Lapsuuden nostalgiaa: Pieni talo preerialla

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsiniin Suuressa Metsässä olevasta talostaan. He ajoivat pois, ja talo jäi yksinäisenä ja autiona isojen puiden väliin raivatulle aukiolle, eivätkä he nähneet sitä enää koskaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla kuljetti minut ajassa kauas taakse. Muistoissani se kuljetti minut omaan lapsuuteeni, miltei 20 vuoden taakse, mutta mielikuvituksissani vielä sitäkin kauemmas, 1800-luvun loppun Amerikkaan, villille preerialle, jossa tuuli ujeltaa, villipedot vaanivat ja intiaanit huutavat hurjia sotahuutojaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarja kuuluu lapsuuteni ehdottomiin suosikkeihin ja olen pitkään halunnut koettaa, miltä ne tuntuisivat aikuisen silmin luettuina. Johonkin niin pyhän lapsuudenlukumuiston pariin palaaminen on aina hyvin riskialtista, ja minua hieman jännitkin, kuinka minun ja kauniiden muistojeni käy. Särkyykö lapsuuden kultainen muisto vai onnistuuko tarina yhä lumoamaan?

Pelkoni oli turha. Pieni talo preerialla lumosi minut täysin heti ensimmäisiltä riveiltä. Ja tuskin vähiten sen vuoksi, että se herätti niin rakkaita ja nostalgisia muistoja. Olin jälleen pieni tyttö, tiukasti peittoihin käärittynä hämärässä huoneessa kuuntelemassa iltasatua. Kuulin äidin äänen ja hänen hengityksensä. Ja kuulin itseni sanovan: "Äiti, vielä vähän. Lue vielä vähän!" 

Voi kultainen lapsuus!

Mieleni teki itkeä melkein koko ajan kirjaa lukiessa, sillä se onnistui herättämään niin suloisia muistoja vuosien takaa. Muistoja, joiden olemassaoloa en enää edes kunnolla muistanut, mutta jotka tulivat kuin tulvien mieleeni lukiessani tätä kirjaa.

Pieni talo preerialla -kirja on osittain omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka kertoo Ingallsien uudisraivaajaperheestä. Tarina kertoo, kuinka Ingallsit jättävät taakseen tutun ja turvallisen metsämökkinsä ja suuntaavat kohti tuntematonta preeriaa vankkureineen ja rakentavat uuden kodin villille preerialle. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, lapset Mary, Laura ja pieni Carrie-vauva. Yksi osa kirjan lumoa on se kaunis ja onnellinen perheidylli tästä ihanasta pikku perheestä, jonka taivalta kirjassa kuvataan.

Kirja on osa kokonaista kirjasarjaa ja on sen ensimmäisenä suomennettu, muttei kuitenkaan ensimmäinen teos. Hämäännyin itse kuitenkin luulemaan tätä ensimmäiseksi teokseksi, mikä on syy siihen, että aloitin tästä. Kuitenkin Pieni talo preerialla on vasta sarjan toinen teos ja sitä edeltää Pieni talo suuressa metsässä, joka on juuri tällä hetkellä lukemisen alla. (Tai kolmas teos, jos lasketaan mukaan Farmarin lapset, joka kertoo Lauran tulevan aviomiehen lapsuudesta.)

Paitsi että kirja toi mieleen nostalgisia muistoja kultaisista lapsuusvuosista oli toki kirjassa itsessäänkin säilynyt vielä jotakin lumovoimaa. Mietin, mitä ihmettä se on? Koska periaatteessa kirja tuntui niin yksinkertaiselta, ettei siinä ikään kuin ole mitään. Ja mietittyäni kauan tulin siihen tulokseen, että salaisuus on juuri siinä. Siinä tunteessa, että kirjassa ei ole juuri mitään – ja juuri siksi siinä onkin niin paljon.

Pieni talo preerialla lumoaa nimittäin yksinkertaisuuden kauneudellaan. Se on kuvaus hyvin, hyvin vaatimattomasta elämästä hyvin, hyvin kauan sitten. Siinä on aidon elämän ja kokemisen makua omaelämäkerrallisuuden vuoksi. Se tarjoaa aidontuntuisen kosketuksen hyvin toisenlaiseen elämään kuin omani. Elämään, jota en oikeastaan itse haluaisi elää, koska nykyään kaikki on "vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa", mutta kuitenkin sellaiseen elämään, jossa on jotakin sellaista lumoa, joka vetää puoleensa. Ja tätä lukiessa tulee kuitenkin miettineeksi, onko sittenkin niin, että ennen elämä olikin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nykyään?

Kirjan perusjuoni on tiivistettävissä siihen, että perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, suuntaa hevosineen ja vankkureineen kohti preeriaa, asettuu sinne asumaan, rakentaa talon, ovat hetken tyytyväisiä ja pakkaavat jälleen kimpsunsa ja kampsunsa ja jättävät kotinsa lähtien etsimään uusia asuinsijoja. Sen pituinen se. 

Kirja ei siis ole kovin juonivetoinen. Ja se on mielestäni juuri yksi kirjan ihanuuden avaimista. Se, miten pienistä asioista tehdään suuria ja kertomisen arvoisia. Esimerkiksi talon rakentamisprosessi on kerrottu kirjassa hyvin yksityiskohtaisesti. Luvussa "Talo preerialla" kerrotaan hyvin tarkasti, kuinka isä rakentaa talolle seinät lähtien aina puiden kaadosta asti. Luvussa "Kaksi lujaa ovea" puolestaan kuvataan tarkoin ovien rakentaminen, luvussa "Takkavalkea" taaseen kerrotaan, kuinka mökkiin saadaan takka ja luvussa "Katto ja lattia" kuvataan katon ja lattian rakentaminen.

Myös tavallisia arjen toimia ja töitä kuvataan tarkasti. Kirja tarjoaakin mielenkiintoisen ajankuvan kaukaiseen aikaan, jolloin ihmisen arki oli hyvin erilaista ja jolloin ihmiset tekivät eri tavalla asioita itse alusta loppuun. Nykylukijalle näyttäytyy myös hämmästeltävänä ja ajattelemisen aihetta herättävänä se, kuinka vähään ihmiset tyytyivät ja kuinka vähästä he iloitsivat. Valkoinen sokeri on harvinaisuus, ja kun isä hakee sellaista pussillisen kaupungista, on kaikkien perheenjäsenten vuorollaan maistettava sitä lusikalla. Ja kuinka ihmeelliseltä se maistuukaan!

Rakastan suunnattomasti kauniita luontokuvauksia, ja pidin siitä, että myös niitä löytyy tästä kirjasta. Erityinen rakkaudenkohteeni on aina ollut öinen tähtitaivas (menen usein suorastaan onnesta ja kauneudesta sekaisin tuijottaessani tähtiä!) ja pidin siitä, miten kirjassa toistuivat romantisoidut tähtitaivaan kuvaukset. Kirjan kieli on melko yksinkertaista, sillä se on kirjoitettu siten, että melko pienikin lapsi sitä ymmärtää. Kertoja silti pystyy luomaan vähäeleisellä ja yksinkertaisella kuvauksella jotakin tavattoman kaunista ja koskettavaa:

Avoimen purjekangaskatoksen alareunann kohdalla riippui suuria, tuikkivia tähtiä. Laura ajatteli, että isä pystyisi koskettamaan niitä. Hän toivoi, että isä poimisi suurimman tähden nyöristä, jonka varassa se riippui taivaalla, ja antaisi sen hänelle. Hän oli ilmivalveilla, häntä ei nukuttanut hiukkaakaan, mutta äkkiä hän hämmästyi kovasti. Suurin tähti vilkutti hänelle silmää!
Sitten hän heräsi, seuraavaan aamuun.

Odotan malttamattomana, että pääsen jatkamaan seikkailujani Lauran ja Maryn kanssa sarjan muiden osien parissa!

(Tällä kirjalla korkkaan osaltani Maalaismaisemia-haasteen)

Laura Ingalls Wilder

Pieni talo preerialla

(Little House on the Prairie, 1935)

Suom. S. s. Taula

336 s.

Tyttöyden esikuvia: Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja

Saran kirjat blogin takana kirjoittelevan Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat on ollut melko laajalti luettu teos kirjablogeissa, kenties osittain senkin vuoksi, että kirjablogistin kirjoittama kirja herättää kiinnostusta muissa kirjablogisteissa. Ja tietysti myös sen vuoksi, että tyttökirjat ovat aihe, joka koskettaa erityisen läheisesti suurta osaa kirjabloggaajia, jotka ovat paitsi kirjarakkaita, myös suurimmaksi osaksi naisia.

Itse tartuin kirjaan vasta nyt, kun kirjoittelen kirjallisuustieteen sivuaineentukielmaani tyttökirjasta, L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) ja ajattelin, että voisin löytää tästä kenties jotakin lähdemateriaaliksi kelpaavaa tutkielmani teoriaosaan tutkimuskohteeni kontekstointiin. Sain paitsi hieman lähdeaineistoa, myös mitä ihanimman ja mielenkiintoisimman lukukokemuksen, joka avarsi mieltäni suunnattomasti! Ahmin teoksen kahdessa päivässä – sellaista lukuintoa en olekaan pitkään aikaan kokenut!

Täytyy sanoa, että minulla oli omat ennakkoluuloni kirjan aiheesta. Minulla nimittäin on ollut sellainen ennakko-olettamus, että inhoan suomalaisia tyttökirjoja. Tämä käsitys juontaa juurensa aika pitkälle lapsuuteni kokemuksiin Anni Polvan Tiina-kirjoista, joita jossain kohtaa suorastaan ahmin parempien kirjojen puutteessa (olin pienenä sellainen lukunarkomaani, että jos en löytänyt hyviä kirjoja, niin luin sitten vaikka hampaat irvessä huonoja). Minusta Tiina-kirjat olivat aivan kamalan ankeita. Niistä on päällimäisenä säilynyt mielessäni hernekeitto ja kerrostalot betonipihoineen. (En edes tiedä, syödäänkö Tiina-kirjoissa erityisen usein hernekeittoa, mutta joka tapauksessa hernekeitto on jäänyt niistä mieleen.) Inhosin pienenä yli kaiken hernekeittoa (saatuani kerran  6-vuotiaani oksennustaudin hernekeittopäivänä) ja mielestäni ei voinut ihmisellä olla mitään julmempaa kohtaloa kuin asua kerrostalossa. Miten proosallinen elinympäristö! Itse asuin lapsuuteni ja nuoruuteni rivitalossa ja haaveilin omakotitalossa asumisesta – mielellään vielä maaseudulla.

Jostain syystä Tiina-kirjat ovat merkinneet minulle samaa kuin koko suomalainen tyttökirjallisuus. Olen ennakkoluuloisesti päätellyt, että kaikki muutkin suomalaiset tyttökirjat ovat varmasti yhtä ankeita ja proosallisia. Siinä mielessä Rasavillejä ja romantikkoja, joka piirtää jonkinlaisen kokonaiskuvan suomalaisten tyttökirjojen genrestä, oli kuin terapiaa ennakkoluuloilleni ja niistä vapautumiselle.

Rasavillejä ja romantikkoja -teos sisältää paitsi pienet kirjailijaelämänkerrat suosituimmista suomalaisista tyttökirjojen kirjoittajista, katsauksen heidän tuotannostaan ja listat heidän julkaisemistaan teoksista. Sen lisäksi  hyvin suuri osa teosta koostuu lukijoiden tarinoista koskien sitä, mitä tietyt tyttökirjat ovat heille merkinneet ja kuinka ne ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä. Kokkonen mainitseekin esikuvakseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, joka sisältää lukijakertomuksia L. M. Montgomeryn rakastetuista tyttökirjasankareista runotyttö Emiliasta ja Vihevaaran Annasta. Kuten Anna ja Emilia, myös monet suomalaiset tyttökirjasankarit ovat olleet monille suomalaislukijoille paitsi suuria esikuvia ja ihanteita, myös elämän matkassa kulkeneita ystäviä ja sielunkumppaneita.

Itse asiassa itseäni teoksessa viehätti ja kiinnosti eniten itse Sara Kokkosen kirjoittamat osuudet kirjailijoiden elämistä ja teoksista. Mielestäni hän osasi kirjoittaa kirjailijoista kiinnostavalla tavalla nostaen esiin elämäkerroista sellaisia asioita, jotka vetävät lukijan – tai ainakin minun mielenkiinnon puoleensa. Erityisesti lumoudin Anni Swanin elämästä. Anni Swanin, joka tyttökirjojen lisäksi kirjoitti paljon myös satuja ja jonka elämä itsekin oli kuin satu. En tiennytkään, että sekä Eino Leino että Otto Manninen kirjoittivat kilpaa Anni Swanille rakkausrunoja nuoruudessaan! Ajatelkaas, millaista olisi saada henkilökohtaisesti osoitettuja rakkausrunoja Eino Leinolta ja Otto Mannselta!? Veikkaan, että taisivat olla aika hyviä runoja! Lieneekö Mannisen runot olleet parempia kuin Leinon, kun Anni myöhemmin päätyi naimisiin Oton kanssa?

Ja vaikka olen syvästi traumatisoitunut Anni Polvan Tiina-kirjoista, annoin kuitenkin tämän kirjan myötä Polvalle anteeksi sen vuoksi, että kirja tarjosi niin riemastuttavaa tietoa Anni Polvan lapsuudesta:

Anni oppi lukemaan jo 4-vuotiaana, kun hän oven takaa kuunteli samassa huoneistossa asuvan perheen pojan lukemaan opettelua. Sen jälkeen hän luki kaiken mitä käsiinsä sai. Hän löysi jopa isänsä kirjaset täydellisestä avioliitosta. Anni piiloutui lukemaan sängyn tai sohvan alle ja vaatekaappiin, jonka ovi oli vähän raollaan. Isä vei Annin lääkäriin saadakseen tietää, oliko tytön lukeminen epäterveellistä. Kun se ei ollut, niin sen jälkeen Anni sai lainata kirjastosta ison korillisen kirjoja, ensin lasten- ja myöhemmin aikuisten osastolta. Hän otti kirjat hyllyistä järjestyksessä ja seuraavalla kerralla siitä kohtaa, mihin oli jäänyt. Isä ja tytär harrastivat yhdessä lukemista ja kerran he lukivat keittiössä niin myöhään yöhön, että äidin oli tultava torumaan.

Tämän inspiroimana jopa ajattelin niin hurjaa ajatusta, että ehkä minun pitäisi yrittää lukea joskus vielä uudestaan joku Tiina ja uusin silmin. Saa nähdä.

Ylipäätänsä Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen parhaimpana antina oli mielestäni se, että se tarjoaa hyvän katsauksen kotimaisten tyttökirjojen genreen ja tarjoaa lukuvinkkejä. Pitäisi vielä selata kirja läpi ja kirjoittaa ylös kaikki kiinnostavat kirjat, jotka mahdollisesti haluaisi lukea joskus. Erityisesti Anni Swanista muodostui tämän teoksen kautta minulle kirjailija, jonka tuotantoon haluaisin aivan ehdottomasti tutustua paremmin.

Odotan suurella innolla Kokkoselta tänä keväänä ilmestyvää Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen seuraajaa, Kapina ja kaipuu -teosta, joka kotimaisten tyttökirjojen sijaan pureutuu ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden vastaanottoon lukijatarinoiden kautta. Vastasin itsekin viime keväänä Saran aineistonkeruupyyntöön ja kirjoitin tekstin suhteestani erääseen tyttökirjasankariin – kehenkäs muuhunkaan kuin Vihervaaran Annaan! Jännityksellä odotan, löydänkö oman tekstini kirjasta!

Sara Kokkonen

Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat, 2013

Avain

261 s.

"Toivoisin, että sadun henki ja mielikuvitus saisivat sijan nuorisossa senkin jälkeen, kun ovat varttuneet. Sillä ilman mielikuvitusta, on ihminen henkisesti köyhä."

(Anni Swan)

Upea klassikkoteos historian pölyistä: Henry Jamesin Naisen muotokuva

Voi kiitos Henry James! Nimittäin siitä, että kirjoitit mahtavan teoksen, joka soi paitsi hyvin mieleenpainuvan lukukokemuksen, myös toimi oikeana tehohoitona vaivanneeseen lukujumiin. (Vaikka muutamia kirja-arvioita on blogiini syntynyt jo tämän vuoden puolella, oli Naisen muotokuva oikeastaan ensimmäinen tänä vuonna aloittamani kirja, jonka olen lukenut jopa loppuun asti.)  Ja vaikuttaa, että lääke on myös pysyvämpi kuin tämän yhden lukukokemuksen mittainen.  Naisen muotokuvan lukeminen avasi nimittäin jonkin henkisen oven sisälläni, mikä on johtanut varsinaiseen lukuhimoon!

Naisen muotokuva on tunnetun amerikkalaisen 1800-luvulla eläneen Henry Jamesin yksi tunnetuimpia teoksia. Minulle se on kokonaisuudessaan toinen teokseni Jamesilta. Aiemmin (ennen kirjablogiaikaani) olen lukenut häneltä Eurooppalaiset, mistä muistan kyllä pitäneeni, mutten erityisemmin huumautuneeni. Mutta mitä olikaan Naisen muotokuva? Yksi virkistävimmistä ja parhaimmista lukukokemuksista pitkiin, pitkiin aikoihin!

Mikä sitten teki kirjasta niin loistavan? Tämä on usein vaikea kysymys. Eikö riitä, että sanon vain, että aivan mahtava kirja? Yritän kuitenkin epätoivoisesti tavoittaa sanoillani jotakin kirjan mahtavuudesta.

Ensinnäkin kirja on tarina aikansa kontekstissa hyvin epätavanomaisesta naisesta. Tämä seikka vangitsi mielenkiintoni täysin kirjan puoleen jo aivan teoksen alkumetreillä. Minä, suuri 1800-luvun kirjallisuuden ystävä ja innokas lukija, kohtasin Naisen muotokuvassa naishahmon, johon verrattavaa en ole vielä 1800-luvun kirjallisuudessa aiemmin törmännyt.  

Naisen muotokuvan päähenkilönä on "riippumaton" amerikkalainen nuori nainen nimeltään Isabel Archer, joka on vastikään menettänyt vanhempansa ja suuntaa tätinsä kanssa Eurooppaan nähdäkseen hieman elämää. Isabel on paitsi hyvin viehättävä, myös erittäin fiksu nainen, joka fiksuudellaan ja itsenäisellä, vapaudenkaipuisella luonteellaan uhmaa perinteisiä naisrooleja ja aiheuttaa suunnatonta kiinnostusta muissa ihmisissä. Osa muista henkilöhahmoista suhtautuu häneen kuin harvinaislaatuisena näyttelyesineenä, joka on mielenkiintoinen ilmiö – tapaus itsessään, jota sekä ihastella että kummastella. Itse asiassa sellaisena minäkin lukijana häneen osittain suhtauduin.

Isabel on nainen, jolla on tavoitteita – piirre, joka naisessa tuona aikana oli hyvin harvinainen. Hän ei halua jakaa naisen tavallista kohtaloa, sitoutua jo nuorena mieheen ja tulla kahlehdituksia aviovaimon tiukkaan rooliin ja kapeaan elinpiiriin, vaan ainakin kehittää itseään ja nähdä maailmaa ensin ja mahdollisesti mennä naimisiin myöhemmin. Naimaikäisen naisen itsenäisyyden säilyttäminen on kuitenkin haastava tehtävä, kun ympärillä pyörii sinnikkäitä, hyvin viehättäviä, jopa suunnattoman rikkaita kosijoita. Isabella kuitenkin torjuu sinikkäät kosijansa vieläkin sinnikkäämmällä päättäväisyydellään  – kunnes tapahtuu jotakin ihan kummallista, jota lukija ja tuskin Isabel itsekään voi ymmärtää.

Toisaalta mietin, että mitäköhän kirjailija on tahtonut tällä teoksella sanoa naisista ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Siinä suhteessa teos nimittäin antaa mielestäni hyvin ristiriitaisiakin viestejä. Se nimittäin luo Isabellan hahmon kautta ihanteen itsenäisestä naisesta, jolla on jotakin suurempia tavoitteita elämässä kuin metsästää itselleen mies, purjehtia avioliiton seesteiseen satamaan ja unohtaa itsensä vaimon ja äidin roolien alle. Toisaalta Isabella ei kohtaa kuitenkaan kovin onnellista kohtaloa elämässään, joten kirja jättää mielestäni paljon kysymyksiä ilmaan.

Isabel ei ole kuitenkaan suinkaan kirjan ainoa kiinnostava hahmo, vaan niitä löytyy teoksesta koko joukko lisää. Ja itse asiassa monet kirjan naishahmoista ovat tavalla tai toisella hyvin moderneja ja itsenäisiä luonteita. Isabellan ystävätär, Amerikasta vanhaan maailmaan matkustanut lehtinainen neiti Stackpole, joka innokkaana yrittää metsästää Euroopasta jutun aiheita, on vertaansa vailla ja hieman koominen hahmo suorasukaisuudessaan.

Toinen syy suunnattomaan ihastumiseeni oli se, että kirja on hyvin älykkäästi ja tarkkanäköisesti kirjoitettu. Erityisesti kirjan psykologinen kuvaus on mielestäni aivan päätähuimaavan upeaa ja tarkkanäköistä. Kirja on päähenkilönsä, nuoren naisen muotokuva, jonka kirjailija sanoillaan loihtii. (Toisaalta kirjan nimi kyllä viittaa eräässä toisessakin mielessä naisen muotokuvaan.)  Tätä lukiessa mietin sitä, miten pinnalliselta usein nykykirjallisuus tuntuu, varsinkin ihmiskuvaukseltaan, ja tällaisista historian pölyisistä aarteista voi löytää jotakin sellaista syvää ja todellista, johon ei yksikään kirjailija enää nykyään kykene.

Pidin myös siitä, että vaikka Naisen muotokuva on yleissävyltään vakava teos, kätkeytyy teokseen myös huumoria ja komiikkaa. Jamesin kieli on rikasta ja vivahteikasta, ja toisinaan hänen kuvauksensa (varsinkin metaforat ja muut kielikuvat) ovat tarkkanäköisyydessään aivan riemastuttavan hauskoja.

Kun asiaa oikein ajattelee, hänen kylmä, häikäilemätön käyttäytymisensä oli jotain ennen näkemätöntä! Mies tulee ja katselee tytärtämme ikään kuin tämä olisi vuokrattava huoneisto, koettelee ovenripoja ja katselee ulos ikkunoista, koputtelee seiniä ja on jo melkein valmis tulemaan asukkaaksi. Niin että olkaa hyvä, kirjoittakaa sopimus! Sitten hän päättelee että huoneet ovat kuitenkin liian pienet, hän ei usko voivansa asua kolmessa kerroksessa, hänen täytyy etsiä piano nobilea. Sitten hän painuu tiehensä asuttuaan kuukauden ilmaiseksi pienessä vaivaisessa huoneistossa. 

Suosittelen Naisen muotokuvaa ehdottomasti kaikille vanhojen klassikkojen ystäville, erityisesti 1800-luvun kirjallisuudesta pitäville. Voisin nimittää tätä yhdeksi 1800-luvun suureksi helmeksi.

Tämän bloggauksen myötä toivotan kaikille lukijoilleni oikein ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua! Itse aloitan kohta viikonlopun viettoni tarttumalla Harry Potteriin!

Henry James

Naisen muotokuva

(The Portrait of a Lady, 1881)

Kääntänyt: J. A. Hollo

WSOY

612 s.

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Nimeni on Brodeck eikä minulla ole siinä mitään osaa.

Sanon sen varta vasten. Kaikkien on kuultava se.

Minä en ollut silloin mukana, ja kun sitten kuulin siitä, olisin mielummin ollut puhumatta, tukkinut muistini ja pitänyt sen tiukasti ummessa, antanut sen olla kuin näädän loukussa.

Mutta toiset pakottivat: "Sinä osaat kirjoittaa", he sanoivat, "olet käynyt kouluja".

Näin alkaa Philippe Claudelin Varjojen raportti, romaani, johon tulin tarttuneeksi sen vuoksi, että se oli ensimmäinen lukupiirikirjani lukipiirissä, johon olen juuri liittynyt. Ja oikeastaan varmaan vain se seikka, että se oli lukupiirikirja, sai minut lukemaan sen loppuun.

Varjojen raportti sijoittuu nimeämättömään kylään, jonnekin saksankieliselle alueelle. Sen päähenkilö on minä-kertoja Brodeck, joka pakotetaan kirjoittamaan raporttia kylään tulleesta muukalaisesta  ja siitä kohtalosta, jonka muukalainen kylässä kohtaa. Mitä tälle muukalaiselle oikeastaan tapahtuu kylässä, selviää vasta hieman myöhemmin kirjassa lukijan tuskiteltua tietämättömyydessä ärsytykseen asti.

Kirja on oikeastaan teemoiltaan hieno. Se kertoo muukalaisvihasta ja erilaisuudenvihasta. Siitä, miten helposti otamme silmätikuksemme jonkun vain siksi, että hän on erilainen kuin me itse. Ja teemme hänelle jotakin pahaa vain siksi. Ja se asia, johon eronteko perustuu, saattaa olla jokin täysin mielivaltainen ja mitätön seikka. Kirja osoittaa tällaisen käytöksen mielettömyyden. Kirja on kuvaus siitä, miten julma ihminen oikeastaan on.

Kirja sisältää joitakin  viitteitä natseihin ja heidän tekoihinsa. Kuitenkin saksankieliset sanat ja runot siellä täällä ja keskitysleirikuvaukset mielestäni vain luovat tiettyä tunnelmaa ja assosiaatioita. Näen, että tämä ei kuitenkaan ole kuvaus natseista, vaan ihmisistä ylipäätänsä. Ihan joka paikassa ja historian kaikkina aikoina. 

Kirja on periaatteessa hyvin rankka eikä sitä voi välttämättä suositella kovin herkille lukijoille. Se sisältää kuvauksia silmittömästä julmuudesta, alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Kuitenkin jostakin syystä kirja jätti minut kylmäksi joka tasolla. Minusta, josta hyvin moni kirja onnistuu vuodattamaan saavillisen kyyneleitä, ei tämä kirja onnistunut tiristämään ainoatakaan.

Kirja ei onnistunut vetämään minua mukaansa, saada minua heittäytymään tarinan pyörteisiin ja unohtumaan kirjan maailmaan. Tiedostan tämän kyllä osittain johtuvan siitä, että jouduin lukemaan kirjaa aikamoisella kiireellä. Mutta mainio kirja vetää minut yleensä mukaansa olosuhteista huolimatta. Ei, tämä kirja kerta kaikkiaan jätti minut kylmäksi.

Varjojen raportti on kirja, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Lukijalta vaaditaan paitsi kärsivällisyyttä, myös tarkkaavaista huomiota. Kerronta vaihtelee nykyhetken ja eri tasoisten takaumien välillä sellaisella vauhdilla, että tottumaton tai hosuva lukija ei pysy vauhdissa perässä. Kiireen takia minä lukeuduin tätä kirjaa lukiessani jälkimmäiseen ryhmään, mikä tietysti osaltaan ehkä vaikutti siihen, etten erityisemmin lukukokemuksesta nauttinut. (Myönnän olleeni aikamoisen pihalla monessa kohtaa.)

Claudelin kieli, jota olen kuullut ylistettävän, ei mielestäni ollut pääosin kummoistakaan. Oikeastaan kieli jossain kohdin jopa ärsytti. Se tuntui keinotekoiselta ja tekokauniilta. Sellaiselta kuin kirjoittaja yrittäisi kikkailla kielen kanssa ja saada sen jotekin niin kovin persoonalliseksi ja hienoksi, mutta lopputulos on kuitenkin vain pelkkä yritelmä.

Kuitenkin kirjassa oli hetkensä – omat hienot hetkensä. Niin kielen kuin tarinankin osalta. Eikä kirja mikään kovin huono ollut. Pikemminkin teos, joka ei onnistunut herättämään kovin suuria tunteita minnekään suuntaan. Sanalla sanoen hieman mitätön lukukokemus. Tiedän kuitenkin, että monet ovat ylistäneet Varjojen raporttia hyvin suurinkin sanoin. Mutta itse asiassa kukaan lukupiirissämme ei suuremmin lämmennyt tälle.

Philippe Claudel

Varjojen raportti, 2007

(Le rapport de Brodeck)

Suom. Ville Keynäs

Otava

279 s.

Charles Dickens: David Copperfield

Bloggausjumini on kokenut pienen parannuksen viime aikoina ja jotta sama vire jatkuisi, yritän kuitata takaraivossa hiertävän Charles Dickensin mahtavan suurromaanin David Copperfieldin melko lyhyellä jutulla, vaikka sen mahtavuus ansaitsisi paljon pidemmän ja syväluotaavamman ylistysvirren.

Dickens kuuluu ehdottomiin lempikirjailijoihini ja siksi ehkä on hassua, että minulta on säilynyt näin pitkälle lukemattomana hänen ehkä kaikkein tunnetuimmat suurteoksensa David Copperfield ja Oliver Twist. Olen kyllä näitä teoksia usein käynyt kirjaston hyllyiltä kärkkymässä vuosien mittaan, mutta ikinä ne eivät ole siellä – ainakaan samaan aikaan kuin minä. Joululoman alkaessa päätin vihdoin tarttua härkää sarvista ja käydä tekemässä varastotilauksen David Copperfieldistä. Jotenkin ajattelin, että Dickens ja joululoma sopivat hyvin yhteen. Ja niinhän ne sopivatkin. Suurin osa tästä yhteensä yli tuhatsivuisesta, kaksiniteisestä järkäleestä taittui tammikuun alussa viettämäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonin yhteydessä.

Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, että tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman.

Näillä pateettisen kuuloisilla ja myös kuuluisilla sanoilla alkaa David Copperfield – kehityskertomus David Copperfield nimisestä pojasta, joka syntyy isättömänä ja joka melko nuorella iällä menettää äitinsäkin ilkeän isäpuolen kidutettua tämän käytännössä hengiltä. Nuoriherra Copperfieldin on itse pidettävä huoli itsestään, otettava vastuu elämästään ja rakennettava epävarma polkunsa kohti onnellista elämää ja aikuisuutta. 

Hän muuttaa jo12-vuotiaana (mikäli muistan oikein!) Lontooseen julman isäpuolensa patistamana elättääkseen itse itsensä työnteolla, mutta karkaa myöhemmin ankaran ja pelottavamaineisen Betsey-tätinsä luokse, joka on hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa. Betsey-täti, eriskummallinen ja ensivaikutelmalta hieman pelkoa herättävä persoonallisuus, jonka lukija on kohdannut ensi kertaa jo David Copperfieldin syntyessä, ottaakin pojan suojelevien siipiensä suojaan ja haluaa tarjota Davidille kunnon koulutuksen turvatakseen hänen tulevaisuutensa. Se on alku uudelle elämälle.

Sanomattakin on selvää, että David Copperfield aivan itse kohoaa elämänsä sankariksi ja voittaa kaikki vaikeutensa. Se kuuluu ikään kuin itsestäänselvyytenä kehityskertomuksen genreen. Se, mikä minusta erottaa tämän kirjan ilahduttavalla tavalla muista Bildungsromaaneista, on että tarina jatkuu myös "onnellisen lopun" jälkeen kohti uutta "loppua", joka on loppujen lopuksi onnellisempi kuin ensimmäinen loppu. En viitsi spoilata ja sanoa kovin tarkkaan, mitä tarkoitan. Sanotaan kuitenkin vaikka näin, että Bildungsromaani tyypillisesti päätyy päähenkilön avioliittoon, joka näyttäytyy ikään kuin päätepisteenä päähenkilön kehitykselle – kuin asia voisi olla näin yksinkertainen!

Dickens on paitsi loistava tarinankertoja, myös oivallinen humoristi. Dickensin huumori kukki mielestäni tässä romaanissa melkein parhaimmillaan (vaikkei ehkä ihan yhtä loistavana kuin Saiturin joulussa, joka taitaa olla lempparidickensini). Voihan Betsey-täti ja hänen aasifobiansa! Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista oli, kun David kokee elämänsä ensimmäisen kunnon pöhnän järjestämässään illanvietossa. Humalakuvaus, jossa David kokee olevansa ikään kuin itsensä ulkopuolella, sai minut suorastaan tikahtumaan nauruun:

Pimeä oli aiheuttanut jonkinlaista sekaannusta, ovi oli kadonnut. Haeskelin sitä uudinten seasta, kun samassa Steerforth tarttui nauraen käsivarteeni ja talutti minut ulos huoneesta. Astelimme portaita alas, toinen toisensa jälkeen. Alemmaksi ehdittyämme joku kompastui ja vieri alas. Toinen sanoi, että se oli Copperfield. Minua tuo valhe harmitti, kunnes havaitsin makaavani eteisen permannolla ja aloin uskoa, että väitteessä saattoi olla jotakin perää.

Eikä siinä kaikki. Tässä tarinassa kuten muussakin Dickensin tuotannossa minuun vetoaa ennen kaikkea se, että Dickens vie lukijan elämän suurten kysymysten ääreen. Hänen tarinoissaan on selkeä moraali, mikä kenties jonkun mielestä on tylsän vanhanaikaista, mutta itseäni tämä piirre viehättää. Tarinat vilistävät toinen toistaan kiinnostavampia henkilöitä, jotka tavalla tai toisella liittyvät itse tarinaan, usein monipolvisten sivujuonten kautta. Ja jokaisella näistä – koko suurella henkilögallerialla – on lukijalle jotakin sanottavaa.

Tämä verkkaisesti etenevä tiiliskivi oli juuri sitä pysähtymistä, jota työn uuvuttama opettaja kaipasi joululomallaan. Kiitokset sinne haudan taakse, arvon herra Dickens!

Charles Dickens

David Copperfield I & II

Suom. J. A. Hollo

WSOY

551 + 569 sivua

Tarina, joka loi valoa: Kate DiCamillon Desperon taru

Tämä tarina alkaa linnan muurien sisältä, missä syntyi hiiri. Pieni hiiri. Vanhempiensa viimeinen poikanen ja pesyeensä ainoa elävänä syntynyt. 
"Missä minun vauvat on?" sanoi uupunut emo, kun koettelemus oli ohi. "Näyttäkää minun vauvat."
Isähiiri nosti korkealle yhden ainoan pienen hiiren.
"Muita ei ole kuin tämä", hän sanoi. "Muut kuolivat."
"Mon dieu, yksi ainoako hiirivauva vain?"
"Yksi ainoa. Antaisitko hänelle nimen?"
Sellainen vaiva tyhjän takia", emo sanoi. Hän huokaisi."Oo, kuinka surullista. Oo, mikä pettymys." Hän oli ranskalainen hiiri ja oli tullut linnaan kauan sitten vierailleen diplomaatin matkatavaroissa. "Pettymys" oli hänen lempisanojaan. Hän käytti sitä usein.
"Antaisitko hänelle nimen?" isähiiri toisti.
"Antaisitko hänelle nimen? Antaisitko hänelle nimen? Tietysti annan hänelle nimen, mutta hän vain kuolee niin kuin muutkin. Oo kuinka surullista. Oo mikä tragedia."
Emohiiri painoi nenäliinaan sieraimilleen ja heilutti sitten sitä kuononsa edessä. Hän niiskautti. "Annan hänelle nimen. Niin. Annan tälle hiirelle nimeksi Despero tämän paikan monien murheiden ja desperaation aiheiden vuoksi. No niin, missä minun peili on?

Kate DiCamillon Desperon taru on tarina pienestä Despero Tilli -nimisestä hiirestä, joka on täysin viallinen yksilö syntyessään: Hän on niin pieni, ettei yksikään hiiri ole aiemmin (edes Tillien suvussa) syntynyt niin pienikokoisena. Kaiken lisäksi hänen korvansa on niin suuret, ettei vastaavaa olla nähty. Kaikken pahin ja varmin merkki hänen viallisuudestaan on kuitenkin se, että hänen silmänsä oli auki jo vastasyntyneenä. Koko suku on yhtä mieltä siitä, ettei näin viallinen ja sairaalloinen hiiri voi jäädä eloon. Kuitenkin, kuten tarinan kertoja ensimmäisen luvun päätteeksi toteaa "silti, lukija, hän jäi eloon."

Kirjailija on omistanut teoksensa "Lukelle, joka pyysi satua epätodennäköisestä sankarista". Ja sitä tämä satu on: tarina hyvin epätodennäköisestä sankarista. Pienestä hiirestä, jonka ei edes olisi pitänyt jäädä henkiin, mutta joka kohoaa sankariksi ja uhmaa kohtaloaan apunaan neula ja lankarulla.

Hän ei uhmaa kohtaloaan pelkästään jäämällä henkiin epätodennäköisistä olosuhteista huolimatta, vaan uhmaa sitä ennen kaikkea tekemällä jotakin täysin ennenkuulumatonta ja täysin hiiren arvolle sopimatonta: hän rakastuu ihmisprinsessaan nimeltä Papu. Ja kaiken lisäksi ritarillisen rohkeasti paitsi seisoo rakkautensa takana, myös syöksyy pohjattomaan pimeyteen pelastamaan rakastettuaan.

Tämä hiiren ja prinsessan rakkaus on mielestäni mitä liikuttavin, mutta samalla se tuntui miltei koomisen ajankohtaiselta: luin tarinaa loppuvuodesta istuessani bussissa matkalla Helsinkiin (kulkien myös Eduskuntatakon ohi!) samana päivänä, jona eduskunta äänesti sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Myös tässä kirjassa on kyse tavallaan siitä, mikä on "sopivanlainen" rakkaus ja kuinka sitä on sallittua osoittaa sekä siitä, kuinka yhteistö tuomitsee yksilön, jos hänen rakkautensa ei sovi yleisiin normeihin.

Paitsi, että tämä on tarina epätodennäköisestä sankarista, haluatteko kuulla, mitä muuta tämä tarina on? Lyhyesti sanottuna se on ihanin satu, mitä olen koskaan lukenut! Kate DiCamillo on onnistunut loihtimaan monitasoisen sadun, jossa on elämää suurempia merkityksiä. Sadun, joka varmasti toimii lapsille, mutta riemastuttaa myös varttuneempaa lukijaa, joka osaa nähdä pintaa syvemmälle. Tämä on tarina rakkaudesta ja rohkeudesta, tarina tarinoiden merkityksestä, maagisista sanoista Olipa kerran ja elämänsä onnellisina loppuun asti.

Niin, sitä kaikkea tämä tarina on. Jos haluat tietää, mitä kaikkea muuta se on, niin kehoitan lämpimästi lukemaan itse ja heittäytymään mukaan seikkailuun, joka vie lukijan kuninkaanlinnan vankityrmien kosteisiin ja sokkeloisiin käytäviin, rottien valtakuntaan, mutta myös sieltä ylös valoon ja siihen kaikkeen, mitä valo edustaa.

Yksi aivan ihastuttava piirre Desperon tarussa on se, kuinka kertoja puhuttelee jatkuvasti lukijaa luoden samalla tunteen, että kertoja on täysin läsnä lukijalle. Tunteen, että nämä sanat ovat sanottu juuri minulle. Lopetan siihen, mihin kertoja lopettaa tarinansa:


Muistatko, kuinka Despero istui vankityrmässä vanginvartija Gregoriuksen kämmenellä ja kuiskaili tarinaa ukon korvaan?

Minusta olisi kovin mieluisaa, jos ajattelisit minua hiirenä joka kerron sinulle tarinaa, tätä tarinaa koko sydämestäni, kuiskailen sitä korvaasi, jotta pelastuisin pimeydestä ja jotta sinäkin pelasuisit pimeydestä.

"Tarinat ovat valoa", vanginvartija Gregorius sanoi Desperolle.

Lukija, toivon että olet löytänyt tästä hiukan valoa.

Ja aivan loppujen lopuksi haluan vastata näihin kertojan sanoihin: tämä tarina todella onnistui luomaan valoa ja pelastamaan minut pimeydeltä. Desperon taru kävi suoraan sydämeeni!

Kate DiCamillo

Desperon taru – kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta

Suom.  Pirkko Biström

Otava, 2009

262 s.

Laiskan kirjabloggaajan erittäin myöhästynyt koonti (blogi)vuodesta 2014

Vuosi 2014 on vierähtänyt taakse, ja vuosi 2015 on päässyt jo erittäin hyvään käyntiin. On hyvin korkea aika – aivan jo liian korkea aika – saada aikaan jonkinlainen vuosikatsaus viime vuodesta. Mutta eikö sitä sanota, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan? Puolustuksekseni sanon, aloitin tämän bloggauksen kirjoittamisen jo kyllä tammikuun ensimmäisellä viikolla, mutta en päässyt loppuun. Koska... no bloggausintoni ja kyvykkyyteni saattaa tekstejä loppuun viime loppukesästä alkaen on ollut vähän mitä on ollut. (Jos et tiedä, mitä se on ollut, niin voit selata hieman taaksepäin blogihistoriaani ja huomata, että aika laiskanpuoleista se on ollut!)

Koska viime vuonna elämässäni tapahtui  yhtä ja toista, mikä on osaltaan johtanut siihen, että kirjablogissani ja lukuharrastusrintamalla ei olekaan tapahtunut niin paljon kuin olisin toivonut, saakoon tämän bloggaus olla samalla koonti koko viime vuodestani – myös muun elämän kuin pelkän luku- ja blogielämäni saralta. 

Vuoteni 2014 on ollut kokonaisuudessaan mahtava ja ihana sekä harvinaisen vauhdikas. Kevätlukukausi sujui intentiivisesti opintojen parissa: sain yhtäkkiä päähäni ottaa pikaloppukirin opintojen suhteen tarjotun työpaikan vuoksi; opiskelin yli 70 opintopistettä kevätlukukauden aikana, kirjoitin graduni 2,5 kuukaudessa, ja valmistuin maisteriksi sekä ruotsinopettajaksi kesäkuussa. Siinä samalla tein osa-aikaisia opetustöitä, joten kiirettä piti.

Kevätkiireet olivat kuitenkin vain esimakua siitä, mitä syyslukukausi toi tullessaan, sillä tein ensimmäistä kertaa elämässäni kokopäiväisiä opetustöitä sijaistamalla vuorotteluvapaalla ollutta entistä ruotsinopettajaani entisessä lukiossani koko syyslukukauden ajan elokuusta joulukuuhun. Työpäivät venyivät usein 12-tuntisiksi. Alussa oli aika rankkaa ehkä sen vuoksi, etten ole tottunut siihen, että vapaa-ajan määrä olisi niin olematonta ja stressasin välillä ihan sitä ajatusta, että "taaskaan ei ole aikaa tehdä mitään muuta kuin töitä". Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että tämä on tätä elämääni nyt, tätä varten olen opiskellut ja ponnistellut, juuri tätä olen halunnut – mitä muuta muka kaipaisin? Tämän oivalluksen jälkeen opetustyö sujui (useimmiten) kuin leikki ja nautin työstäni suunnattomasti. Itse asiassa voin sanoa, että syyslukukausi 2014 on kenties ollut elämäni onnellisinta aikaa. Olen päässyt tekemään täydellä teholla sitä, mitä elämässä eniten rakastan. Samalla olen oppinut aivan valtavasti paitsi opettajan työstä, myös opetettavasta aineestani eli ruotsista sekä myös itsestäni. Lisäksi ennen kaikkea olen oppinut tekemään työtä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämän kaiken opintoja ja työtä koskevien etappien saavuttamisen varjopuolena on kuitenkin valitettavasti ollut se, että lukemiseen ja bloggaamiseen on jäänyt aiempaa huomattavasti vähemmän aikaa. Varsinkin syyslukukauden ajan blogini on elänyt miltei täydellistä hiljaiseloa.  Koko syyslukukauden aikana saanut aikaan yhden vaivaisen kirja-arvion sekä muutaman muun postauksen. Miltei hävettää! Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus lukuharrastuksestani, vaan niin syyslukukauden kuin loppukesänkin aikana olen lukenut jonkin verran kirjoja, joista ei kuitenkaan ole ollut aikaa ja/tai intoa kirjoittaa blogiin.

Pelkät kiireet tuskin selittävät kuitenkaan vuoden loppupuoliskolla vallinnutta blogihiljaisuutta, vaan oikeastaan jo loppukesästä sairastuin vakavanlaatuiseen bloggausjumiin, joka tietysti paheni töiden alettua. Luetuista kirjoista on hyvin vaikea saada mitään kirjoitettua, ja blogiini on kertynyt jonkin verran kirja-arvioiden tynkiä, jotka eivät ole edenneet julkaisukelposiksi asti. Hyviä vinkkejä bloggausjumin selättämiseen kaivataan siis kokeneemmilta ja sairaudesta kunnialla selvinneiltä bloggaajilta! Toivotaan, että uusi vuosi voisi olla otollisempi bloggaamisen ja lukemisen kannalta. Pientä rohtoa tähän vaivaan sain onneksi alkuvuodesta viettämästäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonista.

Alkuvuoteni 2015 on lähtenyt käyntiin virallisesti työttömyydellä ja käytännössä laiskanpuoleisella täydennysopintojen tekemisellä. Tällä hetkellä askartelen lähinnä kirjallisuustieteen sivuaineentutkielman parissa (tutkimuskohteena  Annan nuoruusvuodet!) ja tavoitteenani on valmistua päteväksi äidinkielenopettajaksi ensi kesänä. Pari viikkoa sitten aloitin myös osa-aikaisen opetustyön, joka pitää sisällään yhden ruotsin lukiokurssin opettamisen siinä samassa ihanassa lukiossa, jossa viime syksynäkin olin töissä. Aikaa lukemiseen on enemmän kuin syksyllä, mikä ei kuitenkaan käytännön tasolla ole vielä näkynyt niin hyvin kuin voisi. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut Henry Jamesin Naisen muotokuvaa, joka on jo melkein lopuillaan ja aivan loistava kirja!

Uusi rakas harrastukseni baletti pitää kuitenkin minut iltaisin usein kiireisenä. Viime syksynä aloitin balettikoulussa kerran viikossa tunnit, alkuvuodesta aloitin kaksi kertaa viikossa ja ensi viikosta lähtien olisi tarkoitus käydä peräti kolmesti viikossa tunneilla. Tämän lisäksi iltaisin tulee hypeltyä myös kotona ympäriinsä balettipuvussa – kyllähän kunnon balettikoululainen tekee kotiläksyjäkin! Että se niistä työttömän rauhallisista lukuilloista!

Tässä listattuna kuukausittain vuoden 2014 aikana luetut ja blogatut kirjat

Tammikuu

1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

2. J. M. Barrie: Peter Pan Kensingtonin puistossa

3. Suvi Ahola ja Satu Koskimies: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Helmikuu

1. L. M. Montgomery: Rilla of Ingleside

2. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Maaliskuu

1. Marijke ten Cate: Bibeln för små och stora

2. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

3. Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

4. Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Huhtikuu

1. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

2. Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi

Toukokuu

Ei blogattuja kirjoja

Kesäkuu

1. Ina Lange: Kertomuksia Suomesta

2. L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet

3. L. M. Montgomery: Anna opettajana

4. Astrid Lindgren: Kultasiskoni
5. L. M. Montgomery: Perinnönjakajat (luettu kesäkuun lukumaratonin aikana, blogattu heinäkuussa)
6. L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma (luettu kesäkuun lukumaratonin aikana, ei blogattu)
7. Jenny Downham: Ennen kuin kuolen (luettu kesäkuun lukumaratonin aikana, ei blogattu)
8. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (blogattu heinäkuussa)

Heinäkuu

1. L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset
2. Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
3. Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
4. Juhani Aho: Papin tytär (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
5. L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
6. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä, ei blogattu)
7. Juhani Aho: Papin rouva (Luettu heinäkuun lukumaratonin yhteydessä osittain, myöhemmin loppuun asti. Ei blogattu)

Elokuu–syyskuu

Ei blogattuja kirjoja

Lokakuu

1. Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Marraskuu–joulukuu

ei blogattuja kirjoja








Muut kirjat

Tässä listassa lisäksi sekalainen joukko muita kirjoja, jotka muistan ainakin lukeneeni loppukesästä tai syyslukukauden aikana (loppuun asti), mutta joista en jaksanut valitettavasti kirjoittaa ollenkaan blogiin (joistakin näistä saattaa kyllä seurata juttua vielä tänä vuonna, kunhan jaksan tarttua asiaan!):

1. Jane Austen: Järki ja tunteet
2. J. K. Rowling:  Harry Potter ja viisasten kivi
3. J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
4. J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
5. Kate DiCamillo: Desperon taru

Yhteenveto

Yhteensä kirjoja luettuja kirjoja kertyi viime vuonna 32. Lukuna aika säälittävä tulos kirjabloggaajalle ja huimasti edellsivuoden tulosta heikompi. Vuonna 2013 luin ja bloggasin sentään 72 kirjaa. Vuoden 2014 alkaessa tein muistaakseni uuden vuoden lupauksen, että luen vuoden aikana 100 kirjaa. Juuri tämän pahemmin ei voi uuden vuoden lupaus mennä metsään, mutta lupausta antaessani en vielä tiennytkään, että vuosi toisi mukanaan valmistumisen ja sen tuomat opiskelukiireet saatika vielä ensimmäisen kokopäivätyöni! Tänä vuonna olin hieman maltillisempi uuden vuoden lupausten suhteen. Yksi (lukuisista) uuden vuoden lupauksistani tälle vuodelle on, että luen vuoden aikana 50 kirjaa. Vuoden 2014 tuloksiin verrattuna se on hyvä, mutta kohtuullinen tavoite.

Vuodet topit ja flopit

Kun katselen menneen vuoden luettujen kirjojen listaa, nousee esiin monia hyviä lukukokemuksia, mutta yllättäen ainoastaan yksi kirja, joka ei kerta kaikkiaan sytyttänyt.

Saanen esitellä vuoden 2014 topit siinä järjestyksessä kuin ne on luettu:

1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
2. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
3.  L. M. Montgomery: Perinnönjakajat 

4. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

5. L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

6. Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus
7. Kate DiCamillo: Desperon taru

Vuoden 2014 ainoa floppi 

1.  Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira



(Älkää rakkaat blogiystäväni ampuko minua tämän floppilistauksen vuoksi. Kunnon floppia vuoden 2014 luetuista kirjoista on ehkä sanan varsinaissa merkityksessä mahdoton löytää luettujen kirjojen vähyydenkin vuoksi, mutta tämä on ainoa kirja, joka mielestäni oli oikeasti tylsä.)

Kuinkas kävi oman lukuhaasteeni?

Vuoden alussa heitin itselleni lukuhaasteen, joka oli mielestäni aivan loisto idea: pyysin blogini lukijoita ehdottamaan minulle luettavaksi kirjoja, jotka ulottuvat tavanomaisen kirjamakuni ulkopuolelle, mutta joista minun voisi kuitenkin luulla pitävän. Ehdotuksista arvoin kuusi kirjaa, jotka lupasin lukea vuonna 2014. Mutta kuinkas kävi?

Huonosti. Kirjoista on luettuna ja blogattuna vain ainoastaan yksi, Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala. Toisen kirjan, Ozzy Osbournen elämänkerran Minä, Ozzy luin puolestaan osittain. Muistaakseni reilut 100 sivua. Oikeastaan tähän kirjaan vähän kyllästyin innokkaan alun jälkeen, mutta kirjasta oli varaus ja se piti palauttaa, mihin lukuprojekti lopulta tyssäsi lopullisesti.

Miten ihmeessä näin huonosti pääsi käymään haasten suhteen? No, ei ainakaan sen vuoksi, etteikö olisi kiinnostanut. Olin suorastaan innosta piukeana alkuvuodesta haasteestani, mutta alkuvuodesta ajattelin, että eihän tässä vielä mikään kiire. Kiireitä ja stressiä kaikkien muiden asioiden suhteen tuli myöhemmin vuoden edetessä, mikä johti paitsi siihen, että luin poikkeuksellisen vähän, myös siihen, että se vähä lukuaika ja -energia, mikä minulla oli, halusi kanavoitua erityisesti kaikkeen sellaiseen ihanaan kirjallisuuteen, jonka pariin sieluni eniten kaipasi. Olen pahoillani kaikille haastekirjoja ehdottaneille, etten pystynyt täyttämään lukulupauksiani. Haastan kuitenkin nyt itseni lukemaan loput haastekirjat määrittelemättömän ajan sisällä ja bloggaamaan niistä (toivottavasti tämän vuoden aikana!).

Muita haasteita ja vuoden aikana tapahtunutta

Muihin varsinaisiin lukuhaasteisiin en ole vuoden aikana muistaakseni ottanut osaa. (Minulla on joitakin hämäriä mielikuvia, että olen saattanut ilmoittautua joihinkin haasteisiin mukaan, mutta käytännön osallistuminen on mennyt vähän niin ja näin.)

Osallistuin kuitenkin Luettua elämää -blogin Elinan heittämään Kesän paras lukuhetki -haasteeseen, jossa piti kuvata ja kuvailla kesänsä paras lukuhetki. Minä vietin kesän parhaimman lukuhetkeni viimeisenä lomailtanani lähilaiturilla – yllätys, yllätys, lempikirjani Annan nuoruusvuosien parissa.Vieläkin kiitokset Elinalle ihanasta haasteesta! Haaste oli minulle merkityksellinen, sillä tuo hetki (jonka oikeastaan "lavastin" haastetta varten) muodostui minulle hyvin ikimuistoiseksi, kuten myös teksti, jonka kirjoitin siitä haasteen nimissä. Minusta nimittäin tuntuu, että ikuistin haasteeseen kirjoittamaani tekstiin palan sieluani ja myös aivan todellisen kosketuksen siitä lukuhetkestä, jota kuvasin. Se on tunne, jota olen hyvin harvoin kokenut kirjoittamisen kanssa, mutta silloin kuin olen, on sen kokeminen ollut aina huikaisevaa.

Kesällä 2014 osallistuin myös kahteen Blogistanian yhteislukumaratoniin. Ensimmäistä lukumaratonia vietettiin kesäkuussa ja toista heinäkuussa. Molemmat olivat mukavia kokemuksia ja jo "kokeneena" maratoonarina en ottanut ollenkaan paineita kuten ensimmäisellä lukumaratonillani edellisvuonna, jolloin suorastaan jännitin maratonia etukäteen. Maratonkirjat olen tarkemmin eritellyt yllä kesä- ja heinäkuun luettuja ja blogattuja kirjoja listatessani.

Hyvää myöhästynyttä uutta vuotta teille, rakkaat lukijani! Toivon, että tänä vuonna kuulette minusta ja kirjoista blogissani hieman useammin kuin viime vuonna! :)

P.s. Olen varsin ylpeä itsestäni, että sain kuin sainkin oksennettua vihdoin tämän postauksen ulos itsestäni – ja jopa koin hieman bloggaamisen iloa sitä tehdessäni! :)