F. C. Burnettin suloinen Pikku lordi

Salaisesta puutarhastaan parhaiten tunnetun englantilaisen lastenkirjailijan Frances Hodgson Burnettin Pikku lordi  on suloinen teos, joka lumoaa viattomuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan. Kirja on ikään kuin sisarteos saman kirjailijan Pikku prinsessalle, jonka luin viime kesänä lukumaratonin yhteydessä. Juonenrakenteiltaan teoksista löytyy yhtäläisyyksiä, mutta siinä missä Pikku prinsessa on pienten tyttöjen kirja, on Pikku lordi ikään kuin poikakirja, sillä päähenkilönä on poika. Uskoisin kyllä teoksen kiehtovan silti myös tyttöjä ja näin oli asian laita omallakin kohdallani.

Pieni suloinen Cedrik-poika asuu New Yorkissa rakkaan äitinsä kanssa ihan tavallisessa kodissa. Cedrikin isä on hiljattain kuollut ja äiti jäänyt leskeksi. Suurena lohtuna äidillä on kuitenkin hänen hellä ja rakastava pieni poikansa. Eräänä päivänä kuitenkin tapahtuu kummia ja Cedrikin elämä heittää kuperkeikkaa: kaukaa Englannista saapuu lakimies, joka ilmoittaa, että Cedrikistä tuleekin lordi Fauntleroy ja hänen on muutettava Englantiin isoisänsä Dorincourtin kreivin luokse.

Dorincourtin kreivillä on ollut kolme poikaa, joista nuorin oli Cedrikin isä. Pojat ovat kuitenkin kuolleet yksi toisensa jälkeen, vanhimmilla pojilla ei ollut lapsia, joten perintäjärjestyksen mukaan nyt nuorimman pojan ainoasta lapsesta tulee lordi ja aikanaan myös kreivi. Pikku lordi Fauntleroylla ei ole tiedossa kovin lupaava elämä Englannissa, sillä hänen isoisänsä ei ole tiettävästi mukava mies. Hän ei ole pitänyt yhteyttä nuorimpaan poikaansa sen jälkeen kun tämä meni naimisiin vastoin hänen tahtoaan köyhän amerikkalaisen tytön kanssa. Kreivi ei kutsu pojanpoikaa luoksensa sukurakkaudesta, vaan turhamaisuudesta. Hän olettaa luokseen saapuvan pojan olevan kuriton ja sivistymätön pojannulikka. Mutta mitä tapahtuu, kun hyväsydäminen, viaton ja ennakkoluuloton pieni poika kohtaa äreän ja äksyn, lapsivihamielisen vanhan ukon?

Alkuun minua häiritsi teoksen naivius ja hyveellisyys. Cedrik, pikku lordi on kuvattu niin yltiöimelän suloiseksi ja täydelliseksi, että uskottavuus kärsi ja pidin hahmoa jo ärsyttävän täydellisenä. Hän on paitsi täydellisen hyvä, myös täydellisen kaunis ulkomuodoltaan. Tällaisen kirjan lukeminen tuntui aika suurelta kontrastilta edellistä lukemaani kirjaa John Irvingin Kaikki isäni hotellit -teosta vasten, mikä voi olla osasyynä alkuärsytykseen. Kuitenkin teoksen edetessä sydämeni lämpeni Cedrikiä ja sen myötä koko kirjaa kohtaan. Ja kuka voisi muka pitää sydämensä kylmänä niin herttaisen olennon edessä? Siihen ei kyennyt edes Dorincourtin kreivikään.

Pikku lordi taittui loppuunsa ihanan sänkyaamiaisen lomassa herättyäni ensimmäisen omassa kodissani vietetyn yön jälkeen. 

Tämä kirja tarjoaa ihanteita, ei niinkään realismia. Se voi haitata monia aikuislukijoita, mutta minusta on hienoa, että lapsille on tarjolla kirjoja, joissa on viattomuutta, hyvyyttä ja kauniita ihanteita. Ja Pikku lordilla on lopulta paljon sanottavaa niin lapsille kuin aikuisillekin: hyvyydellä voi voittaa pahuuden ja uskomalla jokaisesta ihmisestä löytyvään hyvään voi todella saada sen hyvän puhkeamaan kukkaan.

Tämä oli onnellinen hyvänmielenkirja, joka myös kosketti ja sai puhkeamaan kyyneliin silkasta liikutuksesta. Toivoisin, että tässä maailmassa voisi olla enemmän Pikku lordin kaltaisia lastenkirjoja sekä tietysti sitäkin enemmän toivoisin maailmasta löytyvän enemmän pikku lordin kaltaisia ihmisiä!

Frances Hodgson Burnett

Pikku lordi

(Little Lord Fauntleroy, 238 s.)

Otava

238 s.