Hanna - Runebergin idyllieepos

Ensi lemmeltäni kerran tiedustin:

Eloni tähti, kuinka virisit,

Ja lempeän sä loistos mistä sait?

Nämä runosäkeet sanat aloittavat J.L. Runebergin Hannan, joka on pieni ja kaunis idyllieepos. Hanna kertoo maalaispappilan 17-vuotiaasta Hanna-tytöstä ja hänen ensi rakkaudestaan. Käsilläni olevan laitoksen lopussa on vuoden 1880 Hämäläinen-lehdessä ilmestynyt arvio, jossa kuvataan teosta näin ihastuttavan (ja hymyilyttävän!) vanhanaikaisin sanakääntein:

Se nyt ainakin saattaa nuorten sydämet tavallista ahkerammin tykyttämään ja ehkä monen neitosen kyyneleet vuotamaan. ”Hanna” on kauniimpia ja ihanimpia runoteoksia, mitä maailmasta löytynee. Se on puettu epos-laulujen muotoon, nimittäin hexameter-värssyihin, vaikka se sisältönsä puolesta on idylli tahi romanssi.

Sangen huvittavaa on nähdä, kuinka suomenielinen hexameter tanssii taitavan suomentajan käsissä.

Odotin teokselta melko paljon, mutta jouduin hivenen pettymään. En ehkä niinkään teoksen puutteiden vuoksi, vaan siksi, että se oli niin vaikeatajuista runoutta, ettei tarinaan mukaan hyppääminen käynyt kovin vaivatta. Itse asiassa eräät teoksen aika keskeiset juonenkäänteet vääntäytyivät vähänymmärtävän mieleni sisällä hyvin kummalliseen muotoon ja totuus selvisi vasta, kun teoksen jo luettuani luin kirjan alkuun liitetyn selostuksen teoksesta.

Teosta kuvataan idylliksi, ja sitä se juuri on. Maaseutu ja pappila, kaunis ja viaton nuori neito, lumoava luonto ja heräävä rakkauden liekki. Melkeinpä ehkä liiankin kaunista ja siloteltua ollakseen vakuuttavaa, mutta juuri sen vuoksi niin kiehtovaa ja vangitsevaa.

Kuten jo edellä lainatusta arviosta tuli ilmi, suomi ei taivu kovin helposti heksametrin  muottiin, joten kieli vaikuttaa perin kummalliselta ja vaikeatajuiselta, vaikkakin upealta.

Teosta lukiessa aistin, että hyppysissäni ovat suuren klassikon ainekset. Hannaa voisin suositella sellaisten klassikkojen ystäville, jotka ovat tottuneita runomittaan, ja osaavat hypätä kerronnan matkaan heksametrinkin kiemuroissa.

Leikillä lausui näin hän, mut levotonna sit´impi

Kuuli ja aatteli, kuin hevin hän sydäntään petollista

Seurannut oli, ett´isäns´armaan unhotti aivan,

Toivehet unhotti kummankin kotihin yhä jäädä,

Unhotti kaiken muun sekä vierast´aatteli yksin.

Hän kotihin nyt tahtoo vaan, ei rauhotu, kunnes

Kaikk´isälleen hän kertovi, niin keventäin sydäntänsä.

Seurass´ armaitten näin läksi hän huolien matkaan.

 

Johan Ludvig Runeberg

Hanna, 1836

Ruotsista suomentanut: Paavo Cajander 1880

Gummerrus, 2004

67 s.

Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo (suomennosvalikoima)

 

Kruununi on liian raskas voimilleni.

Katso, minä kohotan sen kevyesti

mutta minun tomuni on hajoamaisillaan.

Suomenruotsalaisen modernistisen runon mestarin Edith Södergranin (1892-1923) katkeransuloiset säkeet painuivat suoraan sydämeeni. Olen aiemminkin lukenut Södergrania, mutta lähinnä runon sieltä ja runon täältä, en kokonaisen runoteoksen vertaa. Södergran on aivan huippu, ja hänen säkeensä yhä tuoreilta ja nykyaikaisilta maistuvia. Mitä muutakaan voisi odottaa runoilijalta, jonka sanottiin olevan edellä aikaansa?

Käsilläni oleva Tulevaisuuden varjo on Pentti Saaritsan kääntämä ja valikoima runovalikoima, joka sisältää runoja koko Edith Södergranin tuotannon varrelta. Se sisältää runoja Södergranin seuraavista runoelmista: Dikter (1916), Septemberlyran (1918), Rosenaltaret (1919), Framtidens skugga (1920), Landet som icke är (1925).

Suomennosvalikoiman nimi on siinä mielessä hieman harhaanjohtava, että Södergran itse julkaisi runoelman nimeltään Framtidens skugga, joka on suomennettu nimellä Tulevaisuuden varjo. Toisaalta Tulevaisuuden varjo on hyvä nimi myös tälle käsilläni olevalle suomennosvalikoimalle, joka on Edith Södergranin tuotanto pähkinänkuoressa, sillä keuhkotaudin ja lähestyvän kuoleman heittämä varjo runoilijan tulevaisuuden tielle on keskeinen punainen lanka koko hänen tuotannossaan. Tosin nämä sävyt voimistuvat tuotannon loppua kohden lähestyessä.  Södergranin runot ovat tunnettuja juuri siitä surumielisestä vivahteesta, joka tulkitaan usein sairaan ihmisen kärsimyksen, menetettyjen mahdollisuuksien ja lähestyvän kuoleman aiheuttamiksi.

Itsekin luin monia näitä runoja juuri tätä taustaa vasten. Mieltämällä runoilijan sanat tällä tavoin aukeaa moniin runoihin äärimmäisen traaginen ja koskettava taso, joka saa lukijan tuntemaan suurta sympatiaa runoilijaa kohtaan ja vuodattamaan ehkä muutaman kyyneleenkin.

Toisaalta monet suomennosvalikoiman runot ilmentävät aivan hämmästyttävää elämäniloa ja -janoa sekä paremman huomisen toivoa. Jotkut runot ovat suorastaan mahtipontisia julistuksia elämän suuresta voimasta, jollaisista myös lukija voi ammentaa elämäneliksiiriä omaan elämäänsä. Erityisesti esimerkiksi runo ”Olemisen riemu” edustaa tällaista voimaannuttavaa runoa. Se alkaa näin:

Mitä minä pelkään? Olenhan osa äärettömyyttä.

Olen kappale kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma miljoonien maailmojen

                                                                 Keskellä.

Ensimmäisen asteen tähti, joka sammuu

                                                                 viimeiseksi.

Elämisen riemu, hengittämisen riemu, olemassa-

                                                                 olon riemu!

Minua kiehtoo kovasti kysymys, mistä lähteestä tämä kärsimyksen tähden alla syntynyt runoilija valoi niin uskomatonta valoa runoihinsa?

Pidän kovasti Södergranin kielestä. Se on selkeää, raikasta, kaunista ja hyvin konkreettisen aistillista. Muoto on hyvin vapaa, mutta silti runollinen. Syntaktiselta rakenteeltaan runot lähestyvät proosarunoa kuitenkaan olematta sitä. Runokuvat ovat usein selkeitä ja melko helposti ymmärrettäviä. Tyyliltään runot vaikuttavat yhä moderneilta sisältäen kuitenkin ripauksen vuosisadan takaisen maailman nostalgiaa.

Kerta kaikkiaan kaunista lyriikkaa!

Edith Södergran

(Pentti Saaritsa)

Tulevaisuuden varjo

Otava

78 s

Talven taikaa ihanassa Muumilaaksossa

 

Tove Jansson:

Taikatalvi

(Trollvinter, 1958)

WSOY

132 s.

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinappuloiden ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja sitten tapahtui jotakin sellaista, mitä ei oltu nähty eikä kuultu siitä päivin, jolloin ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi, eikä saanut enää unta.

Ah, heittäydyin tämän ihanan muumikirjan lumon vietäväksi jo aivan ensimmäisistä sanoista lähtien täysin rinnoin. Taikatalvi piirtää lukijan silmien eteen taianomaisen talvisen maailman, jonka pyörteisiin oli mitä erinomaisin hetki heittäytyä nyt, kun ulkona pakkanen paukkuu ja maa on valkean vaipan peitossa.

Taikatalvi on muumipeikon seikkailu hänelle uudessa maailmassa, talven maailmassa, jota hän ei ole aiemmin kokenut. Muumithan nukkuvat talvensa talviunta, eivätkä tiedä mitään esimerkiksi lumesta tai muista talven ihmeellisyyksistä. Nyt kuitenkin jostakin kumman syystä Muumipeikko on herännyt eikä hän saa enää unta. Muumipeikko kokee yksinäisyyttä uuden keskellä, ja perhe vain nukkuu.

Talven maailmassa kaikki on outoa ja nurin kurin. Aurinko ei paista. Uimahuone, joka on kesällä Muumiperheen, onkin Tuu-Tikin. Ja uimahuoneen kaapissa pitäisi olla Muumipeikon kylpytakki, sen hän tietää. Muumipeikko ei saa kuitenkaan avata uimahuoneen kaappia ja nähdä kylpytakkiaan, ainoaa tuttua ja turvallista asiaa, joka muistuttaisi häntä kesästä. Onneksi kuitenkin myös Pikku Myy on herännyt, joten Muumipeikolla on edes yksi tuttu ystävä jakamassa talven ihmeitä hänen kanssaan.

Kirja käsittelee mielestäni juuri epävarmuuden sietoa. Hämmennystä uuden ja tuntemattoman keskellä. Tunnetta, kun maailmaa ei voikaan ymmärtää ja ennustaa. Kun kaikki onkin toisin kuin on tottunut. Ja sitä, kuinka tästä kaikesta selvitään.

Mörkö kuljeskeli jäällä aivan omissa mietteissään, joista kukaan ei voinut päästä perille, ja uimahuoneen vaatekaapissa väijyi se vaarallinen olio kätkeytyneenä kylpyviittojen taakse. Mitä tuollaiselle saattaa tehdä?

Kaikkea tuollaista on, minkä tähden lieneekään, etkä mitenkään sitä voi tavoittaa.

Talven kokemuksista ja koettelemuksista Muumipeikko kuitenkin vahvistuu. Kirja loppuu kohtaukseen, jossa kevät on jo tullut ja Muumiperhe herännyt, ja Niiskuneiti löytää kevään ensimmäisen krookuksen. Hän haluaisi panna lasin sen päälle, jotta se selviäisi paremmin kylmästä yöstä. Ilmeisesti omista kokemuksistaan viisastuneena Muumipeikko sanoo:

-          Älä pane, sanoi muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää parhaiten, jos sillä on vähän vaikeuksia.

Kylläpä muumit ovat sitten niin mukavia! Niin ihanan lapsellisia, mutta kuitenkin niin virkistävän syvällisiä. Nautin!

Tiedätkös, mikä oli ensimmäinen suomalainen romaani? Luultavasti et!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi on hyvä palata suomalaisen kirjallisuuden alkujuurille, ja miettiä, mikä oli ensimmäinen suomalainen romaani. Monet saattaisivat vastata Seitsemän veljestä. Minä voin puolestani julistaa, että väärin!

Ensimmäinen suomalainen, Suomessa julkaistu romaani oli vuonna 1840 julkaistu Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönan, joka vuonna 2007 kaivettiin esiin historian pölyistä Eeva-Liisa Järvisen suomennoksen myötä nimellä Muratti.

Tämä romaani jäi kirjailijan ainoaksi julkaistuksi teokseksi, eikä siitä nykypäivänä kovin moni ole löytänyt. Nopean googlauksen tuloksena en onnistunut löytämään siitä ainoatakaan arviota varsinaisista kirjablogeista.

Mikä ihmeen Muratti?

Muratti on kirjeromaani, joka kertoo orvoksi jääneestä nuoresta neidosta nimeltään Matilda Sommer, joka matkaa Suomesta Tukholmaan erään vapaaherrattaren seuraneidiksi. Kirja koostuu Matildan kirjeistä Suomeen jääneelle ystävättärelleen Emilialle, jolle hän välittää tunnelmiaan ja ajatuksiaan uuden keskellä mitä suurimmalla luottamuksella. Vapaaherratar paljastuu itse ystävällisyydeksi ja lempeydeksi, ja ottaa Matildan äidilliseen huomaansa.

Esipuheessa kirjaa verrataan Jane Austenin teoksiin, ja voin vahvistaa, että jotakin samaa löytyy. Kirjassa liikutaan seurapiireissä ja salongeissa, ja etusijalle asettuu pikku hiljaa Matildan sekä hänen Tukholmassa asuvan uuden ystävättären Rosan sydämen asiat ja seikkailut kosijoiden keskellä. Ylhäisissä seurapiireissä kunnollinen ja hyväsydäminen Matilda toisinaan paheksuu muiden sieluttomaan huvitteluun keskittyvää elämää.

Kirjaan mahtuu niin suurta onnea kuin suurta traagisuutta. Tässä on kuitenkin suuri ero Austeniin nähden, sillä Austen on erikoistunut yksinomaan onnellisten tarinoiden välittämiseen. Tähän liittyy myös kirjan nimi Muratti. Muratti symboloi alkuun lähestyviä häitä, mutta myöhemmin murattikruunu kääntyykin kuolon seppeleeksi.

Kuinka voisinkaan, Emilia, kuinka voisinkaan kynänvedoin kuvata rajattoman tuskani! Et voi aavistaa, millaista piinaa koen, kuinka olen joutunut kokemaan kärsimyksen kaikessa kauhistuttavassa laajuudessaan, vaikka hetki sitten olin onnellisin ihmislapsi auringon alla! – Etkö näe, kuinka sumein, itkettynein silmin kuljen morsiamena, joka on kihlattu murheelle, ja hänelle jota silmäni eivät milloinkaan ole nähneet ja jota en koskaan voi rakastaa.

Arvio:

Enimmäkseen tykkäsin teoksesta. Se tarjosi kiehtovan kuvauksen 1800-luvun salonkielämän huvituksista, joka minulle näyttäytyy jännittävänä ja nostalgisena maailmana. Kirjasta on alkuun vaikea hahmottaa kunnollista juonta. Kirja koostuu paljolti kuvailuista ja tunnelmien välittämisestä. Jossain kohdin tuntui, että kirja on siksi tylsähkö, mutta toisinaan viihdyin taas oikein hyvin näiden viipyilevien kuvausten tunnelmissa. Loppua kohdin kirjasta nousee kuitenkin esiin monia juonellisesti jännittäviä aineksia, jotka pitävät kirjan tiukasti kädessä.

Pidin myös siitä, että juonessa oli paljon, lähinnä juuri loppuun tultaessa suuria yllätyksiä, jotka käänsivät koko kirjan suunnan. Lukijan käsitys siitä, onko kirja onnellinen romaani vai mitä suurin tragedia, vaihtuu muutamaankin otteeseen teoksen kuluessa. Jotkin juonen käänteet voivat vaikuttaa epäuskottavilta, mutta se ei mielestäni haittaa. Kirjaa on hyvä lukea mielestäni aikansa viihdekirjallisuutena, ja viihdyttävyys kulkee kirjassa uskottavuuden edellä.

Kirjan tyyli on mielestäni raikas ja välittää onnistuneesti nuoren naisen ajatusmaailman niin iloineen kuin suruineen. Kirjan sävy on hyvin tunteikas ja sentimentaalinen, mikä tuntuu toisinaan hyvällä tavalla kauniilta ja viattomalta. Toisinaan taas suuri tunteiden vuodatus tuntuu miltei uuvuttavalta, ehkä hivenen vieraalta ja epäuskottavalta. Eivätkö ne naiset osanneet ennen oikeasti muuta tehdä kuin itkeä pillittää joka asiasta?

Carstensin kynä ei ole suinkaan yhtä pureva kuin Austenin, mutta toisinaan kirjailija ilottelee kuvaamalla ihmisten naurettavuutta satiirisin ottein. Naurunalaiseksi joutuu erityisesti neiti Doll, joka on salonkielämän teennäisyyden ja turhamaisuuden ruumiillistuma.

Fredrika Wilhelmina Carstens

Muratti, 2007

(Murgrönan, 1840)

Kääntänyt: Eeva-Liisa Järvinen

Faros-kustannus, Turku

340 s.

Finlandia Juniorin voittaja: Det vidunderliga ägget

 

 

 

Christel Rönns

Det vidunderliga ägget, 2012

n.32 sivua

Juoni:

Perhe on viettämässä kesäpäivää rannalla, ja tytär tekee hiekasta oudon löydön: kummallinen muna, josta ei ota selvää, mikä muna se on. Muna viedään kotiin, jossa se myöhemmin kuoriutuu. Oudon munan sisuksista löytyy vielä oudompi olento, määrittelemätön eläin, joka ristitään Koi-Koiksi. Otuksesta, jonka lajia ei harvinaisiin eläimiin erikoistunut professorikaan onnistu selvittämään, tulee tärkeä osa perhettä. Kummallisuudestaan huolimatta on otus rakastettava. Onko Koi-Koi tullut perheeseen jäädäkseen?

 

Arvioni:

Ensin risut

Nyt voin kyllä sanoa, etten saanut lainkaan sitä mitä olin odottanut. Tämä Finlandia Juniorin voittaja petti minut. Kirja tuskin on oikeasti huono, mutta en itse siitä erityisemmin pitänyt.

Inspiroiduin varaamaan kirjan kirjastosta, koska olin kuullut sen mittelevän Finlandia Juniorin palkinnosta ja koska kirjalla oli mielestäni houkuttelevan kiehtova nimi. Se olikin juuri tämä nimi, joka laittoi mielikuvitukseni liitoon. Näin sieluni silmin taianomaisen satumaailman prinsessoineen ja ritareineen sekä ihmeellisen ja maagisen munan, josta syntyy ties mitä, esimerkiksi vaaleanpunainen prinsessalinna. Ja kaiken tämän näin kauniin tähtisumun ja kukkaispölyn koristamana.

Det vidunerliga ägget ei kuitenkaan ole kuitenkaan lainkaan mikään taianomainen satu tähtisumun peittämästä toisesta maailmasta, vaan ulkoisesti hyvin proosallisen arkinen teos. En pitänyt juuri sen kuvitustyylistä ja värimaailmasta. Eihän niissä mitään vikaa varsinaisesti ollut, mutta ei vain ollut minun makuuni.

En siis kohdannut sellaista satumaailman kauneutta, jota yleensä kuvakirjoista etsin. Vaikutelmaani kirjan kauneuden puutteesta ei suinkaan helpottanut se, että kirja tarjosi myös pieruhuumoria, jonka hauskuutta en ole koskaan kyennyt näkemään enkä arvostamaan.

Sitten ruusut

Mutta ei nyt sentään heittäydytä liian kriittisiksi. Kyllä minä oikeasti löysin teoksesta jotakin hyvääkin:

Ensinnäkin kirjan viimeinen sivu, jonka sisältöä en nyt todellakaan tohdi paljastaa, tarjosi sellaisen yllätyksen, joka kohotti kirjan pisteitä silmissäni huomattavasti.

Toiseksi kirjan temaattinen taso on kuitenkin opettavainen ja oivaltava. Kirja käsittelee erilaisuuden hyväksymisen teemaa hauskalla tavalla yhdistämällä erilaisuuden kummallisesta munasta syntyvään kummalliseen otukseen. Kirja kehottaa ihmisiä katsomaan siihen, millaisia muut ovat, sen sijaan, että arvioitaisiin toisia sen perusteella, miltä he näyttävät:

Men pappa, vad är det för ett djur?

Hm, viktigast är inte VAD det är för ett djur utan HUR det är” säger pappa som inte har en aning om vad han ska svara.

Lisäksi paikoin kirjasta löytyi jotakin hauskaakin, sekä kielellisesti että kuvallisesti. Hauskinta mielestäni oli hämmästyneen professorin kommentti Koi-Koista:

”Extremt intressant, högst imponerande, oehört omöjligt, i allra högsta grad märkligt”, utbrister professorn som blir mycket ivrig över Koi-Koi.

Loppupäätelmät:

Uskottakoon, ettei teos turhaan Finlandia-palkintoaan anastanut. Kriittinen suhtautumiseni luultavasti johtui liian lennokkaasta mielikuvituksestani, joka rakensi mitä kummallisimpia odotuksia teoksen suhteen. Näin jo jonkin aikaa maisteltuani teoksen jälkitunnelmia, alan ehkä pitää siitä yhä enemmän.

Kauhuromanttista tunnelmointia 1800-luvulta: Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zacharias Topelius:

Linnaisten kartanon viheriä kamari

(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)

WSOY

205 s
 

Odotin hyytävää kauhua, mutta en juuri sitä kohdannut. Sen sijaan kohtasin viehättävän ja kiehtovan, vanhan ajan (kauhu)romanttista henkeä huokuvan kuvauksen 1800-luvun alkupuolen kartanoelämästä jännittävine ihmissuhdekiemuroineen Topeliuksen vertaansa vailla olevan, tiukasti otteessaan pitävän kertojaäänen kertomana. Toki pientä kutkuttavaa jännitystä tarjosi kartanon aavemysteeri, mutta se tuskin sai edes pienintäkään vilunvärettä aikaiseksi.

Suurin jännitys näyttää syntyvän romanttisista suhteista ja siitä suuresta kysymyksestä, kuka saa kenet. Jos kaikki miehet ovat rakastuneet samaan neitoon ja kaikki neidot puolestaan samaan mieheen, niin voi arvata, että parien muodostuminen ei käy kiemuroitta ja särkyneittä sydämittä.

Linnaisten kartanon viheriä kamari kertoo Linnaisissa asuvasta Littowin aatelisperheestä, Isä Littowista ja hänen kahdesta tyttärestään Annasta ja Ringasta sekä siitä, kuinka perheen kohtalo kietoutuu yhteen kartanoon arkkitehdin ominaisuudessa saapuvan nuori herra Lithaun kanssa. Littowin ja Lithaun sukujen kesken näyttää vallitsevan jokin kumman kiinteä historiallinen side, jota kirjassa selvitellään. Jollakin merkillisellä tavalla sukusalaisuudet kietoutuvat Linnaisten kartanon viheriään kamariin, jossa huhu kertoo kummiteltavan. Lopulta viheriän kamarin aaveen mysteeri selviää, ja niin mainiolla tavalla, ettei voi muuta kuin nauraa!

Tämä on kirja sukusalaisuuksista sekä syntyperän merkityksestä. Mitä merkitsee olla aatelinen, ja mitä merkitsee olla aateliton? Onko aateluus vain titteli, vai onko se sielun ominaisuus? Mitä merkitsee olla sydämeltään, muttei nimeltään aatelinen? Kirja ottaa kantaa 1800-luvun alun polttavaan, Ranskan suuren vallankumouksen esiin repimään kysymykseen säädystä ja sen merkityksestä.

Minua kirjassa viehätti kovin sen kieli, kuten esimerkiksi Morreakin  (joka muuten näin ohimennen sanoen piti minusta poiketen kirjaa väristyksiä nostattavana). Jo teoksen suomenkielinen nimi tiivistää hyvin sen vanhanaikaisen viehättävyyden, joka kielessä on. Lisäksi tunnelmassa on jotakin hyvin vangitsevaa, menneen maailman nostalgiaa, jollaisen parissa olisin viihtynyt pidemmänkin romaanin verran.

 Suurta huomiota kiinnitin lisäksi kiintoisiin ihmiskuviin.  Topeliuksen tapa kuvata sisarukset Ringa ja Anna toistensa kontrastisiksi vastakohdiksi on kiehtova ja saa aikaan miltei taiteellisen vaikutelman. Vanhempi sisar Anna on vakavamielinen, jäykkä, käytössääntöjen muodollisuuksien viimeisintäkin piirtoa noudattava ja hieman ylpeämielinen. Pikkusisko Ringa on puolestaan alati naurava, avoin ja hupsutteleva sekä lapsenmielisen hupakkomainen, mutta silti sydämeltään kultainen. Erityisen hienosti sisarusten eroavaisuudet piirtyvät esiin kohtauksessa, jossa Ringa riemuitsee, kun on saanut vangittua arkkitehdin varjokuvan tämän tietämättä. Hänen vakavamielinen siskonsa ilmaisee syvämietteisen mielipiteensä varjokuvista ja niiden paheksuttavuudesta:

 – Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aiheesta puhumisen. – Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodoista ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne korottavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sen tähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.

Mutta kirjan mainioin tyyppi ehdottomasti – ja äkkiseltään koko lukuhistoriani yksi mainioimmista henkilökuvista on naapurin herra kapteeni Winterloo, joka kolikon kuvat silmissään kiiluvan äitinsä käskemänä yrittää tavoitella Ringa neitiä omakseen. Kapteenin karkea käytös, pieni sikamaisuus ja alati hänen suustaan kirosanojen muodossa iloisesti ulos pomppivat sammakot eivät tee siniverisen neidon sydämen vangitsemisesta kovin helppoa tehtävää. Kapteeni Winterloon kaunopuheisuuteen pyrkivät, mutta surkuhupaisaan moukkamaisuuteen sortuvat puheet saivat aikaan yhden jos toisenkin naurunpyrskähdyksen:

Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei tuhat tulimmaista enää tapahdu.

Vanhemman kirjallisuuden ystäville tutustumisen arvoinen teos!

Huomautettakoon lopuksi, että kirja on päätynyt myös valkokankaalle, ja aikeenani olisikin joskus lähitulevaisuudessa fiilistellä teoksen tunnelmia vielä elokuvan parissa.

P.s Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjahullun päiväkirjan Ruusa, joka myös näyttää pitäneen Topeliuksen tunnelmista.

Blogistanian Kuopus 2012 – ehdokkaani!

Blogistanian Kuopus on kirjabloggaajien järjestämä kilpailu, jossa etsitään vuonna 2012 Suomessa julkaistua parasta lasten- tai nuorten kirjaa. Kilpailua emännöi  Saran kirjojen Sara, ja tästä linkistä voi käydä paremmin lukemassa taustietoa kilpailusta.  

Lyhykäisyydessään kerrottakoon, että kirjabloggaat voivat osallistua kilpailuun omilla ehdokaslistoillaan, jos ovat lukeneet ja bloganneet kilpailuun sopivista kirjoista. Kaikki listat on määrä julkaista kirjablogeissa tänään lauantaina 1.12 klo 10.00. Enimmillään voi asettaa ehdolle kolme kirjaa siten, että paras saa 3 pistettä, seuraava 2 pistettä, ja viimeinen 1 pisteen. Jos kirjoja on vain kaksi, saa parempi 3 ja toinen 2 pistettä, ja jos puolestaan kirjoja on vain yksi, saa se 3 pistettä.

Kuopus-kategoria on tänä vuonna mukana ensimmäistä kertaa kilpailussa, josta minä lasten ja nuortenkirjallisuuden suurena ystävänä olen hyvin iloinen.  Kuopuksen ohella kilpaillaan myös vuoden 2012 parhaasta kotimaisesta kaunokirjasta kategoriassa Blogistanian Finlandia sekä vuoden 2012 parhaasta käännöskirjassa kategoriassa Blogistanian Globalia.

Koska ylipäätänsä niitä kirjoja, jotka voisin asettaa ehdolle, on vain kaksi, ja koska asetan vieläpä ehdolle molemmat, voisi kuvitella, että nämä kirjat ovat lunastaneet paikkansa ehdokaslistassani kovin heppoisin perustein. Voin kuitenkin vakuuttaa, että näin ei ole asian laita. Ehdokaskirjani ovat niin upeita ja kiitosta ansaitsevia, että olisi ne valikoitunut kärkeen, vaikka olisin lukenut kasapäin Kuopuksen kriteerit täyttäviä kirjoja.

Pisteeni annan seuraaville kirjoille:

3 pistettä Enna Airikin upealle Haavemaalle

2. pistettä Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin ihanalle Kaunotarelle ja Hirviölle

Perustelut:

Näiden kahden kirjan asettaminen paremmuusjärjestykseen tuotti mitä suurinta tuskaa. Kaksi aivan erinomaista kirjaa, joissa on paljon samaa, mutta myös erilaista. Molempia kirjoja yhdistää sanoinkuvaamattoman kaunis ja persoonallinen kuvitus, mikä on mielestäni hyvin tärkeä kriteeri, jos kirjassa on kuvitusta. Molemmat ovat myös hyvin tyttömäisiä ja täynnä vaaleanpunaisia, hauraita unelmia, vaikka Haavemaa on lopulta hyvin surullinen ja traaginen, kun taas Kaunotar ja Hirviö saa satumaisen onnellisen lopun. 

Suurena erona onkin se, että Haavemaa on hyvin vakava, kun taas Kaunotar ja Hirviö-sadussa on myös kepeää leikkimieltä mukana. Pitkän pohdinnan jälkeen asetin Haavemaan etusijalle sillä perustella, että sen tarina on omaperäisempi ja uusi. Lisäksi pientä plussaa tulee hyvin rankan aiheen käsittelemisestä oivaltavalla ja kauniilla tavalla. Nyt tätä kirjoittaessani meinaa iskeä melkein katumus, sillä Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja Hirviökin olisi todella kolme pistettä ansainnut, mutta jommallekummalle on kuitenkin etusija annettava.

Kilpailun tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.00. Sitä jännityksellä odottamaan!

Kuvat kuopuksistani (lisää kuvia kauniista kuvituksista kannattaa katsoa bloggauksista):