Charles Dickens: Dombey ja poika

Chalres Dickens

Dombey ja poika

(Dombey and Son)

(ilm. 1847-1848)

Suom. Aino Tuomikoski

Karisto

956 s.

Oi, ihana, ihana Dickens! Edellisen Dickens-kokemukseni eli Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut -teoksen jälkeen päädyin siihen tulokseen, että Dickens taitaa olla virallinen lempikirjailijani, eikä Dombey ja Poika aiheuttanut minulle mitään syytä vetää sanojani takaisin. Päinvastoin! Tämä seikkailu kyllä kesti minulla aika kauan, nimittäin tämän tiiliskiven valloittaminen kesti ainakin n.5-6 viikkoa, sillä siinä ohessa ja välissä olen lukenut paljon muuta.

Varoitus: Seuraavaksi seuraa pieni juonipaljastus (mutta ei kovin paha)

Dombey ja poika on kirja, joka ei kerro siitä, mistä lukija voisi sen olettaa kertovan nimen perusteella. Toisaalta se nimenomaan kertoo siitä, mistä nimi sen kertoo kertovan, sillä kirjan nimi saa myöhemmin muita merkityksiä – mutta eri merkityksiä kuin se ilmeisin merkitys. Aivan oma lukunsa olisikin pohtia, mitä kaikkia meriktysulottuvuuksia kirjan nimeen lopulta liittyykään, sillä tuntuu, että tämä hyvin yksikertaiselta ja simppeliltä vaikuttava nimi Dombey ja poika kasvaa hyvin monimerkitykselliseksi. 

Mainittakoon, että teoksen kannessa ja sisälehdellä teoksen nimi on kirjoitettu isoin kirjaimin DOMBEY JA POIKA, mikä jättää avoimen tulkinnan varaan, onko kyseessä oikeastaan Dombey ja poika vain Dombey ja Poika, sillä näillä eri kirjoitustavoilla olisi kontekstissa ero. Voisin luulla tämän olevan tietoinen ja hyvin älykäs valinta suomentajan taholta. Englanninkielisessä nimessä Dombey and Son ei tällaisia eroavia merkityksiä tietysti olekaan, sillä englannin oikeinkirjoitussäännöt mahdollistavat vain tämän yhden kirjoitusasun, johon kätkeytyy molemmat merkitykset.

Kirja kertoo Dombey-nimisestä kylmästä liikemiehestä, jolla on Dombey ja Poika -niminen rahakas ja maineikas liike. Hänellä on Paul-niminen tyttö ja Florence-niminen poika, joiden äiti kuolee aivan alkumetreillä. Dombey arvostaa pientä Paul-poikaansa, onhan tämä hänen ainoa miespuolinen jälkeläinen koko hänen tulevaisuutensa toivo, Dombeyn ja Pojan tuleva perijä. Sen sijaan Florence, arka, hiljainen, hyvin rakastettava ja rakkautta janoava tyttö on silkkaa ilmaa hänelle – mitä voisikaan tyttölapsi merkitä liikemiehelle, jonka sielu janoaa ainoastaan mainetta ja mammonaa. Vaikuttaa hyvin pitkään siltä, että tämä on tarina Dombeystä ja hänen Paul-pojastaan, siitä, kuinka pieni Paul-poika kasvaa isänsä mittaiseksi ja alkaa harjoittaa isänsä hänen varalleen suunnittelemaa tointa.

Mutta sitten, kas kummaa: sivulla 254, kun tarinaa on vielä 700 sivua jäljellä, sairaalloinen Paul-poika kuolee ja tarinamme jää vaille (oletettua) päähenkilöä. Mutta tämä onkin vain Dickensin pikku kepponen: kaikki tähän asti on ollut vain pientä pohjustusta varsinaiselle tarinalle, ja kirjan sankarittareksi nouseekin Dombeyn tytär Florence. Kirjan juonellinen jännite punoutuu sen kysymyksen ympärille, onnistuuko tuo ihastuttava ja hyväsydäminen tyttö, joka ansaitsisi osakseen enkelienkin rakkauden, saamaan ikinä osakseen isänrakkautta. Paul-pojan kuolema muuttaa isän välinpitämättömyyden tytärtään kohtaan miltei vihaksi. Kuoleman olisi pitänyt korjata mielummin Florence kuin Paul. Kuinka puoliorpo, sekä isän että äidin rakkautta vaille jäävä tyttö selviää yksinään kylmässä maailmassa?

(Juonipaljastusvaara ohi!)

Tässä tarinassa oli mielestäni eittämättä mukana jonkinlainen selkeästi feministinen juonne, mikä on mielestäni ehkä vähän ylltättää Dickensiltä, sillä hänen kirjojensa maailma on tietyllä tavalla hyvin perinteisen patriarkaalinen. Kirjailijan sympatiat ovat ehdottomasti Florence-raukan puoella, joka joutuu kärsimään sydämetöntä ja julmaa kohtelua ainoastaan vain sen vuoksi, että on tyttö. Tämä sukupuolensa vuoksi kärsiminen on hyvin alleviivattua teoksessa. 

Kuten myös muualla Dickensin tuotannossa, on tässäkin nähtävissä selkeä kristillismoraalinen opettavainen ote. Dickens kritisoi sitä käsitystä, että ihmisen arvo olisi mitattavissa rahalla, nimellä ja maineella. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa tytär ei voi tarjota isälleen samalla tavalla rahaa ja mainetta eikä myöskään säilyttää isänsä nimeä (paitsi ryhtymällä halveksituksi vanhaksi piaaksi), mutta tytöt ovat silti arvokkaita ja kaiken rakkauden arvoisia. Tai Dickensin mukaan ainakin pitäisi olla.

Pidän Dickensmäisestä maailmankuvasta. Siinä on kaikki niin kuin pitää. Hyvyys palkitaan ja pahuus joko kääntyy hyvyydeksi tai saa palkkansa. Mutta enpäs kerro, kumpi ratkaisu tässä kohtasi pahuutta!

Lopulta, kaikkien vaikeuksien jälkeen, jää aina elämään ilo, toivo ja kauneus. Rakkaus ja hyvyys voittavat kaiken, voisi olla Dickensin motto. 

Ja aaltojen äänet kuiskailevat joka hetki Florencelle lakkaamattomalla kohinallaan rakkaudesta – rakkaudesta, joka on ikuinen ja rajaton, jolle eivät pane määrää tämän maailman ääret tai ajan loppuminen, vaan joka kestää aina, merten taakse, pilvien ylitse, kaukaiseen näkymättömään maahan asti!