Kun kuolema tekee tenän: Saramagon Oikukas kuolema

"Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut". Näillä lupaavilla sanoilla lähtee käyntiin portugalilaisen nobelpalkitun Jose Saramagon Oikukas kuolema, jonka luin lukupiiriämme varten.

"Oikukas kuolema" on hauska ja älykäs, kalmankatkuinen, mutta myös pisteliäs ajatusleikki. Mitä tapahtuu, jos kuolema tekee tenän? Jos kuolema ei enää suostu toimittamaan tavallisia tehtäviää? Eikö tämä ole se, mistä ihmiset ovat kautta aikain unelmoineet? Eikö tämä ole se, jota uskonnot ovat aina hyväuskoisille ihmisille lupailleet suurimpana palkkana oikeasta uskosta ja oikein eletystä elämästä?

Nimettömäksi jäävässä valtakunnassa, jossa kukaan ihminen ei enää uudenvuoden vaihtuessa kuole, kuoleman lakko ei ole kuitenkaan mikään iloinen asia, vaan kansallinen katastrofi, joka saa koko maan sekaisin. Haudankaivajat ovat näreissään, sillä heillä ei ole töitä. Enää ei tapahdu luonnollista poistumista. Sairaat kasaantuvat sairaaloihin ja hoitolaitoksiin häilyen epämääräisesti elämän ja kuoleman rajamailla astuen kuitenkaan koskaan kummankaan rajan yli. Eräs perhe kuitenkin keksii erään eettisesti arveluttavan ratkaisun: yön pimeydessä he kuljettavat parantumattomasti sairaan vanhuksen ja vauvan valtakunnan rajojen yli, jossa kuolema on yhä voimassa. Pian lukemattomat ihmiset kantavat omaisiaan rajan yli kuolemaan. Osa ei tiedä, kuinka tähän suhtautua. Onko tämä murha? Onko rangaistava teko kuljettaa sairas surman suuhun?

Kuitenkin, ajan myötä ihmiset alkavat ottaa kuolemattomuuden itsestäänselvyytenä. On toisen kriisin paikka, itse kuolema, joka kutsuu itseään tuoneksi, astuu näyttämölle ja lähettää kohteliaan, violetin kirjeen, jossa hän ilmoittaa aloittavansa pian taas toimintansa. Tuoni päättää tämän kuten kaikki muutkin tulevat kirjeensä sanoihin. "kohteliain terveisin, tuoni". tuoni pienellä kirjoitettuna, ehdottomasti pienellä, kuten eräs toimittaja saa kantapään kautta oppia sen jälkeen, kun on lehtijuttuunsa "korjannut" sanan isolla kirjaimella Tuoneksi ja saanut itse tuonelta närkästyneen kirjeen, jossa tuoni tähdentää:

minä en ole Tuoni, olen pelkästään tuoni, sen sijaan Tuoni on jotain sellaista, ettei teikäläisten, ihmisten, mielessä voi käväistä edes häivähdyksenä mitä se voisi olla, kielenhuoltaja huomatkoon että osaisin kyllä kirjoittaa myös että teidän ihmisten, te tunnette ainoastaan minut, pienen arkisen kuoleman, joka ei pahimissakaan katastrofeissa pysty estämään elämän jatkumista edelleen, aikanaan tulette tietämään mikä on Kuolema isolla kirjaimella, ja sillä hetkellä, jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä soisi teille aikaa, te käsittäisitte mikä todellinen ero on suhteellisella ja ehdottomalla, täydellä ja tyhjällä, vielä olemisella ja ei enää olemisella, ja kun puhun todellisesta erosta, tarkoitan jotakin mitä sanoilla ei ikinä voida ilmaista, suhteellinen, ehdoton, täysi, tyhjä, on vielä, ei ole enää, mitä ne muka merkitsevät, herra päätoimittaja, sillä jollette satu tietämään, sanat ovat hyvin liikkuvaisia, ne muuttuvat päivästä toiseen, ne ovat häilyviä kuin varjot ja ovat itsekin vain varjoja, ne sekä ovat olemassa että ovat lakanneet olemasta, ne ovat pelkkiä saippuakuplia, kotiloita, joiden kohina tuskin kuuluu ( – – )

Pian tuoni alkaa myös lähettää kohteliaita, kuuluisia violetteja varoituskirjeita jokaiselle kuolevalle viikkoa ennen kuolinpäivää, jotta nämä osaisivat varautua kuolemaan. Kauhu valtaa jälleen kansalaiset. Kuka on seuraava violetin kirjeen uhri? Mutta sitten tapahtuu jotakin vallan erikoista ja ennenkuulumatonta. Eräs violetti kirje palaa takaisin tuonelle saavuttamatta ikinä vastaanottajaansa. Tuoni koettaa uudestaan ja uudestaan, mutta kirje ei kerrassaan mene perille. Tuoni lähtee selvittämään asiaa, ja tästä seikkailusta koostuukin tarinan suurin juonellinen jännite.Kuka kuolevainen pystyy vastustamaan tuonea?

Oikukas kuolema oli minulle ensimmäinen nobelkirjailija Saramagon kirja. Joillakin lukupiiritovereillani oli traumaattisia aiempia lukukokemuksia Saramagosta ja hänen superpitkistä virkkeistään ja epäkieliopillisesta välimerkkien käytöstä, ja tämä kirja vahvisti entisestään traumoja. Oikukkaan kuoleman kielenkäyttö on poikkevaa ja (post)modernia.  Graafiset virkkeet saattavat toisinaan venyä kevyesti vaikkapa sivun mittaisiksi, ja dialogissa vastapuolien repliikit on ujutettu saman virkkeen sisään vain pilkuilla erotettuna mainitsematta, kuka sanoo mitäkin. Vuoropuhelut muuntuvat tajunnanvirtamaiseksi mössöksi, jossa ei oikeastaan olekaan enää väliä, ketä sanoo ja mitä.

Myös teoksen sisältöpuolessa korostuu vahva tietoisuus kielestä ja sen rajoilla leikittelystä kuten tulee esiin yllä siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Saramago on ottanut Wittgensteinin (1900-luvun yhden suurimman kielifilosofin) ajatuksen teoksen motoksi siteeraamalla sitä ennen  tarinan alkua: "Ajattele esim. lähemmin kuolemaa,  – & olisi kyllä omituista jollet tällöin joutuisi tutustumaan aivan uusiin mielikuviin ja kielen alueisiin." Näkisin, että Oikukas kuolema nojaa vahvasti dekonstuktiiviseen kieliteoriaan, mikä tulee erityisen eksplisiittisesti esiin siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Kieli ja sen merkityksen häilyvyys nousee teoksessa niin vahvasti esiin, että se muodostuu jo yhdeksi teoksen teemaksi.

Vastoin muiden lukupiiriläisteni mielipiteitä itse pidin Saramagon kielestä, hänen hengästyttävästä tajunnanvirrasta, vähävälimerkkisestä kirjoitustyylistä ja riemastuttavista kielikuvista. (Kieli taisi olla syynä, miksi muutamalta jäi jopa kirja kesken.) En nyt tätä lempikirjoitustyyleihin lukisi, mutta Saramagon tyyli kirjoittaa oli mielestäni virkistävän erilaista ja hyvin älykästä.

Mitä tulee itse teoksen sisältöön, niin siitä vasta tykkäsinkin. Kirjan juoniasetelma on herkullinen ja hupaisa. Alku oli ehkä tylsähkö, mutta vauhtiin päästyäni en olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Teos on satiirinen, ja kirpeän huumorin sekaan on ujutettu teräviä piikkejä koskemaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita (kuten mm. vanhustenhoitoa). Tietysti kirjan aiheeseen sopivasti teoksen huumori on aika kalmankatkuista ja osaltaan vähän rankkaa. Mainittakoon, että useimpia muita lukupiiriläisiämme ei naurattanut yhtään tämä kirja. Tuonen personifiointi todelliseksi henkilöksi ja sen mukaan tuoma tarinan allegorisuus oli mielestäni aivan riemastuttavaa. Teoksen loppuratkaisu nosti lukukokemuksen aivan huikeisiin sfääreihin – miten ihania tällaiset loput, jotka jättävät ilmaan niin paljon kysymyksiä ja loputtomia tulkintavaihtoehtoja.

Muutenkin Oikukas kuolema on kirjallisuusanalyysiä rakastavan kirjallisuudenopiskelijan kultakaivos. Kirjasta voi löytää vaikka mitä, ja uskoisin sen olevan kirja, joka kestää useamman lukukerran sen vuoksi, että siinä on aina uutta analysoitavaa. Nyt, kun lukukokemuksesta on vierähtänyt useampi viikko ja kirjoitan tätä bloggausta, huomaan pysähtyväni pohtimaan yhä uusia ja uusia näkökulmia teoksesta.

Kokonaisuudessaan teos oli virkistävä lukukokemus erilaisuudessaan. Ei tämä nyt lähellekään lempilukukokemuksiani nouse, sillä ylimmille palkintopalleilleni kohoavat vain kaikki "ihanat kirjat". Kuiva huumori ja satiiri ovat kuitenkin tyylejä, joissa on ollut myös aina jotakin minua viihdyttävää. Kirjaa voisi suositella kaikille mustan huumorin ystäville, jotka eivät säihkädä omintakeista kirjoitustyyliä, joka antaa huutia kaikille koulussa opetetuille kielenhuolto- ja oikeinkirjoitussäännöille koskien välimerkkien käyttöä ja virkerakenteen koossapysyvyyttä.

P.s. Lukupiirikaverini Katrin kokemuksen Oikukkaasta kuolemasta voi käydä lukemassa täältä.

Jose Saramago

Oikukas kuolema, 2008

(As Intermitências da Morte, 2005)

Suom. Erkki Kirjalainen

Tammi

244 s.