Hanna - Runebergin idyllieepos

Ensi lemmeltäni kerran tiedustin:

Eloni tähti, kuinka virisit,

Ja lempeän sä loistos mistä sait?

Nämä runosäkeet sanat aloittavat J.L. Runebergin Hannan, joka on pieni ja kaunis idyllieepos. Hanna kertoo maalaispappilan 17-vuotiaasta Hanna-tytöstä ja hänen ensi rakkaudestaan. Käsilläni olevan laitoksen lopussa on vuoden 1880 Hämäläinen-lehdessä ilmestynyt arvio, jossa kuvataan teosta näin ihastuttavan (ja hymyilyttävän!) vanhanaikaisin sanakääntein:

Se nyt ainakin saattaa nuorten sydämet tavallista ahkerammin tykyttämään ja ehkä monen neitosen kyyneleet vuotamaan. ”Hanna” on kauniimpia ja ihanimpia runoteoksia, mitä maailmasta löytynee. Se on puettu epos-laulujen muotoon, nimittäin hexameter-värssyihin, vaikka se sisältönsä puolesta on idylli tahi romanssi.

Sangen huvittavaa on nähdä, kuinka suomenielinen hexameter tanssii taitavan suomentajan käsissä.

Odotin teokselta melko paljon, mutta jouduin hivenen pettymään. En ehkä niinkään teoksen puutteiden vuoksi, vaan siksi, että se oli niin vaikeatajuista runoutta, ettei tarinaan mukaan hyppääminen käynyt kovin vaivatta. Itse asiassa eräät teoksen aika keskeiset juonenkäänteet vääntäytyivät vähänymmärtävän mieleni sisällä hyvin kummalliseen muotoon ja totuus selvisi vasta, kun teoksen jo luettuani luin kirjan alkuun liitetyn selostuksen teoksesta.

Teosta kuvataan idylliksi, ja sitä se juuri on. Maaseutu ja pappila, kaunis ja viaton nuori neito, lumoava luonto ja heräävä rakkauden liekki. Melkeinpä ehkä liiankin kaunista ja siloteltua ollakseen vakuuttavaa, mutta juuri sen vuoksi niin kiehtovaa ja vangitsevaa.

Kuten jo edellä lainatusta arviosta tuli ilmi, suomi ei taivu kovin helposti heksametrin  muottiin, joten kieli vaikuttaa perin kummalliselta ja vaikeatajuiselta, vaikkakin upealta.

Teosta lukiessa aistin, että hyppysissäni ovat suuren klassikon ainekset. Hannaa voisin suositella sellaisten klassikkojen ystäville, jotka ovat tottuneita runomittaan, ja osaavat hypätä kerronnan matkaan heksametrinkin kiemuroissa.

Leikillä lausui näin hän, mut levotonna sit´impi

Kuuli ja aatteli, kuin hevin hän sydäntään petollista

Seurannut oli, ett´isäns´armaan unhotti aivan,

Toivehet unhotti kummankin kotihin yhä jäädä,

Unhotti kaiken muun sekä vierast´aatteli yksin.

Hän kotihin nyt tahtoo vaan, ei rauhotu, kunnes

Kaikk´isälleen hän kertovi, niin keventäin sydäntänsä.

Seurass´ armaitten näin läksi hän huolien matkaan.

 

Johan Ludvig Runeberg

Hanna, 1836

Ruotsista suomentanut: Paavo Cajander 1880

Gummerrus, 2004

67 s.