Viime keväänä alkanut uusintakierrokseni lapsuudestani rakkaan kirjasarjan parissa jatkui edelleen ja loppu alkaa jo pian häämöttää. Pitkä talvi preerialla -kirjan jälkeen vuorossa oli Pieni kaupunki preerialla. Edeltävä kirja tuntui jotenkin hieman puiselta sarjan muihin osiin verrattuna, mutta Pieni kaupunki preerialla sai minut taas heittäytymään täysin rinnoin Lauran tarinan vietäväksi! Pieni talo -sarjan kirjoissa on vanhan ajan lumoa, joka viehättää ja pitää otteessaan.
Kirjassa kuvataan jälleen Ingallsien perheen tavallista arkea. Nyt he asuvat kaupunkitalossaan ja myös Laura pääsee ensimmäistä kertaa elämässään oikeisiin töihin auttaessaan erästä rouvaa miesten paitojen ompelussa. Näin Laura osallistuu Marja-siskon opiskelurahojen kartuttamiseen. Ja pikku hiljaa perhe saa vihdoin kasaan tarpeeksi rahaa, jotta sokea Marja-sisko saadaan lähetettyä sokeille tarkoitettuun erityiskouluun. Iloisella asialla on kuitenkin myös varjopuolensa: Marja joutuu lähtemään kauas, kauas pois, pois perheensä parista. Niin Laura kuin muukin perhe ikävöi Marjaa. Laura ja Leena käyvät ahkerasti koulua kaupungissa. Lopulta kirjassa tapahtuu jo jotain siihen suuntaan viittaavaa, mitä kärsimättömästi odottelin jo edellisen kirjan kohdalla: kirjan lopussa syttyy jonkinlaista säpinää Almanzo Wilderin (Lauran tulevan aviomiehen) sekä Lauran välillä. Laura tosin on vielä niin nuori ja kokematon, että ihmettelee kovasti, miksi ihmeessä Almanzo yhtäkkiä haluaa saatella häntä joka päivä kotiin.
Kirja päättyy siihen, kuinka Laura saa vihdoin opetustodistuksen ja hänelle tarjotaan opetuspaikkaa eräällä toisella paikkakunnalla, mikä jännittää Lauraa kovin. Näihin tunnelmiin teos loppui, ja Lauran elämästä opettajana kerrotaankin seuraavassa kirjassa Onnen kultaiset vuodet. Lopetus tuntui puhuttelevan ajankohtaiselta, kun itsekin sain äidinkielenopettajan todistuksen juuri tänä kesänä ja olen suuntaamassa toiselle paikkakunnalle opetustyöhön syyslukukauden alkaessa ja itsenäistymässä samalla vanhemmistani. Ehkä osittain senkin vuoksi koin teoksen erityisen ihanana, ja koin voimakkaasti Lauran vatsassa myllertävät perhoset omassani.
Muutenkin mielestäni tässä teoksessa oli erityisen mielenkiintoista se, että teoksessa käsiteltiin paljon opettajuutta. Almanzo Wilderin siskon neiti Wilderin tulessa opettajaksi Lauran ja Leenan koulussa syntyy kaikenlaisia ongelmia. Herttaista ja teennäistä hymyä hymyileva neiti sanoo piut paut kurinpidolle ja haluaa, että kaikki vain herttaisesti rakastavat toisiaan. Tuloksena on täysi kaaos ja sekamelsa, ja kohta neiti ei enää olekaan kovin herttainen, varsinkaan Lauralle ja Leenalle, joita hän näyttää vihaavan jostain tuntemattomasta syystä.
Maltan tuskin odottaa, että pääsen etenemään jossain vaiheessa sarjan seuraavaan osaan Onnen kultaisiin vuosiin ja kokemaan Lauran kanssa opettajuuden onnen. Ehkäpä voisin aloittaa sen samaan aikaan kuin uuden työni?
Siteeraan tähän loppuun erästä kaunista runoa, jonka Lauran pikku sisko Leena lausuu eräässä koulunäytännössä ja joka puhutteli erityisesti:
Seisoi veistäjäpoika taltta kädessään
eessä marmorisen paaden.
Hymy iloinen loisti silmistään,
oli enkeliunelmia mielessään.
Tuon unelman kivehen veisti hän
monin terävin taidokkain viilloin.
Hohde taivainen valaisi veistäjän,
oli vanginnut unelman herkän.
Mekin veistäjiä elämän
oomme vailla muotoamme,
Kunnes kerran Jumalan käskystä
elämänunelman saamme.
Se kaivertakaamme kivehen
monin terävin taidokkain viilloin.
Sen kauneuden löydämme taivaisen,
tuon unelman - muotomme aidon.
Laura Ingalls Wilder
Pieni kaupunki preerialla
(Little Town in the Prarie, 1941)
Suom. Inkeri Pitkänen
Gummerrus
282 s.
Mikä minua ihmetyttää näissä 1800-luvun opettajahommissa on se, että kovin nuorina he saivat "pätevyyden". Laura sai pätevyyden hieman liian aikaisin, sillä hän ei ollut täyttänyt vielä kuuttatoista.
VastaaPoistaTämän kirjan kansi on hyvin viehättävä ja vetoava. Itse luin viimeksi Hopeajärven rannalla, jossa tapahtui paljon ja vähän Villi läntisempääkin kuin aiemmissa kirjoissa.
Lauran tarinat on kyllä niin mielenkiintoisia ja syvälle mun sielunmaisemaan uppoavia.
Aino, samaa olen minäkin monesti miettinyt! Mutta maailma on muuttunut paljon, ja meillä täällä Nyky-Suomessa on muuten maailmanlaajuiseen nykytilanteeseenkin verrattuna harvinaisen korkeasti koulutetut opettajat. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin asti, niin siellä riittää alempi korkeakoulututkinto opettajille kun taas Suomessa pitää olla maisteri eli ylemmän korkeakoulututkinnin suorittanut (ja mitä enemmän koulutusta, sitä enemmän ikää). Varmaan aika moneen ammattiin sai ennen helpommin pätevyyden, kun koulutus ei ollut kehittynyt niin laajaksi järjestelmäksi kuin nykyään. Itse olen ihmetellyt joskus suuresti sitä, että Anna-kirjoissa Anna ryhtyy rehtoriksi reilu parikymmpisenä Anna opettajana -teoksessa. Siinä iässä ei voisi olla edes pätevä opettaja Nyky-Suomessa, saati sitten rehtori!
PoistaHauskaa, että bloggasit Hopeajärven rannalla -kirjasta! :) Kävinkin jo kurkkaamassa bloggauksesi! Minuun nämä teokset vetoavat myös syvästi, kuten olet varmasti huomannut! :)
Voi, nämä Ingalssin kirjat ovat niin nostalgisia, sillä tv-sarja alkaa pyöriä heti mielessä. Minäkin luin näitä kirjoja ja omistankin muutaman. Väkisinkin näille kirjojen hahmoille tulee kuitenkin mielessäni tv-sarjan henkilöiden kasvot, eli katsoin ensin sarjaa ja luin vasta sitten kirjoja.
VastaaPoistaBlogissani on sinulle haaste! <3
Ihanaa, että ovat sinullekin tuttuja! Minä olen onneksi lukenut ensin ja nähnyt vasta myöhemmin sarjaan, mutta en itse asiassa kovinkaan montaa jaksoa. Olisi kiva lainata tv-sarja ja katsoa se kokonaan, kun olen kirjasarjan saanut loppuunsa! :)
PoistaJa voi kiitos! Onpa hauskaa saada pitkästä aikaa jokin haaste! Täytyy tulla kurkkaamaan! :)
Minulle nämä kirjat ovat melko lailla tuntematonta maastoa, joten sitä viehättävämpää on lukea paneutuneita postauksiasi.
VastaaPoistaSääli, ettet ole lukenut näitä! Ne ovat aivan ihania! Mutta ei toki välttämättä kaikilla aikuisilla toimi, jos ei ole suhdetta niihin muodostanut jo lapsena.
Poista