Englantilaista traagista realismia: Thomas Hardyn Sininen silmäpari

Kirjaston hyllyltä puoleeni suorastaan huutanut Thomas Hardyn Sininen silmäpari -romaani oli raikas tuulahdus kirjakeväässäni. Kuin leppeän lämmin ja virkistävä kevättuuli pitkän talven jälkeen.

Joskus sitä kaipaa jonkin vanhan kunnon hidastempoisen romaanin terapeuttista vaikutusta. Tarinaa, joka kietoo pauloihinsa, imaisee syvyyksiinsä ja kuljettaa jonnekin kaukaiseen maailman, jonka ongelmat eivät ole omiani. Kertojaa, joka on analyyttinen ja syvällinen, kertojaa, joka ei ole niin pinnallinen ja ulkokohtainen kuin moni nykykirjallisuuden kertoja. Juuri tällainen nälkä ja kaipuu oli kasvanut minuun, ja Sininen silmäpari oli kuin luotu tämän sisälläni ammottavan tyhjiön täyttämiseen.

Tästä kaikesta voisi ehkä luulla, että Sininen silmäpari olisi jokin vallan ihana kirja. Sitä se ei kuitenkaan sanan varsinaisessa mielessä ole. Se on toki rakkaustarina ja siinä on romantiikkaa ja Amorin nuolien taikaa, mutta se ei kuitenkaan ole mikään prinsessa saa prinssinsä -tyylinen onnellinen satu, vaan itse asiassa varsin traaginen ja totinen tarina, kuten Thomas Hardyn tuttuun tyyliin sopii.

Nyt ehkä kuulostan siltä kuin olisin jokin suurikin Hardy-tuntija, mutta teos on itse asiassa ensimmäinen Hardyni. (Vihdoinkin sain korjattua kauan itseäni vaivanneen epäkohdan ja aukon kirjallisessa sivistyksessäni - melkein niin kauan muistan, olen haaveillut ja suunnitellut lukevani Hardya!) Hardyn useat teokset ovat kuitenkin minulle tuttuja valkokankaalta. Ainakin Tessin tarina sekä Pormestarin tarina ovat tulleet tutuiksi elävinä kuvina. Lisäksi viime syksynä himoitsin kovasti meneväni katsomaan  elokuvateattereissa pyörinyttä Hardyn romaaniin perustuvaa Kaukana maailman menosta -nimistä elokuvaa, mutta en ikinä ehtinyt, ennen kuin elokuva oli jo mennyt.  Alla olevalla videolla voit nähdä elokuvan sydäntä riipivän trailerin ja kuulla sen ihastuttavan musiikin. Voit laittaa klipin pyörimään siksi aikaa, kun luet tekstiäni eteenpäin, sillä trailerin musiikki sopii täydellisesti myös Sinisen silmäparin tunnelmaan,

Elfride Swanecourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähellä pintaa. Niiden varsinaisten, hitaasti vierivien ajan hetkien muunteleman laadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat itse näkemässä hänen elämänsä vaiheita.

Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joiden erikoisuus piili pikemminkin itse yhtymässä kuin yksityisissä osissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan oli mahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämä viehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimasta ei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänen käytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaan itse lausumien tenhoavasta tuoreudesta. ( - -)

Erään seikan hänessä kuitenkin havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyi hänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.

Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus - siniset niinkuin se sini, jonka näemme välkkyvän etäisten kumpujen ja metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.

Sininen silmäpari sijoittuu 1800-luvun Englantiin, Wessexin nummille ja kukkuloille, jylhien rantakallioiden ja suolaisten tyrskyjen äärelle. Sinne sijoittuu myös muu Hardyn tuotanto. Maiseman jylhyys, karuus ja koruttomuus on samalla koko romaanin tunnelma ja päähenkilön kohtalo. Romaanin maisemissa ja tunnelmissa on tenhoa.

Päähenkilönä on Elfride-niminen nuori, juuri naimaiän saavuttanut neitokainen, jonka sydän on vasta nupuillaan ja altis ottamaan vastaan sen jännittävän ja värisyttävän, mitä rakkaudella ja elämällä on sille tarjota. Maalaispappilassa ainokaisena lapsena ja leski-isänsä hellässä huomassa varttunut tyttö on kokematon niin rakkaudessa kuin monessa muussakin asiassa. Niinpä on suoraan kuin kohtalon sanelemaa, että tytön sydän alkaa sykkiä hieman levottomammin, kun pappilaan saapuu suuresta Lontoosta eräs mukava ja herttainen nuori herra, jolla on tehtävänään jokin kirkon torniin liittyvä arkkitehtuurinen projekti. Nuorukainen yöpyy pappilassa, ja yllättäen hän viipyy pappilassa paljon pidempään kuin mitä oli tarkoitus.

Mutta kun elämä vie erilleen ja sulhanen matkustaa merien taa, eikä jäljelle jää kuin kahden rakastavan sydämen välillä lausuttu lupaus avioliitosta, kestääkö nuoren, vaikutuksille alttiin tytön sydän koetusta? Kestääkö lupaus, onnistuuko kauniin ja viehättävän nuoren neidon sydän torjumaan ne Amorin nuolet, joita satelee muilta tahoilta?

Tässä tarinassa ei ole sankareita, eikä onnellista loppua kenenkään kohdalla, vaan ainoastaan karu muistutus siitä, kuinka traagista elämä voi olla ja kuinka kauaskantoiset seuraukset muutamilla pienillä erheillä voi olla. Se on myös karu muistutus siitä, mihin täydellisyydentavoittelu puolison valinnassa voi johtaa.

Vaikka teoksen lopputunnelmat ovat vakavat ja kuljettavat lukijan syviin mietteisiin, ei teos ole yksinomaan raskasta luettavaa. Teoksessa on myös kepeyttä, älykkyyttä, jopa huumoria sekä tietysti myös ruusunpunaista romantiikkaa. Teoksessa on myös psykologista syvyyttä, ja sen päähenkilö on varsin mielenkiintoinen hahmo. Elfride on mielenkiintoinen, miltei eriskummallinen yhdistelmä tunteidensa perässä liihottelevaa hempukkaa, pinnallista koruja ja helyjä rakastavaa harakkaa, harvinaisen terävä-älyistä naista ja herkän syvällistä ihmisolentoa. Kaikkeen tähän sekoittuu vielä mahtava ristiriita miehen tahtoon alistuvasta patriarkaalisten naisihanteiden ruumiillistumasta sekä määrätietoisesta olennosta, joka omalla, vähäeleisen naisellisella tavalla raivaa kuitenkin polkunsa sinne, minne tahtoo kulkea.

Teoksen kieli ja tyyli viehättävät minua. Kertojaääni on analyyttinen ja syvällinen, kieli kuvallisuuden rikastuttamaa. Kielikuvat tuntuvat raikkailta ja elävöittävät hienosti tekstiä. J. Hollon käännöksen kiemurat saivat minut toisinaan hihkumaan innosta, sillä se sisältää useita, varsin hassuja, kenties täysin vanhentuneita sanavalintoja, joihin en ole ennen törmännyt. Valitettavasti en tullut kirjoittaneeksi tai merkinneeksi muistiin näistä Hollon helmistä mitään, joten en voi ilahduttaa lukijoitani havainnollistavilla esimerkeillä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin, tykkäsin ja tykkäsin, ja toivon, että minulla olisi ilo jatkaa joskus kirjallisia vaelluksiani Wessexin karun viehättävissä nummimaisemmissa Thomas Hardyn romaanihenkilöiden seurassa.

Thomas Hardy

Sininen silmäpari¨

(A Pair of Blue Eyes, 1873)

Suom. J. Hollo

WSOY

464 s.