"Rakas herra Bennet", sanoi hänen vaimonsa eräänä päivänä, "oletko kuullut, että Netherfield Park on vihdoin saanut vuokralaisen?"
Herra Bennet vastasi, ettei ollut kuullut.
"On kuin onkin", sanoi siihen vaimo, "rouva Long kävi näet äsken täällä ja minä kuulin häneltä kaiken,"
Herra Bennet ei vastannut.
"Etkö halua tietää, kuka sen on vuokrannut?" puuskahti vaimo.
"Sinä haluat kertoa minulle, enkä minä pane vastaa."
Kannustus riitti.
"No niin kultaseni, minäpä kerron: rouva Long sanoo, että Netherfieldin on vuokrannut Pohjois-Englannista kotoisin oleva nuori mies, jolla on suuri omaisuus; että hän tuli maanantaina nelivaljakon vetämillä vaunuilla katsomaan taloa ja ihastui siihen niin, että sopi asiasta herra Morrisonin kanssa saman tien; että hän ottaa talon haltuunsa ennen mikkelinpäivää; ja että jo ensi viikon lopulla sinne tulee palvelusväkeä."
"Mikä on miehen nimi?"
"Bingley."
"Naimisissa vai naimaton?"
"Naimaton, rakkaani, naimaton! Naimaton mies, ja suuri omaisuus – neljä tai viisi tuhatta vuodessa. Mikä mainio asia meidän tytöillemme!"
Bennetin perheen viidelle tyttärelle ja heidän naittamisintoiselle äidilleen koittavat suotuisat ja toivorikkaat ajat, kun nuori naimaton ja rikas Bingley vuokraa naapurustossa tyhjällään olleen talon Netherfield Parkin ja tuo sinne seurueensa. Hänen seurueeseensa kuuluu myös eräs toinen nuori ja naimaton sekä vieläkin rikkaampi mies, herra Darcy. Pian käy kuitenkin selväksi, ettei näistä kolmesta suotuisasta ominaisuudesta huolimatta Darcysta kannata odottaa mitään hyvää: että hän on ylpein ja epämiellyttävin mies, jota kuvitella saattaa.
Bingley sitä vastoin on ystävänsä herra Darcyn vastakohta: hurmaava, avoin, iloinen ja miellyttävä herrasmies. Miellyttävintä hänessä se, että hänen havaitaan heti osoittavan huomiota vanhimmalle neiti Bennetille, Janelle. Janen sydän myös alkaa sykkimään Bingleylle. Janen ja Bingleyn tarinan kanssa rinnakkain seurataan kuitenkin vieläkin tiiviimmällä tahdilla kirjan päähenkilöiksi kohoavien herra Darcyn ja neiti Elisabeth Bennetin tarinaa. Ylpeää Darcya alkaakin pikku hiljaa kiehtoa Elisabethin kauniit silmät, vaikka aluksi nyrpisti nenäänsä koko neidille. Elisabeth puolestaan on kuitenkin saanut hyvin epäedullisen ensivaikutelman herra Darcystä, ja vastenmielistä kuvaa kyseisestä herrasta vahvistavat tarinat, joita hän kuulee miehestä. Ovatko herra Darcyn ylpeys ja Elisabethin ennakkoluulot voitettavissa?
Oi ja voih, Ylpeys ja ennakkoluulo! Vaikka olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon useita kertoja aiemminkin (tämä lukukerta oli ainakin kolmas tai neljäs) ja katsonut vieläkin useampia kertoja Yle Teemalta aina jouluisin tulevan kirjaan perustuvan BBC:n minisarjan, on tarina aina uusi ja tuore – joka kerralla luen eri tavoin, näen tarinasta eri asiat. Ylpeyden ja ennakkoluulon lumo on sammumaton. Se on rakkaustarina vailla vertaa, joka vhiihdyttää, koskettaa, naurattaa ja itkettää aina kerta toisensa jälkeen. Tuntuu, että tarina ja sen lumo paranevat vain joka lukukerralla – johtuneeko itse kirjasta vai siitä, että itse muutun ja kasvan, sitä en osaa sanoa.
Sain äidiltä ja isältä synttärilahjaksi Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden, viime vuonna ilmestyneen Kersti Juvan suomennoksen, jota olin toivonutkin lahjaksi paitsi itse tarinan ja uuden suomennoksen vuoksi, myös ihanien ja hurmaavien vaaleanpunaisten kansien tähden. Lahja piti tietysi miltei heti miten testata eli lukea.
Ylpeys ja ennakkoluulo oli mitä ihaninta kesälukemista ja viihdyin kirjan parissa enemmän kuin hyvin. Kiehtova rakkaustarina, joka on kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja itsestäänselvä, vaan mutkia täynnä, yhdistettynä Jane Austenin satiiriseen pisteliäisyyteen sekä tarkkanäköiseen ihmiskuvaukseen on resepti sellaiseen romaaniin, joka samaan aikaan on paitsi ihana, myös hauska, viihdyttävä ja älykäs.
Yksi asia, mitä aloin miettiä tällä lukukerralla, on kuitenkin herra Darcyn uskottavuus hahmona. On toki virkistävää, että romaanin miespuolinen sankari ei ole ensi silmäykseltä arvattavissa sellaiseksi prinssi Hurmaavaksi, jollaiseksi hän lopussa osoittautuu ja jollainen monen muun romanttisen kirjan sankari on jo alusta asti. Vaikka osittain siinä epämiellyttävssä kuvassa, joka Darcystä annetaan teoksen alkupuolella, on kyse vain ennakkoluuloista, ovat Darcyn käytös ja monet kommentit oikeasti hyvin röyhkeitä sekä todella epämiellyttävään luonteenlaatuun viittaavia. Anteeksiantamattomia, sanoisin!
Herra Darcyn muutos sellaisesta röyhkimyksestä itse herra Täydellisyydeksi ei ole mielestäni psykologisesti kovin uskottavaa. Tai sitten tässä kirjassa on vain jotakin, jota en ymmärrä. Ymmärrän toki kuitenkin sen, että Darcyssa on pientä sosiaalista kömpelyyttä ja epävarmuutta, ehkä jopa ujoutta, minkä vuoksi hän ei välttämättä osaa ja pysty antamaan uusien tuttavuuksien seurassa itsestään kovin edustavaa kuvaa. Mutta silti! Herra Darcyssa vain mielestäni on jotakin, mikä ei täsmää. Mutta: uskottava tai ei, herra Darcy on ihana! <3
Kuitenkin Ylpeyden ja ennakkoluulon yksi vahvuus rakkaustarinana on mielestäni se, että siinä naispuolisen sankarittaren rakkauden kohde ei jää vain värittömäksi, tuntemattomaksi ulkoapäin kuvatuksi rakkauden kohteeksi kuten usein käy, vaan lukija saa häneen vahvan kosketuksen.
Tässä kohtaa olisi hienoa, jos osaisin sanoa lisäksi otakin järkevää uudesta suomennoksesta ja verrata sitä vanhaan. Edellisestä lukukerrasta on kuitenkin aikaa, enkä tainnut juuri silloin ajatella kysymystä, kuinka teos on suomennettu, joten vertaaminen vanhaan suomennokseen on valitettavasti mahdotonta. Kuitenkin voin sanoa, että tämän suomennos vaikutti mielestäni sujuvalta ja raikkaalta. Vaikka siinä on säilytetty Austenille ja 1800-luvun alulle tyypillinen koukeroinen kieli, tuntuu sen lukeminen helppotajuiselta ja nopealta.
Oi ja voih, Ylpeys ja ennakkoluulo! Vaikka olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon useita kertoja aiemminkin (tämä lukukerta oli ainakin kolmas tai neljäs) ja katsonut vieläkin useampia kertoja Yle Teemalta aina jouluisin tulevan kirjaan perustuvan BBC:n minisarjan, on tarina aina uusi ja tuore – joka kerralla luen eri tavoin, näen tarinasta eri asiat. Ylpeyden ja ennakkoluulon lumo on sammumaton. Se on rakkaustarina vailla vertaa, joka vhiihdyttää, koskettaa, naurattaa ja itkettää aina kerta toisensa jälkeen. Tuntuu, että tarina ja sen lumo paranevat vain joka lukukerralla – johtuneeko itse kirjasta vai siitä, että itse muutun ja kasvan, sitä en osaa sanoa.
Sain äidiltä ja isältä synttärilahjaksi Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden, viime vuonna ilmestyneen Kersti Juvan suomennoksen, jota olin toivonutkin lahjaksi paitsi itse tarinan ja uuden suomennoksen vuoksi, myös ihanien ja hurmaavien vaaleanpunaisten kansien tähden. Lahja piti tietysi miltei heti miten testata eli lukea.
Ylpeys ja ennakkoluulo oli mitä ihaninta kesälukemista ja viihdyin kirjan parissa enemmän kuin hyvin. Kiehtova rakkaustarina, joka on kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja itsestäänselvä, vaan mutkia täynnä, yhdistettynä Jane Austenin satiiriseen pisteliäisyyteen sekä tarkkanäköiseen ihmiskuvaukseen on resepti sellaiseen romaaniin, joka samaan aikaan on paitsi ihana, myös hauska, viihdyttävä ja älykäs.
Yksi asia, mitä aloin miettiä tällä lukukerralla, on kuitenkin herra Darcyn uskottavuus hahmona. On toki virkistävää, että romaanin miespuolinen sankari ei ole ensi silmäykseltä arvattavissa sellaiseksi prinssi Hurmaavaksi, jollaiseksi hän lopussa osoittautuu ja jollainen monen muun romanttisen kirjan sankari on jo alusta asti. Vaikka osittain siinä epämiellyttävssä kuvassa, joka Darcystä annetaan teoksen alkupuolella, on kyse vain ennakkoluuloista, ovat Darcyn käytös ja monet kommentit oikeasti hyvin röyhkeitä sekä todella epämiellyttävään luonteenlaatuun viittaavia. Anteeksiantamattomia, sanoisin!
Herra Darcyn muutos sellaisesta röyhkimyksestä itse herra Täydellisyydeksi ei ole mielestäni psykologisesti kovin uskottavaa. Tai sitten tässä kirjassa on vain jotakin, jota en ymmärrä. Ymmärrän toki kuitenkin sen, että Darcyssa on pientä sosiaalista kömpelyyttä ja epävarmuutta, ehkä jopa ujoutta, minkä vuoksi hän ei välttämättä osaa ja pysty antamaan uusien tuttavuuksien seurassa itsestään kovin edustavaa kuvaa. Mutta silti! Herra Darcyssa vain mielestäni on jotakin, mikä ei täsmää. Mutta: uskottava tai ei, herra Darcy on ihana! <3
Kuitenkin Ylpeyden ja ennakkoluulon yksi vahvuus rakkaustarinana on mielestäni se, että siinä naispuolisen sankarittaren rakkauden kohde ei jää vain värittömäksi, tuntemattomaksi ulkoapäin kuvatuksi rakkauden kohteeksi kuten usein käy, vaan lukija saa häneen vahvan kosketuksen.
Tässä kohtaa olisi hienoa, jos osaisin sanoa lisäksi otakin järkevää uudesta suomennoksesta ja verrata sitä vanhaan. Edellisestä lukukerrasta on kuitenkin aikaa, enkä tainnut juuri silloin ajatella kysymystä, kuinka teos on suomennettu, joten vertaaminen vanhaan suomennokseen on valitettavasti mahdotonta. Kuitenkin voin sanoa, että tämän suomennos vaikutti mielestäni sujuvalta ja raikkaalta. Vaikka siinä on säilytetty Austenille ja 1800-luvun alulle tyypillinen koukeroinen kieli, tuntuu sen lukeminen helppotajuiselta ja nopealta.
Jane Austen
Ylpeys ja ennakkoluulo
(Pride and Prejudice, 1813)
Suom. Kersti Juva, 2013
Teos
505.
