ÄN, YY, TEE, NYT, ei vaan NYT! Äidinkielenopettajan lukumaraton, päivittyvä postaus

 

Klo 14.45, maraton alkaa!

 

Äidinkielenopettajan lukumaraton alkaa nyt! Kaupassa käyty, lukuherkut ostettu ja katettu. Ensimmäiseksi tartun Kärpästen herraan, jota olen jo eilen ehtinyt lukea 123 sivua, eli jatkan nyt sivulta 124. Ensimmäinen lukupaikka on oma sohvani. 

Tässä maratonissa tavoitteenani on saada luettua kolme äidinkielenkursseihini liittyvää romaania. Yritän päivittää tätä postausta matkan varrella, mutta valitettavasti nettini on tänään toiminut aivan raivostuttavan hitaasti ja läppäri muutenkin tökkinyt siihen malliin, että kaikki tietokoneella työskentely on aivan raivostuttavan hidasta. Tämä voi ehkä vaikuttaa vähän siihen, kuinka usein viitsin päivittää maratonkuulumisia, mutta kyllä ainakin jossain väleissä yritän. 

Tervetuloa seuraamaan ja tsempit kaikille maratontovereille!

Klo 19.45, luettuna 141 sivua

Lukumaraton on sujunut tähän mennessä aika verkkaiseen tahtiin. Kärpästen herran sain juuri loppuun, mutta tässä on lukemisen lisäksi otettu pienet päiväunet sekä myös tehty (oikeaa) ruokaa ja syöty. Myös herkut ovat huvenneet tasaista tahtia. Ingmanin ihanaa Creamy English Mint -jäätelö olen syönyt kokonaiset kolme annosta! Tämäpä oli herkullinen uusi jäätelötuttavuus! :)

Seuraavaksi taidan siirtyä ulos nauttimaan ilta-auringon viimeisistä säteistä ja Johanna Sinisalon Linnunaivoista. Odotan innolla tätä uutta kirjaa, sillä takakansitekstin sekä googlailun perustella kirja vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta ja jännittävältä. Kärpästen herrasta sanottakoon, että kirja oli mielestäni erittäin otteessaan pitävä, ajatuksia herättävä ja teemoiltaan mielenkiintoinen. Kuinka käy, kun poikajoukko haaksirikkoutuu autiolle saarelle kauaksi kaikesta sivistyksestä ja yhteiskunnan järjestyksestä? Villeys ja raakuus saa vallan, ja sivistys unohtuu. Pelkään kuitenkin pahoin, että  moni opiskelijoistani eivät ota kirjaa vastaan yhtä positiivisesti kuin itse otin, vaan saattavat pitää kirjaa pitkäveteisenä.

Klo 23.20, luettuna 302 sivua

Menin aloittelemaan Sinisalon Linnunsydäntä taloyhtiömme pihalla olevan penkin ja pöydän ääreen. Olipas ihanaa lukea ulkona ja imeä itseensä leppeän kesäillan tunnelmaa ja ihastella laskevan auringon kauniita säteitä lukiessa. No, se oli ihanaa siihen asti, kunnes tuli liian vilu ja sain tarpeekseni hyttysistä. Linnunaivot lähti hienosti käyntiin, eikä aikaakaan, kun olin kunnon lukukoukussa.

 

 

Aikani hyttysiä uhmattuani tulin takaisin kotiin, mutta jatkoin Linnunaivoja parvekkeella. Mitä pidemmälle tarinaa lukee, sitä tiukemmin se kietoo minut itseensä. Keitin teetä, söin karkkia ja kietouduin vilttiin. Kynttilä valo tuli illan yhä hämärtyessä tarpeeseen. Jossain vaiheessa sain tarpeekseni tuolin kovuudesta ja päätin levittää viltin parvekkeen lattialla ja makoilla sen päällä yhä lukien. Olipas ihanan tunnelmallinen iltalukuhetki! Seuraavaksi aion mennä syömään iltapalaa. Saatan vielä ehkä sängyssä lukea tänään, mutta toivotan tässä vaiheessa hyvät yöt kaikille! Aamulla herättyäni palaan jälleen tietokoneen ääreen. Linnunaivot on nyt vajaassa puolessa välissä, joten huomenna seikkailut jatkuvat saman kirjan parissa.

Klo 11.45, luettuna 441 sivua

Hyvää huomentapäivää! Aamutervehdykseni venähtikin vähän pitkälle. Heräsin hieman yhdeksän jälkeen, lueskelin pitkään sängyssä karkkien kera ennen kuin raahauduin laittamaan aamupalaa. Keitin puuroa ja katoin aamupalan tarjottimelle ja tulin tarjottimen kera sänkyyn jatkamaan lukemista. Nyt Linnunaivojen loppu häämöttää. Olen lukenut sitä 300 sivua, vielä kolmisenkymmentä sivua jäljellä. Saan sen aika nopsasti luettua ja sen jälkeen siirryn viimeiseen äidinkielenopettajan lukumaratonkirjaan, joka on Erlend Loen Supernaiivi. Sitä tuskin ehdin loppuun saamaan, mutta ainakin pääsen hyvään alkuun.

Voisinpa siirtyä ulos pitämään loppukiriä. Lukuaikaa on kolme tuntia jäljellä. Tosin en ole varma, pystynkö lukemaan sitä ihan kokonaan, sillä minun olisi tarkoitus tässä iltapäivän aikana lähteä täältä Salon perukoilta Turkua kohti, ja pitää myös pakata vähän ja kenties myös tiskata, sillä jään vanhemmilleni yöksi. En ole vielä ihan varma, millä bussilla menen. Tulen vielä raportoimaan kerran, kun olen lopettanut maratonin. Turku-reissun vuoksi en ole ihan varma, pystynkö tekemään sitä aivan juuri silloin, kun maratonaika loppuu.

Klo 14.45, maraton päättyy. Luettuna 536 sivua.

Maraton aika meni umpeen! En ehtinyt ihan loppuun asti lukemaan, vaan lukeminen piti lopettaa jo klo 13.30, sillä piti alkaa valmistautua Turkuun lähtöön, siistiä vähän paikkoja ja pakata.  Bussini oli määrä lähteä samaan aikaan kuin maraton päättyy eli 14.45, ja pysäkille oli melkein puolen tunnin kävelymatka.

Linnunaivot sain loppuun luetuksi kotona. Kirja oli todella upea ja mielenkiintoinen lukukokemus. Loppu oli hyvin hämmentävä ja loppuratkaisu avoin. En ole varma, mitä lopussa todella tapahtui. No siinäpä sitten yksi hyvä pähkinä pohdittavaksi opiskelijoilleni. Lukukokemus oli sellainen, että olisi ollut hyvä, jos olisi voinut jäädä sitä pidemmäksikin aikaa pohtimaan, mutta täytyi siirtyä seuraavaan kirjaan. Täytyy varmasti myöhemmin vielä palata kirjan pariin ja ainakin loppu luettava uudelleen. Linnunaivojen jälkeen oli vuorossa Erlend Loen Supernaiivi. Supernaiivia siirryinkin lukemaan vähän vehreämmille sijoille. Taloyhtiömme pihalla kasvavien omenapuiden katveessa oli mukava istua nurmikolla Supernaiivia lukien. Pääsin etenemään sivulle 64. Sitten oli aika lopettaa.

 



Loppufiilikset ja koonti

Olen hieman pettynyt maratonsaldooni, sillä sivumäärä taitaa olla heikoin koskaan lukumaratonissa saamani. Tavoitteenani oli lukea kaikki kolme tämän hetken äidinkielenkursseihini liittyvät kirjat: Kärpästen herra (joka oli aloitettu jo), Linnunaivot ja Supernaiivi. En päässyt ihan tavoitteeseeni, sillä 223 sivuisesta Supernaiivista olen lukenut vasta 64 sivua. Toisaalta en ole käyttänyt maratonaikaani aivan niin tehokaasti lukemiseen kuin yleensä. Osasyynä pieneen sivumäärään on myös se, että luin lukemani tällä kertaa paljon tarkemmin ja huolellisemmin kuin yleensä maratonissa sen vuoksi, että luin näitä nyt työtä varten ja yritin samalla analysoida ja painaa mieleeni tärkeitä asioita sekä hieman miettiä myös sopivia kirjakeskustelukysymyksiä.

Kuitenkin maraton oli erittäin ihana ja hieno kokemus. Herkut oli hyviä ja kirjat myös! Ja tulihan kuitenkin tavoitteestani suurin osa luettua. Ilman lukumaratonia kirjojen lukemiseen olisi mennyt huomattavasti pidempi aika. Idea lukea tällä tavalla työkirjoja oli mielestäni aivan huippu. Itse asiassa mahdollisimman keskeytyksetön paneutuminen kirjaan on paras tapa päästä kirjasta jyvälle, joten tämän tapainen paneutuminen sopii nimenomaan äidinkielenopettajan työkirjoihin, joihin pitää pureutua syvälle. Pistän idean "äidinkielenopettajan lukumaratonista" talteen vastaisuuden varalle ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin äidinkielenopettajille!

Luetut:

 

William Golding: Kärpästen herra (puolesta välistä loppuun)

Johanna Sinisalo: Linnunaivot  (kokonaan)

Erlend Loe: Supernaiivi (osittain)

 

Elokuun yhteislukumataton: kohta alkaa äidinkielenopettajan lukumaraton

Huomasinpa myöhään eilen illalla (tai yöllä), että lauantaina 15.8 vietetään jälleen blogistaniassa yhteislukumaratonia. Juuri eilen jo sitä ennen kävi mielessäni idea, että pitäisi viettää joku kerta "äidinkielenopettajan lukumaratonia", jotta saisin luettua työhöni liittyvät kirjat mahdollisimman nopeasti ja laadittua niistä ajoissa keskustelukysymykset.

Eilen aloitin nimittäin elämäni ensimmäiset omat äidinkielenkurssini. Minulla on tällä hetkellä meneillään kaksi lukion ÄI1-kurssia, joilla olisi tarkoitus lukea jokin yhteinen kirja, josta on myöhemmin kirjakeskustelut. Lopulta kuitenkin kävi niin, että toinen ryhmäni lukee William Goldingin ikiklassikon Kärpästen herran, kun taas toisessa ryhmässä osa lukee Erlend Loen Supernaiivin ja osa Johanna Sinisalon Linnunaivot.

Niinpä siis päätin, että nyt jos koskaan on hyvä heittäytyä työkirjojen vietäväksi, kun koko kirjablogikansa yhdessä sankoin joukoin maratoonailee. Maratonia emännöi Oksan hyllyltä -blogi, ja linkin takaa näkee maratonin säännöt ja pääsee ilmottautumaan. Itse ajattelin aloittaa maratonin jo tänään heti kun ehdin ja jatkaa huomisen puoelle. Ensin on kuitenkin tiskattava, vähän siivottava ja käytävä kaupassa. Arvioisin, että pääsisin aloittamaan klo 14 maissa.

Maratontavoitteenai on saada luettua kaikki kolme työkirjaani. Kärpästen herran luin jo kuitenkin eilen puoleenväliin, joten jatkan siitä, mihin jäin. Jos ja kun saan luettua nämä, saatan lopettaa maratonini siihen, mutta Shakespearen Romeo ja Julia sekä Eino Leinon runokokoelma toimivat varalukemisenani.

Tutkijan tuskasta, kirjoittamisen kamaluudesta ja Vihervaaran Annan ihanuudesta

Takanani on tiivis ja tuskallinen, mutta myös antoisa vuosi rakkaan kaimani Vihervaaran Annan seurassa. Yleisen kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmani valmistui ja saatiin (vaaleanpunaisiin!) kansiinsa melkein lukuvuoden mittaisen aherruksen jälkeen tämän vuoden kesäkuussa. (Oikeastaan kevätlukukauden lähinnä ahersin tutkielman kimpussa, syyslukukaudella en töiden vuoksi ehtinyt panostaa tutkimussuunnitelmaa enempää.) Tällä viikolla se vihdoin julkaistiin verkossa. (Vasta tällä viikolla sen vuoksi, että se valmistui juuri ennen yliopiston lomia, enkä ehtinyt hoitaa julkaisemiseen liittyviä paperiasioita ennen lomaa). Vaikka tutkimuskohteenani on ollut lempikirjani L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet), ei matka iki-ihanan Annani seurassa ole ollut helppo tai kovin hehkeä, vaan täynnä tuskaa, verta, hikeä ja kyyneliä. Mutta, koska kyse on kuitenkin Annasta, on  kirjoittamisprosessiin mahtunut kuitenkin myös ripaus romantiikkaa, iloa, naurua, hymyä ja riemua – ja ennen kaikkea paljon, paljon kakkua ja monen monta kuppia teetä.

Vihdoinkin kansissa – ja vieläpä vaaleanpunaisissa!

Tutkielman verkossa julkaisemisen kunniaksi ajattelin julkaista linkin tutkielmaani täällä blogissani ja samalla kirjoittaa muutaman sanan siitä, millaista oli matkata Annan seurassa noin 60-sivuisen tutkielman verran ja minkälaista on ylipäätänsä tutkia kirjallisuutta (siis omasta, subjektiivisesta mielestäni). Tästä löytyy linkki tutkielmaani, joka on nimeltään "`Good night, Dear Lake of Shining Waters`. Luonto L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksessa".

En aloittanut Annan kanssa nollasta lähtiessäni tutkimaan sivuaineen tutkielmassani  luontoteemaa Anne of Green Gables -teoksessa. Olin kirjoittanut vajaa pari vuotta aiemmin samasta teoksesta ja samasta aiheesta vajaa kolmikymmensivuisen proseminaarityön ("sivuaineopiskelijan kandidaatintutkielman"). Edessäni oli siis vain tutkielman lihottamis- ja monipuolistamisoperaatio. Professorin kanssa viime syksynä käydyssä keskustelussa sain proseminaarityösäni sellaista palautetta, että sivuaineen tutkielmaa varten minun olisi ehdottomasti ensinnäkin löydettävä kriittisiä sävyjä pelkän yksipuolisen ihannoinnin sijaan. Lisäksi teoriapohjaa olisi saatava vahvemmaksi. Kumpikaan näistä ei ollut minulle helppo tehtävä.

Minä, toivoton Anna-fani, luen Annaa vaaleanpunaiset silmälasit nenälläni niin, että kuka tahansa minut Anna-kirja kädessäni näkevä voi huomata pääni yläpuolella suorastaan leijuvan suuria sydämenmuotoisia kuplia. Nyt oli aika ottaa vaaleanpunaiset lasit pois nenältä ja laittaa niiden sijalle tutkijan kriittiset lasit, jotka näkevät kaikki rivien väleihin piilotetut ristiriidat. Toiseksi olen itse ollut siinä mielessä käytännöllisesti suuntautunut kirjallisuustieteen opiskelija, että kirjallisuuden perusanalyysitaitoni on ollut erittäin hyvä, mutta sekä kiinnostus että kyky soveltaa teoriaa analyysin tueksi ovat olleet melko heikkoja. Osasyy tähän on se, että kirjallisuustieteilijän monet sekundäärilähteet ovat englanniksi, ja englanninkielentaitoni ei kovin hyvin riitä akateemisen tason englantiin, etenkin, kun käsiteltävä aihe on itsessäänkin monimutkainen.

Ei auttanut muu kuin ottaa Anne of Green Gables kauniiseen käteensä ja ryhtyä lukemaan teosta uusin silmin yrittäen löytää jotakin, mitä en aiemmin useista lukukerroista huolimatta ollut nähnyt (tai halunnut nähdä). Pikku hiljaa aloin nähdä, että teoksen idealisoitu luontukuva voi näyttäytyä myös muuna kuin ihannoituna. Ja Annan luontosuhde, jota sävyttää voimakas ihastus kasveihin ja kukkasiin, ei välttämättää edusta niin ihanteellista ja ekologista suhdetta luontoon kuin voisi ensi ajattelemalta kuvitella. Teoriakirjat olivat niin ikään suuri tuskan paikka, ja niiden läpikahlaaminen oli hidasta ja tuskaisaa tarpomista. 

Mutta suurinta tuskaa oli itse kirjoittaminen. Minulle kirjoittaminen on aina ollut enemmän tai vähemmän hankalaa. Olen hidas, ja jokaisen sanan jälkeen on pidettävä noin viiden minuutin meditaatio miettin seuraavaa sanaa. Ajatukseni, jotka ovat harmaana mössönä aivoissani,  taipuvat melko kankeasti kirjaimiin ja sanoihin. Kirjabloggaaminen on poistanut kyllä kirjoittamiseni kynnystä, ja useimmat blogitekstini ovat kokeneet melko tuskattoman syntymisen. Kuitenkin kaikki kouluun liittyvät kirjoitustehtävät ovat minulle edelleen hyvin hankalia, ja suhtaudun kirjoittamiseeni hyvin kriittisesti. (Ehkä aivan turhaan, sillä minulle on koulussa aina toitotettu, että olen todella hyvä kirjoittamaan.) Mitä pidempi kirjoitustehtävä, sitä suurempi tuska. Sivuaineen tutkielma 40–60 sivun suosituksineen on aika pitkä! Itse asiassa kirjoittaminen ei ole koskaan tuntunut sellaiselta tuskalta ja tahkomiselta, kuin mitä se oli tämän tutkielman kohdalla. Tarvittiin valtava määrä itsensä henkistä piiskaamista ja tsemppaamista, jotta sain tehtyä sen, mitä tein. Ja ennen kaikkea: tarvittiin hyvin monta kakkupalaa.

Niin, aivan: kakkupalaa! Tämä tuskien taival on kuljettu kakkupalojen voimalla. Koska olen sellainen laiskimus ja ikävien asioiden pakenija, kotona työskenteleminen on minulle hankalaa. Liikaa houkutuksia tehdä muuta. Koska yliopistollakaan ei ollut keväällä muuta tekemistä kuin seminaarissa istuminen kerran viikossa, otin  työpaikakseni monet Turun kahvilat. Minun lempiruokaani ovat tunnetusti erilaiset kakut (mansikkojen ohella!), joten kakkujen voimin tahkoin päähäni niin teoriaa kuin itse tutkimuskohdettani Annaa sekä kirjoitin monen monta liuskaa tutkielmaa. Aivoni toimivat kakkujen kirkastamana huomattavasti paremmin. Muistoihini tutkimusprosessistani tämän kaiken tuskan ohella on jäänyt monta seesteistä hetkeä ihanissa viihtyisissä kahviloissa kakkupalojen äärellä Vihervaaran Annaa ajatellen ja pohtien. Erityisen kultaisiksi muistoiksi mieleeni on jäänyt ne kahvilahetket, kun olen lukenut itse tutkimuskohdettani Anne of Green Gables -teosta. Erityismaininnan tässä kohtaa ansaitsee Turun keskustassa sijaitseva 1920-luvun tyyliin sisustettu ja menneen maailman henkeä hehkuva Elvina Cafe, jossa vietin paljon aikaa  nimenomaan itse tutkimuskohteeni parissa alkuvuodesta. Tutkielmani on paljon velkaa Elvinan hurmaavalle vihreälle päärynäteelle, jota join ahkeraan erilaisten vaihtelevien kakkujen seurana. 1700-lukulainen Cafe Qwensel veti minua puolestaan puoleeni useaan kertaan loppukeväästä. Kahvilan nostalginen ja vanhanaikainen tunnelma sopi mielestäni hyvin tutkimuskohteeni henkeen. Myös aurajokirannassa sijaitseva tunnelmallinen Cafe Carre muodostui kevään mittaan suosituksi työskentelypaikanseni.

Annaa ja macarone-leivosta Cafe Carressa

Siitä, että tutkielmastani tuli kuin tulikin lopulta valmista saan kiittää kaikkia syömiäni kakkujanikin ja Elvinan päärynäteetä enemmän itse Vihervaaran Annaa. Ilman rakkaan kaimani seuraa en olisi jaksanut. Hän oli aina vierelläni ja läsnä: hän innosti, kannusti, rohkaisi ja inspiroi. Annaa saan kiittää samalla myös siitä, että tutkielman valmistumisen myötä minusta tuli lukiopätevä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja että olen nyt tällä viikolla saanut aloittaa ihanan työn lukion äidinkielenopettajana. Ei ollenkaan hullumpi saavutus fiktiiviselle henkilölle, vai mitä?

Cafe Qwenselin tunnelmaa 

Oman lempikirjansa valitseminen tutkielman kohteeksi on kuulemani mukaan riskialttista. Analyysin syövereihin voi kuulemma menettää rakkautensa. Pelkäsin itsekin etukäteen hieman, että pilaanko elämäni suurimman kirjarakkauden analysoimalla sen puhki tai saamalla yliannostuksen Annaa. Keväällä tuntui, että nyt en ehkä vähään aikaan halua lukea Annaa. Mutta arvatkaa mitä? Heinäkuun aikana  kuitenkin aloin tuntea mahanpohjassani jälleen outoa kutkutusta ja rinnassani poltetta. Tiedättekö mitä se oli? Ei mitään sen enempää tai vähempää kuin suuren suurta Annan lukemisen hinkua. Ja kaikkein eniten kaikista Anna-kirjoista kaipasin jälleen lempikirjani Annan nuoruusvuosien pariin, joka kaikesta huolimatta oli onnistunut säilyttämään asemansa lempikirjanani. Valitettavasti kaikkien muiden lukuprojektien vuoksi ole vielä ehtinyt tyydyttämään Anna-hinkuani.

Sen sijaan, että olisin menettänyt rakkauteni, vahvistui suhteeni Anne of Green Gables / Annan nuoruusvuodet -teokseen sekä sen iki-ihanaan päähenkilöön Vihervaaran Annaan. Perehtyessäni niin omien tutkimuskysymysteni selvittämiseen kuin lukiessani lukuisia muita tutkimuksia Annasta löysin uusia puolia ja uusia ajatuksia lempikirjastani, jonka kuvittelin tuntevani läpikotaisin. Löysin sukulaissieluja ympäri maailman tutkijoiden parista, jotka olivat omistaneet minun tavoin tutkijan mielenkiintonsa Annalle. Annan tutkiminen oli avartavaa ja koin tutkimiseni lomassa (tuskasta huolimatta) monia suuria ja kauniita oivalluksen hetkiä. Kaiken tutkimisen ja työn tuloksena olen vain entistä vakuuttuneempi siitä, että Anne of Green Gables / Annan nuoruusvuodet on ihanin ja mahtavin romaani, mitä maan päällä on koskaan kirjoitettu. Näihin vaatimattomiin sanoihin lopetan tällä kertaa.

Ei mikään voinut katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkemaan sitä unelmien maailmaa, jonka hän oli itselleen luonut. Ja aina voi katsoa eteenpäin "tien mutkaa kohti".

– Jumala on taivaassaan, ja kaikki on hyvin täällä maailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.

Traaginen tunnelmakirja kesään: F. E. Sillanpään Hiltu ja Ragnar

Tunnit ovat kuluneet ja iltayön äänet etääntyneet. Kuun paiste on valkoista ja kirkasta. Vaikka se ei osukaan suoraan kyökkiin, on huoneessa kumminkin niin valoisaa, että ihmishahmot selvästi erottuvat - nuo kohtalon toisiinsa takerruttamat ihmishahmot. Yhdessä vaienneitten äänien kanssa on ajan hetkiltä aivan olemattomiin  kadonnut se ominaisuus, jota merkitään päiväyksellä. Eikä ole heidän kummankaan tajussa liioin mitään ajallisen asiallista. Siellä vallitsee puhdas kiihtynyt luonnontila.

Tuo ihmeellinen tila, yksi elämän pimentopuolen valtailmiöitä, joka on pitänyt narrinaan tyhmiä ja viisaita, vääriä ja vanhurskaita, nöyriä ja kopeita, ja jota vastaan asetettuina ihmisen juhlallisimmat asenteet käyvät naurettaviksi. Jossa ihmisen vissin rajan yli mentyään eivät enää ole puhtaita eivätkä riettaita, he vain huohottaen toteuttavat jatkuvaa kohtaloketjua, kunnes  hetken mentyä järki hymähtelyineen ja jaloine päätöksineen saa luvan koteutua. Niinkuin siivooja palatsiin juhlan päätyttyä.

Suomen ainoan Nobel-kirjailijan Frans Emil Sillanpään Hiltu ja Ragnar on tiivistunnelmainen ja traaginen, mutta kaunis ja tenhoava pienoisromaani. Kesäaikaan ja suomalaiseen järvimaisemaan sijoittuvana kirjana se on oiva kirja nimenomaan kesän keskelle. Tunnelmallisessa kirjassa on pala kesäyön kauneutta ja taikaa.

Hiltu ja Ragnar sivuaa Sillanpään tunnetumpaa teosta Hurskasta kurjuutta. Sen päähenkilö Hiltu on Hurskas kurjuus -teoksen päähenkilön Juha Toivolan tytär, joka esiintyy myös Hurskaassa kujuudessa. Hurskaassa kurjuudessa Hiltu lähtee pois kotoaan ryhtyen piiaksi. Myöhemmin isä Juha saa surullisia uutisia. Hiltua on kohdannut hyvin ikävä kohtalo palveluspaikassaan. Lukija vain aavistaa, mutta ei aivan tarkalleen ottaen tiedä, kuinka hänen on käynyt ja mitä on tapahtunut. Hiltu ja Ragnar on Hiltun tarina, ja se kertoo hänen vaiheistaan piikana eräässä Tampereella sijaistevassa huvilassa, jota asustaa eräs varakas rouva poikansa Ragnarin kera.

Hiltu on hiljainen ja sulkeutunut tyttö, jonka mielenmaisemaa värittää arka surumielisyys. Hänen emäntänsä poika Ragnar iskee silmänsä tyttöön, ja päästäkseen tekemään lähempää tuttavuutta tytön kanssa järjestää poika asiat siten, että hänen äitinsä lähtee viikoksi pois kotoa sukuloimaan ja Ragnar jää huvilaan kahden nuoren piian kanssa. Ragnar yrittää vietellä tytön, murtaa tämän ujon vastarinnan, lupaa naida tytön, mutta seuraavana päivänä kaikki näyttääkin niin perin toisenlaiselta niin Ragnarin kuin Hiltunkin silmin. Traaginen loppuratkaisu ei ole yllätys sille, joka on lukenut Hurskaan kurjuuden, ja myös kirjailija antaa tässä teoksessa etukäteen paljon viitteitä siitä, että Hiltu on matkalla kohti lopullista loppuaan.

Sillanpään kerronta lumoaa minut kerta toisensa jälkeen, ja sanoisin, että tässä pienen pienessä pienoisromaanissa kerronnan kauneus on hiottu huippuunsa. Sillanpää onnistuu tekemään rumasta kaunista. Hiltun ja Ragnarin tarina on itsessään ruma ja traaginen, mutta Sillanpää kertoo sen kauniisti. Kuitenkaan hänen tarinansa ei ole pelkkä kaunisteltu totuus, vaan samalla Sillanpää ottaa kantaa ja kritisoi. Hiltu ja Ragnar -teos hyökkää luokkaeroja vastaan. Rikkaat porskuttavat tyytyväisenä omaa elämäänsä, jonkun yhden köyhän piikatytön kohtalo on täysin yhdentekevää.

Sillanpään maailmankuva on karu ja kohtalokas. Sitä sävyttää biologinen determinismi. Kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa ja nuoren herran piikatytön punkkaan. Kaikki vain tapahtuu, sille ei ikään kuin voi mitään.  Ja tavallaan ei sillekään, mitä sen jälkeen voi tapahtua. Ihmisen kuolemanhetki on ennalta määrätty, ja ihminen kulkee sitä kohti vakaasti ja varmasti, kohtalonsa itsekin ennalta arvaten.

Hiltu ja Ragnar oli hieno kirja kesään, vaikka se olikin pohjattoman traaginen ja surullinen. Sillanpää itse kuulemma piti tätä parhaimpana romaaninaan, mitä en välttämättä lainkaan ihmettele. Itselleni parhaimpana Sillanpäänä tulee varmaan ikuisesti säilymään Nuorena nukkunut, joka oli ensimmäinen Sillanpääni. Teemoiltaan Hiltu ja Ragnar on hyvin samankaltainen, mutta tarinaltaan tiiviimpi. Siinä missä Nuorena nukkunut on nuoren ihmiselon mittainen romaani, kattaa Hiltun ja Ragnarin tapahtumat vain muutaman päivän aikajänteen.

F. E. Sillanpää

Hiltu ja Ragnar (1923)

Otava

99 s.

Kirjabloggaajan heinäkuu

Heinäkuu meni menojaan ja hieman haikein, mutta innokkain tuntein suuntaan katseeni kohti tulevaa. Elokuun alussa mielen täyttää haikeus siitä, että syksy hiljaa, mutta varmin askelin hiipii kohti vieden mennessään auringon, vihreyden ja kirjabloggaajan rakkaimmat aarteet eli ihanat kesälukuhetket. Tulevassa syksyssä kuitenkin innolla odotan, ja toisaalta myös hirmusti jännitän ensimmäistä työtäni lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana.

Kesä ja kirjat kuuluvat erottamattomasti yhteen. Vaikka talvella on myös ihanaa lukea, on kesälukemisessa jokin aivan oma viehätyksensä. Kesällä on ihanaa lukea ulkona. Auringon, kukkasten, vihreyden, lämmön ympäröimänä ja loiskuvien laineiden äärellä kirjat voi kokea syvemmin. Ja ehkä kesälukemisessa viehättää myös kuvitelma siitä, että kesällä aikaa lukea olisi loputtomasti. Näin ainakin optimistisesti itse kuvittelin kesäkuun alussa ja laadin huiman  listan kirjallisista kesähaaveistani. Listaa on  kyllä koluttu kesän aikana, mutta suurin osa on tietysti lukematta. Lisäksi listan ohi on tullut luettua muutamia kirjoja. Tämä kesä on ollutkin yllättävän kiireinen, enkä ole ehtinyt lukea lainkaan niin paljon kuin olisin halunnut.

Heinäkuun ensimmäinen päivä sain avaimet ensimmäiseen omaan asuntooni, jonne muutan pysyvämmin ensi viikon alkaessa, kun opetustyöni alkavat uudella paikkakunnalla. Heinäkuussa aikaa lukemisen sijaan on kulunut armottomaan shoppaamiseen (omaan kotiin on aikamoisesti hankittavaa!), vielä armottomampaan maalaamiseen sekä tietysti kesätöihini mansikanmyyntiin ja autokouluun. Onneksi maalauspuuhat sain päätökseen jo reilu viikko sitten: uuden värin ovat saaneet parisänky, kaksi yöpöytää, kolme lipastoa, kirjahylly sekä neljä ruokatuolia (ja kaikki kolmella maalikerroksella!). Pää on ollut välillä vähän kovilla, koska elämäni heinäkuussa on ollut paljon sitä, että olen aamusta iltaan menossa ja touhussa ja illalla kaadun sänkyyni. Tämän kaiken keskellä olen kuitenkin huomannut, että lukeminen on se juttu, jota kuitenkin kannattaa pitää yllä sen verran kuin kykenee. Parempaa keinoa pitää itsensä kasassa kiireen keskellä ei juurikaan ole.

 Oman kodin onnea

Heinäkuussa siis ehdin onneksi jonkin verran lukemaan, vaikken siinä määrin kuin kuvittelin ja kuin aiemmin kesäisin.

Heinäkuussa bloggasin viidestä kirjasta, joista yhden luin jo kesäkuussa. Yhdestä en ole vielä ehtinyt bloggaamaan, joten niin luettuja kuin blogattuja kirjoja heinäkuussa oli viisi. Tässä listattuna heinäkuun luetut ja blogatut:

1. John Irving: Kaikki isäni hotellit.  Lukupiirikirja, joka  lumosi värikkyydellään ja vahvalla tarinallaan. Rankkoja asioita yhdistettynä kuitenkin lämminhenkiseen kerrontaan.

2. F. C. Burnett: Pikku lordi: Suloinen lastenkirja, jonka viehätti viattomuudellaan ja jätti hyvän mielen.

3. Laura Ingalls Wilder: Pieni kaupunki preerialla . Jatkoin Lauran matkassa ihanan Pieni talo preerialla -sarjan parissa, ja mitä muutakaan voin taaskaan sanoa, kuin että tykkäsin valtavasti!

 

4. Salla Simukka: Punainen kuin veri.  Lukupiirikirja, joka toimi hyvin lukupiirikirjana ja herätti hyvät keskustelut, mutta ei onnistunut vetoamaan kovin omaan lukumakuuni. Vaikka toisaalta rikosseikkailun parissa koin myös jännityksen hetkiä, jotka imaisivat mukaansa.

5. Margaret Mitchell: Tuulen viemää. Tämän klassikkohaasteeseen lukemani suurklassikon päihitin jo kesäkuussa, mutta bloggaus julkaistiin haasteen säännön mukaan 31.7. Lyhyesti sanottuna yksi kaikkien aikojen upeimpia kirjoja ja ehdottomasti tämän kesän paras lukukokemus!

6. F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar. Upea ja kauniin traaginen kirja, josta vähän lisää myöhemmin, kun ehdin bloggaamaan.

 Onneksi kesä ei kuitenkaan ole vielä kokonaan ohi ja odotan innolla myös niitä hetkiä ja seikkailuja kirjojen parissa, joita loppukesä tuo tullessaan! Nauttikaahan muutkin ihanista kesälukuhetkistä, kun vielä voitte! :)

Lukupiireilyä heinäkuussa Salla Simukan tiimoilta.

Klassikkohaaste: Iki-ihana ikiklassikko Tuulen viemää

Tänään 31.7.2015 kirjablogeissa klassikoidaan! On aika julkaista Klassikkohaasteen klassikkopostaukset. Klassikkohaasteetta varten kymmenet kirjabloggaajat ovat lukeneet jonkin klassikon, jota eivät häpeäkseen ole aiemmin lukeneet. Haasteeseen osallistujat linkittävät tämän päivän aikana klassikkopostauksensa Reader, why did I marry him -blogin tähän postaukseen. Klassikkohaastetta varten minä tartuin (sekä kooltaan että sisällöltään) suurenmoiseen Tuulen viemään! Sopivan kirjan valitseminen olikin haasteen hankalin pala, sillä minulle klassikkojen suurystävälle ja suurkuluttajalle oli lukemattoman ja kiinnostavan klassikon keksiminen hankalaa. Eräs ystävä ehdotti Tuulen viemää ja tässä sitä ollaan. Oletteko valmiita hyppäämään Tuulen viemän vietäviksi?

Scarlett kohotti päänsä ja hänen kalpeat mustien ripsien varjostamat silmänsä säihkyivät kuutamossa. Ellen ei ollut milloinkaan opettanut hänelle, että mielihalu ja sen täyttyminen olivat kaksi eri asiaa. Hänen siinä maatessaan kuutamon hopeisissa varjoissa hänen rohkeutensa kasvoi ja hän rakensi suunnitelmia, joita rakentelee kuusitoistavuotias, kun elämä on niin helppoa, että tappio tuntuu mahdottomuudelta, ja sievä puku ja kauniit kasvot ovat aseita, joilla voi voittaa itsensä kohtalon. 

Margaret Mitchellin suurklassikko Tuulen viemää on niin tunnettu kirja, että varmasti kaikilla sivistyneillä ihmisillä on jonkinlainen käsitys, minkälainen kirja se on ja mistä se kertoo. Itse olen joskus nuorempana nähnyt myös teoksesta tehdyn elokuvan, mutta en muistanut siitä paljoakaan. Tämän kirjastosta lainaamani kirjan kansikuva (jonka olen nähnyt myös aiemmin) vastasi käsitystäni aika paljon siitä, minkälainen teos Tuulen viemää olisi: Tummanpunaista romantiikkaa ja intohimoa historiallisessa kontekstissa. Jotakin pinnallista ja viihdyttävää, luultavasti hieman kliseista, joka kuitenkin onnistuu koukuttamaan lukijan.

Noudin kirjan kirjaston romantiikka-hyllystä (josta en muista muuten ikinä ennen lainanneeni mitään!), mikä tietenkin sai minut entistä enemmän odottamaan jotakin suurta hattaraan käärittyä harlekiinimaista romantiikkaa. Samaa käsitystäni teoksesta vahvisti teoksen alku, jossa lukija tapaa teoksen sankarittaren, hemmotellun ja itsetietoisen kaunottaren Scarlett O´Haran muhkeaan ja upeaan pukuu pukeutuneena keimailemasta kahden nuoren herran kanssa, jotka suurin piirtein palvovat maata neidon jalkojen juuressa. Tämän Scarlettin elämä pyörii vain kauniiden pukujen, tanssiaisten sekä miespuolisten valloitusten ympärillä. Sellaisena kenties Scarlettin elämä olisi jatkunutkin ellei tapahtuisi jotakin, mikä vavisuttaa perustavanlaatuisesti niin Scarlettin kuin kaikkien muidenkin amerikkalaisten elämää. Tanssiaisten aatto muuttuukin Amerikan sisällissodan aatoksi. Sen jälkeen enää mikään ei ole entisellään. Orjatyövoimalla ylellisyytensä ansainneet, helppoon elämään ja yltäkylläisyyteen tottuneet etelävaltiolaiset joutuvat sodan tullessa itse tarttumaan kuokkaan ja lapioon sekä tuntemaan nälän omissa mahoissaan.

Mielikuvani kirjasta ennen lukemista ei olisi voinut mennä pahemmin metsään, mutta yllätys oli pelkästään positiivinen. Tuulen viemää on niin paljon enemmän kuin ikinä osasin kuvitella ja sanalla sanoen se on yksi kaikkien aikojen upeimpia teoksia. Tuulen viemää ansaitsee paikkansa vakavasti otettavien klassikoiden joukossa.

Tuulen viemää on ennen kaikkea tarina sodasta sekä Scarlett O´Harasta sodan kourissa. Sekä siitä, miten sota muuttaa jokaisen ihmisen ja erityisesti Scarlett O´Haran. Mennyt maailma on mennyttä, eikä paluuta samanlaiseen maailmaan ole edes sodan päätyttyä. Se, joka hyväksyy tämän, selviää, mutta joka ei hyväksy, jää vain ikuisesti haikailemaan sitä, mitä ei voi saada. Kirja on kaikkea muuta kuin ruusunpunaista romantiikkaa. Itse asiassa teos on ehkä yksi epäromanttisimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Teoksen juoni tosin pyörii sodan siimeksessä paljon niin sanottujen romanttisten juonikuvioiden ympärillä, mutta todellinen romantiikka on mahdollisimman kaukana.

Sisällissodan aattona nuori 16-vuotias Scarlett kihlautuu hetken mielijohteesta silkkaa huimapäisyyttään ja näyttämisenhaluaan miehen kanssa, jota pitää täydellisenä pölkkypäänä, koska ei voinut saada sitä miestä, jota rakastaa sen vuoksi, että tämä järkisyista on juuri kihautunut serkkunsa kanssa. Parin viikon päästä hän on naimissa tämän pölkkypään kanssa. Muutaman kuukauden päästä hän on leski, joka kauhulla ja suurella inholla odottaa äidiksi tulemista ja jonka on pukeuduttava ikäviin leskenvaatteisiin sekä kieltäydyttävä kaikista niistä ihanista huvituksista, jotka kuuluvat naimattomien neitojen elämään. Tässä yhteiskunnassa naiset opetetaan vain viehättämään miehiä, saamaan heidät pauloihinsa ja nappaamaan jonkun omakseen. Sen sijaan kukaan ei opeta nuorille neidoille, kuinka ikäväksi elämä sen jälkeen muuttuu, kun on saavuttanut neitoikänsä tärkeimmän päämäärän. Vuodet vierivät ja Scarlett nai vielä kaksi muuta miestä: toinen aviomies on vähintään yhtä pölkkypää kuin ensimmäinen. Kolmas aviomies sisältää jo enemmän: hurmaava, upporikas, mutta samalla niin raivostuttava Rhett Butler on lopulta teoksen keskeisin henkilö Scarlettin rinnalla. Hän on Scarlettin vertainen, joka rakastaa tätä intohimoisesti, mutta näkeekö Scarlett hänessä muuta kuin rahat ja mahdollisuuden mukavaan elämään? Ja onnistuuko Scarlett vihdoin saamaan mielestään sen miehen, jota todella rakasti, mutta jota ei voinut saada?

Jos teosta tarkastelee rakkaustarinana, niin se on hyvin raadollinen, kova ja epäromanttinen rakkaustarina. Mutta tärkeintä Scarlettille miehen rakkauden sijaan on rakkaus Taraan, hänen lapsuuden kotiinsa, suureen puuvillaplantaasiin, joka on tuhon partaalla sisällissodan vuoksi. Taran edestä Scarlett on valmis antamaan kaikkensa.

Tuulen viemässä lukijan koukkuunsa saava viihteellisyys yhdistyy älykkääseen ja vakavaan sisältöön. Tämä on kirja, jota ei malta laskea käsistä. Moista lukukoukuttuneisuutta en muista kokeneeni juuri muiden kirjojen kohdalla kuin Harry Pottereiden suhteen nuorena.  (Tiedätte varmasti sen tunteen, kun pitäisi tehdä sitä tai tätä tai mennä vaikka nukkumaan ja haluaa aina lukea vain "vielä ihan vähän".) Tuulen viemää on kuitenkin kirja, jolla on paljon tärkeää sanottavaa. Teos tuo ensinnäkin Amerikan sisällissodasta esiin sen toisen puolen, jota ei yleensä tunneta (ja jota en itse ainakaan ikinä ollut tullut ajatelleeksi). Toiseksi Tuulen viemää on hyvin feministinen teos, joka kyseenalaistaa rankasti sen roolin, johon nainen on yritetty ahtaa ja johon Scarlett ei ainakaan millään meinaa (eikä edes halua) mahtua.

Me juhlimme Amerikan sisällissotaa ainoastaan hienona asiana, sillä se vapautti mustat orjuudesta – orjuudesta, joka ei mielikuvamme mukaan ole muuta kuin epäinhimillistä alistamista ja hyväksikäyttöä, miltei pahinta, mitä ihmiselle voisi elämässä osakseen koitua. Tuulen viemää kertoo sodan tarinan etelävaltiolaisten eli häviäjien näkökulmasta, ja sen myötä voi huomata, että historiamme on voittajien kirjoittama. Vapaudella on hintansa niin vapautettujen mustien kuin etelevältiolaisten valkoisten näkökulmasta  – ja tietysti myös kaikkien taistelussa olleiden pohjoisvaltiolaistenkin. Sota on aina raaka ja ruma asia, joka jättää jälkeensä verta, ruumiita, surevia leskiä, isättömiä lapsia, menetettyjä ystäviä ja kaatuneita veljiä. Teos kyseenalaistaa isänmaallisuuden verisen hinnan. Onko kaikki tämän kaiken veren arvoista? Pohjoisvaltiolaiset myös kohtelevat valloitettuja etelävaltiolaisia todella törkeästi ja riistäen heitä niin sodan aikana kuin sen jälkeen. Tilat ryöstetään ja naiset raiskataan

Lisäksi vapautensa äkillisesti saaneet mustat eivät sopeudu uuteen tilanteeseen kovin hyvin, ja heidän keskuudessaan esiintyy pahoja sosiaalisia ongelmia. Monet orjat joutuvat plantaasien hyvistä asuinoloista suoraan kadulle. Pohjoisvaltiolaiset eivät ota uskoakseen, että moni "neekeri" (kuten heitä teoksessa nimitetään) oli onnellisempi orjaisäntänsä alaisuudessa, huolenpidon alaisena kuin yksinään vapaudestaan juopuneena. Monien orjien suhteet isäntiinsä on kauniisti kuvattu kirjassa. Teoksesta saa sen kuvan, että useimmat orjat nauttivat suurta kunnioitusta ja huolenpitoa isäntiensä ja emäntiensä taholta, eikä heitä sitonut pelkkä ulkopuolinen pakko, vaan sydämestä lähtevä uskollisuuden tunne. Siksi monet orjat myös jäävät isäntiensä luokse, kun sota "vapauttaa" heidät. Tähdennettäköön, että teos ei saanut minua missään muotoa kannattamaan orjuutta, vaan se mielestäni hienolla tavalla osoitti, että asia ei ole niin mustavalkoinen kuin itse ja luultavasti moni muu länsimaalainen asiasta ajattelee. Teos myös tuo esiin, että useimmat etelävaltiolaiset itse asiassa arvostavat mustia orjiaan enemmän ja kohtelevat heitä inhimillisemmin kuin pohjoisvaltiolaiset, jotka vain vaativat näille vapautta ja samoja kansalaisoikeuksia, mutta eivät muuten halua olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

Kirjan päähenkilö Scarlett on hyvin ristiriitainen hahmo. Hän on monessa suhteessa kaikkea muuta kuin samaistuttava. Monissa suhteissa hän ei aseta lukijalleen myöskään ihannetta, vaan kaikkea muuta. Päähenkilön samaistuttavuus ja ihannoitavuus on monesti itselleni suurimpia syitä ihastua kirjaan, mutta niiden puuttuminen ei haitannut tämän teoksen kohdalla. Scarlett on pinnallinen ja häikäilemätön nainen, joka surutta käyttää hyväkseen kaikkia ihmisiä, joita voisi tavalla tai toisella hyötyä. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia kilpailijoita ja miehet puolestaan potentiaalisia valloituksia. Se kuinka hän narraa halveksimansa miehet naimisiin itsensä kanssa teeskennellen rakastunutta ja kainoa naista saa säälimään hänen uhreikseen joutuneita miesraukkoja. Useimmat ihmiset eivät pidä Scarlettista, mutta toisaalta lukijan päästessä kurkistamaan hänen mielensä syvyyksiin, paljastuu lukijalle myös Scarlettin luonteen inhimillisyys. Myös hänen rinnassaan sykkii ihmissydän. Scarlett on loppujen lopuksi kaiken teeskentelyn ja häikäilemättömyytensä takana aidoin ja rehellisin hahmo, mitä kirjan henkilögalleriassa esiintyy. Naisena hän on vahva ja älykäs, eikä halua peittää sitä, vaikka se on vastoin sosiaalisia odotuksia. Tässä yhteiskunnassa naisen tulisi olla mielellään heikko (sekä fyysisesti, että henkisesti) ja vähä-älyinen tai mielellään ainakin näytellä sellaista, jotta miehet saisivat tyydytetyksi pätemisen tarpeensa. Scarlett kuitenkin käyttää älyään hyväkseen pyörittämällä omaa yritystään taidokkaammin kuin useampikaan mies, mikä saa aikaan julkista pahennusta. Teos kritisoi hyvin vahvasti naiseen kohdistuvia sosiaalisia odotuksia, jotka täyttääkseen Scarlettin olisi teeskenneltävä. Teos nostaa nämä odotukset esiin tavalla, joka saa ne näyttämään aivan naurettavilta. Esimerkiksi ensimmäisestä synnytys sujuu reippaalta ja terveeltä Scarlettilta aivan epänaisellisen helposti, ja hän toipuu siitä jaloilleen aivan säädyttömän nopeasti.

Vaikka Scarlett on monilta luonteenpiirteiltään kaikkea muuta kuin mukava ihminen, on hänessä kuitenkin paljon sellaista, jota voi lopulta ihailla. Hän on selviytyjä, joka hautaa menneet taakseen ja suuntaa katseensa kohti tulevaa. Vahva, älykäs ja määrätietoinen Scarlett edustaa myös juuri sitä ihmistyyppiä, joita ilman me hieman sovinnaisemmat naiset saisimme edelleen maata kureliiveihimme tukehtumaisillamme pyörtyneinä lattialla odottamassa, että joku pätemisenhaluinen herrasmies tulee ojentamaan meille hajusuolan. Lisäksi Scarlettin ristiriitainen ja värikäs hahmo tekee hänestä mitä erinomaisimman romaanisankarittaren. Aika Scarlettin seurassa ei käy koskaan pitkäksi! Scarlett on ehdottomasti suurklassikon kokoinen ja arvoinen hahmo.

Teoksen takakannessa luvattiin, että tämä romaani on "täynnä tunnetta, voimaa ja elämän suurta lumoa". Sitä tämä teos todella tarjosi ja lisäksi paljon muuta!

Margaret Mitchell

Tuulen viemää

(Gone with the wind, 1936)

Suom. Maijaliisa Auterinen

Otava

894 s.

Satumaailmaa ja rikoksia: Salla Simukan Punainen kuin veri

Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi  ja taianomaiseksi. 

Lumikuningattaren hengitys. Jäätä ja viimaa.

Lumikin hengitys. Vesihöyryä, joka tiivistyi nopeasti kuuraksi kaulahuiville ja poskien hennoille ja miltei läpinäkyville ihokarvoille.

- -

Jaahtaajamies seisoi läheisen puun takana ja oli sytyttävinään tupakkaa.

Heinäkuun lukupiirikirjaksi valikoitunut Salla Simukan Lummikki-trilogian ensimmäinen osa Punainen kuin veri oli täydellinen lukupiirikirja: Ensinnäkin se on kirja, jota ei olisi tullut mieleen lukea ilman lukupiiriä ja kirja, jota ei olisi tullut luettua loppuun ilman lukupiirin suomaa sosiaalista painetta, jos jostain tuntemattomasta syystä olisin sen muuten kuitenkin tullut aloittaneeksi. Mutta kuitenkin se oli kirja, joka avarsi lukumakuani, lisäsi yleissivistysäni ja sai lopulta heittäytymään tarinan pyörteisiin. Ja mikä parasta: se oli myös kirja, jonka kaikki lukupiiriläiset olivat lukeneet loppuunsa, jota kaikki pitivät enemmän hyvänä kuin huonona lukukokemuksena ja joka kirvoitti mitä mielenkiintoisimmat ja vuolaimmat lukupiirikeskustelut.

"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään". Tähän sitaattiin kirjan takakansi tiivistää teoksen. Päähenkilö, lukion 1. vuosikurssilla oleva Lumikki Andersson on juuri muuttanut Tampereelle käydäkseen ilmaisutaidon lukiota, itsenäistynyt vanhemmistaan ja muuttanut omilleen. Hän on hieman "erilainen" nuori, yksinäisyydessä viihtyvä syrjästäkatsoja, joka ei haluaisi sotkeentua mihinkään. Mutta kun hän löytää koulun pimiöstä kasan verisiä seteleitä kuivumassa, jotka toisella kerralla ovatkin kadonneet jonnekin (ja ilmeisesti juuri sen tyypin reppuun, joka maleksi epäilyttävästi pimiön lähettyvillä), on hän kuitenkin auttamattomasti sekaantunut johonkin, mistä ei olekaan enää paluuta. Veriset setelit johtavat hänet huumebisneksen sokkeloihin, ja kohta on hänen oma henki vaarassa. 

Minua häiritsi teoksessa alkuun suuresti se, että teos on niin älyttömän teinimäinen  ja kliseillä kyllästetty. Päähenkilö kuvataan hyvin erilaiseksi tytöksi eikä tavalliseksi pintaliitäjäksi, mutta hänen erilaisuutensa on kimppu monia "erilaisuuteen" liittyviä kliseitä. Veriset setelit johdattavat hänet tutustumaan paremmin lukion kaunottarena ja "suosikkityttönä" pidettyyn Elisaan, joka puolestaan on vielä suurempi kokoelma suosittuihin kaunottariin littettäviä kliseitä. Hemmoteltu, pinnallinen, avuoton, kaunis tyttö, syntynyt kultalusikka suussa, kylpee rahassa, asuu överihienossa talossa eikä osaa edes keittää itse nuudeleita. Ylityttömäinen vaaleanpunaisella niin itsensä kuin oman huoneensa vuorannut tyttö, joka pukeutuu kalliisti.

Rikosromaani/salapoliisiromaani ei ole lajini, mutta Punainen kuin veri ansaitsi plussaa silmissäni siitä hyvästä, että siinä rikosromaanin karuun ja kovaan maailmaan  yhdistyy sadun maailma ja samalla myös nykytyttökirjamaisuutta. Prologissa on katkelma Lumikki-sadusta, joka toimii kantavana teemana koko kirjassa, kuten myös päähenkilön Lumikki-nimestä huomaa. Kuin sadun onneton Lumikki, joutuu hänkin pakenemaan keskelle metsää säästääkseen henkensä. Satuteema tulee teoksessa esille monin muinkin tavoin, ja teos pursuaa alluusioita ja viittauksia satujen maailmaan. (Muut lukupiirissämme eivät kuitenkaan lämmenneet sille, että teokseen oli sotkettu mukaan sadut.) Lisäpisteitä teos saa ehdottomasti myös siitä, että siinä siteerataan Astrid Lindgrenin sanoittamaa ihanaa Idas sommarvisa -laulun sanoja sekä lempirunoilijani Edith Södergranin Dagen svalnar mot kvällen -runoa (ja ruotsiksi tietysti! <3).

Vaikka teoksen teinimäisyys ja kliseemäisyys etäännytti aika tavalla lukukokemusta, oli teos kuitenkin aika vetävää ja nopeaa luettavaa. Varsinkaan loppua kohden kirjaa ei malttanut laskea enää käsistä. Rakenteellisesti teos on hienosti kudottu kokonaisuus: menneisyys ja nykyisyys kiedotaan hienovaraisesti yhteen, asioita paljastetaan pikku hiljaa, jos ollenkaan ja lukija saa arvailla ja tehdä päätelmiä. Tunsin olevani kuitenkin aivan liian vanha tällaiselle kirjalle,  mutta lukupiirikirjana teos toimi hyvin. Simukka on maailmallakin niin tunnettu nimi, että oli yleissivistyksen ja myös äidinkielenopettajan ammattini vuoksi mielenkiintoista tutustua.

Punainen kuin mansikka! Tämän bloggauksen kirjoittaminen onnistui sopivasti töissä mansikanmyynnin lomassa :)

Salla Simukka

Punainen kuin veri, 2013

Tammi

264 s.