Satumaailmaa ja rikoksia: Salla Simukan Punainen kuin veri

Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi  ja taianomaiseksi. 

Lumikuningattaren hengitys. Jäätä ja viimaa.

Lumikin hengitys. Vesihöyryä, joka tiivistyi nopeasti kuuraksi kaulahuiville ja poskien hennoille ja miltei läpinäkyville ihokarvoille.

- -

Jaahtaajamies seisoi läheisen puun takana ja oli sytyttävinään tupakkaa.

Heinäkuun lukupiirikirjaksi valikoitunut Salla Simukan Lummikki-trilogian ensimmäinen osa Punainen kuin veri oli täydellinen lukupiirikirja: Ensinnäkin se on kirja, jota ei olisi tullut mieleen lukea ilman lukupiiriä ja kirja, jota ei olisi tullut luettua loppuun ilman lukupiirin suomaa sosiaalista painetta, jos jostain tuntemattomasta syystä olisin sen muuten kuitenkin tullut aloittaneeksi. Mutta kuitenkin se oli kirja, joka avarsi lukumakuani, lisäsi yleissivistysäni ja sai lopulta heittäytymään tarinan pyörteisiin. Ja mikä parasta: se oli myös kirja, jonka kaikki lukupiiriläiset olivat lukeneet loppuunsa, jota kaikki pitivät enemmän hyvänä kuin huonona lukukokemuksena ja joka kirvoitti mitä mielenkiintoisimmat ja vuolaimmat lukupiirikeskustelut.

"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään". Tähän sitaattiin kirjan takakansi tiivistää teoksen. Päähenkilö, lukion 1. vuosikurssilla oleva Lumikki Andersson on juuri muuttanut Tampereelle käydäkseen ilmaisutaidon lukiota, itsenäistynyt vanhemmistaan ja muuttanut omilleen. Hän on hieman "erilainen" nuori, yksinäisyydessä viihtyvä syrjästäkatsoja, joka ei haluaisi sotkeentua mihinkään. Mutta kun hän löytää koulun pimiöstä kasan verisiä seteleitä kuivumassa, jotka toisella kerralla ovatkin kadonneet jonnekin (ja ilmeisesti juuri sen tyypin reppuun, joka maleksi epäilyttävästi pimiön lähettyvillä), on hän kuitenkin auttamattomasti sekaantunut johonkin, mistä ei olekaan enää paluuta. Veriset setelit johtavat hänet huumebisneksen sokkeloihin, ja kohta on hänen oma henki vaarassa. 

Minua häiritsi teoksessa alkuun suuresti se, että teos on niin älyttömän teinimäinen  ja kliseillä kyllästetty. Päähenkilö kuvataan hyvin erilaiseksi tytöksi eikä tavalliseksi pintaliitäjäksi, mutta hänen erilaisuutensa on kimppu monia "erilaisuuteen" liittyviä kliseitä. Veriset setelit johdattavat hänet tutustumaan paremmin lukion kaunottarena ja "suosikkityttönä" pidettyyn Elisaan, joka puolestaan on vielä suurempi kokoelma suosittuihin kaunottariin littettäviä kliseitä. Hemmoteltu, pinnallinen, avuoton, kaunis tyttö, syntynyt kultalusikka suussa, kylpee rahassa, asuu överihienossa talossa eikä osaa edes keittää itse nuudeleita. Ylityttömäinen vaaleanpunaisella niin itsensä kuin oman huoneensa vuorannut tyttö, joka pukeutuu kalliisti.

Rikosromaani/salapoliisiromaani ei ole lajini, mutta Punainen kuin veri ansaitsi plussaa silmissäni siitä hyvästä, että siinä rikosromaanin karuun ja kovaan maailmaan  yhdistyy sadun maailma ja samalla myös nykytyttökirjamaisuutta. Prologissa on katkelma Lumikki-sadusta, joka toimii kantavana teemana koko kirjassa, kuten myös päähenkilön Lumikki-nimestä huomaa. Kuin sadun onneton Lumikki, joutuu hänkin pakenemaan keskelle metsää säästääkseen henkensä. Satuteema tulee teoksessa esille monin muinkin tavoin, ja teos pursuaa alluusioita ja viittauksia satujen maailmaan. (Muut lukupiirissämme eivät kuitenkaan lämmenneet sille, että teokseen oli sotkettu mukaan sadut.) Lisäpisteitä teos saa ehdottomasti myös siitä, että siinä siteerataan Astrid Lindgrenin sanoittamaa ihanaa Idas sommarvisa -laulun sanoja sekä lempirunoilijani Edith Södergranin Dagen svalnar mot kvällen -runoa (ja ruotsiksi tietysti! <3).

Vaikka teoksen teinimäisyys ja kliseemäisyys etäännytti aika tavalla lukukokemusta, oli teos kuitenkin aika vetävää ja nopeaa luettavaa. Varsinkaan loppua kohden kirjaa ei malttanut laskea enää käsistä. Rakenteellisesti teos on hienosti kudottu kokonaisuus: menneisyys ja nykyisyys kiedotaan hienovaraisesti yhteen, asioita paljastetaan pikku hiljaa, jos ollenkaan ja lukija saa arvailla ja tehdä päätelmiä. Tunsin olevani kuitenkin aivan liian vanha tällaiselle kirjalle,  mutta lukupiirikirjana teos toimi hyvin. Simukka on maailmallakin niin tunnettu nimi, että oli yleissivistyksen ja myös äidinkielenopettajan ammattini vuoksi mielenkiintoista tutustua.

Punainen kuin mansikka! Tämän bloggauksen kirjoittaminen onnistui sopivasti töissä mansikanmyynnin lomassa :)

Salla Simukka

Punainen kuin veri, 2013

Tammi

264 s.