan tiiviisti kahden muun onnellisten tähtien alla syntyneen ihmisen elämää.  Heidän tiensä kohtaavat rakkaudessa, joka johtaa avioliittoon. Tämä onni asettuu vastatusten Lucyn elämän onnettomuuden kanssa. Lucyn osa on vain seurata vierestä toisten ihmisten onnea.

Pidin siitä, että teos on monella tapaa hyvin hienovaraisesti rakennettu. Ensinnäkin Lucyn tunteita miespuolisia henkilöitä kohtaan on mielestäni kuvattu niin hiuksenhienolla otteella, että lukijalle jää äärimmäisen epäselväksi, mitkä hänen todelliset tunteensa loppujen lopuksi ovatkaan. Mielenkiintoista on myös se, kuinka minäkertoja muutamaan otteeseen paljastaa lukijalle olennaisia seikkoja joskus huomattavasti myöhemmin, kuin milloin hän itse on saanut kyseisen seikan selville. Kertoja on siinä mielessä jännittävän (ja osin myös ärsyttävän) epäluotettava. Kirjan loppu on hieno, sillä se jättää loppuratkaisun avoimesti tulkittavaksi, vaikka antaakin vihjeita enemmän yhdestä tietystä loppuratkaisusta. Mutta lukija, joka ei voi tätä tarjottua loppuratkaisua hyväksyä, voi valita sen toisen, josta jää parempi mieli.

Kaiken kaikkiaan pidin teoksesta paljon. Teos on hitaasti etenevä, joten sitä voi suositella vain kärsivällisille lukijoille, joille tunnelma on jännittäviä juonenkäänteitä tärkeämpää. Itselleni kävi niin, että ensimmäiset sata sivua tuntuivat tahmeilta ja loputtoman hitailta, mutta sitten pääsin sisälle teoksen maailmaan, jota en viimeisellä sivulla enää olisi halunnut mistään hinnasta jättää taakseni. Syrjästäkatsojan tarinassa on menneen maailman hitauden lumoa.

Syrjästäkatsojan tarina oli Wanhojen Pölyisten Klassikkojen Lukupiirin ensimmäinen lukupiirikirja.  Kuvassa lukupiirin Facebook-kansikuva.

Charlotte Bronte

Syrjästäkatsojan tarina

(Villette, 1853)

Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren

 WSOY

496 s.