lauantai 18. heinäkuuta 2015

F. C. Burnettin suloinen Pikku lordi


Salaisesta puutarhastaan parhaiten tunnetun englantilaisen lastenkirjailijan Frances Hodgson Burnettin Pikku lordi  on suloinen teos, joka lumoaa viattomuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan. Kirja on ikään kuin sisarteos saman kirjailijan Pikku prinsessalle, jonka luin viime kesänä lukumaratonin yhteydessä. Juonenrakenteiltaan teoksista löytyy yhtäläisyyksiä, mutta siinä missä Pikku prinsessa on pienten tyttöjen kirja, on Pikku lordi ikään kuin poikakirja, sillä päähenkilönä on poika. Uskoisin kyllä teoksen kiehtovan silti myös tyttöjä ja näin oli asian laita omallakin kohdallani.

Pieni suloinen Cedrik-poika asuu New Yorkissa rakkaan äitinsä kanssa ihan tavallisessa kodissa. Cedrikin isä on hiljattain kuollut ja äiti jäänyt leskeksi. Suurena lohtuna äidillä on kuitenkin hänen hellä ja rakastava pieni poikansa. Eräänä päivänä kuitenkin tapahtuu kummia ja Cedrikin elämä heittää kuperkeikkaa: kaukaa Englannista saapuu lakimies, joka ilmoittaa, että Cedrikistä tuleekin lordi Fauntleroy ja hänen on muutettava Englantiin isoisänsä Dorincourtin kreivin luokse.

Dorincourtin kreivillä on ollut kolme poikaa, joista nuorin oli Cedrikin isä. Pojat ovat kuitenkin kuolleet yksi toisensa jälkeen, vanhimmilla pojilla ei ollut lapsia, joten perintäjärjestyksen mukaan nyt nuorimman pojan ainoasta lapsesta tulee lordi ja aikanaan myös kreivi. Pikku lordi Fauntleroylla ei ole tiedossa kovin lupaava elämä Englannissa, sillä hänen isoisänsä ei ole tiettävästi mukava mies. Hän ei ole pitänyt yhteyttä nuorimpaan poikaansa sen jälkeen kun tämä meni naimisiin vastoin hänen tahtoaan köyhän amerikkalaisen tytön kanssa. Kreivi ei kutsu pojanpoikaa luoksensa sukurakkaudesta, vaan turhamaisuudesta. Hän olettaa luokseen saapuvan pojan olevan kuriton ja sivistymätön pojannulikka. Mutta mitä tapahtuu, kun hyväsydäminen, viaton ja ennakkoluuloton pieni poika kohtaa äreän ja äksyn, lapsivihamielisen vanhan ukon?

Alkuun minua häiritsi teoksen naivius ja hyveellisyys. Cedrik, pikku lordi on kuvattu niin yltiöimelän suloiseksi ja täydelliseksi, että uskottavuus kärsi ja pidin hahmoa jo ärsyttävän täydellisenä. Hän on paitsi täydellisen hyvä, myös täydellisen kaunis ulkomuodoltaan. Tällaisen kirjan lukeminen tuntui aika suurelta kontrastilta edellistä lukemaani kirjaa John Irvingin Kaikki isäni hotellit -teosta vasten, mikä voi olla osasyynä alkuärsytykseen. Kuitenkin teoksen edetessä sydämeni lämpeni Cedrikiä ja sen myötä koko kirjaa kohtaan. Ja kuka voisi muka pitää sydämensä kylmänä niin herttaisen olennon edessä? Siihen ei kyennyt edes Dorincourtin kreivikään.

Pikku lordi taittui loppuunsa ihanan sänkyaamiaisen lomassa herättyäni ensimmäisen omassa kodissani vietetyn yön jälkeen. 

Tämä kirja tarjoaa ihanteita, ei niinkään realismia. Se voi haitata monia aikuislukijoita, mutta minusta on hienoa, että lapsille on tarjolla kirjoja, joissa on viattomuutta, hyvyyttä ja kauniita ihanteita. Ja Pikku lordilla on lopulta paljon sanottavaa niin lapsille kuin aikuisillekin: hyvyydellä voi voittaa pahuuden ja uskomalla jokaisesta ihmisestä löytyvään hyvään voi todella saada sen hyvän puhkeamaan kukkaan.

Tämä oli onnellinen hyvänmielenkirja, joka myös kosketti ja sai puhkeamaan kyyneliin silkasta liikutuksesta. Toivoisin, että tässä maailmassa voisi olla enemmän Pikku lordin kaltaisia lastenkirjoja sekä tietysti sitäkin enemmän toivoisin maailmasta löytyvän enemmän pikku lordin kaltaisia ihmisiä!


Frances Hodgson Burnett
Pikku lordi
(Little Lord Fauntleroy, 238 s.)
Otava
238 s.

8 kommenttia:

  1. Täytyy lisätä tämä kirja lukulistalleni. Pidän paljon näistä vanhoista nuortenkirjoista. Parhaillaan olen lukemassa L.M Montgomeryn Annan nuoruusvuodet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisää ihmeessä! Luulen, että tulet tykkäämään. Ja aivan ihanaa, että luet Annaa - lempikirjani! <3 Ihania hetkiä rakkaan kaimani parissa!

      Poista
  2. Olen tainnut nähdä tuon leffana, mutta en muista lukeneeni. The Secret Garden minulla on hyllyssä. Luin sen jo kouluaikana, mutta silloin suomeksi. Minuun uppoavat naiivit rakkaudelliset kehityskertomukset :) Ne ovat olleet osa kasvatustani, koska olen aina lukenut niitä. Ilman ihanteita ja haaveita maailma on aika kolkko paikka.

    Kivan kuvan olet laittanut postausta koristamaan. Kaunis :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rita kommentistasi ja kuvakehuista! :)

      Tästä on ilmeisesti tehty tosiaan myös elokuva, jonka ehdottomasti haluaisin jossain vaiheessa nähdä! Minullakin on Salainen puutarha omassa hyllyssäni suomeksi ihanana kuvitettuna versiona: Se on aivan ihana kirja! Luin sen ensimmäisen kerran joskus muutama vuosi sitten vasta. Pikku lordista minulla on jokin erittäin hämärä mielikuva, että olisin sen joskus aika nuorena lukenut aiemminkin.

      Ja tuo on niin totta - ihanteita ja haaveita tarvitaa. Vaikkei niitä voi saavuttaa, niin ilman elämä olisi kovin kurjaa ja synkkää.

      Poista
  3. Olen tämän joskus lukenut, mutta voisinpa lukea uudelleenkin. Pikku Lordi Fauntleroyhin muuten viitattiin, ei niin hyvässä mielessä kerran Kahden kerroksen väessäkin, joten kirjaa on kyllä luettu briteissäkin.
    Minä luin viimeksi Alcotin kahdeksan serkusta jatko-osineen vanhana painoksena, koska uudemmat painokset on lyhennetty ja halusin hieman vertailla. Minäkin olen tykästynyt vanhempaan nuortenkirjallisuuteen ja ihanteet on tärkeitä. Alcotiltakin niitä löytyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa Aino, että on sinullekin tuttu kirja! :) Heh, olisipa ollut hauskaa nähdä tuo viittaus. Mielestäni on aina kiinnostavaa bongata itselle tutuista kirjoista viittauksia tv-ohjelmissa ja elokuvissa.

      Minä en ole varma, olenko ikinä lukenut Kahdeksaa serkusta. Haluaisin kyllä joskus! Täytyypä tulla blogiisi kurkkaamaan, mitä olet niistä kirjoittanut. Allekirjoitan täysin, mitä sanot ihanteiden tärkeydestä.

      Poista
  4. Tämän olen lukenut joskus lapsena mutta kirjasta ei ole juuri muistikuvia. Elokuvasta sen sijaan on, sillä meillä oli tuolloin wanha viimeisiään vetelevä telkkari, josta aina välillä lähti kuva. Kuvan sai toisinaan palautettua, kun telkkaria löi sopivasti. Oltiin sitten juuri katsomassa Pikku lordia, niin totta kai telkkarin kuva katoaa juuri silloin. Siinä sitten koko perhe vuorotellen paukuteltiin telkkaria ja koitettiin saada kuvaa palaamaan :D Kyllähän se kuva sitten lopulta tuli takaisin, mutta aika paljon meni leffasta ohikin... Tällaiset silkkaa hyvyyttä sisältvät kirjat soisin pysyvän lasten luettavina tulevaisuudessakin, lapsi ei osaa kyseenalaistaa ja suhtautua ironisesti, senpä takia tällaiset kirjat tekevät hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, olipa sinulla hauska muisto Pikku lordi -elokuvasta! :)

      Tuntuu, että nykylasten- ja nuorten kirjallisuudesta ihanteet usein puuttuvat. Trendi näyttää olevan se, että lastenkirjoihinkin halutaan tuoda karkeaa realismia, joka ehkä jonkin pedagogisen suuntauksen mukaan autttaa lasta käsittelemään vaikeita asioita. Ehkä se onkin totta, mutta mielestäni tällaisilla ihanteellisilla kirjoilla pitäisi olla aina oma paikkansa. Ja onneksi kuitenkin on näitä ihania vanhoja kirjoja, jotka eivät loppujen lopuksi vanhene minnekään, vaan niitä voidaan lukea sukupolvesta toiseen.

      Poista