Luen säälittävän harvoin mitään uudempaa kirjallisuutta, yleensä teen päinvastaista lähinnä vain kirjallisuustieteen opintojen pakottamana. Opintojen sanelema pakko oli nytkin syynä siihen, miksi tartuin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaaniin. Eräs kurssikaveri proseminaarissa kirjoittaa kandin tästä työstä, ja muiden kurssilaisten pitäisi lukea muiden tutkimuksen kohteena olevat kirjat. Ja täytyy sanoa, että ainakin tämän kirjan kohdalla olin iloinen, että opinnot haastavat joskus lukemaan vastoin tottumuksiaan. Ole luonani aina oli hyvin, hyvin vaikuttava lukukokemus ja voin sanoa pitäneeni siitä todella paljon.
Ole luonani aina -romaanin mukaansatempaavuus perustuu huolelliseen kompositioon, jossa asioita paljastetaan hyvin, hyvin hiljaa ja vähitellen. Lukijalle paljastuu, että se maailma ja ne ihmiset, joista kirja kertoo, ei olekaan tavallaan samanlainen historiallinen todellisuus kuin se, jossa me olemme eläneet. Viitteitä tästä voi havaita jo aivan alusta asti, mutta se, mitä sen kaiken takana on ja mitä se merkitsee, paljastuu pikku hiljaa. Kirja on kuin paksu lankavyyhti, jonka lukija hiljalleen avaa päästäkseen selville kaikesta. Aivan lopussa odottaa vastaus moniin askarruttaviin kysymyksiin, vaikka jotain itse asiassa edelleen jää aukinaisena ilmaan leijumaan. Koska kirja on niin mystisesti rakennettu, tästä on hyvin vaikea kirjoittaa ilman, että pilaisi jonkun lukuilon. Siispä vaikenen yksityiskohdista.
Itse asiassa ajattelin ensin kirjoittaa joitakin perusasioita kirjan juonesta ja sisällöstä, mutta Todella vaiheessa -blogin Reta, joka oli äänestänyt tätä teosta kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksessään, sai minut tajuamaan, että ehkä ei kannata. Reta nimittäin kirjoittaa, että hänen kaverinsa oli vinkannut hänelle kirjaa ja sanonut, että siitä on parempi olla tietämättä mitään etukäteen ja Reta oli havainnut tämän vinkin toimivaksi. Itse kuitenkin tiesin itse asiassa monia asoita etukäteen, koska olin lukenut kurssitoverini kirjoittaman tutkimussuunnitelman teoksesta. Silti kirjassa riitti minulle vähitellen avautuvia mysteereita ja salaisuuksia, mutta lukuprosessin aikana mietin kyllä, kuinka erilaiselta kirja olisi tuntunut, jos en olisi tiennyt yhtään, mistä siinä on kyse.
Tämä on teos, jossa lukijan on oltava hyvin aktiivinen ja skarppi saadakseen selkoa kaikesta siitä epäselvyydestä, jonka kirjassa kohtaa. Mutta lukija ei ole ainoa, joka elää epätietoisuuden sumussa, vaan myöskin teoksen keskushenkilöt. Lukija yrittää samaan tapaan kuin henkilöhahmotkin muodostaa eri teorioita asioiden todellisesta laidasta. Samaan tapaan myös lukija osuu harhaan ja yrittää kenties uudestaan.
Ole luonani aina oli hyvin riipaiseva ja koskettava, sen tarjoama maailmankuva ja ihmiskuva tietyllä tavalla hyvin julma. Se sai pohtimaan monia eettisiä ongelmia ja sitä, mikä on ihmisen määritelmä. Tämä on myös niitä teoksia, jotka ikään kuin loppuivat aivan liian kesken. Minä niin haluaisin tietää, mitä kävi Kathylle, kun hän lopetti tarinansa ja kirjan kansi sulkeutui!
Päähenkilöstä Kathystä tuli minulle hyvin läheinen ja eronhetki hänestä viimeisellä sivulla tuntui suorastaan repivältä. Jouduin hyvin vahvan todellisuuden illuusion valtaan, ja minun oli vaikea sisäistää sitä, että Kathy on oikeasti fiktiivinen henkilö. Ikään kuin Kathyn tarina vielä jatkuisi, mutta minä en saa sitä enää kuulla.
Jos kaikki tämä mystisyys ja asioiden kiertely ja kaartelu vähääkään herätti mielenkiintosi, lue ihmeessä teos, äläkä kysele enempää. Suosittelen lämpimästi!
Itse asiassa ajattelin ensin kirjoittaa joitakin perusasioita kirjan juonesta ja sisällöstä, mutta Todella vaiheessa -blogin Reta, joka oli äänestänyt tätä teosta kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksessään, sai minut tajuamaan, että ehkä ei kannata. Reta nimittäin kirjoittaa, että hänen kaverinsa oli vinkannut hänelle kirjaa ja sanonut, että siitä on parempi olla tietämättä mitään etukäteen ja Reta oli havainnut tämän vinkin toimivaksi. Itse kuitenkin tiesin itse asiassa monia asoita etukäteen, koska olin lukenut kurssitoverini kirjoittaman tutkimussuunnitelman teoksesta. Silti kirjassa riitti minulle vähitellen avautuvia mysteereita ja salaisuuksia, mutta lukuprosessin aikana mietin kyllä, kuinka erilaiselta kirja olisi tuntunut, jos en olisi tiennyt yhtään, mistä siinä on kyse.
Tämä on teos, jossa lukijan on oltava hyvin aktiivinen ja skarppi saadakseen selkoa kaikesta siitä epäselvyydestä, jonka kirjassa kohtaa. Mutta lukija ei ole ainoa, joka elää epätietoisuuden sumussa, vaan myöskin teoksen keskushenkilöt. Lukija yrittää samaan tapaan kuin henkilöhahmotkin muodostaa eri teorioita asioiden todellisesta laidasta. Samaan tapaan myös lukija osuu harhaan ja yrittää kenties uudestaan.
Ole luonani aina oli hyvin riipaiseva ja koskettava, sen tarjoama maailmankuva ja ihmiskuva tietyllä tavalla hyvin julma. Se sai pohtimaan monia eettisiä ongelmia ja sitä, mikä on ihmisen määritelmä. Tämä on myös niitä teoksia, jotka ikään kuin loppuivat aivan liian kesken. Minä niin haluaisin tietää, mitä kävi Kathylle, kun hän lopetti tarinansa ja kirjan kansi sulkeutui!
Jos kaikki tämä mystisyys ja asioiden kiertely ja kaartelu vähääkään herätti mielenkiintosi, lue ihmeessä teos, äläkä kysele enempää. Suosittelen lämpimästi!
Kazuo Ishiguro
Ole luonani aina, 2005
(Never let me go)
Suom. Helene Bützow
Tammi
394 s.
Kyllä, hieno kirja jota itse pääsin aikoinaan lukemaan puhtaalta pöydältä, tietämättä yhtään mistä oli kyse.
VastaaPoistaParissa muussakin lukemassani Ishigurossa on ollut samantyyppinen rakenne, alussa ollaan tylsän arkipäiväisiä ja sitten pikkuhiljaa aletaan paljastaa tapahtumia ja niiden merkityksiä, vaikkeivät ihan niin pitkällevietyjä mysteerejä olleetkaan kuin tämä.
Kiva kuulla, että sinäkin tykkäsit!
PoistaTämä oli ensimmäinen Ishiguro minulle, ja heräsi kyllä kiinnostus lukea lisää. Ainakin Pitkän päivän ilta kiinnostaisi, mutta muutakin olisi kiva lukea, kunhan vain ennättäisi :)
Olen Ishigurolta lukenut yhden novellin tämän kirjan lisäksi ja siinäkin oli hieman samanlainen tunnelma. Aluksi kaikki on arkipäiväistä, mutta loppua kohti kaikki muuttuu karmivaksi, vaikka tietty arkipäiväisyys edelleen säilyy.
PoistaAi, en tiennyt, että hänellä on myös novelleja! Kiinnostavaa kuulla tuo tulkintasi!
PoistaTämä oli minustakin hieno kirja, vaikka en Kathyn kanssa läheiseksi tullutkaan. Mutta tuo teoretisointi on ihan totta, tarinamaailma jää sen verran aukkoiseksi, että sitä on pakko mielikuvituksen keinoin täydentää. Haastava ja upea kirja. :)
VastaaPoistaHienoa, että sinäkin osasit arvostaa kirjaa! Ehkä Kathy ei sinänsä henkilöhahmona ollut mikään paras ystäväni, mutta jotenkin menin siihen maailmaan niin voimakkaasti mukaan, että olisin niin, niin kovin halunnut tietää hänen tarinansa loppuun asti (vaikka tavallaan sen tarinan voi lukija suurin piirtein arvata.) Aukkoiset kirjat ovat muuten hyviä lukuvireen ylläpitäjiä, ei rupea ollenkaan väsyttämään, kun koko ajan pitää miettiä ja kehitellä erilaisia teorioita! :)
PoistaPitkän päivän ilta on niin hieno kirja, että vieläkin huokailuttaa, vaikka kirjan lukemisesta on 10 vuotta. En ole kirjailijan muihin teoksiin edes uskaltanut tarttua, koska pelkään, ettei mikään voi olla yhtä hienostunutta. Ilmeisesti kannattaisi tarttua tähän.
VastaaPoistaNo voi, mikä huokausten kirja, jos siitä on jo noin kauan ja vaikutus yhä sama! Tätä ei ehkä voi luonnehtia hienostuneeksi, tavallaan kirjassa on jotain hyvin arkipäiväisen proosallista, mutta silti se on todella hieno ja upea kirja, vaikkei hienostuneella tavalla. Toivottavasti luet ja ihastut vailla pettymystä! :)
PoistaNo voi, mikä huokausten kirja, jos siitä on jo noin kauan ja vaikutus yhä sama! Tätä ei ehkä voi luonnehtia hienostuneeksi, tavallaan kirjassa on jotain hyvin arkipäiväisen proosallista, mutta silti se on todella hieno ja upea kirja, vaikkei hienostuneella tavalla. Toivottavasti luet ja ihastut vailla pettymystä! :)
PoistaTämä on hieno kirja! Ja minusta kirja oli parhaimmillaan, kun siitä ei tiennyt etukäteen juuri mitään.
VastaaPoistaKiva, että säkin tykkäsit ja onnistuit saamaan paljastuksettoman lukukokemuksen! :)
Poista