Satupäivän kunniaksi: hykerryttävä prinsessasatu Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti!

Tänään perjantaina 18.10 vietetään satupäivää, ja jotkut kirjablogistit ovat juhlineet koko viikkoa satuviikkona. Minä päätin juhlistaa tätä päivää lainaamalla kirjastosta jonkin sopivan yhdeltä istumalta luettavan sadun ja lukea ja blogata siitä.

Kun eilen kirjaston satuosastolla harhailin, enpä arvannut millaiseen hykerryttävän ihastuttavaan ja hupaisaan helmeen käteni osuivatkaan tarttuessani Emilia Lehtisen kirjoittamaan ja Laura Valojärven kuvittamaan Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti -nimiseen kuvakirjaan. Teoksen alaotsikko on Kertomus lohikäärmeiden kasvatuksen asiantuntijoille, mikä paljastaa kenties jotakin teoksen sisällöstä.

Aluksi

Kun seuraat tätä tarua

neljä eri väristä narua

eri loppuihin johtaa.

Kuka LOHIKÄÄRMEEN kohtaa?

Lieskoja kipinöitä, sauhua.

Tutinaa ja kauhua.

Onko sinulla kanttia

heittää kohtalon lanttia?

Olen vieläkin niin tämän sadun hauskuuden ja ihastuttavuuden lumoissa, että siitä on kerrassan hankala kirjoittaa! Nimittäin niin mielelläni kirjoittaisin kopioisin koko tarinan kaikkien nähtäville, jotta saisin jakaa kanssanne kaiken tarinan ilon! Mutta en sitä kuitenkaan tee.

Teoksen kuvitus saa jokseenkin surrealistisa piirteitä, mikä sopiikin mainiosti tarinan miltei surrealistisiin mittasuhteisiin yltävään hulvattomuuteen. Värimaailma on aika synkkä, ja toisaalta mietin, onko se ehkä tarpeettomankin synkeä, sillä tarina ei itsessään ole niin synkkä (vaikka loppupuolla kohdataankin hyvin hurjia seikkailuja!). Toisaalta tähän epäkonventionaaliseen ja prinsessan aktiivisuutta korostavaan, hurjia seikkailuja sisältävään ja hullun hauskaan tarinaan ei missään nimessä sovi myöskään perinteisen hennon herkkä ja hempeä prinsessasatukuvitus. Mutta kenties joku välimaasto värimaailman suhteen, esimerkiksi hilpeän iloisia ja voimmakkaita värejä sisältävä paletti olisi istunut tarinaan paremmin? Mutta yhtä kaikki; kuvitus on hieno ja ilahduttavan persoonallinen ja sillä on omat ansionsa.  

Yksi teoksen ilahduttavimmista piirteistä on sen runomuoto. Koko tarina on kirjoitettu loppusoinnutettuun runomuotoon. Koska koko sadun sävy on leikittelevä, loppusoinnut tuovat ikään kuin iloisia yllätyksiä tarinaan: mikä hauska pila kätkeytyykään seuraavaan loppusointuun?

Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti on monella tapaa hyvin epätavanomainen prinsessasatu, ja rikkoo monia prinsessasadun konventioita hulvattomalla tavalla. Itse asiassa kertoja aivan suoraan hyökkää monia ihmisten "harhakuvitelmia" vastaan koskien prinsessoja ja prinsessasatuja, osoittaen miltei moralistisella otteella (tässä haiskahtaa hieman feministinen naiskuva!), kuinka lukijan on syytä heittää moiset kuvitelmat romukoppaan: 

Muistatko tarujen prinsessan

jolla oli hurjan pitkä tukka?

Hän muka vankina tornissa kyyhötti

ja prinssiä odottaa nyhjötti

ihan kuin joku avuton rukka.

Sattuiko kenelläkään tulemaan mieleen

että tyttö voisi sitoa lettinsä

koska tahansa ikkunan pieleen

ja ottaa esille kynsienhoitosettinsä?

Naks! Saksilla tilanteen ratkaista,

niskasta letin katkaista,

alas lettiä pitkin kavuta

ja antaa käärmeen lieskojen savuta.

Mutta mistä kertookaan itse tämän sadun tarina? Prinsessa Wilhelmiinaa ei miellytä tavalliset prinssit, sillä itse asiassa tämän sadun maailmassa ei kukaan prinsessa jaksa sellaisia. 

Kaikki prinsessat ovat kosijoiden suhteen nirsoja.

He saavat prinsseiltä kukkasia

mutta jakavat säälimättömästi rukkasia.

( – –)

On prinsessoilla suru,

yhteinen vatsanpuru:

entä jos kaikki prinssit ovat torvia?

Entä jos prinsessa rakastuu

ihan tavalliseen poikaan

joka tykkää kioskilla lorvia

  ja kaivelee nenää ja korvia?

Mikä hirmuhuuto silloin soikaan?

No kyllähän voi arvata, kuinka käy! Tämä epäkonventionaalinen prinsessa menee ja rakastuu ihan tavalliseen poikaan ja saa aikaan kuninkaan taholta hirmuhuudon. Mutta mitä tehdä, kun prinsessa tulee aivan rakkaudesta sairaaksi?

Kohtaloa ei käy kiertäminen ja lukija saa osallistua tämän tarinan tekoon heittämällä aina kohtalon lanttia eri kosijaehdokkaiden edessä! Tuleeko kruuna vai klaava, kuka onkaan prinsessan saava?

Lukija kohtaa kerta toisensa jälkeen seuraavaan kysymykseen: ONKO SINULLA KANTTIA / HEITTÄÄ KOHTALON LANTTIA?

Lantin tuloksen määräämänä lukija ohjataan kääntämään jokin tietty sivu, ja tarina jatkuu. Mutta koska lukija ei kuitenkaan ikinä ole tyytyväinen lantin antamaan loppuratkaisuun, johtaa itse asiassa koko tarina lopulta siihen yhteen ja samaan ratkaisuun, jota lukija toivoo. 

Mutta sinne ei päästä helposti: Wilhelmiina kasvattaa vahingossa tuittupäisyydellään taikaruukusta lohikäärmeen, joka täyteen mittaan kasvettuaan uhmaa koko kuningasskunnan olemassaoloa. Kuka pelastaa vai pelastaako kukaan Wilhelmiinan ja koko kuningaskunnan lohikäärmeen kynsistä? Seuraa hurja seikkailu lohikäärmeen ruuansulatuselinten sokkeloissa, ja kaikki ei pääty kuitenkaan ihan sillä perinteisellä onnellisimmalla tavalla, vaikka tavallaan se päättyykin juuri sillä tavalla! Tästä kirjasta ei yllätyksiä puutu!

Lopuksi, itse tarinan päätyttyä ohjeistetaan vielä hyvillä käytännön neuvoilla lukijaa (tämä tuli kuin pisteenä i:n päälle kaiken tämän hauskuuden jälkeen ja oli lempikohtani teoksessa):

Oi ja voi, kuinka silmittömän rakastunut olen tähän hupaisista hupaisimpaan prinsessasatuun! Satujen maailmassa on taikaa ja viehätystä sekä mielikuvituksen juhlaa, mikä jaksaa vedota myös 24-vuotiasiin prinsessoihin!

Emilia Lehtinen (kirj.) ja Laura Valojärvi (kuv.)

Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti (2012)

WSOY

50 s.

Satumaista satupäivää kaikille lukijoilleni! Muistakaa panna hanttiin, jos kaikki ei mene mielen mukaan!