Luonnon merkityksen jäljillä: Raplh Waldo Emersonin Luonto

Kuinka luonto ylevöittääkään meitä niin vaivattomasti! Yksi ainoa terveenä vietetty päivä saa keisarikuntien loistonkin näyttämään huvittavalta. Aamunkoitto on Assyriani, iltarusko ja kuu Pafokseni ja keijukaisten ihmemaani, keskipäivä on aistien ja ymmäryksen Englantini, yö mystisen filosofian ja unien saksani.

 

Ralph Waldo Emersonin kuuluisin teos Luonto (Nature, 1836) on hieno teos luonnosta ja sen merkityksestä ihmiselle. Olen lueskellut kirjaa kirjallisuustieteen Anne of Green Gables -sivuaineentutkielmaani varten useampaan kertaan, sillä se on eräs keskeisimmistä teorialähteistäni. Tällä kertaa luin sen kannesta kanteen samaa teoreettisten erikoistumisopintojen tenttiä varten, minkä vuoksi luin myös juuri bloggaamani Thoreaun Elämää metsässä -teoksen. 

Emerson ja Thoreau ovatkin parivaljakko, joka usein asetetaan keskustelussa vierekkäin ja vastakkain. He kuuluivat samoihin älyllisiin piireihin ja heidän ajattelussaan on paljon samaa. Emerson on kuitenkin Thoreauta vanhempi, ja Thoreauta pidetäänkin Emersonin oppipoikana, joka ei kuitenkaan omaksunut aivan sellaisenaan opettajansa ajatuksia, vaan kehitteli niitä omaan suuntaansa. Luonto on heille molemmille kuitenkin tärkeä aihe, ja sitä värittää romanttinen suhtautumistapa.

Luonto on hyvin pienen ja viattoman näköinen kirja. Esipuheineenkin se on ihan pikkuinen noin satasivuinen läpyskä, jonka joku voisi kuvitella lukevansa tuosta vain kevyeksi iltalukemiseksi. Ulkonäkö kuitenkin pettää. Luonto on pieni suuri kirja, joka pienestä ulkomuodostaan huolimatta sisältää hyvin suuria ajatuksia. Ajatuksia, joita täytyy lukea meditatiivisesti harkiten ja sulatellen. Sisältöä on kenties enemmän kuin monessa tuhatsivuisessa järkäleessä. Ja jos näin meidän kesken rehellisiä ollaan, toisinaan meni minulta aika yli, korkealta ja lujaa.

Luonto on ennen kaikkea Emersonin luontofilosofia tiivistettynä. Mutta se ei ole pelkkää filosofiaa, vaan samalla myös runollista kaunokirjallisuutta. Emerson ilmaisee rakkautensa luontoon mitä kaunopuheisimmin sanankääntein. Hänen ilmaisutapansa on hyvin runollinen, ja hän asettaa lukijalle paljon haastetta. Runollisen ja kielikuvilla kyllästetyn ilmaisutavan takaa on nimittäin toisinaan hankala löytää itse ajatusta. Ajatus kuitenkin aina on siellä, vain odottamassa löytäjäänsä. Sanoisin, että Luonto on tiukkaa filosofiaa ilmaistuna kaunokirjallisuuden keinoin.

Luonto on lukijalleen haastava, mutta voi, miten se on myös niin ihana! Näen Emersonissa sukulaissielun. Hänen runollista kielenkäyttöään ei voi muuta kuin ihailla. Myös hänen ajatuksissaan luonnosta on paljon sellaista, jota löydän myös omasta luontosuhteestani. Hänen luontofilosofiassaan on myös paljon yhtymäkohtia Vihervaaran Anna luontoajatteluun ja luontosuhteeseen, jota tutkin sivuaineentutkielmassani Anne of Green Gables -teoksessa.

Nykylukijaa saattaa häiritä teoksessa se, että Emersonin luontofilosofiassa on keskeinen sija Jumalalla. Hänen uskonnollinen näkemyksensä on kuitenkin omanlaisensa, ei perinteistä kristillisyyttä. Hänen ajattelussaan elää kristinusko ja itämaisten uskontojen vaikutteet elävät sulassa sovussa. Hän on panteisti, joka näkee jumaluuden kaikkialla läsnäolevaksi voimaksi. Erityisesti luonnossa ihminen kohtaa Jumalansa ja voi päästä osalliseksi hänen jumaluudestaan tuntemalla yhteyttä kosmoksen kanssa ja löytämällä jumaluuden sisimmästään. Emerson on idealisti, mutta ei sorru kuitenkaan jyrkkään hengen ja materian dualismiin, vaan näkee nämä todellisuuden kaksi peruselementtiä toisiaan tukevina, saumattomassa liitossa elävinä

Emersonin mukaan luonnosta on moneen. Hän käyttää nelijakoa: hyöty, kauneus, kieli ja oppi. Hyödyksi hän nimeää kaiken sen, mistä aistit ovat velkaa luonnolle. Luonto tarjoaa esimerkiksi ihmiselle asunnon ja leivän. Hyöty on se näkökulma luonnosta, jonka jokainen ihminen pystyy hyödyntämään. Luonnon kauneuden hän nostaa kuitenkin esiin aivan omana alueenaan, vaikka tietyssä mielessä siinäkin on kyse aistihyödystä (ainakin omasta mielestäni!). Aistihyötyä Emerson pitää alhaisena, mutta luonnon kauneuden ymmärtämisessä on kyse ylevyydestä - ja vain harvat sen pystyvät havaitsemaan. "Luonto tyydyttää erään ylevimmänkin tarpeen, nimittäin ihmisen halun rakastaa kauneutta", Emerson tähdentää.  Kielikysymyksessä on kyse on hyvin monimutkaisesta asiasta, joka ensinnäkin minun on vaikea sisäistää ja vielä vaikeampi kunnolla selittää. Yksinkertaisesti tiivistettynä luonto tarjoaa jonkinlaisen perustan ihmisen kielelle. Opissa on kyse siitä, että luonto auttaa ihmistä ymmärtämään "älyperäisiä totuuksia" ja myös siitä, että "aistein havaittavat asiat heijastavat tietoisuutta ja mukautuvat järjen rakenteisiin. Tämän hyödyn, kauneuden, kielen ja opin nelijaon seikkaperäiseen selventämiseen Emerson käyttää suurimman osan teoksensa sisällöstä.

Emerson on luonnon rakastaja ja vaikuttaa siltä, että henkilökohtaisesti hänelle tärkeintä luonnossa on se, kuinka luonto tyydyttää hänen kauneudenjanonsa. Emersonin maailmankuva onkin tutkijoiden (ja minunkin) mielestä hyvin antroposentrinen eli ihmiskeskeinen. Koko luomakunta on arvokas asia, mutta sen kesipiste on ihminen, Jumalan kuva, jota varten kaikki ovat olemassa. Tässä kohtaa hän eroaa olennaisesti oppipojastaan Thoreausta, jonka ajattelu on enemmän biosentristä.

Puhuttelevinta Luonnossa on se, kuinka Emerson kehoittaa ihmistä avaamaan sydämensä luonnolle. Lapsen välitön luontosuhde on ihanne myös aikuiselle, ja sitä kohti tulisi pyrkiä. Tämä kehoitus on varmasti nykyisin vielä ajankohtaisempi länsimaiselle ihmiselle kuin Emersonin aikana.

Toden totta, vain harvat aikuiset ihmiset kykenevät näkemään luonnon. Useimmat ihmiset eivät näe edes aurinkoa, tai ainakin heidän näkemisensä on hyvin pinnallista. Aurinko valaisee vain aikuisen silmät, mutta lapsella se säteilee sekä silmiin että sydämeen. Luonnon tutkiskelijan vaistot ja aistit ovat todella kytkeytyneet toisiinsa. Hän on säilyttänyt lapsuuden hengen aikuisuuteen asti. Yhteiselämä taivaan ja maan kanssa on hänen jokapäiväistä leipäänsä. Luonnon läheisyydessä ihminen tuntee maallisista murheistaan huolimatta villiä riemua. Luonto nimittäin kertoo, että ihminen on sen luomus, jonka pitäisi iloita turhia nurisematta. 

Ralph Waldo Emerson

Luonto, 2002

(On Nature, 1836)

Suomennos ja esipuhe Antti Immonen

Eurooppalaisen filosofian seura

93 s.

Erakkoelämän hyveitä etsimässä: Henry David Thoreaun Elämää metsässä

Elämää metsässä on amerikkalaisen filosofin Henry David Thoreaun kuuluisin teos. Tämä miltei parin vuosisadan takainen teos oli aikanaan hyvin merkittävä ja vaikutusvaltainen teos, mutta veikkaan, että monelle nykyihmisille historian pölyihin jäänyt klassikko, johon harva jaksaa tarttua. Minä jaksoin siihen tarttua sillä motiivilla, että se kuuluu elämäni viimeisimmän (ainakin kirjallisuustieteen) kirjatentin lukemistoon. Kurssi on nimeltään teoreettiset erikoistumisopinnot, ja siihen saa itse valita tenttikirjansa sillä perusteella, että niistä on hyötyä oman tutkielman teon kannalta. Itse tutkin sivuaineen tutkielmassani Montgomeryn Anne of Green Gables -teosta (Annan nuoruusvuodet) luontoon liittyvien kysymysten kantilta, ja käytän teoriapohjana osittain amerikkalaista transsendentalismia, johon Thoreaukin lukeutuu.

Teos oli tenttikirjaksi mitä mainiointa lukemista, mutta täytynee myöntää, että ilman tenttiä ja tutkielmaani tuskin olisin jaksanut teosta lukea. Kirja oli monella tapaa myös viihdyttävä, vaikka toisinaan myös pitkäveteinen.

Menin metsään, koska halusin elää harkitusti, halusin katsoa silmästä silmään elämän olennaisimpia tosiasioita ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä sillä oli opetettavaa, ja välttää kuolemani hetkellä sitä mahdollista havaintoa, etten ollutkaan elänyt. En halunnut elää sitä, mikä ei ollut elämää, sillä elämä on niin rakasta, en myöskään halunnut harjoitella elämästä luopumista, ellei se olisi aivan välttämätöntä. Halusin elää syvästi ja imeä elämästä sen ydinmehun, halusin elää niin tukevasti ja spartalaisesti, että kaikki mikä ei ollut elämää, kaikkoaisi ympäriltäni, halusin taittaa suuren viikatteen ja niittää matalalta, pakottaa elämän seinää vasten ja pelkistää sen alkeellisimpiin muotoihinsa, ja jos se osoittautuisi alhaiseksi, nähdä sen koko aidossa alhaisuudessaan ja julistaa sen alhaisuuden maailmalle, tai jos se olisi ylevä, tietää sen omasta kokemuksestani voidakseni antaa siitä oikean kuvan seuraavalla retkelläni.

Elämää metsässä on omaelämäkerrallinen teos, jossa on filosofinen pohjavire. Teos kertoo siitä, kuinka Thoreau pakenee yhteiskuntaa ja kylien ja kaupunkien ihmisvilinää muutamalla keskelle metsää, Concordiin Walden-lammen rannalle. Hän rakentaa itselleen mökin, elää yksinäistä erakkoelämää ja yrittää tulla toimeen mahdollisimman vähällä ja elää täysin muista ihmisistä ja yhteiskunnasta riippumatonta elämää.

Thoreau on vallan hupaisa ja viihdyttävä tyyppi. Äijä on askeettisempi kuin pahinkaan buddhamunkki ja niin asosiaalinen, että veikkaan, että hänet laitettaisiin tänä päivänä jonnekin hoitolaitokseen tai ainakin hän saisi jonkin psykiatrisen diagnoosin. Tässä kirjassa hän ei kuitenkaan joudu hoitolaitokseen, mutta erään kerran kyllä vankilaan, koska on kieltäytynyt maksamasta veroja - hän ei halua olla yhteiskunnan kanssa missään tekemisissä. Vankilaan päätyminen ja sieltä suunilleen seuraavana päivänä vapautuminen sivuutetaan yhdellä virkkeellä ilman sen suurempia selityksiä, ja ihmettelen, miten tällainen veronkiertäjä onnistui pääsemään niin vähällä.

Thoreaun askeettisessa ja luonnonläheisessä elämässä on jotakin vetoavaa ja kiehtovaa, mutta ihmettelen, kuinka joku oikeasti pystyy tähän. Varsinkin elämään niin yksin niin vähin ihmiskontaktein. Ohikulkijoita ja vieraita poikkeaa silloin tällöin Thoreaun mökkiin käymään tai hän kohtaa niitä metsissä samoilleessaan, mutta toisinaan saattaa vierähtää useampi kuukausi tapaamatta ainoatakaan ihmistä.

Thoreaun arvostelu elämän yltäkylläisyyttä kohtaan saa mielestäni aika hauskoja piirteitä, ja hänestä piirtyi minulle kuva eriskummallisena kranttuna ukkona, joka ihan vain periaatteen vuoksi haluaa olla eri mieltä kuin kaikki muut ja etsiä omia totuuksiaan.

Thoreaulle omistaminen on orjuutta. Toisista riippuvaisena eläminen on orjuutta. Yhteiskunnassa eläminen on orjuutta.  Myös liiallinen työnteko on orjuutta. Ihmisen tulisi tehdä vain osan päivästä töitä ja toinen osa omistaa muunlaisille toimille ja harrastuksille. Metsässä yksinkertaisessa erakkomajassa eläessään ja rakasta papupenkkiään viljellessään Thoreau on kuitenkin vapaa mies.

Metsään muuttaminen oli Thoreaulle eräänlainen ihmiskoe, jolla hän halusi osoittaa niin itselleen kuin maailmalle, kuinka vähällä ihminen voi tulla toimeen.

Materiaaliseen vähään tyytyvällä Thoreaulla voi olla jotakin sanottavaa myös nykyihmisille, vaikka monessa suhteessa Thoreau menee mielestäni jo liiallisuuksiin ja asettuu silmissäni vain hupaisaksi krantuksi ukoksi.

Thoreau asusti metsässä reilu kaksi vuotta, mutta kuvaa teoksessaan ensimmäisen vuotensa. Teos sisältää paljon ympäristön ja luonnon yksityiskohtaista kuvailua. Mitään varsinaista juonta tässä ei ole, eikä teos olekaan mikään romaani. Kirjassa tapahtuu hyvin vähän, mutta kuvaillaan paljon. Välillä filosofoidaan aika antamuksella ja arvostellaan yhteiskuntaa. Helposti tylsistyvät ja jännittävän juonen etsijät, älkää vaivautuko. Tietty rakenteen puute ja kerronnan polveilu ja poukkoilu teki teoksesta vähän sekavan oloisen. Myöskään Thoreaun metaforinen ja allegorinen kielenkäyttötapa ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkitsee oivaltavan ja analyyttisen lukijan. Teoksen tyyli on mielenkiintoinen, koska se vaihtelee ylevästä kaunopuheisuudesta arkisen proosalliseen, ja välillä Thoreau heittää pilke silmäkulmassa jotakin hyvin humoristista.

Haasteet: Tällä kirjalla osallistun Maalaismaisemia -lukuhaasteeseen ja saavutan samalla alimman tason eli mäkitupalaisuuden.

Sokerina pohjalla:

Sille, jonka notkea ja elinvoimainen ajatus pysyttelee auringon askelissa, on päivä ikuista aamua

Henry David Thoreau
Elämää metsässä
(Walden; or Life in the Woods, 1854)
Suom. Mikko Kilpi
WSOY
306 s.

Kun kuolema tekee tenän: Saramagon Oikukas kuolema

"Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut". Näillä lupaavilla sanoilla lähtee käyntiin portugalilaisen nobelpalkitun Jose Saramagon Oikukas kuolema, jonka luin lukupiiriämme varten.

"Oikukas kuolema" on hauska ja älykäs, kalmankatkuinen, mutta myös pisteliäs ajatusleikki. Mitä tapahtuu, jos kuolema tekee tenän? Jos kuolema ei enää suostu toimittamaan tavallisia tehtäviää? Eikö tämä ole se, mistä ihmiset ovat kautta aikain unelmoineet? Eikö tämä ole se, jota uskonnot ovat aina hyväuskoisille ihmisille lupailleet suurimpana palkkana oikeasta uskosta ja oikein eletystä elämästä?

Nimettömäksi jäävässä valtakunnassa, jossa kukaan ihminen ei enää uudenvuoden vaihtuessa kuole, kuoleman lakko ei ole kuitenkaan mikään iloinen asia, vaan kansallinen katastrofi, joka saa koko maan sekaisin. Haudankaivajat ovat näreissään, sillä heillä ei ole töitä. Enää ei tapahdu luonnollista poistumista. Sairaat kasaantuvat sairaaloihin ja hoitolaitoksiin häilyen epämääräisesti elämän ja kuoleman rajamailla astuen kuitenkaan koskaan kummankaan rajan yli. Eräs perhe kuitenkin keksii erään eettisesti arveluttavan ratkaisun: yön pimeydessä he kuljettavat parantumattomasti sairaan vanhuksen ja vauvan valtakunnan rajojen yli, jossa kuolema on yhä voimassa. Pian lukemattomat ihmiset kantavat omaisiaan rajan yli kuolemaan. Osa ei tiedä, kuinka tähän suhtautua. Onko tämä murha? Onko rangaistava teko kuljettaa sairas surman suuhun?

Kuitenkin, ajan myötä ihmiset alkavat ottaa kuolemattomuuden itsestäänselvyytenä. On toisen kriisin paikka, itse kuolema, joka kutsuu itseään tuoneksi, astuu näyttämölle ja lähettää kohteliaan, violetin kirjeen, jossa hän ilmoittaa aloittavansa pian taas toimintansa. Tuoni päättää tämän kuten kaikki muutkin tulevat kirjeensä sanoihin. "kohteliain terveisin, tuoni". tuoni pienellä kirjoitettuna, ehdottomasti pienellä, kuten eräs toimittaja saa kantapään kautta oppia sen jälkeen, kun on lehtijuttuunsa "korjannut" sanan isolla kirjaimella Tuoneksi ja saanut itse tuonelta närkästyneen kirjeen, jossa tuoni tähdentää:

minä en ole Tuoni, olen pelkästään tuoni, sen sijaan Tuoni on jotain sellaista, ettei teikäläisten, ihmisten, mielessä voi käväistä edes häivähdyksenä mitä se voisi olla, kielenhuoltaja huomatkoon että osaisin kyllä kirjoittaa myös että teidän ihmisten, te tunnette ainoastaan minut, pienen arkisen kuoleman, joka ei pahimissakaan katastrofeissa pysty estämään elämän jatkumista edelleen, aikanaan tulette tietämään mikä on Kuolema isolla kirjaimella, ja sillä hetkellä, jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä soisi teille aikaa, te käsittäisitte mikä todellinen ero on suhteellisella ja ehdottomalla, täydellä ja tyhjällä, vielä olemisella ja ei enää olemisella, ja kun puhun todellisesta erosta, tarkoitan jotakin mitä sanoilla ei ikinä voida ilmaista, suhteellinen, ehdoton, täysi, tyhjä, on vielä, ei ole enää, mitä ne muka merkitsevät, herra päätoimittaja, sillä jollette satu tietämään, sanat ovat hyvin liikkuvaisia, ne muuttuvat päivästä toiseen, ne ovat häilyviä kuin varjot ja ovat itsekin vain varjoja, ne sekä ovat olemassa että ovat lakanneet olemasta, ne ovat pelkkiä saippuakuplia, kotiloita, joiden kohina tuskin kuuluu ( – – )

Pian tuoni alkaa myös lähettää kohteliaita, kuuluisia violetteja varoituskirjeita jokaiselle kuolevalle viikkoa ennen kuolinpäivää, jotta nämä osaisivat varautua kuolemaan. Kauhu valtaa jälleen kansalaiset. Kuka on seuraava violetin kirjeen uhri? Mutta sitten tapahtuu jotakin vallan erikoista ja ennenkuulumatonta. Eräs violetti kirje palaa takaisin tuonelle saavuttamatta ikinä vastaanottajaansa. Tuoni koettaa uudestaan ja uudestaan, mutta kirje ei kerrassaan mene perille. Tuoni lähtee selvittämään asiaa, ja tästä seikkailusta koostuukin tarinan suurin juonellinen jännite.Kuka kuolevainen pystyy vastustamaan tuonea?

Oikukas kuolema oli minulle ensimmäinen nobelkirjailija Saramagon kirja. Joillakin lukupiiritovereillani oli traumaattisia aiempia lukukokemuksia Saramagosta ja hänen superpitkistä virkkeistään ja epäkieliopillisesta välimerkkien käytöstä, ja tämä kirja vahvisti entisestään traumoja. Oikukkaan kuoleman kielenkäyttö on poikkevaa ja (post)modernia.  Graafiset virkkeet saattavat toisinaan venyä kevyesti vaikkapa sivun mittaisiksi, ja dialogissa vastapuolien repliikit on ujutettu saman virkkeen sisään vain pilkuilla erotettuna mainitsematta, kuka sanoo mitäkin. Vuoropuhelut muuntuvat tajunnanvirtamaiseksi mössöksi, jossa ei oikeastaan olekaan enää väliä, ketä sanoo ja mitä.

Myös teoksen sisältöpuolessa korostuu vahva tietoisuus kielestä ja sen rajoilla leikittelystä kuten tulee esiin yllä siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Saramago on ottanut Wittgensteinin (1900-luvun yhden suurimman kielifilosofin) ajatuksen teoksen motoksi siteeraamalla sitä ennen  tarinan alkua: "Ajattele esim. lähemmin kuolemaa,  – & olisi kyllä omituista jollet tällöin joutuisi tutustumaan aivan uusiin mielikuviin ja kielen alueisiin." Näkisin, että Oikukas kuolema nojaa vahvasti dekonstuktiiviseen kieliteoriaan, mikä tulee erityisen eksplisiittisesti esiin siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Kieli ja sen merkityksen häilyvyys nousee teoksessa niin vahvasti esiin, että se muodostuu jo yhdeksi teoksen teemaksi.

Vastoin muiden lukupiiriläisteni mielipiteitä itse pidin Saramagon kielestä, hänen hengästyttävästä tajunnanvirrasta, vähävälimerkkisestä kirjoitustyylistä ja riemastuttavista kielikuvista. (Kieli taisi olla syynä, miksi muutamalta jäi jopa kirja kesken.) En nyt tätä lempikirjoitustyyleihin lukisi, mutta Saramagon tyyli kirjoittaa oli mielestäni virkistävän erilaista ja hyvin älykästä.

Mitä tulee itse teoksen sisältöön, niin siitä vasta tykkäsinkin. Kirjan juoniasetelma on herkullinen ja hupaisa. Alku oli ehkä tylsähkö, mutta vauhtiin päästyäni en olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Teos on satiirinen, ja kirpeän huumorin sekaan on ujutettu teräviä piikkejä koskemaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita (kuten mm. vanhustenhoitoa). Tietysti kirjan aiheeseen sopivasti teoksen huumori on aika kalmankatkuista ja osaltaan vähän rankkaa. Mainittakoon, että useimpia muita lukupiiriläisiämme ei naurattanut yhtään tämä kirja. Tuonen personifiointi todelliseksi henkilöksi ja sen mukaan tuoma tarinan allegorisuus oli mielestäni aivan riemastuttavaa. Teoksen loppuratkaisu nosti lukukokemuksen aivan huikeisiin sfääreihin – miten ihania tällaiset loput, jotka jättävät ilmaan niin paljon kysymyksiä ja loputtomia tulkintavaihtoehtoja.

Muutenkin Oikukas kuolema on kirjallisuusanalyysiä rakastavan kirjallisuudenopiskelijan kultakaivos. Kirjasta voi löytää vaikka mitä, ja uskoisin sen olevan kirja, joka kestää useamman lukukerran sen vuoksi, että siinä on aina uutta analysoitavaa. Nyt, kun lukukokemuksesta on vierähtänyt useampi viikko ja kirjoitan tätä bloggausta, huomaan pysähtyväni pohtimaan yhä uusia ja uusia näkökulmia teoksesta.

Kokonaisuudessaan teos oli virkistävä lukukokemus erilaisuudessaan. Ei tämä nyt lähellekään lempilukukokemuksiani nouse, sillä ylimmille palkintopalleilleni kohoavat vain kaikki "ihanat kirjat". Kuiva huumori ja satiiri ovat kuitenkin tyylejä, joissa on ollut myös aina jotakin minua viihdyttävää. Kirjaa voisi suositella kaikille mustan huumorin ystäville, jotka eivät säihkädä omintakeista kirjoitustyyliä, joka antaa huutia kaikille koulussa opetetuille kielenhuolto- ja oikeinkirjoitussäännöille koskien välimerkkien käyttöä ja virkerakenteen koossapysyvyyttä.

P.s. Lukupiirikaverini Katrin kokemuksen Oikukkaasta kuolemasta voi käydä lukemassa täältä.

Jose Saramago

Oikukas kuolema, 2008

(As Intermitências da Morte, 2005)

Suom. Erkki Kirjalainen

Tammi

244 s.

Kirjahullun seikkailut keltaisten kassien valtakunnassa

Viime viikolla kaupungin kadut täyttyivät jälleen keltaisista kasseista ja ostohysteerisistä kansalaisista. Oli aika Hullujen päivien, jotka ovat nimensä veroiset. Minäkin liityin ostohysterian valtaamien kansalaisten sankkaan joukkoon jo heti keskiviikkona Hullujen päivien alkaessa ja suuntasin tietysti ensimmäisenä Akateemisen notkuvien kirjapinojen äärelle. 

On aika esitellä kirjahyllyni uusimmat tulokkaat.

Ensimmäisellä kierroksella keskiviikkona tarttui mukaan

1. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jonka lukemisesta olen haaveillut siitä asti, kun kuulin sen kertovan peikoista.


2. Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna, jonka olemassaolon olen bongannut joskus viime vuonna Sinisen linnan kirjaston Marian bloggauksesta. Kiinnostuin siitä paitsi sen perusteella, mitä Maria kirjoitti kirjasta myös sen vuoksi, että päähenkilö on kaimani – suorastaan siis velvollisuuteni lukea kirja!

3. Mary Wollstonecraftin Till försvar för kvinnans rättigheter (A Vindigation of the Rights of Woman), feministiklassikko vuosisatain takaa, josta olen pitkään ollut kiinnostunut. Tavallaan harmitti, että piti ostaa tämä ruotsiksi (suomeksi ei kun ollut tarjolla), mutta voi ihanuus tätä oikein vanhaa ja koukeroista, hieman pateettisen lennokasta ruotsin kieltä! <3

Torstainakin kävin kyttäämässä kirjahyllyt, mutta en löytänyt mitään uutta tai mielenkiintoista. Toista oli perjantaina, jolloin iski runsaudenpula!


Perjantaina mukaan tarttui:

1. Fredrik Backmanin En man som heter Ove (suom. Mies joka rakasti järjestystä), joka valikoitui seuraavaksi lukupiirikirjaksemme. Olin jo keskiviikkona tuijottanut kirjaa mielenkiinnolla ja miettinyt, miksi kirja näytti kovin tutulta. Seuraavana päivänä mennessäni kirjastoon metsästämään lukupiirikirjaamme ihan suomenkielisenä paljastui, miksi kansikuva oli ollut niin tutun näköinen. Sain pakkomielteen hankkia  kirjan omakseni alkuperäiskielellä (se kun oli niin halpa!) ja yrittää urakkaa ruotsiksi. Jos hermot loppuu kesken, niin kotoa löytyy onneksi myös kirjaston suomennos.


2. Tove Janssonin pokkaripaketti, joka sisältää neljä Janssonin kirjaa (joista yksikään ei ole Muumi!): Kunniallisen petkuttajan, Kuvanveistäjän tyttären, Viestin ja Kesäkirjan. Näistä en ole ikinä lukenut yhtäkään. Kesäkirjaa olen joskus aloittanut, mutta ajankohta oli ehkä huono ja kirja jäi kesken, vaikka se vaikutti lupaavalta. Voi kuinka odotan, että kesä koittaa ja pääsen laiturille lukemaan Kesäkirjaa ja antamaan sille uuden mahdollisuuden!

Perjantaina oli ilmaantunut muitakin kiinnostavia kirjoja näytille. Harkitsin pitkään, nappaanko hyllystä mukaan Janssonin pokkaripaketin, Muumimaailma ja todellisuus -teoksen tai Tove Janssonin elämäkerran Arbeta och älskä (Tee työtä ja rakasta).Jälkimmäinen vaihtoehto jäi ehkä hieman kaivelemaan vielä mieleen, sillä siinä oli ihanan hiplattava kansi.

Sunnuntainakin kävin vielä kääntymässä mitä suurimman kiireen vallassa Akateemisen hyllyillä. Kiire ilmeisesti sekoitti minun pääni, enkä kyennyt ajattelemaan selkeästi. Tein nimittäin hyvin, hyvin suuren virheen, jota olen katkerasti katunut. Jätin nimittäin ostamatta kovakantisen Sinuhe egytpiläisen, joka maksoi joku 16 euroa ja jota harkitisin kyllä vakavasti.Haluaisin ehdottomasti lukea sen kirjan ja luulen, että tulen pitämään siitä paljon. Ja kaiken lisäksi, se on juuri niitä sen näköisiä kirjoja, jotka haluaa mielummin itse omistaa kuin lainata kirjastosta.

Kokonaisuudessaan olen melko tyytyväinen hulluun kirjasaaliiseeni. Kuitenkin minua harmitti, ettei suomekielisissä kirjoissa ollut juurikaan tarjolla mitään kunnon vanhoja klassikoita, jotka tunnetusti ovat sydäntäni lähellä. Ruotsinkielisissä kirjoissa niitä olisi ollut tarjolla paremmin, mistä esimerkkinä ostamani Mary Wollstonecraftin teos. Mutta itse asiassa hieman huvittavaa oli, että nyt juuri suurimman Fifty Shades of Grey -manian kesellä Hullujen päivien pokkarihyllyssä oli tarjolla myös vaihtoehtoista kirjallisuutta kirjallisen sadomasokismin ystäville, nimittäin markiisi de Saden "ikivihreä" klassikko Justine! No, vaikka se olikin vanha klassikko muutaman vuosisadan takaa, en kuitenkaan ostanut – ei taida istua kuitenkaan omaan kirjamakuuni.

Näiden narssissinkukkasten kera toivotan teille kaikille ihanaa ja rentouttavaa pääsiäistä! Muistakaahan lukea tarpeeksi!

Lapsuuden nostalgiaa: Pieni talo preerialla

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsiniin Suuressa Metsässä olevasta talostaan. He ajoivat pois, ja talo jäi yksinäisenä ja autiona isojen puiden väliin raivatulle aukiolle, eivätkä he nähneet sitä enää koskaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla kuljetti minut ajassa kauas taakse. Muistoissani se kuljetti minut omaan lapsuuteeni, miltei 20 vuoden taakse, mutta mielikuvituksissani vielä sitäkin kauemmas, 1800-luvun loppun Amerikkaan, villille preerialle, jossa tuuli ujeltaa, villipedot vaanivat ja intiaanit huutavat hurjia sotahuutojaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarja kuuluu lapsuuteni ehdottomiin suosikkeihin ja olen pitkään halunnut koettaa, miltä ne tuntuisivat aikuisen silmin luettuina. Johonkin niin pyhän lapsuudenlukumuiston pariin palaaminen on aina hyvin riskialtista, ja minua hieman jännitkin, kuinka minun ja kauniiden muistojeni käy. Särkyykö lapsuuden kultainen muisto vai onnistuuko tarina yhä lumoamaan?

Pelkoni oli turha. Pieni talo preerialla lumosi minut täysin heti ensimmäisiltä riveiltä. Ja tuskin vähiten sen vuoksi, että se herätti niin rakkaita ja nostalgisia muistoja. Olin jälleen pieni tyttö, tiukasti peittoihin käärittynä hämärässä huoneessa kuuntelemassa iltasatua. Kuulin äidin äänen ja hänen hengityksensä. Ja kuulin itseni sanovan: "Äiti, vielä vähän. Lue vielä vähän!" 

Voi kultainen lapsuus!

Mieleni teki itkeä melkein koko ajan kirjaa lukiessa, sillä se onnistui herättämään niin suloisia muistoja vuosien takaa. Muistoja, joiden olemassaoloa en enää edes kunnolla muistanut, mutta jotka tulivat kuin tulvien mieleeni lukiessani tätä kirjaa.

Pieni talo preerialla -kirja on osittain omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka kertoo Ingallsien uudisraivaajaperheestä. Tarina kertoo, kuinka Ingallsit jättävät taakseen tutun ja turvallisen metsämökkinsä ja suuntaavat kohti tuntematonta preeriaa vankkureineen ja rakentavat uuden kodin villille preerialle. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, lapset Mary, Laura ja pieni Carrie-vauva. Yksi osa kirjan lumoa on se kaunis ja onnellinen perheidylli tästä ihanasta pikku perheestä, jonka taivalta kirjassa kuvataan.

Kirja on osa kokonaista kirjasarjaa ja on sen ensimmäisenä suomennettu, muttei kuitenkaan ensimmäinen teos. Hämäännyin itse kuitenkin luulemaan tätä ensimmäiseksi teokseksi, mikä on syy siihen, että aloitin tästä. Kuitenkin Pieni talo preerialla on vasta sarjan toinen teos ja sitä edeltää Pieni talo suuressa metsässä, joka on juuri tällä hetkellä lukemisen alla. (Tai kolmas teos, jos lasketaan mukaan Farmarin lapset, joka kertoo Lauran tulevan aviomiehen lapsuudesta.)

Paitsi että kirja toi mieleen nostalgisia muistoja kultaisista lapsuusvuosista oli toki kirjassa itsessäänkin säilynyt vielä jotakin lumovoimaa. Mietin, mitä ihmettä se on? Koska periaatteessa kirja tuntui niin yksinkertaiselta, ettei siinä ikään kuin ole mitään. Ja mietittyäni kauan tulin siihen tulokseen, että salaisuus on juuri siinä. Siinä tunteessa, että kirjassa ei ole juuri mitään – ja juuri siksi siinä onkin niin paljon.

Pieni talo preerialla lumoaa nimittäin yksinkertaisuuden kauneudellaan. Se on kuvaus hyvin, hyvin vaatimattomasta elämästä hyvin, hyvin kauan sitten. Siinä on aidon elämän ja kokemisen makua omaelämäkerrallisuuden vuoksi. Se tarjoaa aidontuntuisen kosketuksen hyvin toisenlaiseen elämään kuin omani. Elämään, jota en oikeastaan itse haluaisi elää, koska nykyään kaikki on "vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa", mutta kuitenkin sellaiseen elämään, jossa on jotakin sellaista lumoa, joka vetää puoleensa. Ja tätä lukiessa tulee kuitenkin miettineeksi, onko sittenkin niin, että ennen elämä olikin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nykyään?

Kirjan perusjuoni on tiivistettävissä siihen, että perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, suuntaa hevosineen ja vankkureineen kohti preeriaa, asettuu sinne asumaan, rakentaa talon, ovat hetken tyytyväisiä ja pakkaavat jälleen kimpsunsa ja kampsunsa ja jättävät kotinsa lähtien etsimään uusia asuinsijoja. Sen pituinen se. 

Kirja ei siis ole kovin juonivetoinen. Ja se on mielestäni juuri yksi kirjan ihanuuden avaimista. Se, miten pienistä asioista tehdään suuria ja kertomisen arvoisia. Esimerkiksi talon rakentamisprosessi on kerrottu kirjassa hyvin yksityiskohtaisesti. Luvussa "Talo preerialla" kerrotaan hyvin tarkasti, kuinka isä rakentaa talolle seinät lähtien aina puiden kaadosta asti. Luvussa "Kaksi lujaa ovea" puolestaan kuvataan tarkoin ovien rakentaminen, luvussa "Takkavalkea" taaseen kerrotaan, kuinka mökkiin saadaan takka ja luvussa "Katto ja lattia" kuvataan katon ja lattian rakentaminen.

Myös tavallisia arjen toimia ja töitä kuvataan tarkasti. Kirja tarjoaakin mielenkiintoisen ajankuvan kaukaiseen aikaan, jolloin ihmisen arki oli hyvin erilaista ja jolloin ihmiset tekivät eri tavalla asioita itse alusta loppuun. Nykylukijalle näyttäytyy myös hämmästeltävänä ja ajattelemisen aihetta herättävänä se, kuinka vähään ihmiset tyytyivät ja kuinka vähästä he iloitsivat. Valkoinen sokeri on harvinaisuus, ja kun isä hakee sellaista pussillisen kaupungista, on kaikkien perheenjäsenten vuorollaan maistettava sitä lusikalla. Ja kuinka ihmeelliseltä se maistuukaan!

Rakastan suunnattomasti kauniita luontokuvauksia, ja pidin siitä, että myös niitä löytyy tästä kirjasta. Erityinen rakkaudenkohteeni on aina ollut öinen tähtitaivas (menen usein suorastaan onnesta ja kauneudesta sekaisin tuijottaessani tähtiä!) ja pidin siitä, miten kirjassa toistuivat romantisoidut tähtitaivaan kuvaukset. Kirjan kieli on melko yksinkertaista, sillä se on kirjoitettu siten, että melko pienikin lapsi sitä ymmärtää. Kertoja silti pystyy luomaan vähäeleisellä ja yksinkertaisella kuvauksella jotakin tavattoman kaunista ja koskettavaa:

Avoimen purjekangaskatoksen alareunann kohdalla riippui suuria, tuikkivia tähtiä. Laura ajatteli, että isä pystyisi koskettamaan niitä. Hän toivoi, että isä poimisi suurimman tähden nyöristä, jonka varassa se riippui taivaalla, ja antaisi sen hänelle. Hän oli ilmivalveilla, häntä ei nukuttanut hiukkaakaan, mutta äkkiä hän hämmästyi kovasti. Suurin tähti vilkutti hänelle silmää!
Sitten hän heräsi, seuraavaan aamuun.

Odotan malttamattomana, että pääsen jatkamaan seikkailujani Lauran ja Maryn kanssa sarjan muiden osien parissa!

(Tällä kirjalla korkkaan osaltani Maalaismaisemia-haasteen)

Laura Ingalls Wilder

Pieni talo preerialla

(Little House on the Prairie, 1935)

Suom. S. s. Taula

336 s.

Tyttöyden esikuvia: Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja

Saran kirjat blogin takana kirjoittelevan Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat on ollut melko laajalti luettu teos kirjablogeissa, kenties osittain senkin vuoksi, että kirjablogistin kirjoittama kirja herättää kiinnostusta muissa kirjablogisteissa. Ja tietysti myös sen vuoksi, että tyttökirjat ovat aihe, joka koskettaa erityisen läheisesti suurta osaa kirjabloggaajia, jotka ovat paitsi kirjarakkaita, myös suurimmaksi osaksi naisia.

Itse tartuin kirjaan vasta nyt, kun kirjoittelen kirjallisuustieteen sivuaineentukielmaani tyttökirjasta, L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) ja ajattelin, että voisin löytää tästä kenties jotakin lähdemateriaaliksi kelpaavaa tutkielmani teoriaosaan tutkimuskohteeni kontekstointiin. Sain paitsi hieman lähdeaineistoa, myös mitä ihanimman ja mielenkiintoisimman lukukokemuksen, joka avarsi mieltäni suunnattomasti! Ahmin teoksen kahdessa päivässä – sellaista lukuintoa en olekaan pitkään aikaan kokenut!

Täytyy sanoa, että minulla oli omat ennakkoluuloni kirjan aiheesta. Minulla nimittäin on ollut sellainen ennakko-olettamus, että inhoan suomalaisia tyttökirjoja. Tämä käsitys juontaa juurensa aika pitkälle lapsuuteni kokemuksiin Anni Polvan Tiina-kirjoista, joita jossain kohtaa suorastaan ahmin parempien kirjojen puutteessa (olin pienenä sellainen lukunarkomaani, että jos en löytänyt hyviä kirjoja, niin luin sitten vaikka hampaat irvessä huonoja). Minusta Tiina-kirjat olivat aivan kamalan ankeita. Niistä on päällimäisenä säilynyt mielessäni hernekeitto ja kerrostalot betonipihoineen. (En edes tiedä, syödäänkö Tiina-kirjoissa erityisen usein hernekeittoa, mutta joka tapauksessa hernekeitto on jäänyt niistä mieleen.) Inhosin pienenä yli kaiken hernekeittoa (saatuani kerran  6-vuotiaani oksennustaudin hernekeittopäivänä) ja mielestäni ei voinut ihmisellä olla mitään julmempaa kohtaloa kuin asua kerrostalossa. Miten proosallinen elinympäristö! Itse asuin lapsuuteni ja nuoruuteni rivitalossa ja haaveilin omakotitalossa asumisesta – mielellään vielä maaseudulla.

Jostain syystä Tiina-kirjat ovat merkinneet minulle samaa kuin koko suomalainen tyttökirjallisuus. Olen ennakkoluuloisesti päätellyt, että kaikki muutkin suomalaiset tyttökirjat ovat varmasti yhtä ankeita ja proosallisia. Siinä mielessä Rasavillejä ja romantikkoja, joka piirtää jonkinlaisen kokonaiskuvan suomalaisten tyttökirjojen genrestä, oli kuin terapiaa ennakkoluuloilleni ja niistä vapautumiselle.

Rasavillejä ja romantikkoja -teos sisältää paitsi pienet kirjailijaelämänkerrat suosituimmista suomalaisista tyttökirjojen kirjoittajista, katsauksen heidän tuotannostaan ja listat heidän julkaisemistaan teoksista. Sen lisäksi  hyvin suuri osa teosta koostuu lukijoiden tarinoista koskien sitä, mitä tietyt tyttökirjat ovat heille merkinneet ja kuinka ne ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä. Kokkonen mainitseekin esikuvakseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, joka sisältää lukijakertomuksia L. M. Montgomeryn rakastetuista tyttökirjasankareista runotyttö Emiliasta ja Vihevaaran Annasta. Kuten Anna ja Emilia, myös monet suomalaiset tyttökirjasankarit ovat olleet monille suomalaislukijoille paitsi suuria esikuvia ja ihanteita, myös elämän matkassa kulkeneita ystäviä ja sielunkumppaneita.

Itse asiassa itseäni teoksessa viehätti ja kiinnosti eniten itse Sara Kokkosen kirjoittamat osuudet kirjailijoiden elämistä ja teoksista. Mielestäni hän osasi kirjoittaa kirjailijoista kiinnostavalla tavalla nostaen esiin elämäkerroista sellaisia asioita, jotka vetävät lukijan – tai ainakin minun mielenkiinnon puoleensa. Erityisesti lumoudin Anni Swanin elämästä. Anni Swanin, joka tyttökirjojen lisäksi kirjoitti paljon myös satuja ja jonka elämä itsekin oli kuin satu. En tiennytkään, että sekä Eino Leino että Otto Manninen kirjoittivat kilpaa Anni Swanille rakkausrunoja nuoruudessaan! Ajatelkaas, millaista olisi saada henkilökohtaisesti osoitettuja rakkausrunoja Eino Leinolta ja Otto Mannselta!? Veikkaan, että taisivat olla aika hyviä runoja! Lieneekö Mannisen runot olleet parempia kuin Leinon, kun Anni myöhemmin päätyi naimisiin Oton kanssa?

Ja vaikka olen syvästi traumatisoitunut Anni Polvan Tiina-kirjoista, annoin kuitenkin tämän kirjan myötä Polvalle anteeksi sen vuoksi, että kirja tarjosi niin riemastuttavaa tietoa Anni Polvan lapsuudesta:

Anni oppi lukemaan jo 4-vuotiaana, kun hän oven takaa kuunteli samassa huoneistossa asuvan perheen pojan lukemaan opettelua. Sen jälkeen hän luki kaiken mitä käsiinsä sai. Hän löysi jopa isänsä kirjaset täydellisestä avioliitosta. Anni piiloutui lukemaan sängyn tai sohvan alle ja vaatekaappiin, jonka ovi oli vähän raollaan. Isä vei Annin lääkäriin saadakseen tietää, oliko tytön lukeminen epäterveellistä. Kun se ei ollut, niin sen jälkeen Anni sai lainata kirjastosta ison korillisen kirjoja, ensin lasten- ja myöhemmin aikuisten osastolta. Hän otti kirjat hyllyistä järjestyksessä ja seuraavalla kerralla siitä kohtaa, mihin oli jäänyt. Isä ja tytär harrastivat yhdessä lukemista ja kerran he lukivat keittiössä niin myöhään yöhön, että äidin oli tultava torumaan.

Tämän inspiroimana jopa ajattelin niin hurjaa ajatusta, että ehkä minun pitäisi yrittää lukea joskus vielä uudestaan joku Tiina ja uusin silmin. Saa nähdä.

Ylipäätänsä Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen parhaimpana antina oli mielestäni se, että se tarjoaa hyvän katsauksen kotimaisten tyttökirjojen genreen ja tarjoaa lukuvinkkejä. Pitäisi vielä selata kirja läpi ja kirjoittaa ylös kaikki kiinnostavat kirjat, jotka mahdollisesti haluaisi lukea joskus. Erityisesti Anni Swanista muodostui tämän teoksen kautta minulle kirjailija, jonka tuotantoon haluaisin aivan ehdottomasti tutustua paremmin.

Odotan suurella innolla Kokkoselta tänä keväänä ilmestyvää Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen seuraajaa, Kapina ja kaipuu -teosta, joka kotimaisten tyttökirjojen sijaan pureutuu ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden vastaanottoon lukijatarinoiden kautta. Vastasin itsekin viime keväänä Saran aineistonkeruupyyntöön ja kirjoitin tekstin suhteestani erääseen tyttökirjasankariin – kehenkäs muuhunkaan kuin Vihervaaran Annaan! Jännityksellä odotan, löydänkö oman tekstini kirjasta!

Sara Kokkonen

Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat, 2013

Avain

261 s.

"Toivoisin, että sadun henki ja mielikuvitus saisivat sijan nuorisossa senkin jälkeen, kun ovat varttuneet. Sillä ilman mielikuvitusta, on ihminen henkisesti köyhä."

(Anni Swan)

Upea klassikkoteos historian pölyistä: Henry Jamesin Naisen muotokuva

Voi kiitos Henry James! Nimittäin siitä, että kirjoitit mahtavan teoksen, joka soi paitsi hyvin mieleenpainuvan lukukokemuksen, myös toimi oikeana tehohoitona vaivanneeseen lukujumiin. (Vaikka muutamia kirja-arvioita on blogiini syntynyt jo tämän vuoden puolella, oli Naisen muotokuva oikeastaan ensimmäinen tänä vuonna aloittamani kirja, jonka olen lukenut jopa loppuun asti.)  Ja vaikuttaa, että lääke on myös pysyvämpi kuin tämän yhden lukukokemuksen mittainen.  Naisen muotokuvan lukeminen avasi nimittäin jonkin henkisen oven sisälläni, mikä on johtanut varsinaiseen lukuhimoon!

Naisen muotokuva on tunnetun amerikkalaisen 1800-luvulla eläneen Henry Jamesin yksi tunnetuimpia teoksia. Minulle se on kokonaisuudessaan toinen teokseni Jamesilta. Aiemmin (ennen kirjablogiaikaani) olen lukenut häneltä Eurooppalaiset, mistä muistan kyllä pitäneeni, mutten erityisemmin huumautuneeni. Mutta mitä olikaan Naisen muotokuva? Yksi virkistävimmistä ja parhaimmista lukukokemuksista pitkiin, pitkiin aikoihin!

Mikä sitten teki kirjasta niin loistavan? Tämä on usein vaikea kysymys. Eikö riitä, että sanon vain, että aivan mahtava kirja? Yritän kuitenkin epätoivoisesti tavoittaa sanoillani jotakin kirjan mahtavuudesta.

Ensinnäkin kirja on tarina aikansa kontekstissa hyvin epätavanomaisesta naisesta. Tämä seikka vangitsi mielenkiintoni täysin kirjan puoleen jo aivan teoksen alkumetreillä. Minä, suuri 1800-luvun kirjallisuuden ystävä ja innokas lukija, kohtasin Naisen muotokuvassa naishahmon, johon verrattavaa en ole vielä 1800-luvun kirjallisuudessa aiemmin törmännyt.  

Naisen muotokuvan päähenkilönä on "riippumaton" amerikkalainen nuori nainen nimeltään Isabel Archer, joka on vastikään menettänyt vanhempansa ja suuntaa tätinsä kanssa Eurooppaan nähdäkseen hieman elämää. Isabel on paitsi hyvin viehättävä, myös erittäin fiksu nainen, joka fiksuudellaan ja itsenäisellä, vapaudenkaipuisella luonteellaan uhmaa perinteisiä naisrooleja ja aiheuttaa suunnatonta kiinnostusta muissa ihmisissä. Osa muista henkilöhahmoista suhtautuu häneen kuin harvinaislaatuisena näyttelyesineenä, joka on mielenkiintoinen ilmiö – tapaus itsessään, jota sekä ihastella että kummastella. Itse asiassa sellaisena minäkin lukijana häneen osittain suhtauduin.

Isabel on nainen, jolla on tavoitteita – piirre, joka naisessa tuona aikana oli hyvin harvinainen. Hän ei halua jakaa naisen tavallista kohtaloa, sitoutua jo nuorena mieheen ja tulla kahlehdituksia aviovaimon tiukkaan rooliin ja kapeaan elinpiiriin, vaan ainakin kehittää itseään ja nähdä maailmaa ensin ja mahdollisesti mennä naimisiin myöhemmin. Naimaikäisen naisen itsenäisyyden säilyttäminen on kuitenkin haastava tehtävä, kun ympärillä pyörii sinnikkäitä, hyvin viehättäviä, jopa suunnattoman rikkaita kosijoita. Isabella kuitenkin torjuu sinikkäät kosijansa vieläkin sinnikkäämmällä päättäväisyydellään  – kunnes tapahtuu jotakin ihan kummallista, jota lukija ja tuskin Isabel itsekään voi ymmärtää.

Toisaalta mietin, että mitäköhän kirjailija on tahtonut tällä teoksella sanoa naisista ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Siinä suhteessa teos nimittäin antaa mielestäni hyvin ristiriitaisiakin viestejä. Se nimittäin luo Isabellan hahmon kautta ihanteen itsenäisestä naisesta, jolla on jotakin suurempia tavoitteita elämässä kuin metsästää itselleen mies, purjehtia avioliiton seesteiseen satamaan ja unohtaa itsensä vaimon ja äidin roolien alle. Toisaalta Isabella ei kohtaa kuitenkaan kovin onnellista kohtaloa elämässään, joten kirja jättää mielestäni paljon kysymyksiä ilmaan.

Isabel ei ole kuitenkaan suinkaan kirjan ainoa kiinnostava hahmo, vaan niitä löytyy teoksesta koko joukko lisää. Ja itse asiassa monet kirjan naishahmoista ovat tavalla tai toisella hyvin moderneja ja itsenäisiä luonteita. Isabellan ystävätär, Amerikasta vanhaan maailmaan matkustanut lehtinainen neiti Stackpole, joka innokkaana yrittää metsästää Euroopasta jutun aiheita, on vertaansa vailla ja hieman koominen hahmo suorasukaisuudessaan.

Toinen syy suunnattomaan ihastumiseeni oli se, että kirja on hyvin älykkäästi ja tarkkanäköisesti kirjoitettu. Erityisesti kirjan psykologinen kuvaus on mielestäni aivan päätähuimaavan upeaa ja tarkkanäköistä. Kirja on päähenkilönsä, nuoren naisen muotokuva, jonka kirjailija sanoillaan loihtii. (Toisaalta kirjan nimi kyllä viittaa eräässä toisessakin mielessä naisen muotokuvaan.)  Tätä lukiessa mietin sitä, miten pinnalliselta usein nykykirjallisuus tuntuu, varsinkin ihmiskuvaukseltaan, ja tällaisista historian pölyisistä aarteista voi löytää jotakin sellaista syvää ja todellista, johon ei yksikään kirjailija enää nykyään kykene.

Pidin myös siitä, että vaikka Naisen muotokuva on yleissävyltään vakava teos, kätkeytyy teokseen myös huumoria ja komiikkaa. Jamesin kieli on rikasta ja vivahteikasta, ja toisinaan hänen kuvauksensa (varsinkin metaforat ja muut kielikuvat) ovat tarkkanäköisyydessään aivan riemastuttavan hauskoja.

Kun asiaa oikein ajattelee, hänen kylmä, häikäilemätön käyttäytymisensä oli jotain ennen näkemätöntä! Mies tulee ja katselee tytärtämme ikään kuin tämä olisi vuokrattava huoneisto, koettelee ovenripoja ja katselee ulos ikkunoista, koputtelee seiniä ja on jo melkein valmis tulemaan asukkaaksi. Niin että olkaa hyvä, kirjoittakaa sopimus! Sitten hän päättelee että huoneet ovat kuitenkin liian pienet, hän ei usko voivansa asua kolmessa kerroksessa, hänen täytyy etsiä piano nobilea. Sitten hän painuu tiehensä asuttuaan kuukauden ilmaiseksi pienessä vaivaisessa huoneistossa. 

Suosittelen Naisen muotokuvaa ehdottomasti kaikille vanhojen klassikkojen ystäville, erityisesti 1800-luvun kirjallisuudesta pitäville. Voisin nimittää tätä yhdeksi 1800-luvun suureksi helmeksi.

Tämän bloggauksen myötä toivotan kaikille lukijoilleni oikein ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua! Itse aloitan kohta viikonlopun viettoni tarttumalla Harry Potteriin!

Henry James

Naisen muotokuva

(The Portrait of a Lady, 1881)

Kääntänyt: J. A. Hollo

WSOY

612 s.