L. M. Montgomeryn Annan jäähyväiset

Annan jäähyväiset on ainoa Montgomeryn Anna-sarjaan kuuluva teos, jota en ollut vielä aikaisemmin lukenut. Itse asiassa ihme ja kumma, etten minä suurena Anna-fanina ole siihen aiemmin tarttunut, vaikka aikomus on ollut kyllä suuri. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Annan jäähyväiset on viimeinen teos, jonka Montgomery valmisti julkaistavaksi ennen kuolemaansa. Teksti toimitettiin kustantajalle kirjailijan kuolinpäivänä. Annan jäähyväiset ovat siis samalla myös Montgomeryn jäähyväiset maailmalle. Teokseen liittyy paljon mystisyyttä, sillä vaikka teos toimitettiin kustantajalle, julkaistiin se kokonaisuudessaan englanninkielellä vasta 2009 ja suomenkieliset lukijat teos saavutti vuonna 2010 ilmestyneellä suomennoksella. Teoksen taustoja selvitetään tarkemmin esipuheessa, jota en ala tässä sen tarkemmin referoimaan.

Annan jäähyväiset kuuluu tavallaan Anna-sarjaan, mutta toisaalta omasta mielestäni se ei missään nimessä kuulu. Teos poikkeaa monin tavoin sarjan muista osista sekä rakenteeltaan että sävyltään ja tyyliltään.

Teos on fragmentaarinen: se koostuu novelleista ja runoista sekä runoja seuraavista lyhyistä näytelmämäisistä vuoropuheluista. Runot ovat joko Anna Blythen tai hänen poikansa Walter Blythen nimiin kirjoitettuja, suurimmaksi osaksi edellisen. 

Runot esitetään tilanteessa, jossa Anna lukee omia tai poikansa runoja perheelleen ja perheenjäsenet kuuntelevat häntä. Runon päätyttyä Anna ja perheenjäsenet keskustelevat runosta tai muista mieleen juolahtaneista asioista. Itse en erityisemmin pitänyt näistä vuoropuheluista – ne jollain tavoin latistivat ja proosallistivat runojen hienon tunnelman. Toisaalta ne olivat kuitenkin mielenkiintoisia ikkunoita rakastamani kirjasankarittaren Annan elämään, josta ne tarjosivat tämän teoksen ehkä autenttisimmat palat.

Anna säilyy runojen ja niitä seuraavien vuoropuheluiden kautta eräänlaisena häilyvänä  "taustapäähenkilönä" teokselle. Novellit vievät kuitenkin sivumäärällisesti ylivoimaisesti suurimman osan teoksen tilasta, ja niissä päähenkilön asema annetaan muille vaihteleville henkilöhahmoille. Anna ja Blythen perheen jäsenet kuitenkin vilahtelevat novellien henkilöhahmojen puheessa hyvin tiuhaan – tohori ja hänen vaimonsa ovat merkittäviä ja arvossa pidettyjä henkilöitä kyläyhteisössä ja heistä puhutaan usein.

Paitsi että kirjan muoto poikkeaa rajusti Anna-sarjan muista osista, jotka ovat kaikki romaaneja, on Annan jäähyväisissä kyseessä mielestäni täysin eri genre. Siinä missä Anna-kirjat ovat kiistattomasti tyttökirjoja, ajattelen Annan jäähyväisten olevan aikuistenkirja. Tätä eroa on mielestäni vaikea yksiselitteisesti määritellä, mistä sain sellaisen vaikutelman. Kuitenkin voisin sanoa, että Annan jäähyväisten maailma ei ole samanlainen viattomuuden ja onnellisen lintukodon maailma, johon muut Anna-kirjat tyttökirjoina rakentuvat. Novelleissa esimerkiksi esiintyy esiaviollisia suhteita, äpärälapsia, avioliiton ulkopuolista rakkautta ja muita ilmiöitö, joita ei ikään kuin ole olemassa siinä neitseellisen viattomassa maailmassa, jota muut Anna-kirjat kuvaavat.

Kirjaa on kuitenkin liikaakin markkinoitu mielestäni sen dramaattisen väitteen varjolla, että kirja paljastaa romanttisista tyttökirjoista tunnetun kirjailijan "pimeän puolen" ja olisi sävyltään hyvin synkkä verrattuna Montgomeryn muuhun tuotantoon. En sanoisi itse niin. Synkät sävyt kyllä lisääntyvät teoksen toisessa osassa, joka kertoo sodan jälkeisestä ajasta. Kuitenkin yleisvärinä useimmissä novelleissa ja myös runoissa on mielestäni Anna-kirjojen tuttu elämänilo ja usko hyvään ja onnellisiin loppuihin, vaikkei ehkä yhtä pursuvana. Sävyero on mielestäni nimenomaan siinä, että Annan jäähyväiset on aikuistenkirja, varsinainen Anna-sarja taas tyttökirja- eli nuortenkirjasarja.

Entä se tärkein kysymys? Mitä pidin teoksesta? Pidin. Pidin paljon, mutten niin ylitsevuotavasti kuin muista Anna-kirjoista. Syy lienee ehkä siinä, että suurimman mielenkiintoni kohde Anna on tässä loppujen lopuksi aika taustahenkilönä, ja siinä, etten ole ikinä kokenut novelli- ja runomuotoa yhtä omakseni kuin romaanimuotoa.

L. M. Montgomery

Annan jäähyväiset

(The Blythes are Quoted, 2009)

Suom. Marja Helanen-Ahtola

WSOY

439 s.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Sinä yönä, jona Ronja syntyi, kävi ukkonen kallioitten yllä. Oli sellainen ukkosyö, että koko Matiaksenmetsän väki ryömi kauhuissaan koloihinsa ja loukkoihinsa. Vain julmat syöjätärmaahiset, ajattarat, rakastivat ukonilmaa yli kaiken ja lensivät ulvoen ja kirkuen Matiaksenvuoren ryövärilinnan ympärillä. Ajattarat häiritsivät Loviisaa, joka synnytti lasta ja hän sanoi Matiakselle:

– Pelota ajattarat pois, jotta täällä on taas hiljaista. Muuten en kuule, mitä laulan!

Loviisa nimittäin lauloi synnyttäessään. Niin synnyttäminen kävi helpommin, sanoi Loviisa, ja lapsesta ehkä tulisi iloisempaa lajia, jos se tulisi maailmaan laulun myötä.

Palasin lapsuudesta tutun klassikon pariin ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Muistikuvani tarinasta olivat melko hämärät, joten lukukokemus oli kuin uusi. Ronja Ryövärintytär onnistui lumoamaan minut edelleen, vaikken pidä sitä yhtä upeana tarinana kuin esimerkiksi Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä.

Tarinan sankaritar Ronja on melko erilainen tyttösankaritar. Hänessä on ripaus Peppi Pitkätossumaista normeja ja tyttöyden rajoja ravistelevaa henkeä. Ronja ei ole mikään hyvinkäyttäytyvä hienon naisen alku, vaan tuittupäinen ja temperamenttinen ryövärintytär, joka kiroilee ja sähisee suuttuessaan, mennä vipeltää pitkin metsää päivät pitkät ja harjoittelee selviytymään elämässä ja varomaan kaikkea vaarallista. Silti Ronjassa on jotakin tavattoman hellyttävää, suloista ja samaistuttavaa – tämä kiroileva ryövärintytär valloitti sydämeni!

Tarinan asetelmaa voisi pitää jonkinlaisena lapsille suunnattuna Roomeo ja Juulia -tarinana, jossa on kuitenkin onnellinen loppu ja romanttisen rakkauden sijaan kyse kielletystä ystävyydestä. Ronjan isä Matias ja hänen ryövärijoukkonsa ovat perivihollisia Borkan ja hänen ryövärijoukkonsa kanssa. Eräänä yönä kuitenkin Borka ja hänen ryövärijoukkionsa muuttavat Matiaksenlinnan toiseen päähän – linna nimittäin repesi salaman iskusta kahteen osaan sinä yönä, kun Ronja syntyi. Borkalla on Ronjan ikäinen poika, Birk. Riitaisan alun jälkeen Ronjasta ja Birkistä tulee ystäviä ja he lupaavat olla toisilleen sisko ja veli. Kielletty ystävyys on kuitenkin pidettävä salassa vihaa pitäviltä vanhemmilta.

Jossain vaiheessa koittaa kuitenkin tilanne, jolloin Ronjan on valittava ystävyyden ja isänsä välillä. Onko Matiaksen ja Borkan ikuinen vihanpito sovittamatonta laatua?

Pidin tarinan taianomaisesta miljööstä. Metsästä, joka on täynnä paitsi kauneutta, myös erinäisiä vaarallisia ja huvittaviakin satueläimiä: maahisia, männiäisiä, ajattaroita, kakkiaisia ja muita. Tarinan luontokuvaus on mielestäni ihastuttavaa. Metsässä samoilevan Ronjan elämäniloinen asenne oli  puolestaan ilostuttavaa – minusta meillä kaikilla olisi opittavaa Ronjasta, joka toisinaan naurahtaa vain siksi, että jokin asia on olemassa. Esimerkiksi, kun hän katselee puita, hän naurahtaa vain siksi, että ne ovat olemassa. Tai kun hän näkee ensi kertaa Birkin, naurahataa hän vain siksi, että tämä on olemassa.

Lapsena olin vallan ihastunut kakkiaisiin, ja edelleen olen sitä mieltä, että nuo pienet ja hieman tyhmät maan alla asuvat olennot, jotka toistelevat kysymystä "miksvai hää sillai", kun hiihtävän Ronjan jalka jää jumiin kakkiaisten pesäkoloon, olivat mitä ihastuttavimpia! Alaluokilla meillä oli tapana, että piirsimme kuvistunnilla jotakin kirjaan liittyvää, kun opettaja oli saanut luettua jonkin lukukirjan meille loppuun. Ronja Ryövärintytär inspiroi minut piirtämään kakkiaisia ja kaivoin tämän 3. luokalla piirtämäni kakkiaispiirustuksen esiin omaksi ja kaikkien teidän lukijoiden iloksi:

Pidin siitä, että tarina on opettavainen. Ryövärinelämässä on hienot ainekset sadunhohtoiseen tarinaan, mutta kun Ronja saa selville, mitä ryövärit oikeastaan on ja millä he elävät, päättää hän isänsä suureksi pettymykseksi, ettei hänestä isona tule ryöväriä. Hän ei halua nähdä ihmisten itkevän, kun hän ryövää heiltä. Kirja käsittelee myös hienoja teemoja ystävyydestä, rakkaudesta, isän ja tyttären suhteesta ja siitä, mikä on tärkeintä elämässä. Sen sijaan lastenkirjana minua arveluttaa kirjassa vähän se, että siinä käytetään toisinaan aika rumia sanoja, vaikka toki räävittömien ryöväreiden suuhun kirosanat sopivatkin hyvin tyylillisesti.

Astrid Lindgren

Ronja Ryövärintytär

(Ronja Rövardotter, 1981)

Suom. Tuula Taanila

Kuv. Ilon Wikland

WSOY

240 s.

L. M. Montgomeryn hykkerryttävä ja ihastuttava Perinnönjakajat

Ratkaiseva hetki oli käsillä. Dandy oli tullut sisälle, ja hän seisoi tulisijan edessä selin takanreunukseen. Hän oli kalmankalpea ja hänen käsiensä havaittiin vapisevan. Jännitys kohosi äkkiä melkein sietämättömäksi. Miksi rouva Dany oli sytyttänyt takkaan noin roihuavan valkean, olkoonkin että oli kolea lokakuinen päivä? Mutta hänhän oli jotenkin vähän hupsu.

Dandy oli kerran iloinnut etukäteen tästä hetkestä, jolloin hän arvovaltaisena seisoisi kaikkien edessä ja ilmoittaisi Becky-tädin päätöksen. Ja miten hän nyt toivoikaan olevansa kuollut.
"No niin, Dandy", William Y sanoi kärsimättömänä. "Vauhtia masiinaan. Me olemme olleet jo riittävän kauan epätietoisia. Kerro, kuka sen saa, niin asia on poissa päiväjärjestyksestä."

L. M. Montgomeryn Perinnönjakajat on kirja, jonka lukemisesta olen haaveillut jo vaikka kuinka kauan, mutta nyt vihdoin ja viimein sain metsästettyä sen kirjastosta. Sain kirjan loppuun Blogistanian lukumaraton III:n yhteydessä. Suuriin odotuksiini nähden alku lähti vähän nihkeästi käyntiin ja olin miltei pettynyt. Mutta voi, kun pääsin kunnolla vauhtiin, en malttanut millään laskea kirjaa käsistäni ja eron hetki kirjasta viimeisellä sivulla oli tuskallinen. 

Perinnönjakajat on mitä loistavin, hauskin, hykerryttävin ja ihanin kirja. Siinä on Montgomerylle tyypillinen satiiri hiottu huippuunsa, mutta pistävää huumoria lämmittää ja pehmentää romanttiset juonikuviot. On oikeastaan ihme, että näin mestarillinen teos Montomeryn kaltaiselta tunnetulta kirjailijalta on saanut odottaa suomentamista aina vuoteen 2012 asti. Tämä on teos, jota suosittelen ehdottomasti ainakin kaikille Montgomery-faneille ja tietysti kaikille muillekin, jotka viihtyvät satiirilla maustetun romanttisen kirjallisuuden parissa. Kirja kuuluu tyttökirjoista tunnetun Montgomeryn niin sanottuun aikuisten tuotantoon, mutta voisin luulla kirjan suurimman kohdeyleisön olevan melko nuoria aikuisia.

Perinnönjakajat on tarina kannusta, jonka ympärille Darkien ja Penhallowien sukuklaanin jäsenten tarinat  kietoutuvat. Tai käänteisesti voisi sanoa, että se on ihmissuhdedraama Darkien ja Penhallowien suvuista, joiden elämä kietoutuu Becky tädin maagisen kannun ympärille.

Kirjan suurin satiiri kätkeytyykin juuri tarinan asetelmaan: miten yhden kannun, tuollaisen vanha mitättömän perintökapineen arvo voi saavuttaa sellaiset mittasuhteet pikkumaisen suvun silmissä, että se pyörittää kokonaisen romaanin juonta? Shakespearen sanoin: paljon melua tyhjästä.

Kaiken keskipiste on siis perintökannu, joka on haudan partaalla olevan Becky-tädin omistuksessa. Kirja lähtee käyntiin Becky-tädin vastaanotolla, jonne on kutsuttu suuren sukuklaanin jäsenet kuulemaan ilmoitusta siitä, kuka perii mitäkin Becky-tädin kuollessa. Muut perittävät asiat eivät tunnu juurikaan kiinnostavan sukulaisia, vaan kaikkien huomio on kiinnittynyt kannuun. Mutta Becky-täti tekeekin tepposet: kukaan ei saa tietää kannun kohtaloa vielä, vaan herra Dandy saa määrätyksi ajaksi haltuunsa kuoren, jokaa kätkee sisäänsä kannun saajan nimen. Yhtäkkiä mitättömästä Dandystä tuleekin sukuklaanin arvovaltaisin ja mielenkiintoisin jäsen. Sukulaiset kihisevät kiukusta ja uteliaisuudesta: kannun kohtaloa on vielä odotettava!

Perinnönjakajat -kirjassa vilisee valtaisat määrät henkilöhahmoja, jotka pistävät alkuun lukijan pään pyörälle. Kirjassa on ikään kuin useita rinnakkaisia juonia ja tarinoita, jotka limittyvät ja lomittuvat keskenään. Tietyllä tavalla se on siis juonellisesti hyvin epäyhteinäinen tarina, mutta merkittävä perintökannu väijyy eräänlaisena taustaelementtinä juonen jokaisessa haarassa ja sitoo lopulta juonen haarat yhteen yhtenäiseksi tarinaksi.

Kirjassa on myös hyvin moderneja elementtejä, sillä Montgomery on käyttänyt kirjan alkupuolella tajunnanvirtatekniikkaa. Luulin itse asiassa pitkään, että kyse olisi yhdenpäivänromaanista, sillä Becky-tädin vastaanotto, jolla kirja alkaa, kuvataan tajunnanvirtamaisen tarkasti sekunti sekunnilta ja sille omistetaan noin sata sivua. Tämän jälkeen kuitenkin tarina lähtee etenemään ripeämmin, ja se kattaa lopulta melko pitkän aikavälin.

Lopuksi vielä tiivisettynä: loistava kirja! Jos minulla olisi tapana jakaa blogissani tähtiä tai sydämiä, olisi tämä ehdottomasti täyden viiden arvoinen!

L. M. Montgomery

Perinnönjakajat

(A Tangled Web, 1931)

Suom. Sisko Ylimartimo

Minerva kustannus

361 s.

Kesäkuun kootut (luku)kuulumiset

Kesäkuu vierähti ohi hujauksessa ja toi mukanaa myös ihania kesäisiä lukuhetkiä – ei kuitenkaan lainkaan itse asiassa niin paljon kuin olin odottanut. Muistelen kaiholla viime vuoden kesäkuutani, jolloin luin ja bloggasin peräti 14:stä kirjasta. Miten ihmeessä ehdin?

En tiedä, mihin kaikkeen ihmeeseen tänä kesänä olen aikani laittanut, kun lukuaikaa on ollut huomattavasti vähemmän.  No, olen toki tehnyt kesätyötä mansikanmyynnin parissa (kuten myös neljänä aiempana kesänä), tavannut ystäviä, matkustellut vähän, juhlinut ja kaikkea muuta ihanaa. Kesäkuuni on ollut ihana ei niin kesäisistä säistä ja liian vähäisistä lukuhetkistä huolimatta.

Ei kesäkuuni missään nimessä kirjaton ole ollut. Siitä piti huolen ainakin Blogistanian kesälukumaraton III, jonka aikana luin 843 sivua. Maratonin yhteydessä lukemiani kirjoja minulla ei ole ollut vielä valitettavasti aikaa purkaa sen tarkemmin blogissani arvioiden muodossa. Toivon kuitenkin saavani lähitulevaisuudessa aikaan arvioita maratonkirjoistani, jotka olivat kaikki erinomaisia.


Tässä kesäkuussa blogatut tai luetut kirjat:

1. Ina Lange: Kertomuksia Suomesta (luettu jo paljon aiemmin)

2 & 3: L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet ja Anna opettajana

4. Astrid Lindgren: Kultasiskoni (kuvakirja)

5. L. M. Montgomery: Perinnönjakajat (luettu lukumaratonin aikana)

6. L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma (luettu lukumaratonin aikana)

7. Jenny Downham: Ennen kuin kuolen (luettu lukumaratonin aikana)

8. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (en ole ehtinyt vielä bloggaamaan)

Kuten näkyy, kesäkuuni on ollut hyvin Montgomery-painotteista. Sama meno taitaa jatkua ainakin osittain heinäkuussa, joka on lähtenyt ihanasti käyntiin Montgomeryn Annan jäähyväiset -teoksella, joka on ainoa minulle ennen lukematon Anna-kirja.

Iloista ja lukuhetkien täyteistä heinäkuuta kaikille!

Kesäkuussani on myös juhlittu! :)

Kirjallisia mutta erilaisia lahjoja

Kesäkuussa oli minulle kaskinkertaisesti juhlimisen ja lahjomisen aihetta. Täytin kuun alkupuoliskolla vuosia (kokonainen neljännesvuosisata tuli täyteen – hui!) ja 18.6 valmistuin maisteriksi.

En pitänyt mitään isoja juhlia kummankaan meriitin johdosta, mutta reilu viikko sitten pidin kolmelle isosiskolleni (ja yhden siskoni pikkuiselle pojalle) yhdistetyt synttäri- ja valmistujaiskekkerit. Lahjoja sain paitsi siskoiltani, myös vanhemmiltani. 

Kaikki lahjani liittyivät (yllättäen) kirjoihin, mutta harvinaista kyllä, vain yksi niistä kolmesta oli kirja. Vaikka lahjani olivat kaikki siis kirjallisia, olivat ne kaikki hyvin erilaisia.

Saanen esitellä teille kirjallisen lahjasaaliini, jonka sisältö omasta mielestäni ainakin oli mitä parhain ja ihanin:

1. Isältä ja äidiltä sain Jane Austenin ikiklassikon Ylpeyden ja ennakkoluulon uutena, viime vuonna ilmestyneenä Kerstri Juvan suomennoksena.  Rakastan tätä kirjaa paitsi sisältönsä, myös noiden iki-ihastuttavien ja hurmaavien kansien tähden! Vanhemmillani ei ole tapana antaa ainakaan enää nykyään meille lapsille synttärilahoja, joten riemuni oli sanoinkuvaamaton, kun sain heiltä jotakin näin ihanaa. Ilmeisesti jatkossakin kannattaa sanoa suoria täsmävinkkejä synttärilahojen suhteen kuten tein tällä kertaa! :)

Sain luettua kirjan loppuun juuri pari päivää sitten, joten lisää Ylpeydestä ja ennakkoluulosta kuullaan blogissani varmaan lähitulevaisuudessa!

2.  Kahdelta isoimmalta isosiskoltani sain yhteislahjana Anne på Grönkulla -tv-sarjan DVD:llä. Tätä visuaalistettua versiota ihanan kaimani Vihervaaran Annan seikkailuista olen toivonut pitkään omaan hyllyyni. 

Itse asiassa siitä ei ole kuukauttakaan aikaa, kun saimme toisen lahjaan osallistuneen siskoni kanssa päätökseen yhteisprojektimme katsoa tämä sarja alusta loppuun asti. Silloin katsoimme kälyltämme lainatulta DVD:ltä, mutta onpas kivaa saada katsoa nyt ihan omalta levyltä!

Sain tämän ruotsinkielisenä versiona sen vuoksi, että nettikaupasta olivat suomenkieliset loppuneet. (Puhe on tietysti alkukielellä englanniksi, mutta tekstitys ruotsiksi.) Ruotsin kieli sopiikin minulle, vastavalmistuneelle ruotsinopettajalle enemmän kuin mainiosti. Aloitin sarjan katsomisen juuri tänään flunssapäiväni sulostuttamiseksi ja olen oppinut monta Annamaista ilmausta ruotsiksi – otin oikein muistiinpanovälineet esiin oppimisen edistämiseksi! 

3. Nuorimmalta isosiskoltani sain käsin kirjoitetun lahjakortin, jossa luvataan seuraavaa:

Mahtavaa! Tarkoitus on suunnata muumiseikkailulle luultavasti elokuun alkupuolella.

Lopuksi olkaa hyvä ja maistakaa 25-vuotiaan filosofian maisterin leipomaa kakkua:

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Nytpä kerron salaisuuden, jota kukaan ei tiedä. Ettehän sano kenellekään! Ei edes äiti tiedä sitä, eikä isäkään. Sillä kun sisko ja minä synnyimme kauan sitten, siitä on seitsemän vuotta, heti sillään sisareni juoksi ulos ja meni piiloon sen suuren ruusupensaan alle, joka kasva kaukana puutarhan kulmassa. Ajatelkaa sitä siskoa! Jaksoi juosta semmoisen matkan, vaikka oli ihan juuri syntynyt!

Kultasiskoni on Astrid Lindgrenin kuvasatukirja, jossa lumoavinta ja kauneinta on mielestäni nimenomaan kuvat. Tarinakaan ei missään nimessä ole huono, mutta omaan sydämeeni upposivat erityisesti kuvat – jotka tosin ammennatavat lumonsa ja kauneutensa taitelijansa taitojen lisäksi myös pitkälti sadunhohtoisesta tarinasta.

Tässä tarinassa on ripaus Salaisen puutarhan henkeä ja sitäkin suurempi hyppysellinen L. M. Montgomeryn Marigoldin lumottua maailmaa, jonka luin juuri viime viikolla pidetyn Blogistanian lukumaraton III:n yhteydessä ja josta en valitettavasti vielä ole erikseen ehtinyt bloggaamaan. 

Liisalla on salainen kaksoissisko, josta kukaan muu kuin hän itse ei tiedä mitään. Siskon nimi on Ylva-Ii ja hän kutsuu kaksoissiskoaan aina kultasiskokseen. Ylva-Iii asuu ruusupensaan takana – ruusupensaan, jota kaksoisiskot ovat päättäneet kutsua Salikoniksi. Ylva-Iiin luokse päästään menemällä Salikonin alla olevasta aukosta sisään, kapuamalla pitkiä tikkaita alaspäin ja kulkemalla pitkin pitkää käytävää, joka johtaa kultaiseen saliin. Siellä, kultaisessa salissa on Ylva-Iii kuningattarena.

Se kaunis sadun ja fantasian maailma, jonka tarina piirtää esiin, on upea. Ja upeiten se piirtyykin esiin Hans Arnoldin ihastuttavassa kuvituksessa. Kuvat vangitsivat minut täysin ja saivat minut jopa tuntemaan pientä kipua sydänalassani: haluaisin niin hypätä kuvien sisään ja kokea "oikeasti" sen kaiken kauneuden ja lumon, joka kuvista välittyy.

Tarinan loppu jätti minut hämmennyksen valtaan ja epätietoisuuteen sen suhteen, mikä oikeastaan oli tarinan sanoma? Mitä satu haluaa sanoa? Tuntuu, että itse satu ja sen sanoma kätkeytyvät samanlaiseen salaperäisyyden ja hämärän hohteen peittoon, joka myös kuvituksessa etäisesti tulee esiin.

En kerro enempää – jos kiinnostuit, lue ja ihastele ihmeessä!

Astrid Lindgren

Kultasiskoni

(Allrakäraste syster, 1949)

Suom. L. Aro

Kuv. Hans Arnold (1973)

27 s.

Annan unelmavuosista Annan opettajavuosiin

Davyn mentyä levolle Anna lähti Viktoria-saareen ja istui siellä yksin kevyen kuutamoisen hämärän kutoutuessa maiseman ylle. Tuuli humisi ja puro lauloi solisten. Hän oli aina rakastanut tuota puroa. Usein hän oli menneinä vuosina istunut täällä haaveksimassa ja katsellut välkkyvää vettä. Hän unohti nyt huokailevat nuorukaiset, ilkeiden naapurien pistelyt ja kaikki nuoren tytön pienet ongelmat. Hän purjehti mielikuvituksessaan merten yli satujen maan kaukaiselle hohtavalle rannikolle. Unelmat tekivät hänet rikkaammaksi kuin todellisuus, sillä näkyvä katoaa, mutta näkymätön pysyy  ikuisesti.

(Annan unelmavuodet)
Kiireisen ja hektisen sekä erittäin kaunokirjallisuudenpuutteisen kevääni jälkeen olen kaivannut Montgomeryn rauhallisen ja ihanan maailman ja erityisesti Anna-sarjan pariin. Voisin puhua suorastaan valtavasta Montgomeryn nälästä tai janosta. Päätin ryhtyä ravitsemaan tätä nälkää ensin niillä Anna-kirjoilla, jotka liittyvät eniten nykyiseen elämäntilanteeseni. Niin kauan kuin Annat ovat olleet minulle tärkeitä, olen peilannut omaa elämääni Annojen kautta. Vihervaaran Anna on fiktiivisistä (ja ei fiktiivisistäkin) henkilöistä minulle sellainen hahmo, johon samaistun eniten.

Näin valmistumiseni kynnyksellä, kun omat yliopistovuoteni ovat jäämässä taakeni ja edessäni aukenevat opettajavuodet, kaipasin erityisesti Vihervaaran Annan yliopistovuosista kertovan Annan unelmavuosien sekä hänen kolmesta opettajavuodestaan Summersiden koulun rehtorina kertovan Anna opettajana -teoksen pariin. Luin nämä kirjat "väärässä järjestyksessä" aloittaen Anna opettajana -kirjasta ja jatkaen sen jälkeen sitä edeltävään aikaan sijoittuvan Annan unelmavuodet -teoksen pariin.

Tällä kertaa luin teokset suomeksi.Olen blogannut molemmat teokset myös aiemmin, aivan blogiurani alkuaikoina: Annan unelmavuodet eli Anne of the Island -teoksen kuuntelin joskus englanninkielisenä äänikirjana. Anna opettajana eli Anne of Windy Poplars -teoksen puolestaan luin joskus osittain englanniksi ja osittain suomeksi, kun en osannut päättää, kummalla kielellä haluaisin sen lukea.

Annan unelmavuodet

Vaikka itse en periaatteessa tykkää Anna-kirjojen suomennetuista nimistä, vaan haluaisin niiden noudattavan enemmän alkukielisiä nimiä, on Annan unelmavuodet -teoksen nimi kuitenkin siinä mielessä osuva, että kirjan käsittelemä ajanjakso Annan elämästä on kuin yhtä unelmaa niin Annalle kuin lukijallekin. Mielestäni Annan unelmavuodet on tietyllä tavalla ihanin Anna-kirja. Ei ehkä paras (sen kunnian annan Annan nuorsuuvuosille), mutta nimenomaan ihanin. Kirjassa on jotakin hyvin kaunista ja herkkää – jotain, joka saa hymyilemään ja uskomaan unelmiin. 

Anna ja Annan ystävät viettävät huolettomia, mutta työntäyteisiä ja iloisia opiskeluvuosia Redmondin korkeakoulussa. Toisena opiskeluvuonna Annan ja hänen ystävänsä Stella, Philippa ja Priscilla vuokraavat yhdessä iki-ihanan Karoliinan maja -nimisen talon, jonka ihanuutta he ovat monesti aiemmin haaveksien kävelyretkillään käyneet ihailemassa ja haaveksimassa. Tyttöjen elämä yhdessä mitäs muutakaan kuin ihanaa ja hauskaa.

Kirjan juonellsisessa keskiössä on aika pitkälle Annan ja hänen ystäviensä rakkaustarinat. Kosintoja ja rukkasia sinkoilee kirjassa, ja Anna joutuu katkerasti huomaamaan, ettei oikea kosinta välttämättä olekaan niin romanttinen tapaus kuin hänen kauniissa, haaveellisissa kuvitelmissaan. 

Annan unelmavuodet sisältää myös mielestäni Anna-kirjojen koskettavimman, traagisimman ja ajatuksia herättävimmän kohtauken: Annan eräs lapsuudenkaveri, joka on aina viettänyt pinnallista ja turhamaista elämää, sairastuu vakavasti ja pitkän sairauden jälkeen jättää maallisen elämän taakseen. Kohtauksessa kosketellaan elämän tarkoitusta hyvin vakavasti ja ainakin itseäni hyvin ravistelevalla tavalla.

Anna opettajana

Montgomery on kirjoittanut Anna opettajana -teoksen jälkikäteen täyttääkseen Annan unelmavuosien ja Anna omassa kodissaan -kirjan (Anne´s House of Dreams)  väliin jääneen ajallisen aukon. Kirja käsittelee niitä kolmea vuotta, jotka Anna on Summersiden koulussa rehtorina. Kirja myös kattaa Annan koko kihlausajan Gilbertin kanssa.

Kirja koostuukin suurelta osin Annan Gilbertille lähettämistä kirjeistä, joissa Anna välittää Gilbertille kuulumisiaan. Välillä kuitenkin tavallinen kerronta valtaa alaa, ja kirjan loppua kohden kerronnan määrä lisääntyy.

Olen kuullut monien sanovan, ettei Anna opettajana olisi niin hyvä kuin muut Anna-kirjat. Tietyllä tavalla allekirjoitan väitteen – kirjassa on heikkoutensa. Jos kirjaa tarkastelee itsenäisenä kirjallisena teoksena, niin on myönnettävä, ettei se ole mikään kirjallinen mestariteos. Jos kirjaa tarkastelee osana Anna-sarjaa ja jos lähdetään siitä lähtökohdasta, että lukija on aivan toivoton Anna-fani (kuten tämän tekstin kirjoittaja), niin kirjalla on aivan ehdoton ja korvaamaton rooli sarjan osana. Kirjassa on hauskuutta, ihanuutta, iloa, kauneutta ja romantiikka – ainakin minunlaiselleni lukijalle mitä viihdyttävintä lukemista.

Kirja on juonellisesti melko epäyhtenäinen. Joku voisi pitää sitä heikkoutena, mutta itse näen sen rikkautena. Tässä teoksessa suuren ja yhtenäisen juonen sijaa saavat toinen toistaan herkullisemmat ja hauskemmat sivuhenkilöt seikkailuineen. Anna on toki selkeänä päähenilönä, mutta tällä tytöllä on tapana pistää nokkansa joka asiaan ja tutustua mitä erilaisimpien ihmisten kanssa.

Lopuksi 

Kaiken kaikkiaan minusta oli mitä ihaninta palata jälleen Anna-kirjojen pariin. Annat jollain tavalla mielestäni kuuluvat kesään ja lomaan. Suosittelen niitä lämpimästi kesäkirjoiksi muillekin, jotka haluavat lukea jotakin leppoisaa, kaunista ja ihanaa, jota lukiessa aika pysähtyy.

Lopuksi laitan vielä muutaman kuvan poseeraussessiostani Anna-opettajana kirjan kanssa. Halusin tämän uuden elämänvaiheeni muistoksi otattaa itsestäni kuvia tämän kirjan kanssa hieman annamaisesti pukeutuneena ja annamaisessa ympäristössä luonnon keskellä, sillä koen kirjan kuvaavan hyvin minua uuden elämänvaiheeni kynnyksellä (vaikken nyt ihan rehtoriksi asti olekaan kohoamassa esikuvani tavoin!).

L. M. Montgomery 

Annan unelmavuodet

(Anne of the Island, 1915)

Toini Kaliman uudistettu ja tarkistettu suomennos, 1961

WSOY

226 s.

L. M. Montgomery

Anna opettajana

(Anne of Windy Poplars, 1936)

Suom. Paula Herranen, 2002

WSOY

277 s.