Paluu Pottereihin: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Harry Potter -sarjan  5. osa Harry Potter ja Feeniksin kilta -teos on vauhdikasta ja jännittävää luettavaa tuttuun pottermaiseen tyyliin. Pimeyden ruhtinas, lordi Voldemort on palannut, mutta harva uskoo sitä todeksi. Poika, joka yhä elää, Harry Potter, on kuitenkin itse omin silmin nähnyt hänen paluunsa. Hän kerää ympärilleen uskollisen kannattajajoukon, ja yhdessä he valmistautuvat pelastamaan maailmaa pimeyden velhon käsistä.

Taikamininisteriö, joka ei ota Voldemortin paluuta todesta, ujuttautuu Tylypahkan suojattujen seinien sisään nimittämällä Dolores Pimennon, rupikonnamaisen ällötyksen, uudeksi pimeydenvoimiltasuojautumisen opettajaksi. Pimento ottaa Tylypahkan hitaasti niljakkaaseen valtaansa asettamalla Taimaministeriön oikeutuksesta kaikelaisia uusia sääntöjä kouluun ja kohoamalla lopulta Taikaministeriön nimityksestä Tylypahkan "yli-inkvisiittoriksi", jolla on ylin valta oppilaitoksessa. Harry kumppaneineen kuitenkin taistelee yhtä hanakasti Pimentoa kuin Voldemortiakin vastaan. Albuksen kaarti -nimisen salajärjestön avulla Harry opettaa  tovereilleen oikeita pimeyden voimilta suojautumisen taitoja, joita Taikaministeriön sensuroimassa Pimennon opetuksessa ei ole enää tarjolla.

Harrya vaivaa lukuvuoden aikana kummallinen, toistuva painajainen, jossa esiintyy mystinen Salaperäisyyksien osastolle vievä ovi, jonka taakse hän ei kuitenaan ikinä  unessä pääse kurkistamaan. Mitä on tuon oven takana ja minne se ovi Harryn vielä johdattaakaan?

Kuluneen lukuvoden aikana olen palanut lapsuudesta ja teinivuosiltani tutun ja rakkaan Harry Potter -sarjan pariin kirjallisuustieteen seminaarini vuoksi. Osalleni nimittäin osui opponentin osa Potter-kirjoja käsittelevään tutkielmaan, ja opponenttina minun piti lukea tutkittavat teokset. Tutkielma käsittelee vain ensimmäistä, viidettä (eli tätä) ja seitsemättä eli vikaa osaa, mutta lisäksi luin myös neljännen ja aloitin myös kuudetta. Muut osat luin jo syyslukukaudella, ja syyskiireiden tukehduttamana en valitettavasti blogannut niitä. Potter-sarjan pariin palaaminen on ollut hauska projekti, ja kirjat onnistuivat vieläkin lumoamaan.

Kuitenkin huomaan, että en voi yhtä kritiikittä ihailla kirjoja kuin pienenä. Jossain määrin kirjojen kieli tuntuu vanhentuneelta, eikä enää niin tuoreelta. Uskomatonta, mutta totta. Siinä, missä voin ilolla lukea vaikkapa Juhani Ahon yli sata vuotta vanhaa tekstiä ja vain ihailla sen vanhaa kieltä, aiheuttaa Harry Potterin uudempi, mutta kuitenkin jo vanhentunut kieli pientä myötähäpeää ja vaikeuksia tarinaan samaistumisen kanssa. Kieli on samaan aikaan sekä liian lähellä että kaukana. Tietysti vastaan tulee näin 25-vuotiaana lukijana myös varmasti se, etten enää ole niin Harry Potterin ominta kohdeyleisöä, ja kirja vaikuttaa tosi TEINILTÄ.

Feeniksin killassa etäisyyttä tarinaan toi myös teinistyvän Harryn ensimmäiset rakkausseikkailut, joita en vain kerta kaikkiaan voinut ottaa vakavasti. Ne kuvaukset, joiden pitäisi lukijan mieleen piirtää ehkä vaaleanpunaisia hattaroita ja saada aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä, saikin minussa aikaan vain raikuvat räkänaurut. Asiaan vaikutti tietysti se, miten teinimäisesti nämä rakkauden kiemurat oli kuvattu, mutta toisaalta myös se perusajatus, että kuvitella nyt itse Harry Potter pussaamassa jotakin tyttöä! Harry ja romantiikka eivät kerta kaikkiaan mielestäni sovi yhteen. Se tekee supersankari Harrysta liiaksi tavallisten kuolevaisten kaltaisen. (Aikamoisia vaikeuksia oli sulattaa sarjan viimeisen osan epilogi, jossa kuvataan NAIMISISSA olevaa Harrya, jolla on LAPSIA!)

Näistä näkökulmista huolimatta, joihin en nuorempana lukiessani kiinnittänyt huomiota, tuntui Feeniksin killan ja muidenkin Pottereiden lukeminen monin tavoin myös äärimmäisen samaistuttavalta. Velhokoulumaailma, jonka menoa sarjassa kuvataan, on kuitenkin monessa kohdin hyvin samanlainen kuin koulumaailma, jossa nykynuoret elävät. Sen hahmoilla ja ilmiöillä on vastineensa reaalitodellisuudessa. Kuitenkin on vain äärimmäisen jännittävää lukea se kaikki naamioituneena omanlaiseensa, mielikuvitukselliseen muotoon. Harry Pottereissa on taikaa myös metaforisessa merkityksessä! Lisäksi kirjojen lämminhenkisyys ja huumori purevat minuun.

Feeniksin killan kenties parhaimpia paloja oli sen raottama verho professori Kalkaroksen nuoruuteen. Harry pääsee okklumeustuntiensa puitteissa ikään kuin vahingossa kurkistamaan ajatusseulan kautta Kalkaroksen mielen kipeimpiin muistoihin. On samalla äärimmäisen huvittavaa, mutta myös äärimmäisen traagista kuvitella kauhtuneeseen kaapuun pukeutunut nuori Kalkaros roikkumassa ilmassa pää alaspäin ja kaapu korvissa kalsarit kaiken kansan näkyvillä Harryn isän kiusaamana. Kalkaros, joka sarjan alussa kuvataan yksinomaan ilkeyden ruumiillistumana, alkaa saada sarjan edetessä ja varsinkin Feeniksin killassa sekä viimeisessä osassa inhimillisempiä piirteitä. Sen vuoksi Kalkaros on mielestäni hahmona erittäin mielenkiintoinen ja syvä.

Harry Potter ja Feeniksin kilta

(Harry Potter ja the Order of Phoenix, 2003)

Suom. Jaana Kapari

Tammi

1050 s.

Koonti vuoden 2015 ensimmäisestä vuosikolmanneksesta

Vappukin meni ja toukokuu tuli. Kolmasosa vuotta 2015 on takanapäin, ja koska en ole tänä vuonna harrastanut blogissani perinteisiä kuukauden koontipostauksia, seuraa nyt ensimmäisen vuosikolmanneksen koontipostaus.

Syksyn kiireisiin melkein kuolleena uupunut blogini on tänä keväänä osoittanut varovaisia, mutta hyvin varmoja heräämisen merkkejä. Luultavaa on, että blogini ja lukuharrastukseni osoittaa entistä ponnekkaampia heräämisen merkkejä kesän yhä lähestyessä ja valon lisääntyessä. Toisinaan on jo niin lämmintä, että voisi alkaa tehdä lukuretriittejä meren ääreen lähilaiturille, jossa viime kesänä viihdyin usein kirja seuranani. Meillä metsät ovat puhjenneet jo täyteen kukkaan sini- ja valkovuokkojen paljoudesta, joten eiköhän ole bloginikin aika puhjeta kukkaan?

Alkuvuosi on kulunut melko rennoissa merkeissä kirjallisuustieteen täydennysopintojen ja puheopin tutkinnon parissa sekä tehden hieman osa-aikaisia opetustöitä ja tanssien ahkerasti balettia. Siinä sivussa olen tuskaillut  ensi syksyn töiden suhteen lähettelemällä lukemattomia työhakemuksia ympäri Suomea ja saaden sähköpostiini melkein yhtä lukemattoman määrän päätöksiä, joissa lukee "olemme valinneet tehtävään FM sen ja sen", mutta ikinä se FM se ja se ei valitettavasti ole minä.

Äidinkielenopettajan lukiopätevyys häämöttää enää kirjallisuustieteen sivuaineentutkielman viimeistelyn päässä, ja se projekti pitänee minut kiireisenä seuraavat viikot. Se onkin tämän kevään kenties suurin ponnistus, mutta onneksi tässä ponnistuksessa minua on tsemppaamassa paras fiktiivinen ystäväni, rakas kaimani ja tutkimuskohteeni Vihervaaran Anna! :)

Seuraavaksi listaan kuukausittain alkuvuoden blogatut kirjat kuukausittain

Tammikuu

Ei blogattuja kirjoja

Helmikuu

1. Kate DiCamillo: Desperon taru

Jo viime vuonna luettu, mutta helmikuussa blogattu iki-ihana hiirisatu lumosi!

 Charles Dickens: David Copperfield

 Dickensin suurromaani taittui suurimmaksi osaksi tammikuussa viettämäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonin merkeissä ja viihdytti lukijaansa taattuun Dickens-tyyliin.

Maaliskuu

1. Philippe Claudel: Varjojen raportti 

Lukupiirikirja, joka jätti minut aika kylmäksi

2.Henry James: Naisen muotokuva 

Upea ja lumoava klassikko piti minut vahvasti otteessaan

3.Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Kirja tyttökirjoista oli kiinnostavaa luettavaa ja tarjosi hyviä lukuvinkkejä!

4. Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla

Lapsuuden suosiikkiini palaaminen sai aikaan suloisia ja nostalgisia muistoja ja onnistui lumoamaan vielä myös aikuisenkin mieleni.

Huhtikuu

1. Jose Saramago: Oikukas kuolema

Pisteliäs satiiri viihdytti älykkyydellään ja terävyydellään.

2.  Henry David Thoreau: Elämää metsässä

Erakkoelämän kuvas oli tenttikirjaksi hyvin hauskaa luettavaa!

3. Ralph Waldo Emerson: Luonto

Filosofinen teos luonnon merkityksestä vuodelta 1836 on kiinnostava, vaikkakin vaikeatajuinen teos, joka viehättää runollisella kielenkäytöllään.

Yhteensä ensimmäisen vuosikolmanneksen aikana tammikuusta huhtikuuhun olen blogannut yhdeksästä kirjasta, joista yksi on luettu jo viime vuonna. Näiden lisäksi olen lukenut sinä aikana myös Harry Potterin ja Feeniksin killan, Montgomeryn Annan nuoruusvuodet sekä alkukielellä että suomennoksena ja Laura Ingalls Wilderin Pienen talon suuressa metsässä. Näistä kaikista on luvassa postausta lähitulevaisuudessa, kunhan vain ehdin! Näin ollen olen lukenut ensimmäisen vuosikolmanneksen aikana 12 kirjaa. Luku ei päätä huimaa, mutta viime syksyn luku- ja bloggausjumiin nähden olen tyytyväinen.

Toukokuu on lähtenyt käyntiin lupaavasti Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilillä, jonka sain päätökseen juuri tänään.

Aurinkoista ja lukuilon täyteistä toukokuuta! :)

Luonnon merkityksen jäljillä: Raplh Waldo Emersonin Luonto

Kuinka luonto ylevöittääkään meitä niin vaivattomasti! Yksi ainoa terveenä vietetty päivä saa keisarikuntien loistonkin näyttämään huvittavalta. Aamunkoitto on Assyriani, iltarusko ja kuu Pafokseni ja keijukaisten ihmemaani, keskipäivä on aistien ja ymmäryksen Englantini, yö mystisen filosofian ja unien saksani.

 

Ralph Waldo Emersonin kuuluisin teos Luonto (Nature, 1836) on hieno teos luonnosta ja sen merkityksestä ihmiselle. Olen lueskellut kirjaa kirjallisuustieteen Anne of Green Gables -sivuaineentutkielmaani varten useampaan kertaan, sillä se on eräs keskeisimmistä teorialähteistäni. Tällä kertaa luin sen kannesta kanteen samaa teoreettisten erikoistumisopintojen tenttiä varten, minkä vuoksi luin myös juuri bloggaamani Thoreaun Elämää metsässä -teoksen. 

Emerson ja Thoreau ovatkin parivaljakko, joka usein asetetaan keskustelussa vierekkäin ja vastakkain. He kuuluivat samoihin älyllisiin piireihin ja heidän ajattelussaan on paljon samaa. Emerson on kuitenkin Thoreauta vanhempi, ja Thoreauta pidetäänkin Emersonin oppipoikana, joka ei kuitenkaan omaksunut aivan sellaisenaan opettajansa ajatuksia, vaan kehitteli niitä omaan suuntaansa. Luonto on heille molemmille kuitenkin tärkeä aihe, ja sitä värittää romanttinen suhtautumistapa.

Luonto on hyvin pienen ja viattoman näköinen kirja. Esipuheineenkin se on ihan pikkuinen noin satasivuinen läpyskä, jonka joku voisi kuvitella lukevansa tuosta vain kevyeksi iltalukemiseksi. Ulkonäkö kuitenkin pettää. Luonto on pieni suuri kirja, joka pienestä ulkomuodostaan huolimatta sisältää hyvin suuria ajatuksia. Ajatuksia, joita täytyy lukea meditatiivisesti harkiten ja sulatellen. Sisältöä on kenties enemmän kuin monessa tuhatsivuisessa järkäleessä. Ja jos näin meidän kesken rehellisiä ollaan, toisinaan meni minulta aika yli, korkealta ja lujaa.

Luonto on ennen kaikkea Emersonin luontofilosofia tiivistettynä. Mutta se ei ole pelkkää filosofiaa, vaan samalla myös runollista kaunokirjallisuutta. Emerson ilmaisee rakkautensa luontoon mitä kaunopuheisimmin sanankääntein. Hänen ilmaisutapansa on hyvin runollinen, ja hän asettaa lukijalle paljon haastetta. Runollisen ja kielikuvilla kyllästetyn ilmaisutavan takaa on nimittäin toisinaan hankala löytää itse ajatusta. Ajatus kuitenkin aina on siellä, vain odottamassa löytäjäänsä. Sanoisin, että Luonto on tiukkaa filosofiaa ilmaistuna kaunokirjallisuuden keinoin.

Luonto on lukijalleen haastava, mutta voi, miten se on myös niin ihana! Näen Emersonissa sukulaissielun. Hänen runollista kielenkäyttöään ei voi muuta kuin ihailla. Myös hänen ajatuksissaan luonnosta on paljon sellaista, jota löydän myös omasta luontosuhteestani. Hänen luontofilosofiassaan on myös paljon yhtymäkohtia Vihervaaran Anna luontoajatteluun ja luontosuhteeseen, jota tutkin sivuaineentutkielmassani Anne of Green Gables -teoksessa.

Nykylukijaa saattaa häiritä teoksessa se, että Emersonin luontofilosofiassa on keskeinen sija Jumalalla. Hänen uskonnollinen näkemyksensä on kuitenkin omanlaisensa, ei perinteistä kristillisyyttä. Hänen ajattelussaan elää kristinusko ja itämaisten uskontojen vaikutteet elävät sulassa sovussa. Hän on panteisti, joka näkee jumaluuden kaikkialla läsnäolevaksi voimaksi. Erityisesti luonnossa ihminen kohtaa Jumalansa ja voi päästä osalliseksi hänen jumaluudestaan tuntemalla yhteyttä kosmoksen kanssa ja löytämällä jumaluuden sisimmästään. Emerson on idealisti, mutta ei sorru kuitenkaan jyrkkään hengen ja materian dualismiin, vaan näkee nämä todellisuuden kaksi peruselementtiä toisiaan tukevina, saumattomassa liitossa elävinä

Emersonin mukaan luonnosta on moneen. Hän käyttää nelijakoa: hyöty, kauneus, kieli ja oppi. Hyödyksi hän nimeää kaiken sen, mistä aistit ovat velkaa luonnolle. Luonto tarjoaa esimerkiksi ihmiselle asunnon ja leivän. Hyöty on se näkökulma luonnosta, jonka jokainen ihminen pystyy hyödyntämään. Luonnon kauneuden hän nostaa kuitenkin esiin aivan omana alueenaan, vaikka tietyssä mielessä siinäkin on kyse aistihyödystä (ainakin omasta mielestäni!). Aistihyötyä Emerson pitää alhaisena, mutta luonnon kauneuden ymmärtämisessä on kyse ylevyydestä - ja vain harvat sen pystyvät havaitsemaan. "Luonto tyydyttää erään ylevimmänkin tarpeen, nimittäin ihmisen halun rakastaa kauneutta", Emerson tähdentää.  Kielikysymyksessä on kyse on hyvin monimutkaisesta asiasta, joka ensinnäkin minun on vaikea sisäistää ja vielä vaikeampi kunnolla selittää. Yksinkertaisesti tiivistettynä luonto tarjoaa jonkinlaisen perustan ihmisen kielelle. Opissa on kyse siitä, että luonto auttaa ihmistä ymmärtämään "älyperäisiä totuuksia" ja myös siitä, että "aistein havaittavat asiat heijastavat tietoisuutta ja mukautuvat järjen rakenteisiin. Tämän hyödyn, kauneuden, kielen ja opin nelijaon seikkaperäiseen selventämiseen Emerson käyttää suurimman osan teoksensa sisällöstä.

Emerson on luonnon rakastaja ja vaikuttaa siltä, että henkilökohtaisesti hänelle tärkeintä luonnossa on se, kuinka luonto tyydyttää hänen kauneudenjanonsa. Emersonin maailmankuva onkin tutkijoiden (ja minunkin) mielestä hyvin antroposentrinen eli ihmiskeskeinen. Koko luomakunta on arvokas asia, mutta sen kesipiste on ihminen, Jumalan kuva, jota varten kaikki ovat olemassa. Tässä kohtaa hän eroaa olennaisesti oppipojastaan Thoreausta, jonka ajattelu on enemmän biosentristä.

Puhuttelevinta Luonnossa on se, kuinka Emerson kehoittaa ihmistä avaamaan sydämensä luonnolle. Lapsen välitön luontosuhde on ihanne myös aikuiselle, ja sitä kohti tulisi pyrkiä. Tämä kehoitus on varmasti nykyisin vielä ajankohtaisempi länsimaiselle ihmiselle kuin Emersonin aikana.

Toden totta, vain harvat aikuiset ihmiset kykenevät näkemään luonnon. Useimmat ihmiset eivät näe edes aurinkoa, tai ainakin heidän näkemisensä on hyvin pinnallista. Aurinko valaisee vain aikuisen silmät, mutta lapsella se säteilee sekä silmiin että sydämeen. Luonnon tutkiskelijan vaistot ja aistit ovat todella kytkeytyneet toisiinsa. Hän on säilyttänyt lapsuuden hengen aikuisuuteen asti. Yhteiselämä taivaan ja maan kanssa on hänen jokapäiväistä leipäänsä. Luonnon läheisyydessä ihminen tuntee maallisista murheistaan huolimatta villiä riemua. Luonto nimittäin kertoo, että ihminen on sen luomus, jonka pitäisi iloita turhia nurisematta. 

Ralph Waldo Emerson

Luonto, 2002

(On Nature, 1836)

Suomennos ja esipuhe Antti Immonen

Eurooppalaisen filosofian seura

93 s.

Erakkoelämän hyveitä etsimässä: Henry David Thoreaun Elämää metsässä

Elämää metsässä on amerikkalaisen filosofin Henry David Thoreaun kuuluisin teos. Tämä miltei parin vuosisadan takainen teos oli aikanaan hyvin merkittävä ja vaikutusvaltainen teos, mutta veikkaan, että monelle nykyihmisille historian pölyihin jäänyt klassikko, johon harva jaksaa tarttua. Minä jaksoin siihen tarttua sillä motiivilla, että se kuuluu elämäni viimeisimmän (ainakin kirjallisuustieteen) kirjatentin lukemistoon. Kurssi on nimeltään teoreettiset erikoistumisopinnot, ja siihen saa itse valita tenttikirjansa sillä perusteella, että niistä on hyötyä oman tutkielman teon kannalta. Itse tutkin sivuaineen tutkielmassani Montgomeryn Anne of Green Gables -teosta (Annan nuoruusvuodet) luontoon liittyvien kysymysten kantilta, ja käytän teoriapohjana osittain amerikkalaista transsendentalismia, johon Thoreaukin lukeutuu.

Teos oli tenttikirjaksi mitä mainiointa lukemista, mutta täytynee myöntää, että ilman tenttiä ja tutkielmaani tuskin olisin jaksanut teosta lukea. Kirja oli monella tapaa myös viihdyttävä, vaikka toisinaan myös pitkäveteinen.

Menin metsään, koska halusin elää harkitusti, halusin katsoa silmästä silmään elämän olennaisimpia tosiasioita ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä sillä oli opetettavaa, ja välttää kuolemani hetkellä sitä mahdollista havaintoa, etten ollutkaan elänyt. En halunnut elää sitä, mikä ei ollut elämää, sillä elämä on niin rakasta, en myöskään halunnut harjoitella elämästä luopumista, ellei se olisi aivan välttämätöntä. Halusin elää syvästi ja imeä elämästä sen ydinmehun, halusin elää niin tukevasti ja spartalaisesti, että kaikki mikä ei ollut elämää, kaikkoaisi ympäriltäni, halusin taittaa suuren viikatteen ja niittää matalalta, pakottaa elämän seinää vasten ja pelkistää sen alkeellisimpiin muotoihinsa, ja jos se osoittautuisi alhaiseksi, nähdä sen koko aidossa alhaisuudessaan ja julistaa sen alhaisuuden maailmalle, tai jos se olisi ylevä, tietää sen omasta kokemuksestani voidakseni antaa siitä oikean kuvan seuraavalla retkelläni.

Elämää metsässä on omaelämäkerrallinen teos, jossa on filosofinen pohjavire. Teos kertoo siitä, kuinka Thoreau pakenee yhteiskuntaa ja kylien ja kaupunkien ihmisvilinää muutamalla keskelle metsää, Concordiin Walden-lammen rannalle. Hän rakentaa itselleen mökin, elää yksinäistä erakkoelämää ja yrittää tulla toimeen mahdollisimman vähällä ja elää täysin muista ihmisistä ja yhteiskunnasta riippumatonta elämää.

Thoreau on vallan hupaisa ja viihdyttävä tyyppi. Äijä on askeettisempi kuin pahinkaan buddhamunkki ja niin asosiaalinen, että veikkaan, että hänet laitettaisiin tänä päivänä jonnekin hoitolaitokseen tai ainakin hän saisi jonkin psykiatrisen diagnoosin. Tässä kirjassa hän ei kuitenkaan joudu hoitolaitokseen, mutta erään kerran kyllä vankilaan, koska on kieltäytynyt maksamasta veroja - hän ei halua olla yhteiskunnan kanssa missään tekemisissä. Vankilaan päätyminen ja sieltä suunilleen seuraavana päivänä vapautuminen sivuutetaan yhdellä virkkeellä ilman sen suurempia selityksiä, ja ihmettelen, miten tällainen veronkiertäjä onnistui pääsemään niin vähällä.

Thoreaun askeettisessa ja luonnonläheisessä elämässä on jotakin vetoavaa ja kiehtovaa, mutta ihmettelen, kuinka joku oikeasti pystyy tähän. Varsinkin elämään niin yksin niin vähin ihmiskontaktein. Ohikulkijoita ja vieraita poikkeaa silloin tällöin Thoreaun mökkiin käymään tai hän kohtaa niitä metsissä samoilleessaan, mutta toisinaan saattaa vierähtää useampi kuukausi tapaamatta ainoatakaan ihmistä.

Thoreaun arvostelu elämän yltäkylläisyyttä kohtaan saa mielestäni aika hauskoja piirteitä, ja hänestä piirtyi minulle kuva eriskummallisena kranttuna ukkona, joka ihan vain periaatteen vuoksi haluaa olla eri mieltä kuin kaikki muut ja etsiä omia totuuksiaan.

Thoreaulle omistaminen on orjuutta. Toisista riippuvaisena eläminen on orjuutta. Yhteiskunnassa eläminen on orjuutta.  Myös liiallinen työnteko on orjuutta. Ihmisen tulisi tehdä vain osan päivästä töitä ja toinen osa omistaa muunlaisille toimille ja harrastuksille. Metsässä yksinkertaisessa erakkomajassa eläessään ja rakasta papupenkkiään viljellessään Thoreau on kuitenkin vapaa mies.

Metsään muuttaminen oli Thoreaulle eräänlainen ihmiskoe, jolla hän halusi osoittaa niin itselleen kuin maailmalle, kuinka vähällä ihminen voi tulla toimeen.

Materiaaliseen vähään tyytyvällä Thoreaulla voi olla jotakin sanottavaa myös nykyihmisille, vaikka monessa suhteessa Thoreau menee mielestäni jo liiallisuuksiin ja asettuu silmissäni vain hupaisaksi krantuksi ukoksi.

Thoreau asusti metsässä reilu kaksi vuotta, mutta kuvaa teoksessaan ensimmäisen vuotensa. Teos sisältää paljon ympäristön ja luonnon yksityiskohtaista kuvailua. Mitään varsinaista juonta tässä ei ole, eikä teos olekaan mikään romaani. Kirjassa tapahtuu hyvin vähän, mutta kuvaillaan paljon. Välillä filosofoidaan aika antamuksella ja arvostellaan yhteiskuntaa. Helposti tylsistyvät ja jännittävän juonen etsijät, älkää vaivautuko. Tietty rakenteen puute ja kerronnan polveilu ja poukkoilu teki teoksesta vähän sekavan oloisen. Myöskään Thoreaun metaforinen ja allegorinen kielenkäyttötapa ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkitsee oivaltavan ja analyyttisen lukijan. Teoksen tyyli on mielenkiintoinen, koska se vaihtelee ylevästä kaunopuheisuudesta arkisen proosalliseen, ja välillä Thoreau heittää pilke silmäkulmassa jotakin hyvin humoristista.

Haasteet: Tällä kirjalla osallistun Maalaismaisemia -lukuhaasteeseen ja saavutan samalla alimman tason eli mäkitupalaisuuden.

Sokerina pohjalla:

Sille, jonka notkea ja elinvoimainen ajatus pysyttelee auringon askelissa, on päivä ikuista aamua

Henry David Thoreau
Elämää metsässä
(Walden; or Life in the Woods, 1854)
Suom. Mikko Kilpi
WSOY
306 s.

Kun kuolema tekee tenän: Saramagon Oikukas kuolema

"Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut". Näillä lupaavilla sanoilla lähtee käyntiin portugalilaisen nobelpalkitun Jose Saramagon Oikukas kuolema, jonka luin lukupiiriämme varten.

"Oikukas kuolema" on hauska ja älykäs, kalmankatkuinen, mutta myös pisteliäs ajatusleikki. Mitä tapahtuu, jos kuolema tekee tenän? Jos kuolema ei enää suostu toimittamaan tavallisia tehtäviää? Eikö tämä ole se, mistä ihmiset ovat kautta aikain unelmoineet? Eikö tämä ole se, jota uskonnot ovat aina hyväuskoisille ihmisille lupailleet suurimpana palkkana oikeasta uskosta ja oikein eletystä elämästä?

Nimettömäksi jäävässä valtakunnassa, jossa kukaan ihminen ei enää uudenvuoden vaihtuessa kuole, kuoleman lakko ei ole kuitenkaan mikään iloinen asia, vaan kansallinen katastrofi, joka saa koko maan sekaisin. Haudankaivajat ovat näreissään, sillä heillä ei ole töitä. Enää ei tapahdu luonnollista poistumista. Sairaat kasaantuvat sairaaloihin ja hoitolaitoksiin häilyen epämääräisesti elämän ja kuoleman rajamailla astuen kuitenkaan koskaan kummankaan rajan yli. Eräs perhe kuitenkin keksii erään eettisesti arveluttavan ratkaisun: yön pimeydessä he kuljettavat parantumattomasti sairaan vanhuksen ja vauvan valtakunnan rajojen yli, jossa kuolema on yhä voimassa. Pian lukemattomat ihmiset kantavat omaisiaan rajan yli kuolemaan. Osa ei tiedä, kuinka tähän suhtautua. Onko tämä murha? Onko rangaistava teko kuljettaa sairas surman suuhun?

Kuitenkin, ajan myötä ihmiset alkavat ottaa kuolemattomuuden itsestäänselvyytenä. On toisen kriisin paikka, itse kuolema, joka kutsuu itseään tuoneksi, astuu näyttämölle ja lähettää kohteliaan, violetin kirjeen, jossa hän ilmoittaa aloittavansa pian taas toimintansa. Tuoni päättää tämän kuten kaikki muutkin tulevat kirjeensä sanoihin. "kohteliain terveisin, tuoni". tuoni pienellä kirjoitettuna, ehdottomasti pienellä, kuten eräs toimittaja saa kantapään kautta oppia sen jälkeen, kun on lehtijuttuunsa "korjannut" sanan isolla kirjaimella Tuoneksi ja saanut itse tuonelta närkästyneen kirjeen, jossa tuoni tähdentää:

minä en ole Tuoni, olen pelkästään tuoni, sen sijaan Tuoni on jotain sellaista, ettei teikäläisten, ihmisten, mielessä voi käväistä edes häivähdyksenä mitä se voisi olla, kielenhuoltaja huomatkoon että osaisin kyllä kirjoittaa myös että teidän ihmisten, te tunnette ainoastaan minut, pienen arkisen kuoleman, joka ei pahimissakaan katastrofeissa pysty estämään elämän jatkumista edelleen, aikanaan tulette tietämään mikä on Kuolema isolla kirjaimella, ja sillä hetkellä, jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä soisi teille aikaa, te käsittäisitte mikä todellinen ero on suhteellisella ja ehdottomalla, täydellä ja tyhjällä, vielä olemisella ja ei enää olemisella, ja kun puhun todellisesta erosta, tarkoitan jotakin mitä sanoilla ei ikinä voida ilmaista, suhteellinen, ehdoton, täysi, tyhjä, on vielä, ei ole enää, mitä ne muka merkitsevät, herra päätoimittaja, sillä jollette satu tietämään, sanat ovat hyvin liikkuvaisia, ne muuttuvat päivästä toiseen, ne ovat häilyviä kuin varjot ja ovat itsekin vain varjoja, ne sekä ovat olemassa että ovat lakanneet olemasta, ne ovat pelkkiä saippuakuplia, kotiloita, joiden kohina tuskin kuuluu ( – – )

Pian tuoni alkaa myös lähettää kohteliaita, kuuluisia violetteja varoituskirjeita jokaiselle kuolevalle viikkoa ennen kuolinpäivää, jotta nämä osaisivat varautua kuolemaan. Kauhu valtaa jälleen kansalaiset. Kuka on seuraava violetin kirjeen uhri? Mutta sitten tapahtuu jotakin vallan erikoista ja ennenkuulumatonta. Eräs violetti kirje palaa takaisin tuonelle saavuttamatta ikinä vastaanottajaansa. Tuoni koettaa uudestaan ja uudestaan, mutta kirje ei kerrassaan mene perille. Tuoni lähtee selvittämään asiaa, ja tästä seikkailusta koostuukin tarinan suurin juonellinen jännite.Kuka kuolevainen pystyy vastustamaan tuonea?

Oikukas kuolema oli minulle ensimmäinen nobelkirjailija Saramagon kirja. Joillakin lukupiiritovereillani oli traumaattisia aiempia lukukokemuksia Saramagosta ja hänen superpitkistä virkkeistään ja epäkieliopillisesta välimerkkien käytöstä, ja tämä kirja vahvisti entisestään traumoja. Oikukkaan kuoleman kielenkäyttö on poikkevaa ja (post)modernia.  Graafiset virkkeet saattavat toisinaan venyä kevyesti vaikkapa sivun mittaisiksi, ja dialogissa vastapuolien repliikit on ujutettu saman virkkeen sisään vain pilkuilla erotettuna mainitsematta, kuka sanoo mitäkin. Vuoropuhelut muuntuvat tajunnanvirtamaiseksi mössöksi, jossa ei oikeastaan olekaan enää väliä, ketä sanoo ja mitä.

Myös teoksen sisältöpuolessa korostuu vahva tietoisuus kielestä ja sen rajoilla leikittelystä kuten tulee esiin yllä siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Saramago on ottanut Wittgensteinin (1900-luvun yhden suurimman kielifilosofin) ajatuksen teoksen motoksi siteeraamalla sitä ennen  tarinan alkua: "Ajattele esim. lähemmin kuolemaa,  – & olisi kyllä omituista jollet tällöin joutuisi tutustumaan aivan uusiin mielikuviin ja kielen alueisiin." Näkisin, että Oikukas kuolema nojaa vahvasti dekonstuktiiviseen kieliteoriaan, mikä tulee erityisen eksplisiittisesti esiin siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Kieli ja sen merkityksen häilyvyys nousee teoksessa niin vahvasti esiin, että se muodostuu jo yhdeksi teoksen teemaksi.

Vastoin muiden lukupiiriläisteni mielipiteitä itse pidin Saramagon kielestä, hänen hengästyttävästä tajunnanvirrasta, vähävälimerkkisestä kirjoitustyylistä ja riemastuttavista kielikuvista. (Kieli taisi olla syynä, miksi muutamalta jäi jopa kirja kesken.) En nyt tätä lempikirjoitustyyleihin lukisi, mutta Saramagon tyyli kirjoittaa oli mielestäni virkistävän erilaista ja hyvin älykästä.

Mitä tulee itse teoksen sisältöön, niin siitä vasta tykkäsinkin. Kirjan juoniasetelma on herkullinen ja hupaisa. Alku oli ehkä tylsähkö, mutta vauhtiin päästyäni en olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Teos on satiirinen, ja kirpeän huumorin sekaan on ujutettu teräviä piikkejä koskemaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita (kuten mm. vanhustenhoitoa). Tietysti kirjan aiheeseen sopivasti teoksen huumori on aika kalmankatkuista ja osaltaan vähän rankkaa. Mainittakoon, että useimpia muita lukupiiriläisiämme ei naurattanut yhtään tämä kirja. Tuonen personifiointi todelliseksi henkilöksi ja sen mukaan tuoma tarinan allegorisuus oli mielestäni aivan riemastuttavaa. Teoksen loppuratkaisu nosti lukukokemuksen aivan huikeisiin sfääreihin – miten ihania tällaiset loput, jotka jättävät ilmaan niin paljon kysymyksiä ja loputtomia tulkintavaihtoehtoja.

Muutenkin Oikukas kuolema on kirjallisuusanalyysiä rakastavan kirjallisuudenopiskelijan kultakaivos. Kirjasta voi löytää vaikka mitä, ja uskoisin sen olevan kirja, joka kestää useamman lukukerran sen vuoksi, että siinä on aina uutta analysoitavaa. Nyt, kun lukukokemuksesta on vierähtänyt useampi viikko ja kirjoitan tätä bloggausta, huomaan pysähtyväni pohtimaan yhä uusia ja uusia näkökulmia teoksesta.

Kokonaisuudessaan teos oli virkistävä lukukokemus erilaisuudessaan. Ei tämä nyt lähellekään lempilukukokemuksiani nouse, sillä ylimmille palkintopalleilleni kohoavat vain kaikki "ihanat kirjat". Kuiva huumori ja satiiri ovat kuitenkin tyylejä, joissa on ollut myös aina jotakin minua viihdyttävää. Kirjaa voisi suositella kaikille mustan huumorin ystäville, jotka eivät säihkädä omintakeista kirjoitustyyliä, joka antaa huutia kaikille koulussa opetetuille kielenhuolto- ja oikeinkirjoitussäännöille koskien välimerkkien käyttöä ja virkerakenteen koossapysyvyyttä.

P.s. Lukupiirikaverini Katrin kokemuksen Oikukkaasta kuolemasta voi käydä lukemassa täältä.

Jose Saramago

Oikukas kuolema, 2008

(As Intermitências da Morte, 2005)

Suom. Erkki Kirjalainen

Tammi

244 s.

Kirjahullun seikkailut keltaisten kassien valtakunnassa

Viime viikolla kaupungin kadut täyttyivät jälleen keltaisista kasseista ja ostohysteerisistä kansalaisista. Oli aika Hullujen päivien, jotka ovat nimensä veroiset. Minäkin liityin ostohysterian valtaamien kansalaisten sankkaan joukkoon jo heti keskiviikkona Hullujen päivien alkaessa ja suuntasin tietysti ensimmäisenä Akateemisen notkuvien kirjapinojen äärelle. 

On aika esitellä kirjahyllyni uusimmat tulokkaat.

Ensimmäisellä kierroksella keskiviikkona tarttui mukaan

1. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jonka lukemisesta olen haaveillut siitä asti, kun kuulin sen kertovan peikoista.


2. Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna, jonka olemassaolon olen bongannut joskus viime vuonna Sinisen linnan kirjaston Marian bloggauksesta. Kiinnostuin siitä paitsi sen perusteella, mitä Maria kirjoitti kirjasta myös sen vuoksi, että päähenkilö on kaimani – suorastaan siis velvollisuuteni lukea kirja!

3. Mary Wollstonecraftin Till försvar för kvinnans rättigheter (A Vindigation of the Rights of Woman), feministiklassikko vuosisatain takaa, josta olen pitkään ollut kiinnostunut. Tavallaan harmitti, että piti ostaa tämä ruotsiksi (suomeksi ei kun ollut tarjolla), mutta voi ihanuus tätä oikein vanhaa ja koukeroista, hieman pateettisen lennokasta ruotsin kieltä! <3

Torstainakin kävin kyttäämässä kirjahyllyt, mutta en löytänyt mitään uutta tai mielenkiintoista. Toista oli perjantaina, jolloin iski runsaudenpula!


Perjantaina mukaan tarttui:

1. Fredrik Backmanin En man som heter Ove (suom. Mies joka rakasti järjestystä), joka valikoitui seuraavaksi lukupiirikirjaksemme. Olin jo keskiviikkona tuijottanut kirjaa mielenkiinnolla ja miettinyt, miksi kirja näytti kovin tutulta. Seuraavana päivänä mennessäni kirjastoon metsästämään lukupiirikirjaamme ihan suomenkielisenä paljastui, miksi kansikuva oli ollut niin tutun näköinen. Sain pakkomielteen hankkia  kirjan omakseni alkuperäiskielellä (se kun oli niin halpa!) ja yrittää urakkaa ruotsiksi. Jos hermot loppuu kesken, niin kotoa löytyy onneksi myös kirjaston suomennos.


2. Tove Janssonin pokkaripaketti, joka sisältää neljä Janssonin kirjaa (joista yksikään ei ole Muumi!): Kunniallisen petkuttajan, Kuvanveistäjän tyttären, Viestin ja Kesäkirjan. Näistä en ole ikinä lukenut yhtäkään. Kesäkirjaa olen joskus aloittanut, mutta ajankohta oli ehkä huono ja kirja jäi kesken, vaikka se vaikutti lupaavalta. Voi kuinka odotan, että kesä koittaa ja pääsen laiturille lukemaan Kesäkirjaa ja antamaan sille uuden mahdollisuuden!

Perjantaina oli ilmaantunut muitakin kiinnostavia kirjoja näytille. Harkitsin pitkään, nappaanko hyllystä mukaan Janssonin pokkaripaketin, Muumimaailma ja todellisuus -teoksen tai Tove Janssonin elämäkerran Arbeta och älskä (Tee työtä ja rakasta).Jälkimmäinen vaihtoehto jäi ehkä hieman kaivelemaan vielä mieleen, sillä siinä oli ihanan hiplattava kansi.

Sunnuntainakin kävin vielä kääntymässä mitä suurimman kiireen vallassa Akateemisen hyllyillä. Kiire ilmeisesti sekoitti minun pääni, enkä kyennyt ajattelemaan selkeästi. Tein nimittäin hyvin, hyvin suuren virheen, jota olen katkerasti katunut. Jätin nimittäin ostamatta kovakantisen Sinuhe egytpiläisen, joka maksoi joku 16 euroa ja jota harkitisin kyllä vakavasti.Haluaisin ehdottomasti lukea sen kirjan ja luulen, että tulen pitämään siitä paljon. Ja kaiken lisäksi, se on juuri niitä sen näköisiä kirjoja, jotka haluaa mielummin itse omistaa kuin lainata kirjastosta.

Kokonaisuudessaan olen melko tyytyväinen hulluun kirjasaaliiseeni. Kuitenkin minua harmitti, ettei suomekielisissä kirjoissa ollut juurikaan tarjolla mitään kunnon vanhoja klassikoita, jotka tunnetusti ovat sydäntäni lähellä. Ruotsinkielisissä kirjoissa niitä olisi ollut tarjolla paremmin, mistä esimerkkinä ostamani Mary Wollstonecraftin teos. Mutta itse asiassa hieman huvittavaa oli, että nyt juuri suurimman Fifty Shades of Grey -manian kesellä Hullujen päivien pokkarihyllyssä oli tarjolla myös vaihtoehtoista kirjallisuutta kirjallisen sadomasokismin ystäville, nimittäin markiisi de Saden "ikivihreä" klassikko Justine! No, vaikka se olikin vanha klassikko muutaman vuosisadan takaa, en kuitenkaan ostanut – ei taida istua kuitenkaan omaan kirjamakuuni.

Näiden narssissinkukkasten kera toivotan teille kaikille ihanaa ja rentouttavaa pääsiäistä! Muistakaahan lukea tarpeeksi!

Lapsuuden nostalgiaa: Pieni talo preerialla

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsiniin Suuressa Metsässä olevasta talostaan. He ajoivat pois, ja talo jäi yksinäisenä ja autiona isojen puiden väliin raivatulle aukiolle, eivätkä he nähneet sitä enää koskaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla kuljetti minut ajassa kauas taakse. Muistoissani se kuljetti minut omaan lapsuuteeni, miltei 20 vuoden taakse, mutta mielikuvituksissani vielä sitäkin kauemmas, 1800-luvun loppun Amerikkaan, villille preerialle, jossa tuuli ujeltaa, villipedot vaanivat ja intiaanit huutavat hurjia sotahuutojaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarja kuuluu lapsuuteni ehdottomiin suosikkeihin ja olen pitkään halunnut koettaa, miltä ne tuntuisivat aikuisen silmin luettuina. Johonkin niin pyhän lapsuudenlukumuiston pariin palaaminen on aina hyvin riskialtista, ja minua hieman jännitkin, kuinka minun ja kauniiden muistojeni käy. Särkyykö lapsuuden kultainen muisto vai onnistuuko tarina yhä lumoamaan?

Pelkoni oli turha. Pieni talo preerialla lumosi minut täysin heti ensimmäisiltä riveiltä. Ja tuskin vähiten sen vuoksi, että se herätti niin rakkaita ja nostalgisia muistoja. Olin jälleen pieni tyttö, tiukasti peittoihin käärittynä hämärässä huoneessa kuuntelemassa iltasatua. Kuulin äidin äänen ja hänen hengityksensä. Ja kuulin itseni sanovan: "Äiti, vielä vähän. Lue vielä vähän!" 

Voi kultainen lapsuus!

Mieleni teki itkeä melkein koko ajan kirjaa lukiessa, sillä se onnistui herättämään niin suloisia muistoja vuosien takaa. Muistoja, joiden olemassaoloa en enää edes kunnolla muistanut, mutta jotka tulivat kuin tulvien mieleeni lukiessani tätä kirjaa.

Pieni talo preerialla -kirja on osittain omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka kertoo Ingallsien uudisraivaajaperheestä. Tarina kertoo, kuinka Ingallsit jättävät taakseen tutun ja turvallisen metsämökkinsä ja suuntaavat kohti tuntematonta preeriaa vankkureineen ja rakentavat uuden kodin villille preerialle. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, lapset Mary, Laura ja pieni Carrie-vauva. Yksi osa kirjan lumoa on se kaunis ja onnellinen perheidylli tästä ihanasta pikku perheestä, jonka taivalta kirjassa kuvataan.

Kirja on osa kokonaista kirjasarjaa ja on sen ensimmäisenä suomennettu, muttei kuitenkaan ensimmäinen teos. Hämäännyin itse kuitenkin luulemaan tätä ensimmäiseksi teokseksi, mikä on syy siihen, että aloitin tästä. Kuitenkin Pieni talo preerialla on vasta sarjan toinen teos ja sitä edeltää Pieni talo suuressa metsässä, joka on juuri tällä hetkellä lukemisen alla. (Tai kolmas teos, jos lasketaan mukaan Farmarin lapset, joka kertoo Lauran tulevan aviomiehen lapsuudesta.)

Paitsi että kirja toi mieleen nostalgisia muistoja kultaisista lapsuusvuosista oli toki kirjassa itsessäänkin säilynyt vielä jotakin lumovoimaa. Mietin, mitä ihmettä se on? Koska periaatteessa kirja tuntui niin yksinkertaiselta, ettei siinä ikään kuin ole mitään. Ja mietittyäni kauan tulin siihen tulokseen, että salaisuus on juuri siinä. Siinä tunteessa, että kirjassa ei ole juuri mitään – ja juuri siksi siinä onkin niin paljon.

Pieni talo preerialla lumoaa nimittäin yksinkertaisuuden kauneudellaan. Se on kuvaus hyvin, hyvin vaatimattomasta elämästä hyvin, hyvin kauan sitten. Siinä on aidon elämän ja kokemisen makua omaelämäkerrallisuuden vuoksi. Se tarjoaa aidontuntuisen kosketuksen hyvin toisenlaiseen elämään kuin omani. Elämään, jota en oikeastaan itse haluaisi elää, koska nykyään kaikki on "vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa", mutta kuitenkin sellaiseen elämään, jossa on jotakin sellaista lumoa, joka vetää puoleensa. Ja tätä lukiessa tulee kuitenkin miettineeksi, onko sittenkin niin, että ennen elämä olikin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nykyään?

Kirjan perusjuoni on tiivistettävissä siihen, että perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, suuntaa hevosineen ja vankkureineen kohti preeriaa, asettuu sinne asumaan, rakentaa talon, ovat hetken tyytyväisiä ja pakkaavat jälleen kimpsunsa ja kampsunsa ja jättävät kotinsa lähtien etsimään uusia asuinsijoja. Sen pituinen se. 

Kirja ei siis ole kovin juonivetoinen. Ja se on mielestäni juuri yksi kirjan ihanuuden avaimista. Se, miten pienistä asioista tehdään suuria ja kertomisen arvoisia. Esimerkiksi talon rakentamisprosessi on kerrottu kirjassa hyvin yksityiskohtaisesti. Luvussa "Talo preerialla" kerrotaan hyvin tarkasti, kuinka isä rakentaa talolle seinät lähtien aina puiden kaadosta asti. Luvussa "Kaksi lujaa ovea" puolestaan kuvataan tarkoin ovien rakentaminen, luvussa "Takkavalkea" taaseen kerrotaan, kuinka mökkiin saadaan takka ja luvussa "Katto ja lattia" kuvataan katon ja lattian rakentaminen.

Myös tavallisia arjen toimia ja töitä kuvataan tarkasti. Kirja tarjoaakin mielenkiintoisen ajankuvan kaukaiseen aikaan, jolloin ihmisen arki oli hyvin erilaista ja jolloin ihmiset tekivät eri tavalla asioita itse alusta loppuun. Nykylukijalle näyttäytyy myös hämmästeltävänä ja ajattelemisen aihetta herättävänä se, kuinka vähään ihmiset tyytyivät ja kuinka vähästä he iloitsivat. Valkoinen sokeri on harvinaisuus, ja kun isä hakee sellaista pussillisen kaupungista, on kaikkien perheenjäsenten vuorollaan maistettava sitä lusikalla. Ja kuinka ihmeelliseltä se maistuukaan!

Rakastan suunnattomasti kauniita luontokuvauksia, ja pidin siitä, että myös niitä löytyy tästä kirjasta. Erityinen rakkaudenkohteeni on aina ollut öinen tähtitaivas (menen usein suorastaan onnesta ja kauneudesta sekaisin tuijottaessani tähtiä!) ja pidin siitä, miten kirjassa toistuivat romantisoidut tähtitaivaan kuvaukset. Kirjan kieli on melko yksinkertaista, sillä se on kirjoitettu siten, että melko pienikin lapsi sitä ymmärtää. Kertoja silti pystyy luomaan vähäeleisellä ja yksinkertaisella kuvauksella jotakin tavattoman kaunista ja koskettavaa:

Avoimen purjekangaskatoksen alareunann kohdalla riippui suuria, tuikkivia tähtiä. Laura ajatteli, että isä pystyisi koskettamaan niitä. Hän toivoi, että isä poimisi suurimman tähden nyöristä, jonka varassa se riippui taivaalla, ja antaisi sen hänelle. Hän oli ilmivalveilla, häntä ei nukuttanut hiukkaakaan, mutta äkkiä hän hämmästyi kovasti. Suurin tähti vilkutti hänelle silmää!
Sitten hän heräsi, seuraavaan aamuun.

Odotan malttamattomana, että pääsen jatkamaan seikkailujani Lauran ja Maryn kanssa sarjan muiden osien parissa!

(Tällä kirjalla korkkaan osaltani Maalaismaisemia-haasteen)

Laura Ingalls Wilder

Pieni talo preerialla

(Little House on the Prairie, 1935)

Suom. S. s. Taula

336 s.