Tiedätkös, mikä oli ensimmäinen suomalainen romaani? Luultavasti et!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi on hyvä palata suomalaisen kirjallisuuden alkujuurille, ja miettiä, mikä oli ensimmäinen suomalainen romaani. Monet saattaisivat vastata Seitsemän veljestä. Minä voin puolestani julistaa, että väärin!

Ensimmäinen suomalainen, Suomessa julkaistu romaani oli vuonna 1840 julkaistu Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönan, joka vuonna 2007 kaivettiin esiin historian pölyistä Eeva-Liisa Järvisen suomennoksen myötä nimellä Muratti.

Tämä romaani jäi kirjailijan ainoaksi julkaistuksi teokseksi, eikä siitä nykypäivänä kovin moni ole löytänyt. Nopean googlauksen tuloksena en onnistunut löytämään siitä ainoatakaan arviota varsinaisista kirjablogeista.

Mikä ihmeen Muratti?

Muratti on kirjeromaani, joka kertoo orvoksi jääneestä nuoresta neidosta nimeltään Matilda Sommer, joka matkaa Suomesta Tukholmaan erään vapaaherrattaren seuraneidiksi. Kirja koostuu Matildan kirjeistä Suomeen jääneelle ystävättärelleen Emilialle, jolle hän välittää tunnelmiaan ja ajatuksiaan uuden keskellä mitä suurimmalla luottamuksella. Vapaaherratar paljastuu itse ystävällisyydeksi ja lempeydeksi, ja ottaa Matildan äidilliseen huomaansa.

Esipuheessa kirjaa verrataan Jane Austenin teoksiin, ja voin vahvistaa, että jotakin samaa löytyy. Kirjassa liikutaan seurapiireissä ja salongeissa, ja etusijalle asettuu pikku hiljaa Matildan sekä hänen Tukholmassa asuvan uuden ystävättären Rosan sydämen asiat ja seikkailut kosijoiden keskellä. Ylhäisissä seurapiireissä kunnollinen ja hyväsydäminen Matilda toisinaan paheksuu muiden sieluttomaan huvitteluun keskittyvää elämää.

Kirjaan mahtuu niin suurta onnea kuin suurta traagisuutta. Tässä on kuitenkin suuri ero Austeniin nähden, sillä Austen on erikoistunut yksinomaan onnellisten tarinoiden välittämiseen. Tähän liittyy myös kirjan nimi Muratti. Muratti symboloi alkuun lähestyviä häitä, mutta myöhemmin murattikruunu kääntyykin kuolon seppeleeksi.

Kuinka voisinkaan, Emilia, kuinka voisinkaan kynänvedoin kuvata rajattoman tuskani! Et voi aavistaa, millaista piinaa koen, kuinka olen joutunut kokemaan kärsimyksen kaikessa kauhistuttavassa laajuudessaan, vaikka hetki sitten olin onnellisin ihmislapsi auringon alla! – Etkö näe, kuinka sumein, itkettynein silmin kuljen morsiamena, joka on kihlattu murheelle, ja hänelle jota silmäni eivät milloinkaan ole nähneet ja jota en koskaan voi rakastaa.

Arvio:

Enimmäkseen tykkäsin teoksesta. Se tarjosi kiehtovan kuvauksen 1800-luvun salonkielämän huvituksista, joka minulle näyttäytyy jännittävänä ja nostalgisena maailmana. Kirjasta on alkuun vaikea hahmottaa kunnollista juonta. Kirja koostuu paljolti kuvailuista ja tunnelmien välittämisestä. Jossain kohdin tuntui, että kirja on siksi tylsähkö, mutta toisinaan viihdyin taas oikein hyvin näiden viipyilevien kuvausten tunnelmissa. Loppua kohdin kirjasta nousee kuitenkin esiin monia juonellisesti jännittäviä aineksia, jotka pitävät kirjan tiukasti kädessä.

Pidin myös siitä, että juonessa oli paljon, lähinnä juuri loppuun tultaessa suuria yllätyksiä, jotka käänsivät koko kirjan suunnan. Lukijan käsitys siitä, onko kirja onnellinen romaani vai mitä suurin tragedia, vaihtuu muutamaankin otteeseen teoksen kuluessa. Jotkin juonen käänteet voivat vaikuttaa epäuskottavilta, mutta se ei mielestäni haittaa. Kirjaa on hyvä lukea mielestäni aikansa viihdekirjallisuutena, ja viihdyttävyys kulkee kirjassa uskottavuuden edellä.

Kirjan tyyli on mielestäni raikas ja välittää onnistuneesti nuoren naisen ajatusmaailman niin iloineen kuin suruineen. Kirjan sävy on hyvin tunteikas ja sentimentaalinen, mikä tuntuu toisinaan hyvällä tavalla kauniilta ja viattomalta. Toisinaan taas suuri tunteiden vuodatus tuntuu miltei uuvuttavalta, ehkä hivenen vieraalta ja epäuskottavalta. Eivätkö ne naiset osanneet ennen oikeasti muuta tehdä kuin itkeä pillittää joka asiasta?

Carstensin kynä ei ole suinkaan yhtä pureva kuin Austenin, mutta toisinaan kirjailija ilottelee kuvaamalla ihmisten naurettavuutta satiirisin ottein. Naurunalaiseksi joutuu erityisesti neiti Doll, joka on salonkielämän teennäisyyden ja turhamaisuuden ruumiillistuma.

Fredrika Wilhelmina Carstens

Muratti, 2007

(Murgrönan, 1840)

Kääntänyt: Eeva-Liisa Järvinen

Faros-kustannus, Turku

340 s.

Finlandia Juniorin voittaja: Det vidunderliga ägget

 

 

 

Christel Rönns

Det vidunderliga ägget, 2012

n.32 sivua

Juoni:

Perhe on viettämässä kesäpäivää rannalla, ja tytär tekee hiekasta oudon löydön: kummallinen muna, josta ei ota selvää, mikä muna se on. Muna viedään kotiin, jossa se myöhemmin kuoriutuu. Oudon munan sisuksista löytyy vielä oudompi olento, määrittelemätön eläin, joka ristitään Koi-Koiksi. Otuksesta, jonka lajia ei harvinaisiin eläimiin erikoistunut professorikaan onnistu selvittämään, tulee tärkeä osa perhettä. Kummallisuudestaan huolimatta on otus rakastettava. Onko Koi-Koi tullut perheeseen jäädäkseen?

 

Arvioni:

Ensin risut

Nyt voin kyllä sanoa, etten saanut lainkaan sitä mitä olin odottanut. Tämä Finlandia Juniorin voittaja petti minut. Kirja tuskin on oikeasti huono, mutta en itse siitä erityisemmin pitänyt.

Inspiroiduin varaamaan kirjan kirjastosta, koska olin kuullut sen mittelevän Finlandia Juniorin palkinnosta ja koska kirjalla oli mielestäni houkuttelevan kiehtova nimi. Se olikin juuri tämä nimi, joka laittoi mielikuvitukseni liitoon. Näin sieluni silmin taianomaisen satumaailman prinsessoineen ja ritareineen sekä ihmeellisen ja maagisen munan, josta syntyy ties mitä, esimerkiksi vaaleanpunainen prinsessalinna. Ja kaiken tämän näin kauniin tähtisumun ja kukkaispölyn koristamana.

Det vidunerliga ägget ei kuitenkaan ole kuitenkaan lainkaan mikään taianomainen satu tähtisumun peittämästä toisesta maailmasta, vaan ulkoisesti hyvin proosallisen arkinen teos. En pitänyt juuri sen kuvitustyylistä ja värimaailmasta. Eihän niissä mitään vikaa varsinaisesti ollut, mutta ei vain ollut minun makuuni.

En siis kohdannut sellaista satumaailman kauneutta, jota yleensä kuvakirjoista etsin. Vaikutelmaani kirjan kauneuden puutteesta ei suinkaan helpottanut se, että kirja tarjosi myös pieruhuumoria, jonka hauskuutta en ole koskaan kyennyt näkemään enkä arvostamaan.

Sitten ruusut

Mutta ei nyt sentään heittäydytä liian kriittisiksi. Kyllä minä oikeasti löysin teoksesta jotakin hyvääkin:

Ensinnäkin kirjan viimeinen sivu, jonka sisältöä en nyt todellakaan tohdi paljastaa, tarjosi sellaisen yllätyksen, joka kohotti kirjan pisteitä silmissäni huomattavasti.

Toiseksi kirjan temaattinen taso on kuitenkin opettavainen ja oivaltava. Kirja käsittelee erilaisuuden hyväksymisen teemaa hauskalla tavalla yhdistämällä erilaisuuden kummallisesta munasta syntyvään kummalliseen otukseen. Kirja kehottaa ihmisiä katsomaan siihen, millaisia muut ovat, sen sijaan, että arvioitaisiin toisia sen perusteella, miltä he näyttävät:

Men pappa, vad är det för ett djur?

Hm, viktigast är inte VAD det är för ett djur utan HUR det är” säger pappa som inte har en aning om vad han ska svara.

Lisäksi paikoin kirjasta löytyi jotakin hauskaakin, sekä kielellisesti että kuvallisesti. Hauskinta mielestäni oli hämmästyneen professorin kommentti Koi-Koista:

”Extremt intressant, högst imponerande, oehört omöjligt, i allra högsta grad märkligt”, utbrister professorn som blir mycket ivrig över Koi-Koi.

Loppupäätelmät:

Uskottakoon, ettei teos turhaan Finlandia-palkintoaan anastanut. Kriittinen suhtautumiseni luultavasti johtui liian lennokkaasta mielikuvituksestani, joka rakensi mitä kummallisimpia odotuksia teoksen suhteen. Näin jo jonkin aikaa maisteltuani teoksen jälkitunnelmia, alan ehkä pitää siitä yhä enemmän.

Kauhuromanttista tunnelmointia 1800-luvulta: Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zacharias Topelius:

Linnaisten kartanon viheriä kamari

(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)

WSOY

205 s
 

Odotin hyytävää kauhua, mutta en juuri sitä kohdannut. Sen sijaan kohtasin viehättävän ja kiehtovan, vanhan ajan (kauhu)romanttista henkeä huokuvan kuvauksen 1800-luvun alkupuolen kartanoelämästä jännittävine ihmissuhdekiemuroineen Topeliuksen vertaansa vailla olevan, tiukasti otteessaan pitävän kertojaäänen kertomana. Toki pientä kutkuttavaa jännitystä tarjosi kartanon aavemysteeri, mutta se tuskin sai edes pienintäkään vilunvärettä aikaiseksi.

Suurin jännitys näyttää syntyvän romanttisista suhteista ja siitä suuresta kysymyksestä, kuka saa kenet. Jos kaikki miehet ovat rakastuneet samaan neitoon ja kaikki neidot puolestaan samaan mieheen, niin voi arvata, että parien muodostuminen ei käy kiemuroitta ja särkyneittä sydämittä.

Linnaisten kartanon viheriä kamari kertoo Linnaisissa asuvasta Littowin aatelisperheestä, Isä Littowista ja hänen kahdesta tyttärestään Annasta ja Ringasta sekä siitä, kuinka perheen kohtalo kietoutuu yhteen kartanoon arkkitehdin ominaisuudessa saapuvan nuori herra Lithaun kanssa. Littowin ja Lithaun sukujen kesken näyttää vallitsevan jokin kumman kiinteä historiallinen side, jota kirjassa selvitellään. Jollakin merkillisellä tavalla sukusalaisuudet kietoutuvat Linnaisten kartanon viheriään kamariin, jossa huhu kertoo kummiteltavan. Lopulta viheriän kamarin aaveen mysteeri selviää, ja niin mainiolla tavalla, ettei voi muuta kuin nauraa!

Tämä on kirja sukusalaisuuksista sekä syntyperän merkityksestä. Mitä merkitsee olla aatelinen, ja mitä merkitsee olla aateliton? Onko aateluus vain titteli, vai onko se sielun ominaisuus? Mitä merkitsee olla sydämeltään, muttei nimeltään aatelinen? Kirja ottaa kantaa 1800-luvun alun polttavaan, Ranskan suuren vallankumouksen esiin repimään kysymykseen säädystä ja sen merkityksestä.

Minua kirjassa viehätti kovin sen kieli, kuten esimerkiksi Morreakin  (joka muuten näin ohimennen sanoen piti minusta poiketen kirjaa väristyksiä nostattavana). Jo teoksen suomenkielinen nimi tiivistää hyvin sen vanhanaikaisen viehättävyyden, joka kielessä on. Lisäksi tunnelmassa on jotakin hyvin vangitsevaa, menneen maailman nostalgiaa, jollaisen parissa olisin viihtynyt pidemmänkin romaanin verran.

 Suurta huomiota kiinnitin lisäksi kiintoisiin ihmiskuviin.  Topeliuksen tapa kuvata sisarukset Ringa ja Anna toistensa kontrastisiksi vastakohdiksi on kiehtova ja saa aikaan miltei taiteellisen vaikutelman. Vanhempi sisar Anna on vakavamielinen, jäykkä, käytössääntöjen muodollisuuksien viimeisintäkin piirtoa noudattava ja hieman ylpeämielinen. Pikkusisko Ringa on puolestaan alati naurava, avoin ja hupsutteleva sekä lapsenmielisen hupakkomainen, mutta silti sydämeltään kultainen. Erityisen hienosti sisarusten eroavaisuudet piirtyvät esiin kohtauksessa, jossa Ringa riemuitsee, kun on saanut vangittua arkkitehdin varjokuvan tämän tietämättä. Hänen vakavamielinen siskonsa ilmaisee syvämietteisen mielipiteensä varjokuvista ja niiden paheksuttavuudesta:

 – Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aiheesta puhumisen. – Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodoista ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne korottavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sen tähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.

Mutta kirjan mainioin tyyppi ehdottomasti – ja äkkiseltään koko lukuhistoriani yksi mainioimmista henkilökuvista on naapurin herra kapteeni Winterloo, joka kolikon kuvat silmissään kiiluvan äitinsä käskemänä yrittää tavoitella Ringa neitiä omakseen. Kapteenin karkea käytös, pieni sikamaisuus ja alati hänen suustaan kirosanojen muodossa iloisesti ulos pomppivat sammakot eivät tee siniverisen neidon sydämen vangitsemisesta kovin helppoa tehtävää. Kapteeni Winterloon kaunopuheisuuteen pyrkivät, mutta surkuhupaisaan moukkamaisuuteen sortuvat puheet saivat aikaan yhden jos toisenkin naurunpyrskähdyksen:

Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei tuhat tulimmaista enää tapahdu.

Vanhemman kirjallisuuden ystäville tutustumisen arvoinen teos!

Huomautettakoon lopuksi, että kirja on päätynyt myös valkokankaalle, ja aikeenani olisikin joskus lähitulevaisuudessa fiilistellä teoksen tunnelmia vielä elokuvan parissa.

P.s Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjahullun päiväkirjan Ruusa, joka myös näyttää pitäneen Topeliuksen tunnelmista.

Blogistanian Kuopus 2012 – ehdokkaani!

Blogistanian Kuopus on kirjabloggaajien järjestämä kilpailu, jossa etsitään vuonna 2012 Suomessa julkaistua parasta lasten- tai nuorten kirjaa. Kilpailua emännöi  Saran kirjojen Sara, ja tästä linkistä voi käydä paremmin lukemassa taustietoa kilpailusta.  

Lyhykäisyydessään kerrottakoon, että kirjabloggaat voivat osallistua kilpailuun omilla ehdokaslistoillaan, jos ovat lukeneet ja bloganneet kilpailuun sopivista kirjoista. Kaikki listat on määrä julkaista kirjablogeissa tänään lauantaina 1.12 klo 10.00. Enimmillään voi asettaa ehdolle kolme kirjaa siten, että paras saa 3 pistettä, seuraava 2 pistettä, ja viimeinen 1 pisteen. Jos kirjoja on vain kaksi, saa parempi 3 ja toinen 2 pistettä, ja jos puolestaan kirjoja on vain yksi, saa se 3 pistettä.

Kuopus-kategoria on tänä vuonna mukana ensimmäistä kertaa kilpailussa, josta minä lasten ja nuortenkirjallisuuden suurena ystävänä olen hyvin iloinen.  Kuopuksen ohella kilpaillaan myös vuoden 2012 parhaasta kotimaisesta kaunokirjasta kategoriassa Blogistanian Finlandia sekä vuoden 2012 parhaasta käännöskirjassa kategoriassa Blogistanian Globalia.

Koska ylipäätänsä niitä kirjoja, jotka voisin asettaa ehdolle, on vain kaksi, ja koska asetan vieläpä ehdolle molemmat, voisi kuvitella, että nämä kirjat ovat lunastaneet paikkansa ehdokaslistassani kovin heppoisin perustein. Voin kuitenkin vakuuttaa, että näin ei ole asian laita. Ehdokaskirjani ovat niin upeita ja kiitosta ansaitsevia, että olisi ne valikoitunut kärkeen, vaikka olisin lukenut kasapäin Kuopuksen kriteerit täyttäviä kirjoja.

Pisteeni annan seuraaville kirjoille:

3 pistettä Enna Airikin upealle Haavemaalle

2. pistettä Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin ihanalle Kaunotarelle ja Hirviölle

Perustelut:

Näiden kahden kirjan asettaminen paremmuusjärjestykseen tuotti mitä suurinta tuskaa. Kaksi aivan erinomaista kirjaa, joissa on paljon samaa, mutta myös erilaista. Molempia kirjoja yhdistää sanoinkuvaamattoman kaunis ja persoonallinen kuvitus, mikä on mielestäni hyvin tärkeä kriteeri, jos kirjassa on kuvitusta. Molemmat ovat myös hyvin tyttömäisiä ja täynnä vaaleanpunaisia, hauraita unelmia, vaikka Haavemaa on lopulta hyvin surullinen ja traaginen, kun taas Kaunotar ja Hirviö saa satumaisen onnellisen lopun. 

Suurena erona onkin se, että Haavemaa on hyvin vakava, kun taas Kaunotar ja Hirviö-sadussa on myös kepeää leikkimieltä mukana. Pitkän pohdinnan jälkeen asetin Haavemaan etusijalle sillä perustella, että sen tarina on omaperäisempi ja uusi. Lisäksi pientä plussaa tulee hyvin rankan aiheen käsittelemisestä oivaltavalla ja kauniilla tavalla. Nyt tätä kirjoittaessani meinaa iskeä melkein katumus, sillä Ursula Jonesin ja Sarah Gibbin Kaunotar ja Hirviökin olisi todella kolme pistettä ansainnut, mutta jommallekummalle on kuitenkin etusija annettava.

Kilpailun tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.00. Sitä jännityksellä odottamaan!

Kuvat kuopuksistani (lisää kuvia kauniista kuvituksista kannattaa katsoa bloggauksista):

Kirjanmerkkihaaste: esittele kirjanmerkkisi!

Kirjaurakka-blogin Raisa heitti jokin aika sitten ilmaan haasteen, jossa on tarkoitus esitellä oma kirjanmerkkinsä. Haaste laittoi minut miettimään, että miksi ihmeessä -

huolimatta siitä, että minä omistan joitakin hienoja oikeitakin kirjanmerkkejä ja kaupat ovat pullollaan vielä hienompia -  menen yleensä lainauskuitti-, kauppakuitti- tai vessapaperinpalalinjalle kirjamerkkien suhteen. Luulisi, että hieno kirjamerkki tekisi lukukokemuksenkin paljon esteettisemmäksi!

 

No, tällä hetkellä minulla on yhden kirjan välissä yksi merkki, joka ei ole mikään noista normaaleista kuiteistani tai vessapapereistani. En tiedä, onko se "oikea" kirjanmerkki vai mikä, mutta se on paperilappu, jonka isäni hiljattain oli saanut joiltakin messuilta ja jonka hän kotiin tullessaan minulle antoi. Etupuolella on hieno sitaatti Henry David Thoreaulta, mikä tekeekin sen oivalliseksi kirjanmerkiksi. Takapuolella puolestaan on mainos jostakin mielenterveysneuvontapuhelimesta. (Luulen, että se oli tuo etupuolen hieno sitaatti, jonka vuoksi isäni tämän minulle antoi :P)

 

Tässä siis molemminpuolin merkkini, joka löytyy Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriän kamarin välistä:

 

 

 

Toki minulla on monta muutakin merkkiä tällä hetkellä käytössä, mutta enpä tohdi niitä nyt esitellä. Kylle te olette niitä kuitteja ja vessapapereita varmasti ihan tarpeeksi elämänne aikana nähneet!

 

 

Enna Airikin uskomattoman kaunis Haavemaa

 

 

Enna Airikin Haavemaa (2012) on surusävyisen kaunis ja koskettava satu mielikuvituksen ihmeellisestä ja parantavasta voimasta. Kirjaa koristavat herkän kauniit ja runolliset kuvitukset, jotka ovat myös saman tekijän käsialaa kuin tarinakin. Tarina ja kuvitus ovat saumattomassa yhteistyössä teoksessa, ja tulee olo, että kuvitus olisi melkein merkityksellisempää tässä kuin itse sanat.  Kirjaa voisi lukea pelkkinä kuvina, mutta tarinaa olisi mahdoton lukea ilman kuvien tuomaa merkitystä.

Kirjan kuvitus on mielestäni aivan uskomattoman kaunista – sitä katsellessa en voi muuta kuin haukkoa henkeä ihastuksesta ja kaipuun tuskasta. Tuonne minäkin haluaisin, ihanaan Haavemaahan, sen upeaan kauneuteen. Toisaalta kirjan sanoma onkin, että Haavemaa on jokaisella ihmisellä aivan käden ulottuvilla - myös minulla. Tarvitaan vain mielikuvituksen voimaa sinne lennättämään. Kuvitustyylistä minulla tulee mieleeni etäisesti Carl Larsson. Erona tosin on se, että siinä missä Larssonin teokset uhkuvat vankkaa tosielämässä kiinni pysymistä ja elämäniloista optimismia, henkii Airikin kuvitukset satumaailman haaveellisuutta sekä surun ja kaipuun kaikuista haurasta kauneutta.

 
Sinä marraskuisena iltana maailma oli harmaa ja  viluinen, mutta kuun sirppi loisti kirkkaana ja hoivasi kahta tähteä helmassaan. Aana katseli tähtiä suuresta ullakkoikkunasta. Hän nosti laihan kätensä ja vilkutti.

         - Hyvää yötä, äiti ja isä, hän kuiskasi. Ja niin kuin aina, hän oli varma, että tähdet vilkuttivat takaisin.

Näin alkaa Haavemaa. Tarina kertoo Aana-nimisestä orvosta ja sairaasta lapsesta, joka on Oili-tädin huostassa. Hän ikävöi menetettyjä vanhempiaan. Nyt on kuitenkin Aanan syntymäpäivä ja hän saa tädiltään lahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioidun kirjan. Kirjan kannessa on joutsenen kuva.  Aana huomaa heti, ettei se ole mikään tavallinen kirja, vaan taikakirja. Kaikki mitä siihen kirjoitetaan, käy toteen. Niinpä Aana alkaa kirjoittamaan:
 

Rakas haavekirjani

Tämä on tarina tytöstä, joka oli hyvin sairas. Mutta eräänä päivänä tyttö sai ihmeellisen kirjan, joka vei hänet toiseen maailmaan. Siellä oli aurinkoinen kesäpäivä, sillä sellaisina päivinä parannutaan kaikista taudeista. Tyttö istui lehmuksen alla ja ihaili joutsenia ja nautti auringon lämmöstä, sillä ennen häntä oli aina palellut. Mäen päällä loisti valkea kartano kuin suunnaton helmi. Ja yksi kartanon huoneista oli tytön ikioma.

Lahjaksi saatu taikakirja avaa Aanalle portit toiseen maailman, jossa kaikki on hyvin ja niin kaunista kuin kuvitella saattaa. Haavemaa tarjoaa paon kärsivälle tytölle. Kuitenkin Aana yhä kaipaa sitä rakkainta asiaa, omia vanhempiaan. Kirjan loppu on monitulkintainen ja jättää kysymyksiä avoimeksi. Tapahtuuko lopulta paras vai pahin, vai onko pahin oikeastaan paras?

Kirjan kannessa on joutsenen kuva ja joutsenia esiintyy myös Haavemaassa. Joutsen onkin kantavana symbolina teoksessa, ja tarjoaa myös tien teoksen tulkintaan. Joutsen symboloi teoksessa kuolemaa, mutta toisaalta myös kuolemattomuutta. Teoksessa on kuultavissa kuolon kellojen sointujen hiljainen lähestyminen sairasta tyttöä kohti. Toisaalta taikakirja ja mielikuvitus tarjoavat avaimet kuolemattomuuteen. Haavemaassa pääsee pakoon ihmisen ja elämän rajallisuutta. Haavemaa on ikuista ja kuolematonta.  Ja sinne ei ole pitkä matka. Ajatus Haavemaasta yhdistyy myös mielestäni tuonpuoleiseen, eräänlaiseen taivaaseen.

Haavemaa on satu ja näin ollen periaatteessa lastenkirjallisuutta. Teoksen vakavuudessa ja syvällisyydessä on kuitenkin jotakin sellaista, että voisin kuvitella sen vetoavan melkeinpä enemmän aikuisiin. Olisikin ihan mielenkiintoista kuulla, mitä lapset ovat tykänneet teoksesta. Toisaalta lapsille ehkä avautuu teoksesta sellainen taso, jota meidän aikuisten on vaikea analyyttisessä fiksuudessamme nähdä.

Olisipa mukava saada tämä teos omaan hyllyyn, jotta siitä voisi säännöllisin väliajoin käydä ammentamassa voimaa elämään sekä rakennusaineita omaan Haavemaahani!

Kaikille Enna Airikista kiinnostuneille suosittelisin paitsi tätä kirjaa, myös  hänen upeita kotisivujaan , jotka ovat kuin itse kaunis satukirja- melko kirjaimellisestikin ottaen.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde

Äkkiä näin kaksi ihmishahmoa. Toinen oli pieni mies, joka patikoi itäänpäin hyvää vauhtia, toinen oli kahdeksan, ehkä kymmenenkin vuoden ikäinen tyttö, joka tuli kaikin voimin juosten eräältä sivukadulta. No niin, he törmäsivät toisiinsa kulmassa, mikä olikin varsin luonnollista. Ja nyt tulen asian hirvittävään kohtaan: Mies astui kylmäverisesti tytön päälle jättäen hänet lojumaan maahan ja kirkumaan. Kerrottuna se ei kuulosta miltään, mutta sitä oli kammottava katsella. Mies ei vaikuttanut lainkaan ihmisolennolta, pikemminkin hän olisi saattanut olla hornamainen hirviö.

Päätinpä tarttua uteliaisuudesta kauhukirjallisuuden klassikkoon, skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja mr Hyde – teokseen (The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde, 1886).  Kirja oli myös minulle ensimmäinen kyseiseltä kirjailijalta, mutta kirjastokirjojen pinossa on odottamassa jo valmiina Stevensonin Huomispäivän laulu: satuja täysikasvuisille, joka edustaakin aivan vastakkaisen tyylistä Stevensonia.

Suurin yllätykseni Tohtori Jekyll ja mr Hyden suhteen tapahtui jo kirjastossa: kirja on hyvin pieni ja ohut! Ainoastaan 111 sivua!  Odotin suurimaineiselta kirjalta suurempaa ulkoista olemusta. Tämä yllätys oli yksinomaan positiivinen kiireisen vuodenajan keskellä.

Pieni pettymys tapahtui sen suhteen, etten kokenut kirjaa lainkaan pelottavaksi. Kauhukirjallisuuden klassikolta odottaisi selkäpiitä karmivaa tunnetta, kauhunhikeä, vilunväreitä ja sydämentykytyksiä. En kokenut mitään näistä. Mietin, olisiko vaikutus ollut erilainen, jos en olisi tiennyt kirjasta mitään. Klassikoiden suhteen saattaa olla ongelmana, että kirjan idea on niin tunnettu, että juonellinen jännite menee pilalle lukukokemuksessa.

Kirja lähtee liikkeelle siitä, että kaupungissa liikkuu kummallinen herra Hyde, jonka omituiset ja rumat kasvot nostattavat jokaisessa hänet nähneessä kammottavan tunteen. Miehessä on jotakin todella omituista, eikä kukaan tiedä hänestä juuri mitään. Hänet liitetään muutamaan ilkeään juttuun – kadulla hän kylmäverisesti tallaa allensa pikku tytön, eikä näytä tuntevan juuri mitään syyllisyyttä tai katumusta. Lisäksi tapahtuu murha, joka myös todetaan herra Hyden tekosiksi. Mutta kun häntä yritetään etsiä, tuntuu kuin maa olisi hänet niellyt. Minne on mennyt herra Hyde ja miksi hänellä on jokin omituinen side arvostettuun tohtori Jekylliin? Miksi Jekyll on testamentannut omaisuutensa kammottavalle herra Hydelle?

Juoni liukuu eteenpäin salapoliisiromaanin tavoin, jossa johtolangat toistensa jälkeen johdattavat pikku hiljaa salaisuuden jäljille. Tarinaa kuvataan lakimies herra Uttersonin näkökulmasta, ja hän etunenässä on selvittämässä tohtori Jekyllin ja herra Hyden arvoitusta. Kirjan jännittävyyden kannalta häiritsevää oli kuitenkin, että tiesin, mikä tämä salaisuus olisi ja koko ajan odotin, milloin tulee ilmi se, minkä jo tiedän. Kirjan viimeinen luku on tohtori Jekyllin kirje, joka palaa tarinan alkujuurille selostaen perinpohjaisesti mistä kaikki lähti ja kuinka asiat etenivät, paljastaen lopulta kaikki juonen aukkokohdat.

Vaikka petyin pelottavuuden puutteeseen, en voi sanoa kuitenkaan, että olisin pettynyt kirjaan kokonaisuudessaan. Pidin kirjasta – se oli mielenkiintoinen, teemoiltaan kiehtova ja ajatuksia herättävä. Kirjaa ja sen teemoja voidaan lähestyä hyvin monelta eri kannalta ja pidän juuri tästä tulkintojen moninaisuuden mahdollisuudesta.

Ensinnäkin teos nostaa esiin ikivanhan hyvä ja pahan teeman ja näiden kamppailusta ihmismielessä. Tämä kamppailu ja kaksijakoisuus, joka on tavallisesti suljettu yhden ja saman ihmismielen sisään, on kirjassa konkretisoitu kaksoisolennon kautta. Freudin jälkeisessä maailmassa lukijalle tulee helposti mieleen myös psykoanalyysi ja Freudin teoria psyyken rakenteen jakautumisesta egoon, superegoon ja id:iin. Teoksessa superego epäonnistuu tehtävässään pitää epätoivotut impulssit alitajunnan kätköissä.

Kirjaa on mielestäni mahdotonta lukea ilman kontekstointia kristilliseen maailmankuvaan. Kirja toimii mielestäni kristillisenä, hieman moralisoivana varoituskertomuksena siitä, kuinka käy, jos antaa pahalle pikkusormen. Toisaalta päähenkilön mielen jakautuneisuudessa tulee ilmi myös perisyntioppi – kuinka kaikki ihmiset ovat perisynnin kautta pohjimmiltaan syntisiä olentoja. Jokaisessa ihmisessä asuu pahuus. Englanninkielinen Wikipedia-artikkeli mainitseekin, että yhtenä Stevensonin innoittajana on toiminut Raamatun Roomalaiskirje 7:20, joka suomeksi kuuluu näin: ”Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.”

Lisäksi englanninkielinen Wikipedia-artikkeli kirjasta mainitsee, että teosta on luettu myös kristillisenä allegoriana itse Saatanasta, langenneesta enkelistä, joka ensin oli hyvä, mutta sittemmin lähti kaidalle polulle. En itse tullut lukiessani ajatelleeksi tätä tulkintaa, mutta siitä Wikipediaan tutustuttuani vaikuttaa se ilmeiseltä ja hyvin mielekkäältä näkökulmalta teokseen.

Mielenkiintoinen teos, joka laittaa itse kunkin miettimään omaa luontoaan. Asuukohan minussakin hirviö?