"Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa."
Tove Janssonin Kevätlaulu-tarinan sanat tulivat mieleeni, kun olin iltalenkillä kevääntuoksuisessa ja kuulaan ilta-auringon kirkastamassa ulkoilmassa kuuntelemassa lintujen viserrystä ja ihmettelemässä ja ihailemassa luonnossa orastavia kevään merkkejä. On kummallista, miten auringolla voi olla niin suuri vaikutus niin luontoon kuin ihmiseenkin. Ei liene pelkkää sattumaa, että kevät symboloi runoudessa ja laajemminkin kirjallisuudessa elämää ja uutta alkua - myös ihmisen mielessä. Joka kevät auringon säteet herättävät minut henkisestä horroksesta, johon pitkä ja uuvuttava talvi minut vaivuttaa. Kevät ja aurinko saavat sydämeni sykkimään kiivaammin, nauruni helkkymään kauniimmin ja koko olemukseni säteilemään kirkkaammin.
On aika kukkien ja kukkamekkojen!
Talvi ja koko lukuvuosi on ollut rankka ja uuvuttava - ensimmäinen kerta, kun olen ollut koko lukuvuoden kokopäivätöissä. Nyt kuitenkin kesäloma ja sen suoma vapaus siintävät niin kirkkaina silmissäni, että uupumuksesta ei ole tietoakaan ja nautin jälleen täysin siemauksin siitä, että saan olla opettaja ja opettaa jotakin niin ihanaa kuin kirjallisuutta. (Niin tässä kuin viime jaksossakin kaikki äidinkielenkurssini ovat olleet kirjallisuuskursseja.) Kun kesäloma on ovella ja tunnelini päässä näkyy valoa, voin jälleen keskittyä nauttimaan hetkestä ja siitä, mitä teen juuri nyt. Viime aikoina olen pysähtynyt päästelemään mielen sisäisiä riemunkiljahduksia, kun esimerkiksi olen saanut etsiä sopivaa runoa kokeeseen analysoitavaksi ja pysähtynyt miettimään sen merkitystä. Olen pysähtynyt haukkomaan henkeäni Södergranin upeiden runokuvien äärelle ja miettimään sitä onnea, että minulle jopa maksetaan palkkaa sellaisesta hengenhaukkomisesta. Olen nauttinut jopa myös siitä, kun olen saanut tarkistaa kello 2 yöllä novellianalyysejä, jotka täytyy palauttaa seuraavana päivänä.
Uuvuttavan talveni keskellä kirjallisuus ja lukeminen ovat olleet henkireikäni ja valonpilkahdukseni. Myös tämän alkuvuoden lukeminen on kulkenut koko ajan mukana, vaikkakin lukutahti on ollut verkkaista. Joskus aiemmin elämän kiireiden keskellä bloggaaminen ja kirjablogini hengissä pitäminen ovat ajoittain tuntuneet taakalta, mutta itse asiassa tänä vuonna myös blogin kirjoittaminen on ollut enimmäkseen ilo ja olen kokenut sen kautta itseilmaisun riemua.
Hemmotteluhetket kirjallisuuden äärellä ovat pitäneet minut hengissä talven yli.
Listaan alle tänä vuonna tähän mennessä eli vuoden 2016 ensimmäisen vuosikolmanneksen aikana bloggaamani ja lukemani teokset (osa niistä luettu jo viime vuonna).
1. Louisa May Alcott: Kahdeksan serkusta (viimevuotinen)
2. Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu (viimevuotinen)
3. Zacharias Topelius: Tilinteon päivä ja muita kertomuksia (viimevuotinen)
4. Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina (sisältää 5 näytelmää)
Olen siis tänä vuonna lukenut kahdeksan teosta. Paitsi jos laskee kaikki Niskavuori-näytelmät omiksi teoksikseen, on luettuja kertynyt 13. Alkuvuoden lukulistassani on itse asiassa yllättävää, miten vahvasti näytelmäkirjallisuus on edustettuna. Näytelmiä luen nimittäin yleensä hyvin harvoin. Saiturin sekä Romeon ja Julian lukemisesta saan tosin kiittää työtäni: molemmat ovat olleet yhteisiä luettavia teoksia äidinkielen kursseillani. Työlukupinossa odottaa tällä hetkellä lisäksi Hamlet. Näytelmiä en ole kuitenkaan nauttinut tänä vuonna ainoastaan kirjallisessa muodossa, vaan itse asiassa hassua kyllä, tajusin juuri tätä kirjoittaessani, että olen ollut tänä vuonna myös katsomassa harvinaisen montaa näytelmää, omalla mittapuullani mitattuna. Koko elämäni aikana näkemäni näytelmät pystyy laskemaan miltei kahden käden sormin (häpeä myöntää!), mutta tänä kevätlukukautena olen ollut katsomassa peräti kolmea. Niin Salon teatterin Maaninkavaara, Turun kaupunginteatterin Robin Hoodin sydän kuin myöskin Salon lukion musiikkiteatterilinjan esittämä Juhannusyön uni ovat olleet mahtavia ja kokemisen arvoisia teatterielämyksiä.
Vapputunnelmia Turusta
Tämän vuoden lukukokemuksista mainitsemisen arvoisia helmiä ovat ainakin Zafonin Tuulen varjo ja Montgomeryn päiväkirjateos. Tuulen varjo on yksinkertaisesti yksi lumoavimmista ja mukaansatempaavista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Montgomeryn päiväkirja on puolestaan kiinnostava ja koskettava kurkistus rakastamani Anna-hahmon luoneen kirjailijan elämään. Löysin kirjailijasta samanlaisen sukulaissielun kuin olen löytänyt myös Vihervaaran Annasta. Myös viimeisin lukemani teos, Thomas Hardyn Sininen silmäpari, ansaitsee kunniamaininnan lukukokemuksen upeudesta. Teoksessa ja sen tunnelmassa on kunnon vanhan romaanin tenhoa ja lumoa.
Nyt tätä kirjoittaessani on ilta viilennyt, parvekkeeni pimentynyt ja mansikkani huvenneet kulhosta. Huomenna on kuitenkin aamu uusi, ja Nuuskamuikkusen kevätlaulun valtaamana tahdon kehottaa myös teitä lukijoitani nauttimaan auringosta, humaltumaan keväästä ja maailman kauneudesta sekä tuntemaan kevätlaulun rinnassanne. Voit myös aamulla katsoessasi ikkunasta ulos ottaa mallia siitä, kuinka Anna ystävämme, rakas kaimani Vihervaaran Anna, osaa iloita elämästä ja maailman kauneudesta - vaikka jokin synkkä ja ikävä asia painaisikin mieltä.
Hetkeen Anna ei muistanut, missä oli. Ensiksi häntä värisytti voimakas ilon tunne; sitten hän muisti ja ilo kuoli pois. Tämä oli Vihervaara, eikä häntä huolittu tänne, koska hän ei ollut poika!
Mutta nyt oli aamu, ja - totta tosiaan! - tuossa oli kukkiva kirsikkapuu hänen ikkunansa ulkopuolella. Yhdellä harppauksella hän ponnahti vuoteesta lattian toiselle puolen. Hän aukaisi ikkunan - se kääntyi naristen ja vastahakoisesti saranoillaan, aivan kuin sitä ei olisi pitkään aikaan liikutettu, niin kuin ei ollutkaan.
Anna polvistui ja katseli silmät ihastuksesta säteillen kesäkuun aamun kirkkauteen. Voi, miten ihmeen kaunista! Miten ihana tämä paikka oli! Entä jos hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän päätti kuvitella, että saisi jäädä.
(– –)
Anna nousi ja hengähti syvään.
– Oi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään ikkunasta näkyvää hymyilevää maailmaa.
(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti