Suloisuuden huippu: Pieni prinsessasatu!

Se on linnan paras ruusu, Kaisa sanoi. – Sinä saat sen. Prinssi ilahtui ruususta.

-  Saat myös prinsessan ja puoli valtakuntaa jos vain tahdot, Kaisa jatkoi.

- Tahdon minä, Pauli sanoi. – Mitä sen eteen pitää tehdä?

Kaisa mietti hetken.

- Pitää sanoa tahdon ja sillä sipuli.

- Tahdon, Pauli sanoi.

- Tahdon, Kaisakin sanoi.

- Ja sillä sipuli, he sanoivat yhteen ääneen.

Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Pieni prinsessasatu on ihastuttavan sievä, tavallisuudesta suloisen rosoisesti poikkeava prinsessasatu, jota lukiessa ei voinut kuin hymyillä korvasta korvaan ulottuvaa ja silmät sädehtimään saavaa ihastuksen täyttämää hymyä. Näytin sitä lukiessa varmasti aikalailla siltä, kuinka sadun päähenkilöä kuvataan:

Kaisan posket olivat pyöreät, sillä ne olivat hymyä täynnä. Hiukset hohtivat silkkiä ja silmät säihkyivät smaragdeina.

Tämä on siis tarina pikkuisesta Kaisa nimisestä prinsessasta. Aamulla hän nousee ja pukeutuu pitsihameeseen ja rusettikenkiin, laittaa pompulat päähänsä ja tiaran otsalle. Sitten Kaisa suuntaa kohti kuninkaanlinnan leikkikenttiä. Lammella hän kohtaa ystävänsä Pauli-prinssin, joka on onkimassa. Prinssin ratsu (jonka kuva paljastaa keppihepaksi!) on puun alla huilaamassa. Sitten prinssi ja prinsessa karauttavat yhdessä keppihepalla kuninkaanlinnaan nauttimaan aamiaista. Myöhemmin päivällä leikitään ulkona kotia. Pikku prinsessan ja pikku prinssin elämä on täynnä leikkiä, suloisia unelmia sekä herkkää ystävyyttä.

Kirjan jokainen sana ja jokainen kuva on viimeistä piirtoa myöten suloisen söpöä, olematta kuitenkaan lainkaan ällön imelää. Kuvittajan kynän jälki on kömpelön kaunista ja rosoista, miltei lapsen piirrosta muistuttavaa. Värimaailma on hyvin pastellinen. Violetin eri sävyt toistuvat teoksessa, vihreä ja punainen väri siellä täällä tuovat kuviin elävyyttä ja kontrastia. Ja kansi on tietystikin vaaleanpunainen ja sen yläreunaa koristaa kaunis valkoinen pitsikuvio.

Kaikki kirjassa on pientä ja kaunista. Se onkin kirja suurista pienistä asioista. Niistä suloisista pikku yksityiskohdista, jotka ovat suuria asioita lapselle. Kuten joka maanantaisesta rusinasoppa-aamiaisesta. Sametilla vuoratusta kenkälaatikosta. Hienosta ruvesta polvessa.  Ankkakeinusta, jossa voi leikkiä rosvoa ja poliisia. Prinssinakkeja syövästä pikkuisesta prinssistä, sekä monista muista hymyn huulille saavista ihanista yksityiskohdista!

Kirjan ulkoinen olemus on myös hyvin pieni ja kaunis. Se on kuin koru, jonka söpöyden haluaisin vangita lasipurkkiin ja asettaa hyllyn reunalle ihasteltavaksi. Voinko edes tarpeeksi kuvata tämä pienen, mutta suuren kirjan ihanuutta?

Hämmästyttävintä ja ihastuttavinta kirjassa on se, että se perustuu 7-vuotiaan Emma Väänäsen luomaan tarinaan. (Vaikkakaan en tiedä, kuinka löyhästi tai tiukasti.) Kenties juuri siitä juontuu se autenttinen ilo ja suloisuus, joka tuotetaan pienten, mutta tärkeiden yksityiskohtien kuvailulla jonkin suuren juonen kertomisen sijasta.

Autenttista lapsen maailman iloa ja suloa parhaimmillaan!

P.s Kirjasta on kirjoitettu myös esimerkiksi Lastenkirjahyllyssä

P.p.s. Kirja on saanut myös kaverikseen samojen tekijöiden Pienen prinssisadun, joka pääseekin heti lukulistalleni. Siitä voi lukea esimerkiksi täältä

Pieni prinsessasatu, 2011

Teksti: Katri Tapola

Kuvitus: Sanna Pelliccioni

Tammi

n 30 s.

Muumipapan hulvattoman hauska ja hurja nuoruus: Muumipapan urotyöt

Täten julistan Muumipapan urotyöt viralliseksi lempimuumikseni!

Muumipapan urotyöt on aivan uskomatonta kirjallista ilotulistusta, omaelämäkertakirjallisuuden konventioiden leikkimielistä huippuunsa vietyä liioittelua sekä mitä hulvattominta Janssonmaista muumihuumoria.

Teoksen sisältö:

Minun on hyvin vaikea valita tähän mitään osuvia lainauksia, sillä koko kirja olisi oikeastaan yhtä osuvaa lainausta ja tekisi mieli lainata koko kirja!  Aloitetaanpa nyt kuitenkin ”Johdannon” alusta:

Minä Muumipeikon isä, istun tänä iltanani ikkunani ääressä ja näen kiiltomatojen kirjovan salaisia merkkejään puutarhan samettisessa pimeydessä. Katoavia kiemuroita lyhyestä, mutta onnellisesta elämästä!
Perheenisänä ja talonomistajana muistelen kaiholla myrskyisää nuoruuttani, kun nyt käyn sitä kuvailemaan ja muistelmakynä tärisee epäröiden käpälässäni.
Mutta vahvistan itseäni vaikuttavilla viisauden sanoilla, jotka löysin erään toisen suuren persoonallisuuden muistelmista ja toistan tässä: ”Kaikkien, jotka ovat saaneet maailmassa aikaan jotakin hyvää tai jotakin, minkä katsotaan olevan hyvää, pitäisi, olivatpa he mitä säätyä tahansa mutta kunniallisia ja totuutta rakastavia, kirjoittaa omakätisesti kuvaus omasta elämästään, mutta älkööt he kuitenkaan ryhtykö tähän kunnialliseen tehtävään ennen kuin ovat saavuttaneet neljänkymmenen vuoden iän.”

Tämä on siis kirja, jossa raotetaan Muumipapan nuoruutta peittänyttä pimeyden verhoa. Muumipappa ryhtyy kirjoittamaan muistelmiaan hurjasta ja seikkailujentäyteisestä nuoruudestaan, ja nämä muistelmat ovat kokonaisuudessaan välitetty tässä teoksessa. Aivan kaikkea ei kuitenkaan kerrota, sillä muistelmien kuuluu Muumipapan mielestä olla opettavaisia, ja siksi hän vaikenee esimerkiksi siitä, kuinka vietti huonoa elämää hattivattien seurassa.

Saamme tietää, että Muumipapan lapsuus alkoi, kun hänet löydettiin ruskeasta paperipussista sanomalehtiin käärittynä muumien löytölasten kodin portailta. (Vaikka Muumipapan mielestä olisi ollut paljon romanttisempaa, jos hänet olisi löydetty sammalvuoteelta kauniista pienestä korista). Kuten kaikilla kunnon tulevilla suurmiehillä, oli Muumipapankin lapsuus hyvin ankea ja iloton. Niinpä hieman vartuttuaan päätti Muumipappa ottaa kohtalon omiin käpäliinsä ja paeta vapauteen Hemulin pitämästä kamalasta löytölasten kodista, jossa vallitsi armeijan kuri sekä yleinen ilon puute.

Matkalla aikuisuuteen Muumipappa kohtaa monia uusia ystäviä, ja samalla selviää monien tuttujen muumihahmojen sukupuiden salat. Saamme tietää, keitä olivat Nipsun vanhemmat, keneltä Nuuskamuikkunen on perinyt elämäntapansa, kuinka pikku Myy syntyy ja kenelle yllättävälle henkilölle hän on sukua!

Saamme myös kuulla, kuinka Muumipappa ystäviensä kanssa seikkaili Merenhuiske-laivalla merellä ja kuinka pilvi tarttui siihen niin, että se nousi lentoon. Saamme kuulla, kuinka matkaseurue löysi tiensä itsevaltiaan kuninkaan kuningaskuntaan, jossa lasketaan liukumäkiä päivät pitkät. Saamme kuulla, kuinka Muumipappa perusti siirtokunnan. Saamme kuulla, kuinka Muumipapan ystävä Fredriksson keksi aluksen, jolla voi lentää ilmassa ja sukeltaa meressä. Saamme kuulla, kuinka hurja merihirviö hyökkäsi tämän aluksen kimppuun sen merenalaisella koeajolla. Saamme myös kuulla pateettiseen pelotteluun taipuvaisesta kummituksesta sekä monista muista jännistä seikoista!

 Seikkailua  ja dramatiikkaa ei tästä tarinasta puutu, sen voin vakuuttaa.

 

 

Mutta aivan lopuksi saamme kuitenkin vielä kuulla, kuinka tästä kaikesta seikkailusta tuli loppu.  Kuinka eräs kaunis ja nuori muumipeikkotyttö eräänä synkkänä ja myrskyisenä iltana lensi aaltojen tyrskyistä suoraan Muumipapan, silloisen nuoren muumipeikkomiehen syliin. Loppu onkin historiaa.  Perheenisillähän on velvollisuuksia, joten hurja nuoruusaika loppui siihen.

Muumipapan kirjoittamat muistelmat ovat Muumipapan urotöiden pääasiasisältö. Väliin kuitenkin mahtuu metafiktiivisiä episodeja kirjan nykyhetkestä, siitä kun Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan ja lukee niitä perheelleen. Tämä toimii teoksen kehyskertomuksena.

Teoksen tyyli:

Kirjalliselta tyyliltään teos poikkeaa muista muumeista, sillä nyt ei puhu Tove Janssonin kertojanääni, vaan Muumipapan muistelmakynän ääni. Muumipapan muistelmakynä suoltaa ulos mitä juhlavimpia ja suureellisia sanoja, joita myös hänen poikansa Muumipeikko ihmettelee isänsä muistelmia kuunnellessaan:

-          Isä, sanoi Muumipeikko – Puhuttiinko siihen aikaan tosiaan sillä lailla luonnottomasti? Voitteko kuvitella hämmästystäni ja olkoon iloksi ja sieluni silmillä ja niin edespäin.

-          Ei se ole ollenkaan luonnotonta, sanoi isä närkästyneenä. – Luuletteko, että kirjan voi kirjoittaa miten sattuu?!

 

No kirjaa ei tosiaan voi kirjoittaa miten sattuu, ja siitä Muumipappa on enemmän kuin tietoinen. Muumipapan urotyöt leikitteleekin kirjallisten konventioiden, erityisesti muistelma- ja omaelämäkertakirjallisuuden konventioiden kanssa. Kirjassa on viety äärimmilleen tyyli, jolla kerrotaan yleviä ja suuria tarinoita. Erityisesti kirjassa korostuu tyyli, jolla lahjakkaat suurmiehet kertovat pateettisin sanankääntein hienosta ja suuresta menneisyydestään, jossa jo varhain oli nähtävissä, kuinka suuria heistä tulee. Muumipapan omakehu hieman haisee, ja kirjassa esiintyy monia poikkeuksellisen lahjakkaista ja merkittävistä henkilöistä kertovaan kirjallisuuteen liittyviä topoksia, kuten tietty tähtien asento suurmiehen syntymän hetkellä.  

Minulle tulee tyylistä mieleen satiirinen jäljitelmä Rousseaun Tunnustuksista, joka sekin tosin on nykylukijan silmissä jokseenkin naurettava suuruudenhulluudessaan siitä huolimatta, että se on mitä hartaimmalla vakavuudella kirjoitettu, eikä siis sisällä tietoista kirjallisten konventioiden liioittelua Muumipapan urotöiden tapaan.  Muumipapan urotöissä lukijaa  naurattaa  Muumipappa sekä hänen hieman liiankin vankka itsetuntonsa.

 

Lopuksi:
 

Muumipapan urotyöt olikin mielestäni aivan uskomattoman hauska kirja. Harvoin olen nauranut näin paljon ääneen kirjaa lukiessa!  Se on paitsi uusin lempimuumini, ehkäpä melkein yksi lempikirjoistani!

Suosittelen ihan jokaiselle!

 

Tove Jansson

Muumipapan urotyöt

Alkuteos: Muminpappas bravader 1950/ Muminpappans memoraer 1968

Suomentanut: Laila Järvinen, 1968

Suomennoksen tarkistanut:  Päivi Kivelä 2010

WSOY

Teoksessa tutustutaan myös pikku Myyn vauvaikään, jolloin hän oli hyvin, hyvin pieni. 

Kirjanmerkkejä prinsessalle, jäähyväiset vessapapereille ja joululahja minulle!

Otin aiemmin osaa Raisan esittämään kirjamerkkihaasteeseen (bloggaukseni täällä), ja aloin sen pohjalta pohtia sitä, miksi ihmeessä minä en juuri oikeita kirjamerkkejä omista, saatika käytä. Kuitit ja vessapaperit ovat tavallisesti toimittaneet minun kirjanmerkkini virkaa. Päätin, että nyt saavat vessapaperit ynnä muut asiattoman rumat kirjamerkit painua niin kauas kuin pippuri kasvaa ja tehdä tilaa esteettisemmille kollegoilleen. Hyvästi vessapaperit, tervetuloa todellisen prinsessan merkit!

Niinpä vihdoin tällä viikolla tartuin tuumasta toimeen ja marssin määrätietoisesti Akateemisen kirjakaupan kirjanmerkkihyllylle aikeissani ostaa kaikki hienot kirjanmerkit, jotka kaupasta löydän.

Kirjanmerkkimarkkinat eivät olleet mielestäni kyllä hääppöiset - olisin odottanut kattavampaa ja enemmän silmiä hivelevää valikoimaa. Lopulta löysin kaksi merkkiä, jotka miellyttivät silmiäni ja joihin olin tyytyväinen:

Siis yllätys, yllätys: prinsessoja prinessakirjojen ystävälle! Nämä ovat mielestäni aivan ihanat, eikö totta? (Kehukaa tekin nyt vähän!)

Siis toisessa on Prinsessa ja herne -sadun prinsessa, ja toisessa aivan ilmiselvästi minä itse! Katsokaa nyt! Sillä on ruskeat pitkät hiukset, se tykkää kirjoista sekä vaaleanpunaisista vaatteista ja kaiken lisäksi sillä on vähintään yhtä pulleat posket kuin minullakin:

 

 

 

Lopuksi minun on vielä pakko näyttää, mitä ostin tänään itselleni joululahjaksi kirjakauppa Kirjatorilta: 

 

En ole tätä kirjaa vielä ikinä lukenut, mutta lukemattakin uskon vakaasti kaiken kuulemani perusteella, että se on uskomattoman ihana kirja. Ai miten ihanaa, että viikon päästä saan avata sen lahjapaketista ja viettää taatusti unohtumattomia lomahetkiä sen parissa!

 

Aion tänä jouluna oikein hemmotella itseäni olan takaa kirjallisesti, sillä olen tilannut itselleni lisäksi toisen kirjaisan joululahjan Adlibriksestä, nimittäin Dickensin Saiturin joulun. Oi tätä ihanaa joulua! :)

 

Toivotan ihanaa joulunodotusta kaikille! Toivottavasti tekin saatte joltakulta yhtä ihania ja kirjaisia joululahjoja kuin minä itseltäni! :D

Hanna - Runebergin idyllieepos

Ensi lemmeltäni kerran tiedustin:

Eloni tähti, kuinka virisit,

Ja lempeän sä loistos mistä sait?

Nämä runosäkeet sanat aloittavat J.L. Runebergin Hannan, joka on pieni ja kaunis idyllieepos. Hanna kertoo maalaispappilan 17-vuotiaasta Hanna-tytöstä ja hänen ensi rakkaudestaan. Käsilläni olevan laitoksen lopussa on vuoden 1880 Hämäläinen-lehdessä ilmestynyt arvio, jossa kuvataan teosta näin ihastuttavan (ja hymyilyttävän!) vanhanaikaisin sanakääntein:

Se nyt ainakin saattaa nuorten sydämet tavallista ahkerammin tykyttämään ja ehkä monen neitosen kyyneleet vuotamaan. ”Hanna” on kauniimpia ja ihanimpia runoteoksia, mitä maailmasta löytynee. Se on puettu epos-laulujen muotoon, nimittäin hexameter-värssyihin, vaikka se sisältönsä puolesta on idylli tahi romanssi.

Sangen huvittavaa on nähdä, kuinka suomenielinen hexameter tanssii taitavan suomentajan käsissä.

Odotin teokselta melko paljon, mutta jouduin hivenen pettymään. En ehkä niinkään teoksen puutteiden vuoksi, vaan siksi, että se oli niin vaikeatajuista runoutta, ettei tarinaan mukaan hyppääminen käynyt kovin vaivatta. Itse asiassa eräät teoksen aika keskeiset juonenkäänteet vääntäytyivät vähänymmärtävän mieleni sisällä hyvin kummalliseen muotoon ja totuus selvisi vasta, kun teoksen jo luettuani luin kirjan alkuun liitetyn selostuksen teoksesta.

Teosta kuvataan idylliksi, ja sitä se juuri on. Maaseutu ja pappila, kaunis ja viaton nuori neito, lumoava luonto ja heräävä rakkauden liekki. Melkeinpä ehkä liiankin kaunista ja siloteltua ollakseen vakuuttavaa, mutta juuri sen vuoksi niin kiehtovaa ja vangitsevaa.

Kuten jo edellä lainatusta arviosta tuli ilmi, suomi ei taivu kovin helposti heksametrin  muottiin, joten kieli vaikuttaa perin kummalliselta ja vaikeatajuiselta, vaikkakin upealta.

Teosta lukiessa aistin, että hyppysissäni ovat suuren klassikon ainekset. Hannaa voisin suositella sellaisten klassikkojen ystäville, jotka ovat tottuneita runomittaan, ja osaavat hypätä kerronnan matkaan heksametrinkin kiemuroissa.

Leikillä lausui näin hän, mut levotonna sit´impi

Kuuli ja aatteli, kuin hevin hän sydäntään petollista

Seurannut oli, ett´isäns´armaan unhotti aivan,

Toivehet unhotti kummankin kotihin yhä jäädä,

Unhotti kaiken muun sekä vierast´aatteli yksin.

Hän kotihin nyt tahtoo vaan, ei rauhotu, kunnes

Kaikk´isälleen hän kertovi, niin keventäin sydäntänsä.

Seurass´ armaitten näin läksi hän huolien matkaan.

 

Johan Ludvig Runeberg

Hanna, 1836

Ruotsista suomentanut: Paavo Cajander 1880

Gummerrus, 2004

67 s.

Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo (suomennosvalikoima)

 

Kruununi on liian raskas voimilleni.

Katso, minä kohotan sen kevyesti

mutta minun tomuni on hajoamaisillaan.

Suomenruotsalaisen modernistisen runon mestarin Edith Södergranin (1892-1923) katkeransuloiset säkeet painuivat suoraan sydämeeni. Olen aiemminkin lukenut Södergrania, mutta lähinnä runon sieltä ja runon täältä, en kokonaisen runoteoksen vertaa. Södergran on aivan huippu, ja hänen säkeensä yhä tuoreilta ja nykyaikaisilta maistuvia. Mitä muutakaan voisi odottaa runoilijalta, jonka sanottiin olevan edellä aikaansa?

Käsilläni oleva Tulevaisuuden varjo on Pentti Saaritsan kääntämä ja valikoima runovalikoima, joka sisältää runoja koko Edith Södergranin tuotannon varrelta. Se sisältää runoja Södergranin seuraavista runoelmista: Dikter (1916), Septemberlyran (1918), Rosenaltaret (1919), Framtidens skugga (1920), Landet som icke är (1925).

Suomennosvalikoiman nimi on siinä mielessä hieman harhaanjohtava, että Södergran itse julkaisi runoelman nimeltään Framtidens skugga, joka on suomennettu nimellä Tulevaisuuden varjo. Toisaalta Tulevaisuuden varjo on hyvä nimi myös tälle käsilläni olevalle suomennosvalikoimalle, joka on Edith Södergranin tuotanto pähkinänkuoressa, sillä keuhkotaudin ja lähestyvän kuoleman heittämä varjo runoilijan tulevaisuuden tielle on keskeinen punainen lanka koko hänen tuotannossaan. Tosin nämä sävyt voimistuvat tuotannon loppua kohden lähestyessä.  Södergranin runot ovat tunnettuja juuri siitä surumielisestä vivahteesta, joka tulkitaan usein sairaan ihmisen kärsimyksen, menetettyjen mahdollisuuksien ja lähestyvän kuoleman aiheuttamiksi.

Itsekin luin monia näitä runoja juuri tätä taustaa vasten. Mieltämällä runoilijan sanat tällä tavoin aukeaa moniin runoihin äärimmäisen traaginen ja koskettava taso, joka saa lukijan tuntemaan suurta sympatiaa runoilijaa kohtaan ja vuodattamaan ehkä muutaman kyyneleenkin.

Toisaalta monet suomennosvalikoiman runot ilmentävät aivan hämmästyttävää elämäniloa ja -janoa sekä paremman huomisen toivoa. Jotkut runot ovat suorastaan mahtipontisia julistuksia elämän suuresta voimasta, jollaisista myös lukija voi ammentaa elämäneliksiiriä omaan elämäänsä. Erityisesti esimerkiksi runo ”Olemisen riemu” edustaa tällaista voimaannuttavaa runoa. Se alkaa näin:

Mitä minä pelkään? Olenhan osa äärettömyyttä.

Olen kappale kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma miljoonien maailmojen

                                                                 Keskellä.

Ensimmäisen asteen tähti, joka sammuu

                                                                 viimeiseksi.

Elämisen riemu, hengittämisen riemu, olemassa-

                                                                 olon riemu!

Minua kiehtoo kovasti kysymys, mistä lähteestä tämä kärsimyksen tähden alla syntynyt runoilija valoi niin uskomatonta valoa runoihinsa?

Pidän kovasti Södergranin kielestä. Se on selkeää, raikasta, kaunista ja hyvin konkreettisen aistillista. Muoto on hyvin vapaa, mutta silti runollinen. Syntaktiselta rakenteeltaan runot lähestyvät proosarunoa kuitenkaan olematta sitä. Runokuvat ovat usein selkeitä ja melko helposti ymmärrettäviä. Tyyliltään runot vaikuttavat yhä moderneilta sisältäen kuitenkin ripauksen vuosisadan takaisen maailman nostalgiaa.

Kerta kaikkiaan kaunista lyriikkaa!

Edith Södergran

(Pentti Saaritsa)

Tulevaisuuden varjo

Otava

78 s

Talven taikaa ihanassa Muumilaaksossa

 

Tove Jansson:

Taikatalvi

(Trollvinter, 1958)

WSOY

132 s.

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinappuloiden ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja sitten tapahtui jotakin sellaista, mitä ei oltu nähty eikä kuultu siitä päivin, jolloin ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi, eikä saanut enää unta.

Ah, heittäydyin tämän ihanan muumikirjan lumon vietäväksi jo aivan ensimmäisistä sanoista lähtien täysin rinnoin. Taikatalvi piirtää lukijan silmien eteen taianomaisen talvisen maailman, jonka pyörteisiin oli mitä erinomaisin hetki heittäytyä nyt, kun ulkona pakkanen paukkuu ja maa on valkean vaipan peitossa.

Taikatalvi on muumipeikon seikkailu hänelle uudessa maailmassa, talven maailmassa, jota hän ei ole aiemmin kokenut. Muumithan nukkuvat talvensa talviunta, eivätkä tiedä mitään esimerkiksi lumesta tai muista talven ihmeellisyyksistä. Nyt kuitenkin jostakin kumman syystä Muumipeikko on herännyt eikä hän saa enää unta. Muumipeikko kokee yksinäisyyttä uuden keskellä, ja perhe vain nukkuu.

Talven maailmassa kaikki on outoa ja nurin kurin. Aurinko ei paista. Uimahuone, joka on kesällä Muumiperheen, onkin Tuu-Tikin. Ja uimahuoneen kaapissa pitäisi olla Muumipeikon kylpytakki, sen hän tietää. Muumipeikko ei saa kuitenkaan avata uimahuoneen kaappia ja nähdä kylpytakkiaan, ainoaa tuttua ja turvallista asiaa, joka muistuttaisi häntä kesästä. Onneksi kuitenkin myös Pikku Myy on herännyt, joten Muumipeikolla on edes yksi tuttu ystävä jakamassa talven ihmeitä hänen kanssaan.

Kirja käsittelee mielestäni juuri epävarmuuden sietoa. Hämmennystä uuden ja tuntemattoman keskellä. Tunnetta, kun maailmaa ei voikaan ymmärtää ja ennustaa. Kun kaikki onkin toisin kuin on tottunut. Ja sitä, kuinka tästä kaikesta selvitään.

Mörkö kuljeskeli jäällä aivan omissa mietteissään, joista kukaan ei voinut päästä perille, ja uimahuoneen vaatekaapissa väijyi se vaarallinen olio kätkeytyneenä kylpyviittojen taakse. Mitä tuollaiselle saattaa tehdä?

Kaikkea tuollaista on, minkä tähden lieneekään, etkä mitenkään sitä voi tavoittaa.

Talven kokemuksista ja koettelemuksista Muumipeikko kuitenkin vahvistuu. Kirja loppuu kohtaukseen, jossa kevät on jo tullut ja Muumiperhe herännyt, ja Niiskuneiti löytää kevään ensimmäisen krookuksen. Hän haluaisi panna lasin sen päälle, jotta se selviäisi paremmin kylmästä yöstä. Ilmeisesti omista kokemuksistaan viisastuneena Muumipeikko sanoo:

-          Älä pane, sanoi muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää parhaiten, jos sillä on vähän vaikeuksia.

Kylläpä muumit ovat sitten niin mukavia! Niin ihanan lapsellisia, mutta kuitenkin niin virkistävän syvällisiä. Nautin!

Tiedätkös, mikä oli ensimmäinen suomalainen romaani? Luultavasti et!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi on hyvä palata suomalaisen kirjallisuuden alkujuurille, ja miettiä, mikä oli ensimmäinen suomalainen romaani. Monet saattaisivat vastata Seitsemän veljestä. Minä voin puolestani julistaa, että väärin!

Ensimmäinen suomalainen, Suomessa julkaistu romaani oli vuonna 1840 julkaistu Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönan, joka vuonna 2007 kaivettiin esiin historian pölyistä Eeva-Liisa Järvisen suomennoksen myötä nimellä Muratti.

Tämä romaani jäi kirjailijan ainoaksi julkaistuksi teokseksi, eikä siitä nykypäivänä kovin moni ole löytänyt. Nopean googlauksen tuloksena en onnistunut löytämään siitä ainoatakaan arviota varsinaisista kirjablogeista.

Mikä ihmeen Muratti?

Muratti on kirjeromaani, joka kertoo orvoksi jääneestä nuoresta neidosta nimeltään Matilda Sommer, joka matkaa Suomesta Tukholmaan erään vapaaherrattaren seuraneidiksi. Kirja koostuu Matildan kirjeistä Suomeen jääneelle ystävättärelleen Emilialle, jolle hän välittää tunnelmiaan ja ajatuksiaan uuden keskellä mitä suurimmalla luottamuksella. Vapaaherratar paljastuu itse ystävällisyydeksi ja lempeydeksi, ja ottaa Matildan äidilliseen huomaansa.

Esipuheessa kirjaa verrataan Jane Austenin teoksiin, ja voin vahvistaa, että jotakin samaa löytyy. Kirjassa liikutaan seurapiireissä ja salongeissa, ja etusijalle asettuu pikku hiljaa Matildan sekä hänen Tukholmassa asuvan uuden ystävättären Rosan sydämen asiat ja seikkailut kosijoiden keskellä. Ylhäisissä seurapiireissä kunnollinen ja hyväsydäminen Matilda toisinaan paheksuu muiden sieluttomaan huvitteluun keskittyvää elämää.

Kirjaan mahtuu niin suurta onnea kuin suurta traagisuutta. Tässä on kuitenkin suuri ero Austeniin nähden, sillä Austen on erikoistunut yksinomaan onnellisten tarinoiden välittämiseen. Tähän liittyy myös kirjan nimi Muratti. Muratti symboloi alkuun lähestyviä häitä, mutta myöhemmin murattikruunu kääntyykin kuolon seppeleeksi.

Kuinka voisinkaan, Emilia, kuinka voisinkaan kynänvedoin kuvata rajattoman tuskani! Et voi aavistaa, millaista piinaa koen, kuinka olen joutunut kokemaan kärsimyksen kaikessa kauhistuttavassa laajuudessaan, vaikka hetki sitten olin onnellisin ihmislapsi auringon alla! – Etkö näe, kuinka sumein, itkettynein silmin kuljen morsiamena, joka on kihlattu murheelle, ja hänelle jota silmäni eivät milloinkaan ole nähneet ja jota en koskaan voi rakastaa.

Arvio:

Enimmäkseen tykkäsin teoksesta. Se tarjosi kiehtovan kuvauksen 1800-luvun salonkielämän huvituksista, joka minulle näyttäytyy jännittävänä ja nostalgisena maailmana. Kirjasta on alkuun vaikea hahmottaa kunnollista juonta. Kirja koostuu paljolti kuvailuista ja tunnelmien välittämisestä. Jossain kohdin tuntui, että kirja on siksi tylsähkö, mutta toisinaan viihdyin taas oikein hyvin näiden viipyilevien kuvausten tunnelmissa. Loppua kohdin kirjasta nousee kuitenkin esiin monia juonellisesti jännittäviä aineksia, jotka pitävät kirjan tiukasti kädessä.

Pidin myös siitä, että juonessa oli paljon, lähinnä juuri loppuun tultaessa suuria yllätyksiä, jotka käänsivät koko kirjan suunnan. Lukijan käsitys siitä, onko kirja onnellinen romaani vai mitä suurin tragedia, vaihtuu muutamaankin otteeseen teoksen kuluessa. Jotkin juonen käänteet voivat vaikuttaa epäuskottavilta, mutta se ei mielestäni haittaa. Kirjaa on hyvä lukea mielestäni aikansa viihdekirjallisuutena, ja viihdyttävyys kulkee kirjassa uskottavuuden edellä.

Kirjan tyyli on mielestäni raikas ja välittää onnistuneesti nuoren naisen ajatusmaailman niin iloineen kuin suruineen. Kirjan sävy on hyvin tunteikas ja sentimentaalinen, mikä tuntuu toisinaan hyvällä tavalla kauniilta ja viattomalta. Toisinaan taas suuri tunteiden vuodatus tuntuu miltei uuvuttavalta, ehkä hivenen vieraalta ja epäuskottavalta. Eivätkö ne naiset osanneet ennen oikeasti muuta tehdä kuin itkeä pillittää joka asiasta?

Carstensin kynä ei ole suinkaan yhtä pureva kuin Austenin, mutta toisinaan kirjailija ilottelee kuvaamalla ihmisten naurettavuutta satiirisin ottein. Naurunalaiseksi joutuu erityisesti neiti Doll, joka on salonkielämän teennäisyyden ja turhamaisuuden ruumiillistuma.

Fredrika Wilhelmina Carstens

Muratti, 2007

(Murgrönan, 1840)

Kääntänyt: Eeva-Liisa Järvinen

Faros-kustannus, Turku

340 s.