Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

Pikkuruisen kaupungin laitamalla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin. Hänellä ei ollut äitiä eikä isää, ja se oli oikeastaan aika ihanaa, sillä näin ollen ei kukaan voinut sanoa, että hänen oli mentävä nukkumaan juuri, kun oli kaikkein hauskinta, eikä kukaan voinut pakottaa häntä nielemään kalanmaksaöljyä, kun hän mielummin söi karamelleja..

Näin alkaa Peppi Pitkätossun tarina (sisältää yhteisniteessä teokset Peppi Pitkätossu (1946), Peppi aikoo merille (1947) ja Peppi Pitkätossu Etelänmerellä (1949)), joka tarinana on varmasti kaikille suomalaisille enemmän tai vähemmän tuttu. Tarina maailman vahvimmasta tytöstä, joka iloisesti asustelee yksinään Huvikummussa, sillä hänen äitinsä on enkeli taivaassa ja isä neekerikuningas jossakin kaukaisella saarella.

Luin tämän lapsuuteni satuklassikon uudestaan Blogistanian kesälukumaratonin aikana ja bloggaan siitä kunnolla vasta nyt, pahasti jälkikäteen. Lukutoukan kirjablogin Krista saikin tästä maratonkirjastani aatteen lukea myös itse uudestaan Peppi Pitkätossu tarinan ja sen ispiroimana julisti haasteen, jossa on tarkoituksena palata johonkin lapsuuden lempisatuun ja blogata tuntemuksiaan ja ajatuksiaan sen suhteen.

Peppi Pitkätossun tarina tuntui mielestäni edelleen lähinnä siltä, miltä lapsenakin. Uskomattoman hulvattomalta fantasialta, hassulta tarinalta, jossa kaikki on vinksin vonksin ja heikun keikun. Peppi on jännittävä persoona, joka osaa tehdä elämästä mielenkiintoisen! Mutta... nyt huomasin, että Peppi on toisaalta myös joskus hieman ärsyttävä! Laskettelee luikuria päivät pääskytysten, on jopa hieman itserakas taipumuksessaan rehvastella Tommille ja Annikalle mahtavalla kokemuksellaan ja tiedoillaan. Ja hän nauttii saadessaan kuulijat haukkomaan henkeä hämmästyksestä uskomattomien totena esitettyjen satujen edessä. Mutta, mitä voimmekaan odottaa pieneltä äidittömältä (ja melkein isättömältä) lapsiraukalta, jota kukaan ei ole kasvattamassa ja ohjaamassa? Loppujen lopuksi Pepin rinnassa sykkii kuitenkin vilpitön sydän, joka haluaa tehdä hyvää ja joka on aidosti pahoillaan siitä, että onnistuu joskus saamaan aikaan jotakin pahaa.

Peppi-kirjat onnistuivat ilmestyessään saamaan aikaan pahennusta ja närää, sillä Peppi-hahmo rikkoi monia konventioita. Esimerkiksi niitä konventioita, jotka määrittävät sitä, millaisia kirjojen tyttöhahmojen pitäisi olla. Peppi ei suinkaan ole ujo ja hiljainen,rauhallinen ja sävyisä pieni sievä tyttö, joka istuisi jalat ristissä harjoittelemassa ristipistoja takkatulen ääressä kaiket illat. Hän on kaikinpuolin hyvin "epänaisellinen" pieni naisenalku (jos häntä edes sellaiseksi tohtii kutsua), joka ehkä isona tulisi mielummin merirosvoksi kuin hienoksi naiseksi. Jossakin määrin Peppi on hieman sukupuolettomalta vaikuttava. Silti - omasta mielestäni - vallan vastustamattoman ihastuttava hullunkurisuudessaan! Uskon, että juuri tästä syystä Peppi vetoaa lapsiin sukupuoleen katsomatta. .

Pahennuksen aiheuttaja ei suinkaan ollut yksinomaan Pepin poikamaisuus, vaan sitäkin suuremassa määrin kirjan anarkistisuus. Peppi pistää totutut arvot ja auktoriteetit matalaksi; leikkii hippaa poliisien kanssa ja sanoo piut paut koulunkäynnille ja "kertomustaululle". Niin, mutta kun eihän Peppi tahallaan! Hän haluaisi käyttäytyä hyvin, mutta se on niin hankalaa. Hän ehkä jopa haluaisi olla opettajan opastamalla tavalla Hieno Nainen, jos vain osaisi ja kykenisi:

Anikka istui nurmella jonkin matkan päässä opettajasta ja Pepistä. Hän kaiveli ajatuksissaan nenäänsä.
- Annikka, huusi Peppi ankarasti, mitä sinä teet? Muista, että Todella Hieno Nainen kaivaa nenäänsä vain ollessaan ihan yksin.
Mutta nyt opettaja sanoi, että oli aika marssia kotiin. Lapset asettuivat riviin. Vain Peppi istui nurmella. Hänen ilmeensä oli jännittynyt, aivan kuin hän olisi kuunnellut jotakin.
Mikä hätänä, pikku Peppi? kysyi opettaja.
- Kuule opettaja, sanoi Peppi.- Saako Todella Hienon Naisen vatsa kurista?
Hän istui hiljaa ja näytti kuuntelevan jatkuvasti.
- Jollei saa, hän sanoi lopulta, voin heti päättää ruveta merirosvoksi.

Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut

Minuun iski erään kerran valtava Dickensin himo, jota tyydyttääkseni marssin kirjaston Dickens-hyllylle. Koska hyllystä ei ensi hätään löytynyt juuri niitä kirjoja, joita olisin halunnut mieluiten - Oliwer Twistiä tai David Copperfieldiä - päätin tyytyä siihen, mitä oli saatavilla. Niinpä nappasin mukaani suurenmoisen kokoisen järkäleen nimeltään Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut, josta minulla ei ollut hajuakaan, mitä se käsitteli.

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut yllätti minut positiivisesti, vaikkei liene yhtä tunnettu kuin edellä mainitut kanssaveljensä. Romaani oli hauskaa, viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa ja päihitin tämän hieman alle yhdeksänsataasivuisen teoksen noin kuudessa päivässä, mikä on minulta melkoinen saavutus. Dickensille ominainen satiirisuus ja huumori on hiottu huippuunsa, ja luku-urakkaani maustoi jatkuva myhähtelu ja hörähtely Dickensin vertaansa vailla oleville piikeille.

Nicholas Nickelebyn elämä ja seikkailut kertoo - yllätys, yllätys - erään Nicholas Nickleby -nimisen nuoren miehen elämästä ja seikkailuista. Nicholasin isä kuolee menetettyään omaisuutensa ja jättää jälkeensä varattoman perheen, johon kuuluu Nicholasin lisäksi sisar Kate sekä sisarusten äiti eli rouva Nickleby. He jättävät taakseen entisen kotinsa ja suuntaavat Lontooseen turvautukaseen isävainaan veljeen Ralp Nicklebyhyn, joka osoittautuukin saidaksi ja kieroksi sekä hyvin ilkeäksi mieheksi, jota ei ole juuri sukurakkaudella siunattu. Hän hankkii veljenpojalleen Nicholasille apuopettajan paikan eräästä maineiikkaasta sisäoppilaitoksesta, jonka koulumestrariin hänellä on suhteita. Sisältäpäin katsottuna opinahjo ei osoittaudu maineensa veroiseksi, ja tämä hanke päätyy siihen, että Nicholas pakenee paikalta erään häneen kiintyneen kaltoinkohdellun oppilaan kanssa piestyään koulumestarin.

Tarinan sankari ja hänen perheensä kohtaavat tässä hyvin moninvaiheisessa ja tapahtumarikkaassa romaanissa monenlaisia vastoinkäymisiä ja hankaluuksia, joista suurimmat voidaan lukea Ralph-sedän ja hänen kätyriensä aikaansaannoksiksi. Tästä romaanista löytyy paljon dramatiikka, kiperiä ja tiukkoja tilanteita sekä tietysti lopulta myös aimo annos romantiikkaa. Kaikki tämä tarjoiltuna niin perin Dickensmäiseen tyyliin; hupaisin sanakääntein, yltiöpitkin virkkein ja houkuttelevin sivujuonin. Rönsyilevä tarina pysyy kuitenkin tiukasti mestarillisen kirjailijan hyppysissä ja lopussa kaikki langanpäät kiedotaan yhteen tähän suurromaanin kudelmaan, joka saa mitä onnellisimman lopun perinteiseen tyyliin. Pahuus kaatuu omaan mahdottomuuteensa ja hyvyys ja urhoollisuus saavat palkkansa.

Minä pidin tästä kirjasta suunnattomasti! Dickensin maailma, 1800-luvun jännittävä Lontoo jaloinen herrasmiehineen ja ilkeine roistoineen, hyvän ja pahan ikuinen dualismi, kiehtoo minua. Taidan julistaa Dickensin viralliseksi lempikirjailijakseni!

Charles Dickens
Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut
(The Life and Adventures of Nicholas Nickleby 1839)
Suom. Kersti Juva
WSOY
876 s.

Marjatta Kurenniemen iki-ihastuttava Onnelin ja Annelin talo

- Katsokaas, tytöt, tämän talon rakentamisessa tapahtui tosiaankin suuri erehdys. Kun tilasin sen rakennusmestarilta, sanoin että siitä piti tulla yksinäisen vanhan rouvan talo. Niin juuri minä sanoin. Ainakin minun olisi pitänyt sanoa niin. Ja jokainen kai silloin tietää, minkälainen semmoisen talon pitää olla. Mutta ajatelkaahan, rakennusmestari on joko kuullut väärin tai sitten hänen piirustuksensa olivat jollakin tavoin sekaantuneet, en tiedä. Tai sitten olin hajamielisyydessäni sanonut jotakina aivan hullua. Mutta joka tapauksessa hän rakensikin kahden pienen tytön talon! Tämä on tosiaankin hyvin viehättävä pieni talo, mutta minulle se ei sovi ollenkaan. Ja sen tähden minä myyn sen, kun vain saan sopivat ostajat.
Minkälaisia ovat sopivat ostajat? Minä kysyin.
- Sopivat ostajat ovat tietenkin kaksi pientä tyttöä, rouva Ruusupuu sanoi. - Sellaiset kuin te kaksi.
Katsoimme hämmästyneinä toisiimme. Rouva Ruusupuu jatkoi:

- Mutta ikävintä on, että kahdella pienellä tytöllä ei juuri milloinkaan ole niin paljon rahaa, että he voisivat ostaa talon. Jolleivät he satu voittamaan arpajaisissa tai veikkauksessa tai saa perintöä tai...

- ... tai? minä kysyin jännittyneenä. Huikea ajatus oli tullut mieleeni.

- Tai satu löytämään rahaa, rouva Ruuspuu sanoi. - Mutta sellaista tapahtuu kovin harvoin.

Onneli ja Anneli ovat parhaita ystävyksiä. Eräänä päivänä he sattuvat löytämään Ruusukujalta kirjekuoren, jossa lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Kuori kätkee sisäänsä suuren summan rahaa, niin suuren, etteivät kaksi pientä tyttöä tiedä, mitä niin suurella summalla voisi tehdä. Niinpä he päättävät palauttaa kuoren takaisin sinne, mistä sen löysivätkin, mutta Ruusukujalla asuva rouva Ruusupuu keskeyttääkin heidän aikeensa. Rouva Ruuspuu on nimittäin sattumoisin teetättänyt itselleen talon, joka on suunnteltu kahden pienen tytön taloksi.

Ja kas vain, tietysit Onneli ja Anneli ostavat sen, ja niinpä parhaat ystävykset saavat viettää onnellisia päiviä asuen yhdessä ihanassa pienessä ja sievässä talossa, jossa kaikki on kuin unelmaa. Tietysti tähän pikkutyttöjen vaaleanpunaiseen unelmaan on luotu mausteeksi hieman jännitystä ja dramatiikkaa, jota tarjoaa naapurin rouva Rosina Rusina säästöpossuineen, eräs hänen possujaan (tai pikemminkin niiden sisältöä) himoitseva kehveli sekä poliisi Urho Ulpukka. Toisessa naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen puolestaan tuovat hupia ja hauskuutta sekä mielikuvituksen juhlaa omaperääisyydellään. Tiedätkö, mistä ovat oikeat vappuhuiskut tai ilmapallot kotoisin? Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhasta, jossa niitä kasvatetaan!

Onnelin ja Annelin talo on Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarjan ensimmäinen osa. Sarja ja erityisesti ehkä juuri tämä ensimmäinen osa oli lapsuuteni ehdottomia kirjasuosikkeja. Lukutoukan kirjablogissa

julistettiin juuri pieni haaste palata lapsuuden lempisatujen ääreen ja postata niistä. Tämä kirja sopiikin siis oivasti haasteeseen ja on kiva miettiä sitä, mikä siinä iski minuun niin lujalla otteella ollessani pieni tyttö ja miltä satu tuntui nyt.

Pienenä minuun vetosi ajatus ihanassa ja sievässä talossa asumisesta ihan kahdestaan oman parhaimman ystävän kera, vailla vanhempia ja rajoja. Aivan kuin saavuttaisi aikuisuuden jo lapsena, kun saa asua omassa talossa. Pienen tytön silmissä siinä oli hohtoa! Etenkin, kun kaikki talossa on niin täydellistä viimeistä piirtoa myöten: leikkihuone täynnä toinen toistaan ihanampia leluja, vaatekaappi täynnä toinen toistaan kauniimpia mekkoja jne.

Nyt aikuisuuden kynnyksellä, kun omaan kotiin muuttaminen olisi täysin mahdollista (itse asiassa asun vielä vanhempieni luona, toisin kuin useimmat ikätovereistani), ei sinänsä tuntunut tietysti niin auvoisalta ajatus asustaa kahden ystävän kanssa. Mutta tietysti osasin myös samaistua tässä siihen pikkutyttöjen maailmaan, jossa tällainen ajatus on taivaallinen ja satumaisen epätodellinen. Ja tietysti unelma täydellisestä pikku talosta, jossa kaikki on kaunista kuin unelma, vetosi edelleen minuun, mutta tietyllä tavalla suurin hohto oli poissa.

Tingelstiinan ja Tangelstiinan taianomainen maailma pääsiäismunia munivine kanoineen ja kukkaruukussa kasvavine ilmapalloineen kutkutti edelleen mukavasti mielikuvitustani. Onnelin ja Annelin ihana ystävyys oli liikuttavan kaunista... Mutta se, minkä nyt huomasin, ja jota en ainakaan muistikuvieni mukaan lapsena huomannut, oli se traagisuus, joka tarinaan sisältyi. Niin, miten on mahdollista, että kaksi pientä tyttöä tuosta vain muuttavat omaan taloon? Niinpä, se onkin se surullinen juttu tarinassa.

Anneli on avioeroperheen ainokainen lapsi, jota hänen vanhempansa vuorotellen pitävät hoivissaan, mutta eivät juuri puhu toisilleen. Niinpä käykin siten, että kesäloman alkaessa oli Annelin isä luullut, että Anneli lähtee äidin kanssa lomamatkalle ja Annelin äiti puolestaan kuvitteli, että Anneli lähtisi isän kanssa lomalle. Kumpikaan vanhemmista ei siis osaa kaivata lastaan.  Onneli puolestaan on yhdeksänlapsisen perheen keskimmäinen, eikä hänen kiireinen äitinsä tule huomanneeksi, että yksi lapsista ei ole lainkaan enää kotona.

Lopussa kuitenkin väärinkäsitykset selviävät ja ystävykset saavat jäädä silti asumaan yhteiseen taloonsa. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Onnelin ja Annelin talo on mielestäni oivallinen satu, jota voin suositella niin kaikille lapsille  kuin lapsenmielisille aikuisillekin.

Marjatta Kurenniemi

Onnelin ja Annelin talo (1966)

Teoksessa: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset

WSOY

90/318 s.

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja

Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjalla kapusin helposti ja vaivattomasti yhden kirjan ylemmäs niin Venäjää valloittamaan -haasteessa kuin 1800-luvun kirjat -haasteessa, sillä kirja oli hyvin ohut ja nopeasti luettu.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja on onneton ja surullinen kirja, josta voi jo ensi sivusta asti tietää, että tämä kirja tulee päättymään hyvin onnettomissa merkeissä. Näin nimittäin alkaa tämä kirja:

Lääkäri lähti äsken luotani. Sain lopultakin selville jotakin! Aikansa viekasteltuaan hän ei viimein voinut olla sanomatta totuutta. Niin, minä kuolen pian, hyvin pian. Joet vapautuvat jäistä ja minä luultavasti solahdan tieheni viimeisten lumien mukana. Minne? Luoja tietää! Myös mereen. No, mitäpä siitä! Jos kerran on kuoltava, on parasta tehdä se keväällä. Mutta eikö ole naurettavaa aloittaa päiväkirja kenties pari viikkoa ennen kuolemaansa?

Tämä surkealta tuntuva itsetilitys toi vahvasti mieleeni Dostojevskin Kellariloukon, joka on surkeaakin surkeampi kirja, jossa on hieman samantyyppistä kurjuuksissaan kieriskelevän itseinhoisen miehenpuolen itsereflektiivistä tilitystä. Siksi tuntui tämän kirjan lukeminen alkuun hieman tukalalta, sillä pelkäsin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan olevan yhtä masentava. Pinnallisista yhteneväisyyksistä huolimatta oli tämä teos kuitenkin kaikesta surkeudestaan huolimatta huomattavasti valoisampi ja kauniimpi teos.

Teoksesta löytyi nimittäin myös rakkautta, joka valoi valoa kaiken synkeyden keskelle. (Vaikka tämä rakkausjuttu ei kuitenkaan päättynyt kovin suotuisasti päähenkilön onnen kannalta.) Muutenkaan tämän teoksen päähenkilö ei ollut aivan yhtä ongelmainen tapaus kuin Kellariloukon.

Päähenkilö identifioi itsensä tarpeettomaksi ihmiseksi, joka tulkintani mukaan taisi olla syy siihen, miksi hän on sairastunut kuolettavasti. Hän ei löydä itselleen paikkaa maailmassa, on ikään kuin ylimääräinen, jota kukaan ei tarvitse. Itse kuitenkin kyseenalaistin tämän tarpeettomuuden ja koin pientä paheksuntaa päähenkilöä kohtaan siinä, että hän itse tekee itsensä tarpettomaksi haluamalla identifioitua sellaiseksi. Jos ei voi saada rakastamaansa naista itselleen, eikö voi avata silmiään ympärille ja huomata, että maailmassa on toki muitakin naispuolisia henkilöitä kuin se yksi ainut?

Lukukokemuksena Tarpeettoman ihmisen päiväkirja oli "ihan kiva", mitään suurta vaikutusta se ei jättänyt, mutta olen silti iloinen, että luin sen. (Etenkin, kun sain niin vaivatta yhden kirjan lisää kahteen haasteeseen! :)) Olen lukenut aiemmin muutamia kirjoja Turgenevilta ja pidän hänen kerrontatyylistään, joka on samaan aikaan mielestäni paitsi realistinen, myös pienellä romantismin hohteella tyylitelty.

Ivan Turgenev

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja

(Ilmestynyt venäjäksi 1851)

Suom. Eila Salminen

Karisto

99 s.

John Irving: Oman elämänsä sankari

John Irving

Oman elämänsä sankari

(The Cider House Rules, 1985)

Suom. Kristina Rikman

Tammi

632 s.

Homer Wells syntyy St. Cloud`sin orpokodissa Mainessa, johon äidit, jotka eivät halua pitää lapsiaan, tulevat synnyttämään lapsensa tai abortoimaan heidät laittomasti, mutta turvallisesti. Homer lähtee pienenä poikana useiden adoptiovanhempien matkaan, mutta aina hänet palautetaan, milloin mistäkin syystä. Homerista tulee siis todellinen orpo, jonka ainoa oikea koti on orpokoti ja jonka "adoptioisä" on orpokodin lääkäri Wilbur Larch, joka työkseen saattaa mailmaan ei-toivottuja orpolapsia ja tappaa niitä, joita ei haluta maailmaan edes ei-toivottuina. Homer kasvaa nuroukaiseksi ja seuraa isähahmonsa toiveesta tämän jalanjälkiä ja opettelee lääkärinammatin salat ilman lääkärinpapereita. Hän oppii selviämään niin synnytyksistä kuin aborteistakin, mutta se, mikä jakaa mielipiteitä oppi-isän ja oppipojan välillä, on abortin oikeudenmukaisuus. Homer haluaisi vaalia elämää, ei tappaa sitä.

Kaikki kuitenkin muuttuu päivänä, jona orpokodin pihaan saapuu upealla autollaan kultalusikat suissaan syntynyt nuori, kihlautunut pari, Candy ja Wally, jotka haluavat päästä eroon nuoren naisen sisällä kasvavasta alkavasta elämästä, jonka syttyminen ei sovi parin suunniteltuihin kuvioihin. Pari tuo tuulahduksen jännittävästä elämästä orpokodin seinien ulkopuolelta, jota eristäytynyttä elämää elänyt Homer ei ole päässyt maistamaan. Kauniin naisen nähtyään on Homer mennyttä miestä, mutta on yksi pikku ongelma: nainen on varattu, ja vieläpä mukavalle miehelle, josta tulee Homerin ystävä. Yhtä kaikki, Homer lähtee parin matkaan kokeillakseen omia siipiään ja jättää taakseen orpokodin sekä kasvatti-isänsä hänelle suunnittelemat haaveet lääkärinammatista. Alkaa täysin toisenlainen elämä Wallyn vanhempien omistamalla omenatilalla omenanpoimijana. On aika iroittaa napanuora lääkäristä, joka saattoi pojan maailmaan ja elää elämää, jota itse haluaa. Mutta kuinka käy mahdottomalta kuulostavan kolmiodraaman kanssa?

 Luin ensimmäisen Irvingini Blogistanian kesälukumaratonin yhteydessä ja olin postitiivisesti yllättynyt. Tämä oli loistava! Harmi vain, että kokemuksen suurin hehku on päässyt jo väljähtämään, enkä pysty varmasti kirjoittamaan niin tuoreesti, sillä olen ehtinyt jo unohtamaan paljon. Mutta yritän silti.

Irving on mielestäni erinomainen kertoja ja hänen kertojaäänensä on lempeä, mutta erittäin humoristinen. Väillä kirjan huumori on aika rajua, mutta myös lempeän lämmintä. Kirjassa on vahvasti elämän makua ja omenan tuoksua. Orpokoti on aivan oma erityinen maailmansa, joka otti valtaansa. Kirjailija on mielestäni hyvin tavoittanut orpojen lasten maailman ja erityisesti lapsen maailman ylipäätänsä ja se, kuinka tärkeää lapselle olisi oma koti ja omat rakastavat vanhemmat. Wilbur Larchin huolenpito pikku orvoista ja omistautuminen tärkeäksi kokemalleen työlle on suorastaan mieltä liikuttavaa. Oli myös mukaansatempaavaa kokea Homerin kanssa ne tunteet, jotka orpokodin suojattujen seinien sisällä kasvanut poika kokee, kun pääsee laajentamaan elämänpiiriään uusien seikkailujen pariin.

Pidin valtavasti Irivingin kielestä. Kieli on mehevää ja täynnä uusia tuoreita kielikuvia, jotka toisinaan jopa yllättävät ja lyövät lukijan ällikällä. Mieleen jäi erityisesti esimerkiksi mustelmansininen vesi. Cadillac puolestaan liikkuu yhtä määrätietoisesti poispäin mereltä kuin osteri tai sen helmi määrätietoisesti huuhtoutuu kohti rantaa Kaunista, eikö totta? Kerronta soljuu eteenpäin houkuttelevan sujuvasti, aina haluaa tietää, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Luinkin tämän yli kuusisataasivuisen pikku tiiliskiven melko nopeasti omaan lukutahtiini nähden, alle kolmessa vuorokaudessa.

 Omaan mielikuvitukseeni vetosi kutkuttavasti kirjallisuusviittaukset. Wilbur Larchin ja sitä myötä myös hänen oppipoikansa Homerin mielikirjailija on Charles Dickens. Ja orpokodin poikien osastolla luetaan - kuinkas muutenkaan - pojille joka ilta iltasaduksi David Copperfieldiä. Tytöille puolestaan luetaan Kotiopettajattaren romaania. Kirjallisia orpoesikuvia siis orvoille! David Copperfield kulkee intertekstinä tietyllä tavalla läpi koko teoksen ja Homer Wells vertautuu oman elämänsä sankarina David Copperfieldiin.

 

Vuonna 193-, melkein heti sen jälkeen kuin Homer oli nähnyt ensimmäisen sikiönsä, hän ryhtyi lukemaan David Copperfieldiä poikien osastolla. Kaksikymmentä minuuttia kerrallaan, ei yhtään enempää eikä vähempää; hänestä tuntui, että häneltä menisi kauemmin sen lukemiseen kuin Dickensiltä sen kirjoittamiseen. Lukeminen sujui ilta illalta paremmin vaikka se alussa kangersikin - ja vaikka ne harvat pojat, jotka olivat suunnilleen hänen ikäisiään (häntä vanhempia poikia ei orpokodissa ollut) alussa häntä kiusoittelivatkin. Joka ilta hän mumisi itselleen tuota ääneen tuota avauskappaletta. Se tehosi kuin litania ja soi hänelle silloin tällöin rauhallisen unen.

Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa,
tuleeko minusta elämäni sankari,
vai saavuttaako joku muu sen aseman.

Oman elämänsä sankaria lukeissani mietin, että en yhtään ihmettele, miksi Irving on Katrin lempikirjailija. Ei Irvingistä omaksi lempparikseni ehkä ole, mutta myönnettävä on, että hän on loistava. Mutta ehdottomasti haluan joskus vielä jatkaa lukijauraani Irvingin parissa! Onko ehdotuksia, mikä kirja seuraavaksi?

Heinäkuun luetut ja elokuun tunnelmia

Heinäkuu on jäänyt taakse ja elokuu alkanut uhkaavana. Ilmassa on pientä syysahdistuksen tuntua, ja ensi kertaa jo viisivuotisen yliopistourani aikana odotan pienen ahdistuksen vallassa opiskeluarjen palaamista. Vaikka hei, onhan minulla vielä hieman vajaa kuukausi aikaa! Yritän sanoa itselleni: ahdistus pois, nauti vielä kesästä kun voit!

Yleensä tässä vaiheessa kesää odotan into piukassa luentosalehin takaisin pääsyä ja vahtailen malttamattomana yliopiston nettisivuja siinä toivossa, että syksyn opetusohjelmat olisi jo julkaistu ja pääsisin suunnittelemaan syksyn lukujärjestystäni. Olen opiskeluhirmu, joka nauttii tavoitteiden asettamisesta, itsensä kanssa kilpailemisesta ja kaiken uuden oppimisesta, pienestä ihanasta stressistä, siitä, kun joka päivä aamulla herätessään tietää, mitä tänään on yritettävä. Mutta mikäs nyt?

No kyllähän minä tiedän, mikä minua tulevassa syksyssä pohjimmiltaan ahdistaa: kirjallisuuden proseminaari ja proseminaarityön tekeminen, jota yritin tehdä jo kevätlukukaudella, mutta joka jäikin tekemättä. Tänä syksynä siis uusi yritys, ja kevään kokemuksen lannistamana odotan syksyn proseminaaria kauhusta kankeana. Ei yhtään huvittaisi. Ei, vaikka aiheenani tulee olemaan maailman ihanin kirja Anne of Green Gables. No, ehkä siitäkin vielä selvitään?

Viime aikoina lukeminen on ollut hieman tauolla ja bloggaaminen myös. Olen yrittänyt tehdä tätä koontipostausta heinäkuun luetuista jo viikon päivät, mutta en ole onnistunut, koska blogini on reistaillut. Olen kahdella kotikoneellamme yrittänyt joka päivä, mutta bloggaukseen ei ilmesty kirjaimia. Nyt koitan kirjaston koneella ja toimii!

Heinäkuussa en lukenut mitenkään ihan hirmuisesti, vaikka heinäkussa osallistuinkin Blogistanian kesälukumaratoniin II, jonka myötä tuli vuorokauden sisällä luettua aika huima määrä kirjoja.

Tässä heinäkuun luetut:

1. Leo Tolstoi: Anna Karenina: hieno lukukokemus, ja olo oli kuin voittajalla, kun olin päässyt tämän järkäleen loppuun asti.

2. Minna Canth: Työmiehen vaimo: karu ja realistinen kuvaus naisen asemasta 1800-luvulla, enpä voi sanoa suuremmin nauttineeni kokemuksesta.

3. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen: koskettava kasvutarina, josta pidin.

Maratonin yhteydessä luetut (näistä en ole vielä postannut erikseen):

4. John Irving: Oman elämänsä sankari: Kerrassan upea kirja, joka oli myös ensimmäinen Irvingini. Rakastuin kirjoitustyyliin ja varmasti tulen lukemaan vielä lisää samalta kirjailijalta.

5. Jeffrey Eugenides: Virgin suicides - Kauniina kuolleet: Mielenkiintoinen ja traaginen tarina, joka piti lukijan kutkuttavassa jännityksessä alusta loppuun.

6. Astrid Lindgren: Peppi pitkätossun tarina: Voisiko tätä olla rakastamatta?

7. Tove Jansson: Taikurin hattu: muumit - aina ihania!

8. L.M. Montgomery: Sara -tarinatyttö: Olen pitänyt kaikesta tähän asti lukemastani Montgomerystä, mutta tämä oli pieni pettymys. Osaltaan siihen vaikutti varmasti se, että tämä oli viimeinen maratonikirjani, jota lukiessa kesitys alkoi jo pahasti herpaantumaan ja pieni loppustressi nakertamaan lukunautintoa.

Ainakin osaan maratonkirjoista on tarkoitus palata myöhemmin blogissani tarkemmin (olisin jo palannut, jos bloggerini olisi suostunut toimimaan omalla koneellani). Saa nähdä, kuinka bloggailuni etenee lähitulevaisuudessa, jos en pysty kotikoneellani bloggaamaan.

Lisäksi elokuussa on luettuna ja bloggaamistaan odottamassa Marjatta Kurenniemen iki-ihana Onnelin ja Annelin talo. Tällä hetkellä yritän tuskan ja hikikarpaloiden kera, Suomen kirjallisuushistorian kurssin nimissä vääntää Tuntematonta sotilasta, joka ei ole juuri alkua pidemmälle edennyt.

Mukavaa elokuuta kaikille! Nauttikaa vielä viimeisistä kirkkaista auringonsäteistä!

Blogistanian kesälukumaraton II

Iiks, nyt se alkaa - ihka ensimmäinen lukumaratonini!

Tämä on virallinen kesälukumaraton-postaukseni, jota päivittelen maratonin edetessä. 24 tuntia aikaa lukea niin paljon kirjoja kuin ehtii ja luetuista sivuista pidetään lukua.

Maratonin viralliset ohjeet ja osallistujablogit löytyvät Hys, äiti lukee nyt -blogista. Omista mietteistäni ja lukusuunnitelmistani kirjoitin eilen täällä ja tunnelmia aivan maratonin alla tänään täällä. 

Oma maratonini starttaa tänä yönä tasan klo 00.00. Aion lukea "iltasadut" ja mennä sitten nukkumaan. Herättyäni palaan niin kirjojen kuin bloginikin pariin ja jatkan aina puoleen yöhön asti.

Klo 00.00

Kädessäni on John Irvingin Oman elämänsä sankari avattuna sivulta 470, jonne asti olen sitä aiemmin lukenut. Teevesi kiehuu keittiössä, joten nyt lähden maratonini pariin Irvingin ja appelsiiniteen kera.

Klo 1.40, luettuna 104 s.

Oman elämänsä sankari on edennyt sivulle 574 asti, takana maratonia 1h 40 min ja tämä oman elämänsä (ja maratoninsa) sankari aikoo seuraavaksi suunnata kohti höyhensaaria. Tunnelmat ovat toistaiseksi olleet yksinomaan positiiviset. On ollut ihanaa uppoutua kiinnostavan romaanin pariin yön rauhallisina tunteina (nämä yön tunnit ovat yleensä minulle parhaimmat lukutunnit.) Olen nauttinut mukin vihreää appelsiiniteetä sekä annoksen jäätelöä Pirkan Karuselli-keksin kera. (Katso kuva maratoneväistäni täältä.)

Huomiseen!

Klo 10.30, luettuna edelleen 104 s.

Tässä juuri heräilen ja yritän saada silmiäni auki lukukuntoon. Olen nukkunut melko hyvin olosuhteisiin nähden, sillä pelkäsin maratonjännityksen vievän yöuneni. Köllisin sängyssäni hereillä miltei 45 minuuttia ennen kuin sain itseni ylös koneen ääreen. Tämä maratoonari siis ottaa rennosti. Nyt taidan mennä uudestaan sänkyyn vähän heräilemään ennen kuin syön edes aamupalaa, mutta kirjan kera. Oman elämänsä sankari, jota on vielä vajaa 60 sivua jäljellä, jatkuu, mutta pientä dramatiikkaa tuo nyt se, että en onnistu löytää kirjaa mistään. (Tyypillistä minua hukata jokin tavara, joka aivan juuri sitten oli minulle ja jota nyt kipeästi tarvitsen.)

p.s. Kiitos kaikista kommenteista ja tsemppauksista! En tiedä, viitsinkö vastata niihin vielä kauheasti maratonin aikana, jotten hukkaisi lukuaikaani

Klo 11.45, luettuna 152 s.

Ensimmäinen maratonkirja eli Irvingin Oman elämänsä sankari saatettu loppuun! Ei siitä sen enempää muuta kuin että olen pitänyt kirjasta mielettömästi. Tulen varmasti bloggaamaan siitä myöhemmin kunnon kirja-arvion. Seuraavaksi voisin syödä aamupalaa ja ottaa seurakseni Jeffrey Eugenideksen Virgin Suicideksen - kauniina kuolleet, joka on kirja, jonka lukemisesta olen pitkään haaveillut.

Klo 14.11, luettuna 439 s.

Eugenideksen Virgin suicides saatu loppuun vajaassa kolmessa tunnissa! Lukutahtini tämän kirjan osalta lähestyi sadan sivun tuntivauhtia, mikä on todella hyvä lukema minulle. Kirja olikin kovin helppolukuinen kielensä ansiosta, jännittävän kutkuttava traagisuudessaan, juuri sellainen kirja, jonka ehdottomasti haluaakin lukea niin nopeasti kuin suinkin. Tarina kertoo siis erään perheen siskosparvesta, joiden ympärillä leijuu salaperäisyyden synkkä verho. Naapuritalon pojat vakoilevat heitä ja yrittävät päästä selville heidän elämänsä synkästä salaisuudesta. Miksi tytöt yksi toisensa jälkeen tekevät itsemurhan?

Tämän jälkeen aionkin siirtyä iloisempiin tunnelmiin ja tarttua Peppi Pitkätossuun!  Lukuaikaa vajaa kymmenen tuntia jäljellä!

Klo 17.20, luettuna 701 sivua

Peppi Pitkätossu, jota olin ehtinyt jo vähän ennen maratonia aloittamaan, on nyt luettu. Olen tässä välissä raahannut itseni Kaarinan peräkyliltä Turun keskustaan omaa sänkyäni viehättävämpien lukupaikkojen ääreen. Pitkätossu meni mukavasti Aurajoen rannassa istuskellessa, sää on täällä mitä mainioin ja kaunein. Olen tässä harrastanut monia muitakin hieman lukukeskittymistä haittaavia aktiviteetteja kuten kaupassa käyntiä, syömistä ja tekstailua. Peppi on ollut mukavaa ja kevyttä maraton lukemista, vaikka sen hauskuus ei ehkä pääse hyvin oikeuksiinsa pienellä kiirehtimistyylilläni.

Tätä päivitystä kirjoitan Turun pääkirjastossa ja  nyt taidan lähteä takaisin ulos ja lähteä seikkailulle muumien parissa. Seuraavana siis Taikurin hattu.

Klo 19.40, luettuna 911 sivua

Tove Janssonin Taikurin hattu luettu loppuun ja L.M. Montgomeryn Sara -tarinatyttöä luettu sivulle 64 asti. Reilut neljä tuntia enää maratonia jäljellä ja pikku loppustressi alkaa hiipimään. Huomaan yhä enemmän ajattelevani enemmän sivunumeroita kuin lukemani sisältöä. Silti mukavaa on ollut istuskella jokirannassa kirjojen (ja juoppojenkin:P ) seurassa.

Sain hieman juttuseuraakin eräästä viinapäissään olevalta mieheltä, jota kuitenkin kohteliaasti pyysin antamaan minulle lukurauhan. Lopulta hän poistui omien kavereiden seuraan, mutta äsken poistuessani paikalta huikkasivat hilpeät veikot kauniit jäähyväiset minulle!

Klo 00.00, luettuna 1178 s.

Hei, mä tein sen!!!

Maraton ohi, ja minä olen edelleen hyvin voiva ja onnellinen! Tässä ja edellisen postauksen välissä on ollut kaikenlaista muuta sähläämistä, työasioiden soitteulua yms. jotka ovat vieneet keskittymistä kirjoista. Kuitenkin vein maratonin hienosti loppuun asti!

Sain Montgomeryn Sara -tarinatytön päätökseen puoli kahdentoista maissa, jonka jälkeen aloitin vielä vähän Ivan Turgenevin Neitsytmantua aina sivulle 40 asti. Lopussa alkoi keskittyminen aika pahasti herpaantumaan, enkä oikeastaan kyennyt juuri nauttimaan Montgomeryn teoksesta ollenkaan. Ajatukset olivat jossakin muualla kuin kirjassa, mutta silti vain mekaanisesti luin eteenpäin.

Voi olla, että teoksen kiinnostavuudessakin oli vähän vikaa, mutta suurin vika varmaan oli maratonin loppustressissä ja siinä, että ajatukset vain alkavat vaeltamaan tässä vaiheessa päivää muualle.

Neitsytmannun kanssa jatkui sama meno, mutta luulen, että tämä kirja on kiinnostava, kunhan vielä kunnolla vauhtiin pääsen.

Loppufiilikset

Maraton on ollut positiivinen ja voimaa antava kokemus - minä kun luulin, ettei minusta olisi tähän! Että sähläisin päivän aikana pakonomaisesti muita asioita ja kokisin lukemisen ikäväksi pakkopullaksi. Tietyllä tavalla ainakin viimeiset neljä tuntia lukeminen sinänsä alkoi maistua vähän puulta, mutta samalla kuitenkin halusin innolla jatkaa. Nautin siitä, että sivut etenivät, vaikken enää kyennyt sivujen sisällöstä saamaan irti juuri mitään kovin kiinnostavaa.

Tämä oli ensimmäinen lukumaratonini, mutta luulen, etteipä missään nimessä viimeinen! Ehkäpä jo tänä kesänä uusiksi? Voisin seuraavaksi kokeilla kahdentoista tunnin maratonia.

Olin varustautunut suuren suurella kirjapinolla, joka oli aivan tarkoituksellakin laadittu niin suureksi, että sitä on mahdotonta kokonaan lukea - jotta olisi valinnan varaa. Tietysti kuitenkin jäi kaivelemaan ne monet lukematta jääneet kirjat, jotka olisi tietysti ollut myös mukava lukea!

Hyvää yötä ja tsemppiä vielä maratonia jatkaville bloggareille! :)

Luetut maratonkirjat

1. John Irving: Oman elämänsä sankari (yht. 621 s., luettu 152 s.)
2. Jeffrey Eugenides: Virgin suicides - Kauniina kuolleet (287 s.)
3. Astrid Lindgren: Peppi pitkätossun tarina (yht. 291 sivua, luettu 261s.)
4. Tove Jansson: Taikurin hattu (146 s.)
5. L.M. Montgomery: Sara -tarinatyttö (292 s.)
6. Ivan Turgenev: Neitsytmantu (yht. 301 s, josta luettu ensimmäiset 40 s.)