Valmistautumista keskiviikon kesälukumaratoniin

Keskiviikkona käynnistyy blogistanian yhteistempaus, 24h kesälukumaraton, johon itsekin ajattelin ottaa osaa. Ideana on siis 24:n tunnin kuluessa lukea niin monta sivua kirjoja kuin kykenee. Tauot ja nukkuminen - jos sellaista aikoo harrastaa, lasketaan mukaan. Itse ajattelin ainakin nukkua ihan kunnon yöunet, tai ainakin niin kunnon yöunet kuin kykenen.

Tämä on ensimmäinen lukumaraton, johon osallistun. Tai no, ylipäätään, ihan ensimmäinen mikä tahansa maraton! Luulen, että lukumaraton sopii kunnolleni huomattavasti paremmin kuin se perinteinen maraton. Luulen, että minulla on siis mahdollisuuksia selvitä tästä kunnialla läpi.

Mutta kuitenkin: minua jännittää! Ai miksikö? No, minulla on tapana hankkia ylenpalttista stressiä mistä tahansa sellaisesta, josta voi stressiä hankkia itselleen. Se pilaa kaiken ilon ja kaikenlisäksi saatan hankkia itselleni vaikka mitä tahansa psykosomaattisia ongelmia, joista ensimmäisenä tätä maratonia ajatellessani mieleen nousee uhkakuvat unettomista öistä. Siksipä ajattelinkin, että ainoa tavoitteeni on selvitä tästä kunnialla läpi, vaikka miten pitkien taukojen ja huilailujen kera. Yritän olla ajattelematta, että on pakko jaksaa lukea niin paljon kuin suinkin.

Lukutahtini on normaalisti hyvin hidas, noin 50 sivua tunnissa. Tuskin miksikään maratonmestariksi siis kykenen. Mutta hauskinta tässä maratonissa onkin, että siinä mitellään vain itseään vastaan eikä olekaan tarkoitus päästä millekään palkintopallille, sillä sellaista ei ole.

Luulen, että suurin haasteeni tulee olemaan keskittyminen lukemiseen. Minulla on monesti vaikeuksia keskittyä lukemiseen pitkäksi aikaa ja vaikka olisi kuinka mielenkiintoinen kirja, alkavat ajatukset lopulta harhailla teille tietämättömille ja joskus minä itsekin. (Siis saatan aivan huomaamattani lähteä käyskentelemään ympäriinsä ja ryhtyä tekemään jotakin muuta ilman, että edes rekisteröin sitä.) Mutta toisaalta, jos ruumiini tai ajatukseni ajautuvat kauas kirjoista, niin mitä haittaa siitä lopulta on? Tämä on joka tapauksessa mielenkiintoinen kokeilu, jonka seuraaminen on itsellekin mielenkiintoista.

Olen varustautunut maratoniin suurella kirjastosaaliilla. Joitakin omankin hyllyn kirjoja päätyy mukaan. Ennakoiden huonon keskittymiskykyni olen varustautunut melko suurella määrällä lastenkirjallisuutta, sillä ajattelin sen keveyden takaavan paremmin keskittymiskyvyn. Tässä kuvassa maraton-insipiraatiopinoni (siitä puuttuu yksi kirja, jonka olemassaolon muistin vasta kuvan ottamisen jälkeen):

Vasemmassa pinossa ovat kaikki lastenkirjat, oikeassa pinossa aikuisten. Tämä kirjaröykkiö on aika suuri, mutta olen ajatellutkin sen vain inspiraatiopinoksi. Ajattelin, että on parempi haalia yltiömäinen pino kiinnostavia kirjoja, joista voi maratonin kuluessa fiilisten mukaan valita haluamansa kuin kerätä realistisen kokoinen pino, jota kalutessa ei ole valinnan varaa. Luultavasti tulen lukemaan tästä vain hyvin pienen osan. Poissuljettu ei ole sekään mahdollisuus, että valitsenkin omasta hyllystäni joitakin sellaisia kirjoja, joita ei tässä pinossa ole. 

Mutta koska kuvasta tuskin erottuu kaikki kirjat, listaan ne tähän:

Aikuisten lukemista:

1. John Irving: Oman elämänsä sankari (Aloitettu jo eilen ja olen päässyt hyvään vauhtiin tarinassa.  Se kirja, johon varmasti maratonilla ensimmäiseksi tartun, sillä haluan saada tämän ihanuuden loppuun mahdollisimman pian.)

2. Jeffrey Eugenides:Virgin Suicides - kauniina kuolleet (Maratonkirjoista se, jonka lukemista oikeastaan odotan eniten. Pakko saada luettua maratonin aikana!)

3. Ivan Turgenev: Neitsytmantu

4. Ivan Turgenev: Tarpettoman ihmisen päiväkirja

5. Ivan Turgenev: Kuningas Lear arolla

(Näillä kolmella Turgenevilla voisi kivuta eteenpäin niin 1800-luvun kirjojen kuin Venäjän kirjallisuuden haasteessa.)

 6. Katarina & Henrik Lange: Strindberg för dig (Kirjaston extempore-löytölaina, sarjakuva, joka kuin luotu henkillölle, joka on kirjoittanut kandinsa Strindbergistä!)

August Strindberg: Dödsdansen

7. L.M. Montgomery: Sara - tarinatyttö

8. Joanne Harris: Karamellikengät (näistä kirjoista se, jonka oletan suurimmalla todennäköisyydellä jäävän lukematta maratonin aikana paksuutensa vuoksi.)

9. Dostojevski: Köyhää väkeä

10. Katherine Mansfield: Preludi

Lasten lukemista:

11. Astrid Lindgren: Peppi pitkätossun tarina (Aloitettu jo hieman ja kuuluu niihin kirjoihin, jotka ainakin veikkaan saavani luettua)

12. Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset (Lapsuuteni lempisadut, joihin en ole kuitenkaan aikuisena vielä ehtinyt palata. Teos sisältää neljä sarjaan kuuluvaa itsenäistä teosta, joten tästä voi lukea joko vähän vähemmän tai enemmän.)

13. Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee

14. L. Frank Baum: Ihmemaa Oz

15. Prinsessa päivänpaiste ja muita satuja

16. Patrik Ryan & James Mayhew: Shakespearen tarinoita

17. Tove Jansson: Taikurin hattu

18. Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Lähemmin lastenpinoa

Pelkään hieman, että silmät saavat maratonin uuvuttamana alkaa verestää pahasti, joten yritän muistaa käyttää maratonin aikana myös lukulasejani, joita vain hyvin harvoin muistan käyttää. En tosin tiedä, auttaako se yhtään verestämiseen, mutta voisin luulla?

Lukulasit ja uudet timattiläpykkääni, joita on ihan pakko näin ohimennen hehkuttaa.

Lukumaratonia varten aion varustautua myös suurella määrällä herkkullista syötävää. Tietysti täytyy hankkia jotakin oikeasti terveellistä ja ravitsevaakin ruokaa, jotta jaksan, mutta ajattelin kuitenkin hemmotellia itseäni oikein olan takaa makeilla herkuilla (suurin heikkouteni). Mitäköhän kaikkea kivaa keksin syödäkseni?

Muistutukseksi itselleni: olen oman elämäni sankari, jos selviän maratonista kunnialla läpi, luovuttamatta kesken kaiken!

Tervetuloa seuraamaan blogiini maratonin etenemistä!

Aloitan keskiviikkona 24.7 joko päivällä tai iltapäivällä. Päivitän blogiani useaan kertaan maratonin kuluessa.  

Suloinen ja koskettava kasvutarina: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee

Kuin surmaisi satakielen

(To Kill a Mockingbird, 1960)

Suom. Maija Westerlund

Gummerrus

411 s.

Sain siskoltani syntymäpäivälahjaksi kesällä Harper Leen klassikoksi nousseen romaanin Kuin surmasi satakielen, joka on ollut lukulistallani. En itse asiassa tiennyt kirjasta juuri muuta kuin, että se on klassikko. Siispä täysin ennakkoluulottomana hyppäsin sen sivujen vietäväksi ja löysin itseni ihastuneena seuraamasta tätä lempeää, mutta rosoista ja pinnan altaa karua kasvutarinaa.

Päähenkilönä on Scout-niminen tyttö, jota luulin itse asiassa pojaksi aina sivulle 117 asti, sillä hän on aika poikamainen ja hänen nimensä ei oikein kertonut minulle mitään. (Muistan tosin ihmetelleeni, miksi omistamani pokkarin kannessa on tytön kuva) Scout sulatti suorasukaisuudellaan täysin sydämeni, ja hänen hahmonsa toi ihastuttavaa huumoria kirjaan. Vasta tämän seuraavan keskustelun myötä minulle selvisi hänen todellinen sukupuolensa. Siinä tulee ilmi hyvin Scoutin rosoinen, poikamainen luonne, joka suorasukaisuudellaan ja aitoudellaan oli mielestäni suorastaan hellyyttävää:

- Sinä siis pidät nykyään sellaisista sanoista kuin kirottu ja helvetti, vai mitä?

Sanoin, että taisin pitää.

Mutta minä en pidä, sanoi Jack-setä. - En, jollei kysymyksessä ole äärimmäinen ärsytystila. Minä viivyn täällä viikon enkä halua kuulla sellaisia sanoja niin kauan kuin olen talossa. Scout, sinä joudut vielä ikävyyksiin, jos jatkat sellaisten asioiden sanomista. Sinähän haluat tulla hienoksi naiseksi, etkö haluakin?

Sanoin, etten erityisemmin halunnut.

- Tottakai sinä haluat. Nyt mennään koristamaan kuusta.

Kirjan alussa Scout on 6-vuotias ja kirja kattaa noin kolmen vuoden jakson hänen elämästään. Scout ja hänen vanhempi vejensä Jem elävät viatonta ja rauhallista, leikkien täyteistä lapsen elämäa uneliaassa pikkukaupungissa Maycombissa, 30-luvun Alabamassa. 

Kaikki on hyvin, elämä lipuu eteenpäin omaa rauhallista latuaan. Elämän rauha ja viattomuus kuitenkin rikkoontuu, kun erästä mustaa miestä syytetään nuoren tytön raiskauksesta. Asianajajana työskentelevä Scoutin ja Jemin isä Atticus ryhtyy mustan miehen puolustajaksi oikeudenkäyntiin. Oikeudenkäynti nostaa esiin rauhallisen kaupungin pinnan alla kytevän vihamielisyyden ja ristiriidat. Tämä mukava ja herttainen pikkukaupunki onkin sisältä rotukysymysten repimä. Scout ja Jem vedetään isänsä mukana pyöritykseen, jossa sisarukset viattomin lapsensilmin kohtaavat kysymyksen ihmisten yhdenvertaisuudesta ja joutuvat hämmennyksiin siitä, kuinka julma ja epäoikeudenmukainen aikuisten maailma saattaa olla.

- Ei Jem, mitä ajattelen, että on olemssa vain yhdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä.

Jem kääntyi ja iski nyrkkinsä tyynyyn. Kun hän uudelleen nojautui siihen, hänen kasvonsa olivat synkät.  Hän oli taas saamassa huonon tuulen puuskansa ja minä valpastuin. Hänen kulmakarvansa vetäytyi yhteen, hänen suunsa pusertui tiukaksi viivaksi. Hän oli vaiti hyvän aikaa.

- Niin minäkin ajattelin, hän sanoi vihdoin. - kun minä olin sinun iässäsi. Jos on vain yhdenlaisia ihmisiä, niin miksi he eivät tule sitten toimeen keskenään? Jos he ovat kaikki samanlaisia, niin minkä vuoksi he tekevät kaikkensa halventaakseen toisiaan? Scout, minä luulen, että minä alan ymmärtää jotakin. Luulen, että alan ymmärtää, minkä vuoksi Boo Radley on pysytellyt neljän seinän sisällä kaikki nämä vuodet... hän on tehnyt sen siksi, että hän haluaa pysyä sisällä.

Parasta tässä kirjassa oli mielestäni se lempeä ote, jolla kirjailija lähestyy aihettaan. Lapsen maailma, joka välittyy autenttisen tuntuisena minäkertojan ja päähenkilön Scoutin kautta. Ja huipuista huipuinta oli kirjan huumori, joka oli ihanan lämmintä ja lempeää, hieman koomillista ja samalla myös pistävää, vaikka se oli puettu hyvin viattoman näköiseen asuun. Kaikkein parhaimmat naurut sain kirjan loppuosassa olevasta halloween näytelmästä, jossa Scoutin oli määrä esittää kinkkua puettuna kanaverkosta kyhättyyn palvatun kinkun muotoiseen asuun.

Tiivistetysti: hieno kirja!

P.s Oma tietokoneeni on hajonnut, jonka vuoksi toistaiseksi laitan blogiini luultavasti aika vähänlaisesti kuvia, sillä se on nyt astetta vaikeampaa. Koittakaa kestää tylsän kuvattomia bloggauksiani! Saatan lisäillä niitä myöhemmin.

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Olen pitänyt kolmisen viikkoa taukoa Suomen kirjallisuushistorian kurssin lukemistosta, sillä Vänrikki Stoolin tarinat saivat tylsyysmittarini toviksi täyteen ja suurromaani Anna Karenina on vaatinut ajallisesti veronsa. 

Nyt  kuitenkin palasin takaisin Suomen kirjallisuuden pariin Minna Canthin Työmiehen vaimon muodossa, joka muuten oli ensimmäinen Canthini (!).  Ja mitenköhän tämän nyt muotoilisi...  Perin kurja ja ikävä näytelmä, jolla kuitenkin tärkeä sanoma. Tylsää tuli, mutta onneksi tylsyydessä ei tarvinnut kovin kauaa rypeä, sillä näytelmän lyhyys ja helppolukuisuus oli pelastukseni. Siispä jokseenkin siedettävä teos Suomen kirjallisuushistorian kurssin mittakaavassa, ja myönnetään: siinä oli jotakin kiinnostavaa ja koskettavaakin.

Työmiehen vaimo kertoo Johanna-nimisestä nuoresta naisesta, ja näytelmä alkaa hänen ja Risto-nimisen miehen häistä. Häät eivät suju Johannalle hyvissä merkeissä, sillä selviää, että Risto on pettänyt ja jättänyt erään Homsantuuksi kutsutun naisen. Pettyneenä sulhaseensa haluaisi Johanna karata häistään ja jättää vastavihityn miehensä. Ystävät kuitenkin saavat käännettyä hänen päänsä ja jäämään sen kohtalon kouriin, jonka Jumala on hänelle suonut. Ensi metreillä jo lukijalle selviää, että Risto on varsinainen heittiö mieheksi ja häät ovat Johannalle lopun alkua. Tässä tarinassa käy varsin ikävästi, ja kaikki lukeutuu sen syyksi, että naisen asema on niin onneton ja miehet (erityisesti Risto) ovat idiootteja.

Minna Canth tunnetaan feministisenä kirjailijana, ja feministisyys näkyi aika vahvasti myös tässä Työmiehen vaimossa. Siksi minun oli vähän vaikea päättää, mitä ajatella kirjasta - oma suhteeni feminismiin on aika kaksijakoinen kristillisen vakaumukseni vuoksi. Raamattu ei todellakaan julista mitään tasa-arvon ja feminismin ilosanomaa, vaan sitä, että miehellä ja naisella on tietyt, eriävät roolinsa. 

Canth esittää asiansa varsin radikaalilla, härnäävällä tavalla, joka pisti silmääni. Esipuheessa kerrotaan, että "Canthia syytettiin vihan lietsomisesta sukupuolten välille, siitä ei voi seurata mitään hyvää." Minulla heräsi ehkä hieman samanlaisia syytöksiä Canthia kohtaan tätä lukiessani, sillä Canthin maailmassa kaikki miehet näyttävät olevan idiootteja ja naiset enkeleitä (tai jos he eivät ole enkeleitä, siitä voi vain syyttää miehiä.)

Toisaalta näen, että naisasialiike ja feminismi nousi juuri siitä ongelmasta, että miehet lukivat Raamatusta harvinaisen tarkkaan kaikki ne kohdat, joissa käsitellään sitä, että mies on perheen pää ja naisen on oltava alamainen miehelleen. Nämä kohdat ilmeisesti sattuivat erityisesti miellyttämään monia hunsvottimiehiä, jotka tapakristillisessä yhteiskunnassa halusivat käyttää Raamatun sanaa vain omien etujensa ja tarpeidensa tyydyttämiseen. Sen sijaan he eivät lukeneet yhtä suurella innolla ja tarkkuudella niitä kohtia Raamatusta, joissa puhutaan siitä, kuinka rakkaudellisesti miehen on vaimoaan kohdeltava ja kuinka tärkeää se on. Itselle esimerkiksi seuraava 1. Pietarin kirjeen 3. luvun 7. jae on erityisen läheinen, koska siinä tulee esiin se, kuinka kauniisti ja hellästi naisia on kohdeltava ja kuinka äärimmäisen tärkeää se on; muuten Jumala ei edes kuule miehen rukouksia.

"Samoin te, miehet, eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa, niinkuin heikomman astian kanssa, ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä niinkuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi." 

Nyt meni pahasti saarnaamisen puolelle (anteeksi, se ei ollut itse tarkoitus), mutta näitä asioita pyörittelin mielessäni aika vahvasti Työmiehen vaimoa lukiessani. Teoksessa korostetaan hyvin vahvasti nimenomaan sitä, että mies on perheen pää ja tämä johtaa teoksessa naisten sortoon, itse asiassa myös päähenkilön suoranaiseen tuhoon. Miehet eivät kanna vastuutaan perheen päänä, vaan tulkitsevat perheen pään aseman tarkoittavan sitä, että mies voi tehdä mitä haluaa - vaikka sitten naisen ja lasten kärsimysten kustannuksella.  Uskontoa käytetään aseena, jolla alistetaan naiset sorron alaisiksi. 

Tämä oli mielestäni äärimmäisen surullista, sillä tiedän, että näin ei ollut ainoastaan tässä tarinassa, vaan tämä on ollut monen naisen kohtalo historian kuluessa ja on vieläkin, vaikkei enää niin suuressa määrin ainakaan kristityssä maailmassa. Tähän perustui Työmiehen vaimon riipaisevuus tarinana. Kuitenkin uskon vakaasti, että on mahdollista, että mies voi olla perheen pää Raamatun osoittamalla tavalla siten, että hän käyttää valtaansa koko perheen hyvinvoinnin edistämiseksi - jos vain muistetaan sen käskyistä suurin eli rakkaus.

Minna Canth

Työmiehen vaimo

Teoksessa: Työmiehen vaimo - Kovan onnen lapsia

WSOY

 (n. 97 s./ 210s)

Urakka loppuun suoritettu: Anna Karenina

No niin, minä tein sen! Anna Karenina loppuun luettu!

Tämän 999:n sivuisen 1800-luvun tiiliskiven lukeminen oli tietysti kokonsa vuoksi haaste, ja alkuun urakkaan ryhtyminen hieman kammoksutti. Noin kaksi viikkoa siinä meni, sain urakan loppuun viime sunnuntaina. Kesäkuuni lukutahti oli sen verran nopea, että olin ehkä hivenen pettynyt suoritukseni hitauteen. Heinäkuu on jo näin pitkällä ja vasta nyt saan aikaiseksi tehdä heinäkuun ensimmäisen kunnon kirjapostauksen! 

Viime postauksessani Kuulumisia ja Kareninaa välitin hieman väliaikatuntojani luku-urakan etenemisestä. Kuten jo silloin kerroin: pidin kirjasta. Teos on hieno ja upea, Tolstoita parhaimmillaan. Henkilögalleria on laaja, ja näin kirjan psykologinen taso moniulotteinen, sillä kirja kertoo monenlaisia elämäntarinoita ja -kohtaloita. Jossakin melko loppuvaiheessa urakkaa iski hieman parinsadan sivun mittainen uupumus, vaikka kirjan lopetus tosin oli niin upea, että se kruunasi kaiken ja korvasi pienen puutumisen.

Keskushenkilö on tietysti kirjan nimihenkilö Anna Karenina, ja suurinmpana draamallisena jännitteenä kolmiodraama Annan, hänen aviomiehensä ja rakastajansa Vronskin välillä. Yllättävästi kuitenkin tarina keskityy hyvin pitkälle myös Levin-nimisen miehen elämäntarinaan, hänen "vaimonhankintaan", hänen vaimoonsa ja avioelämäänsä. Tietyssä mielessä joskus tuntui kuin Levinille ja hänen vaimolleen olisi annettu melkein tärkeämpi sija tarinassa kuin itse Anna Kareninalle ja hänen rakastajalleen. 

Anna Karenina ja hänen rakastajansa Vronski sekä Levin ja hänen vaimonsa muodostavatkin pareina vastakohta-asetelman, jossa asetetaan rinnakkain myös kaksi elämäntapaa ja vakaumusta. Anna Karenina ja Vronski rikkovat säädyllisyyden rajoja suhteellaan, joka perustuu intohimoon. Levin ja hänen vaimonsa saavat miltei enkelimäisen sädekehän ympärilleen synnynnäisellä hyvyydellään He edustavat hyvää ja vakaata elämää, joka näyttäytyy kirjan valossa tienä todelliseen onneen ja menestykseen elämässä. Anna Karenina häilyvässä intohimossaan on taas tuomittu kulkemaan kohti omaa tuhoaan.

Toisaalta kirjan esiin tuomaa moraalista ongelmaa ei esitetä kuitenkaan niin yksioikoisessa valossa kuin voisi ensisilmäyksellä luulla. Kirja ei sorru yksioikoiseen moralisointiin avioliittokysymyksessä. Annan aviomies nimittäin on aikamoinen iljetys mieheksi. Korkeassa ja arvostetussa asemassa oleva mies tosin, mutta hänellä ei ole sydäntä eikä emotionaalisella tasolla tarjota vaimolleen mitään, mitä nainen kaipaa. Vaimolleen hän on kylmä ja ivallinen mies. Vronski tarjoaa Annalle jotakin sellaista, mitä hänen miehensä ei voi tarjota, mutta kirja kuitenkin osoittaa, ettei siinä ole mitään kestävää. Hyvän suhteen mallin sen sijaan tarjoaa nimenomaan Levinin ja hänen vaimonsa suhde: se perustuu vakaalle ja luottavaiselle rakkaudelle. Heidän suhteessaan on mukana vahvasti sekä tunne että järki.

Kirjan uskontokäsitys on myös monimutkainen ja problematisoitu. Kirjan ehdoton hyvis on Levin. Hän ei kuitenkaan ole millään tavalla uskonnollinen mies, vaan hänellä on epäuskoa kristinuskoa kohtaan. Hänessä on kuitenkin luontaista rakkautta ja hyvyyttä, juuri sitä mitä voisi ajatella "kunnon kristityssä" olevan. Sen sijaan Annan mies Karenin esitetään vakavamielisenä kristittynä, joka uskoo Raamatun sanan todesta ja haluaa noudattaa sitä. Kuitenkin hän on iljettävä, inhottava ja kylmä ihminen, jossa uskonnollisuus näyttää johtavan vain muiden ihmisten tuomitsemiseen ja moralisointiin. 

Levin kuitenkin kirjan lopussa pääsee irti epäilyistään ja saavuttaa jonkinlaisen vakaumuksen uskonasioissa. Kirja päättyykin Leviniin ja sen muutosprosessin kuvaukseen, joka Levinissä tapahtuu. Tämä antoi mielestäni huikaisevan lopetuksen kirjalle, ikään kuin oltaisi vedetty yhteen kaikki langanpäät ja annettu loppupäätelmä siitä, mikä elämässä lopulta on hyvää ja arvokasta, mikä luo elämälle merkityksen. Kirja johdatti siis lukijan varsin suurten kysymysten äärelle, mitä arvostin.

 Seuraava katkelma Levinin mietteistä päättää Anna Kareninan:

Tämä uusi tunne ei ole muuttanut minua, ei tehnyt onnelliseksi, ei kasvattanut minua kuten haaveilin - aivan samalla tavoin kuin tunteeni poikaani kohtaan. Mitään yllätystä ei ole ollut. Mutta tämä usko, en tiedä, onko se uskoa - mitä se oikein on - tämä tunne on kärsimysten kautta huomaamattani tullut minuun ja kätkeytynyt sieluuni.

Samoin kuin ennen suutuin Ivan-kuskilleni, samalla tavoin riitelen ja sanon sopimattomasti ajatukseni, samoin pysyy muuri minun sisimpäni kaikkein pyhimmän ja muiden - myös oman vaimoni - välillä, samoin syyttelen vastedeskin vaimoani oman pelkoni vuoksi ja kadun sitä, yhtälailla en ymmärrä järjelläni sitä, miksi rukoilen ja kuitenkin rukoilen yhä - mutta nyt minun elämäni, koko elämäni - riippumatta siitä mitä minulle tapahtuu - ei ole ilman tarkoitusta kuten ennen, vaan sen joka ainoalla hetkellä on selvä tarkoitus - hyvyys - ja minulla on valta sijoittaa se elämääni.

Leo Tolstoi

Anna Karenina

Suom. Lea Pyykkö

Karisto Oy

999 s.

Kuulumisia ja Kareninaa

 

Minulla on takana seitsemän päivän mansikanmyyntityöputki, ja tänään aion katkaista sen lähtemällä viikonlopuksi Keski-Suomeen ystävien luokse. Ettei tule kovin pitkää blogitaukoa, ajattelin kirjoittaa pienen kuulumispostauksen ennen lähtöäni. 

 

 

 

Terveisiä työpaikaltani!

 

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Näin alkaa Tolstoin suurromaani Anna Karenina, jonka kimpussa olen puuhaillut tämän viikon vapaa-aikani. Aika huikaisevan hienot aloitussanat!

 

Sain tylsyysmittarina täyteen Vänrikki Stoolin tarinoiden jälkeen, ja päätin pitää pienen loman Suomen kirjallisuushistorian kurssin lukemisista. Ehkä jo kuitenkin ensi viikolla otan jonkin suomalaisen Anna Kareninan rinnalle.

 

Luettuna Kareninasta on tällä hetkellä 348/999 sivua. Ja yhtään tylsää hetkeä en ole vielä kokenut! Moniin vanhempiin, erityisesti pidempiin romaaneihin minulla kestää yleensä aikansa päästä sisälle mukaan, mutta Anna Karenina on vienyt mennessään aivan ensimmäisistä sanoista alkaen.

 

Kirja on hieno, ja pieniä kärsimättömyyden hetkiä koen sen suhteen, että se on niin pitkä ja hidas, vaikka halauisin ahmaista sen ihanuuden yhdellä ainoalla suupalalla.

 

Lempihahmoni on ehdottomasti Levin, ja minun käy kamalasti häntä sääliksi, kun hän ei saanut rakastamaansa Kittyä omakseen. Mutta ehkä hän vielä saa, sitä ei tiedä? (Epäilen kuitenkin :/)

 

Jännä, että olen taas löytänyt yhden Anna-nimisen kirjallisuushahmon, josta löydän paljon samaa kuin itsestäni. Anna Kareninaa en voi kuitenkaan ihailla samalla tavoin ja täysin varauksettomasti kuin Vihervaaran Annaa.

 

Aion ottaa Anna Kareninan mukaan matkalleni junalukemiseksi. Odotankin tämän päiväistä junamatkaa, kun on kokonaiset kolme ja puoli tuntia ihanaa aikaa upouttua jännittävään venäjän seurapiirielämään.

 

Olen löytänyt muuten oivallisen uuden lukupaikan. Kävin siellä lukemassa jo vähän Vänrikki Stoolin tarinoita, ja nyt myös kerran Anna Kareninaa. Se löytyy eräästä puistosta työpaikkani läheltä Paraisilta. Siellä on mukavia puistonpenkkejä, kaunis tekolampi siltoineen ja mukava vedensolina kantautuu korvaan rauhoittavasti.

 

Aionkin ottaa tavakseni mennä sinne useammin lukemaan ennen tai jälkeen töiden!

Tällä viikolla olen saanut uuden älypuhelimen vanhan perussimpukan tilalle. Monien hermojen menettämisien ja agressiivisuuspuuskien jälkeen minusta on on kuitenkin vihdoin alkanut tuntua siltä, että ehkä opin kuin opinkin käyttämään älypuhelintani!

Sen myötä avautuu uusi ja jännittävä maailma, sillä ajatella - tästä lähin pystyn käyttämään nettiäkin milloin ja missä vain! Hih, ja hauskaa, että voin tänään junamatkani aikana tulla blogiinikin katsomaan, olenko saanut uusia kommentteja! :)


Mansikanmakeaa viikonloppua kaikille teille, rakkaat blogiystäväni! <3

Lisää Anna Kareninasta blogissani koko luku-urakan päättymisen jälkeen!

Ihana ja ahkera kesäkuuni

Kesäkuuni on ollut ihana ja kaunis kuukausi: paljon ihania, iloisia ( ja myös haikeita) kesäisiä juhlia, ystäviä, mansikanmyyntiä sekä tietysti kirjoja. Aivan kasapäin kirjoja!

 

Ikävää on se, että olen suurimman osan kesäkuusta ollut pienen flunssan kourissa, mutta lukuharrastukseni kannalta flunssa on ollut suotuisa: töiden jälkeen olen monesti "hoitanut" flunssaani käpristymällä sängynpohjalle romaani kainalossa. Omalla tavallaan olen myös nauttinut näistä suloisista ja aivan velvollisuudesta vietetyistä ihanista laiskotteluhetkistä jännittävien kirjojen parissa.

Keväällä blogissani eleltiin hieman hiljaiseloa monien kiireiden vuoksi. Jo toukokuussa oli ilmassa pientä elpymistä, sillä bloggasin sentään neljästä kirjasta. Kesäkussa olen kuitenkin ottanut takaisin kevään kirjallisen laiskottelun ja lukenut ja blogannut omaan lukutahtiini verrattuna aivan harvinaisen paljon kirjoja.

Nyt tekisi mieleni oikein taputtaa itseäni päähän ja sanoa "hyvä Anna!" Olen blogannut kesäkuussa nimittäin 14:stä lukemastani kirjasta. Aika mainio saavutus mielestäni!

Tässä luetut kirjat lyhyine kommentteineen:

1. R.L. Stevenson: Huomispäivän laulu Tarinakokoelma, josta pidin, vaikkei kaikilta osin ollutkaan aivan sitä, mitä kaipasin. Parhammillaan kuitenkin tarinat toivat ihastuttavan sadunhohtoisen tuulahduksen menneestä ja kadonneesta maailmasta.

2. L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

3. L.M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään (yhteisbloggaus molemmista runotytöistä täällä)

Runotytöt veivät mennessään kauniiseen ja suloiseen maailmaan! Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän pidin runotytöstä!

4. Louisa M. Alcott: Pikku naisia I

Oi, oi! Eihän tästä ole muuta sanottavaa <3

5. Sarah KilBride: Tähdikki - aavikon taikaponi (kuvakirja)

Suloinen kuvakirja, vaikkei kovin "ihmeellinen", omalla tavallaan viehättävä.

6. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Lempikirjani, ties kuinka monetta kertaa uudelleen luettuna. Ikimuistoinen sählärikaimani vauhdissa, kuka voisi olla ihastumatta? Ihana, ihana, ihana! <3

7. Dostojevski: Alistetut ja loukatut

Hidastempoisesti etenevä ihmissuhdedraamaromaani, jonka juoni kuitenkin kiehtoi ja houkutti.

8. Lewis Carroll: Liisa ihmemaassa

Lukukokemuksena ihan kiva, muttei ollenkaan niin pökerryttävän ihastuttava ja hauska kuin olin odottanut.

9. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Muumit ovat upeita, älykkäitä ja ihania, eikä tämä kirja ollut poikkeus muiden muumien joukossa. Oivallinen juhannusfiilistelykirja juhannuksen alla.

10. Juhani Aho: Juha

 

Riipaisevan traaginen tarina, joka kosketti ja vei täydellisesti tämän tytön mennessään.

 

11. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

 

Klassikko, joka järkytti minua syvästi karulla maailmankuvallaan ja ällönaturalismillaan.

 

12. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

 

Tämä klassikko, jota luulin pitäväni kamalana ja tylsänä, yllättikin minut hauskuudellaan. Vaikka toisinaan koin puuduttavia hetkiä näiden seitsemän hunsvottimiehen seurassa, lämmittivät he sydämeni.

 

13 Walter Scott: Ivanhoe

 

Kaikkien aikojeni pisin luku-urakkani saatiin hieman yli vuoden päästä aloittamisen jälkeen vihdoin päätökseen. Ritariseikkailu vei lopulta mennessään, vaikka siihen kesti hyvin pitkään syttyä.

 

14. J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat

 

Voi tylsyyksien tylsyys! Ei minulla tästä juuri muuta sanottavaa!

 

Olen tyytyväinen kesäkuun kirjojen sisältöönkin kokonaisuudessaan: kirjoja aika laidasta laitaan: suloisia tyttökirjoja ja vanhoja suurklassikkoja; vakavaa ja kevyttä sopivassa mittasuhteessa. Olen onnistunut kirimään hyvin myös 1800-luvun kirjat -haasteessa ja saanut luettua 7 haasteeseen sopivaa kirjaa lisää. (Aiemmin tänä vuonna olen lukenut vain kaksi 1800-luvun kirjaa.)

 

Sen lisäksi, että olen blogannut lukemistani kirjoista, olen kesäkuussa myöskin hehkuttanut Topeliuksen novellin suomennosprojektia, jossa olen ollut mukana sekä laulanut kirjallisuudenopiskelijan valitusvirren tuskaa tuottavan Suomen kirjallisuushistorian kurssin kunniaksi.

 
 Kesä on juhlien aikaa: tässä kuussa mm. vietin synttäreitäni sekä hymyn ja itkun sekaisia "puoli-häitä" Amerikkaan muuttavan ja siellä naimisiin menevän rakkaan ystäväni muistoksi.

 

Heinäkuu on lähtenyt käyntiin Anna Kareninalla ja saattaa olla, että tällaiseen suurromaaniin tarttuminen hidastaa hieman lukutahtiani, jos sitä mitataan kirjojen määrällä. Lisäksi aion jatkaa valloitusmatkaani Suomen kirjallisuushistorian parissa.

 

 

Toivotan kaikille lämmintä ja aurinkoista heinäkuuta! Muistakaa lukea paljon ja nauttia kesästä! :)

Runeberg: Vänrikki Stoolin (pitkäveteiset) tarinat

J.L. Runeberg

Vänrikki Stoolin tarinat

Fänrik Ståls sägner (I osa 1848, II osa 1860)

Suom. Paavo Cajander

WSOY

379 s.

(Sisältää rinnakkain sekä ruotsin että suomenkielisen)

Seikkailuni Suomen kirjallisuuden parissa jatkuvat. Juhani Ahon Juhan, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen ja Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen jälkeen vuorossa oli suuresti kammoksumani ja pelkäämäni Vänrikki Stoolin tarinat.

Kerrottakoon nyt ensiksi kirjasta hyvät uutiset:

Se ei ollut lainkaan niin tylsä kuin luulin. 

Olen ihan hengissä vieläkin ja voin hyvin niin ruumiiltani kuin hengeltänikin. (Huom. tylsyyteenkin voi kuolla, ainakin niin uskon vakaasti.) Luin sen lisäksi kirjan huomattavasti nopeammin kuin olin luullut, sitä olin odottanut tuskallisen pitkiä, loputtomiin asti jatkuvia tunteja kirjan parissa. Lukupäiviä oli vain kaksi, vaikka niiden välissä olikin viikko väliä; ensimmäisenä päivänä luin ensimmäisen osan, toisenä päivänä toisen osan.

Ja sitten huonot uutiset:

No, tosi tylsä se siltikin oli.

Toisen osan tylsyyttä helpotti huomattavasti, että menin tänään töiden jälkeen kauniiseen puistoon Paraisilla, solisevan veden ääreen Hurmaavan suklaapikari -jäätelön, ihanien Paraisten prinsessa ja prinssi -keksien sekä mansikoiden kera. Juuri tällä tyylillä kuuluu kaikki tylsät kirjat lukea!

Vänrikki Stoolin tarinat on runomuotoon kirjoitettu teos, joka koostuu erillisistä eeppisistä runoista, joita kuitenkin sitoo yhteen vain alussa ilmi tuleva kehyskertomus sekä yhteinen teema: isänmaallisuus ja isänmaan puolesta kuoleminen.

Kirja ei ollut ainostaan tylsä, huonoa siinä oli myös maailmankuva. Vänrikki Stoolin tarinat on aivan yltiöisänmäällinen kirja, joka hehkuttaa, kuinka suurella ilolla kaikki kunnon sotilaat ovat heittäneet henkensä isänmaan puolesta ja kuinka suurta ja kunnioitettavaa tällainen on. Tämä ylitöisänmaallisuus oli mielestäni aika luotaantyöntävää, miltei sairaalta vaikuttavaa. Tälläisillä kirjoillako ennen aivopestiin nuorukaisraukat, jotta nämä hymyssä suin luopuisivat hengestään taistelussa?

Kuolema on minusta ikävä asia (etenkin ennenaikainen kuolema), eikä sitä tee mielestäni yhtään sen hohdokkaammaksi se, että saa luopua hengestään isänmaan hyväksi. Itse olen lisäksi melko pasifisti, enkä pitänyt tällaisesta sotimaan kannustamisesta.

Tässä suhteessa teos ei ole ehkä kestänyt aikaansa, minun ja luulen, että monen muunkin nykylukijan mielestä tällaista isänmaanrakkautta on vaikea ymmärtää. Jossakin runossa isänmaa rinnastettiin jopa rakastettuun ja morsiameen, ja näin ollen isänmaan vuoksi kuoleminen sai yhtä romanttisen hohteen kuin rakastettunsa vuoksi henkensä menettäminen.

Minua erityisesti kummastutti eräs "Torpan tyttö" -niminen tarina, jossa tyttö päättää luopua hengestään kun tajuaa, että hänen sulhonsa on karannut rintamalta. Surun taistelussa menetetystä sulhasesta hän olisi kyennyt kantaa, muttei sitä häpeää, joka aiheutuu taistelusta karenneesta sulhasesta. Minusta sulhasen käytös on vain tervettä itsesuojeluvaistoa, ja minä vain huoahdin tätä runoa lukiessani, että voi mitä aivopesua!

Tietysti ymmärrän, että tämä oli 1800-luvun kansallisromantiikan henki. Mutta silti, tässä on vain jotakin, jota minä en pohjimmiltaan pysty ymmärtämään.

Mutta huomasinpa, että tämä kirja ei aivan turhaan nykyäänkin kuulu niihin suuriin suomalaisiin klassikoihin, joiden tuntemista pidetään yleissivistävänä. Monet teoksen runoista tavalla tai toisella elävät kulttuurissamme. Teoksen ensimmäinen runo esittää Maamme-laulusta tutut säkeet. Lisäksi yksi teoksen runoista on "Porilaisten marssii", joka on minulle ainakin tuttu jokavuotisesta joulurauhan julistustilaisuudesta, jossa tosin vain soitetaan sen sävel. Yksi runoista oli nimeltään "Lotta Svärd", josta ilmeisesti Lotta-järjestö on saanut nimensä ja ihanteensa.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi, sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä, rantaa rakkaampaa

kuin kotimaa tää pohjoinen

maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,

jos kultaa kaivannet.

Sen vieras kyllä hylkäjää,

mut meille kallein maa on tää,

sen salot, saaret manteret

ne meist´on kultaiset,

Ovatpa meille rakkahat

koskemme kuohuineen,

ikuisten honkain huminat,

täht`yömme, kesät kirkkahat,

kaikk´, kuvineen ja lauluineen

mi painui sydämeen.