L. M. Mongomery: Anna opettajana/ Anne of Windy Poplars ja kirjailijan vaikeneminen

 

Tämä kirja on edellisessä postauksessa käsitellyn kirjan seuraava osa, järjestyksessä siis Montgomeryn Anna-sarjan neljäs osa. Lainasin teoksen kirjastosta kahtena kappaleena, sekä suomeksi ja englanniksi – en osannut päättää kumman mieluimmin lukisin. Aloitin kirjan ensin suomenkielisenä, mutta minua alkoi tympiä kovasti Annan maailma suomelle käännettynä. Se ei kuulostanut ollenkaan niin hienolta ja lyyriseltä kuin englanniksi. Niinpä jonkin aikaa luettuani jatkoin tarinaa englanniksi, sitten taas suomeksi ja hieman taas englanniksi. Lopulta päädyin kuitenkin lukemaan suurimman osan teosta suomeksi. Aika erikoinen ja ennen kokeilematon tapa lukea romaania, mutta käyhän se tälläkin tyylillä! Toki englanninkielinen alkuperäisversio voitti mennen tullen suomenkielisen tyylillään. Suomennoksen lukemiseen päädyin kuitenkin siitä syystä, että Anna-nälkäni oli niin kova ja englanninkielisen lukeminen sujui niin hitaasti.

Anna opettajana käsittää Annan elämästä ikävuodet 22-25 ja kertoo Annan kolmesta vuodesta Summersiden yhteiskoulun rehtorina. Aivan oikein – rehtorina! Tästä seikasta olin aika yllättynyt; kuinka nuori 22-vuotias naishenkilö pääsee tuossa iässä rehtoriksi? Mutta opettajien maailma oli hyvin erilainen 1900-luvun alkupuolella, mutta ajatus on kuitenkin aika hurja. En esimerkiksi vain millään osaisi kuvitella itseäni näin 23-vuotiaana rehtoriksi!

Annan rehtorinuraa varjostaa aluksi yhteydenotot Pringle-suvun kanssa. Pringlet ovat Summersiden vaikutusvaltaisin suku, ja he ovat päättäneet alusta lähtien inhota Annaa, siitä yksinkertaisesta syystä, että eräs suvun jäsen oli hakenut samaa rehtorinvirkaa kuin Anna. Mutta lopulta Anna onnistuu kuin onnistuukin taivuttamaan myös Pringlet puolelleen erään sattumuksen kautta.  Ajan mittaan Anna saa koko Summersiden väen syömään kädestään, ja hän on erittäin suosittu ja arvostettu jäsen kyläyhteisössä. Annan lähtö Summersidestä aivan kirjan lopussa on hyvin haikea, vaikka se on myös alku uudelle – on aika aloittaa yhteinen elämä kihlatun Gilbertin kanssa. Kirja päättyy häiden odotukseen häitä edeltävälle viikolle.

Kirjan rakenne on siitä erikoinen, että se koostuu suurilta osin Annan kirjoittamista kirjeistä Gilbertille. Välissä on kuitenkin tavallisen kerronnan jaksoja. En ole aiemmin törmännyt tällaiseen ”semikirjeromaaniin”, kuten lajin voisi ristiä. Lisäksi Annan Gilbertille kirjoittamissa kirjeissä huomionarvoista on myös se, että kirjeitä ei ole raportoitu kokonaan, vaan joissakin kohdin on suluissa mainintoja siitä, että puuttuu niin ja niin monta sivua. Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä, mitä nuo lukijalta pimitetyt sivut sisältäisivät?  Kontekstista usein selviää, että kyse on luultavasti hyvin henkilökohtaisista, vain omalle rakastetulle tarkoitetuista sanoista. Tämä kirjailijan kiusoitteleva leikki lukijan kanssa on uteliaalle ihmiselle suorastaan ärsyttävää. Miksi minulle ei kerrota kaikkea? Kyse on kuitenkin hyvin tehokkaasta kerronnan keinosta; valta kertoa tai olla kertomatta on yksin kirjailijan. Aiemmissa Anna-kirjoissa lukijalla on ollut suora näköala Annan sydämeen ja hänen kaikkiin mielenliikkeisiinsä. Nyt on kuitenkin hiljaisuuden ja vaikenemisen verho laskeutunut lukijan ja Annan syvimpien tunteiden väliin. Tässä yksi tekstiesimerkki tästä ”vaikenemisen verhosta”:

ARVOISA JA KUNNIOITETTU HERRA!

Näin alkoi Chatty-tädn isoäidin rakkauskirje. Eikö kuulostakin herkulliselta? Isoisä on varmasti tuntenut hykerryttävää ylemmyyttä! Eikö tuo sinustakin olisi parempi kuin ”rakas Gilbert” tai muu sellainen?  Toisaalta taidan olla iloinen, että et ole Chatty-tädin isoisä… tai ylipäätään isoisä. On ihanaa ajatella, että me olemme nuoria ja meillä on koko elämä edessä – yhteinen elämä. Eikö olekin?

(Useita sivuja jätetty välistä. Ilmeisesti Annan kynä ei ollut ruosteessa, ei liian terävä eikä liian lyhyt.)

Istun tornihuoneeni ikkunalaudalla ja katselen, miten puut huojuvat meripihkanväristä taivasta vasten, ja niiden takana näen sataman. (---)

Niin kuin tekstinäytteestä voi huomata, kirje alkaa romanttisilla sanoilla ja pohdinnalla tulevasta yhteisestä elämästä, mitä seuraa maininta puuttuvista sivuista. On siis oletettavaa, että alun romanttiset haaveet jatkuvat puuttuvissa sivuissa. Maininnan jälkeen puolestaan siirrytään aivan muunlaisiin asioihin – puiden huojumiseen ja ympäristön kuvailemiseen.

Kenties tähän samaan vaikenemisen verhon laskeutumiseen liittyy myös se seikka, että vaikka Anna ilmeisesti näkee ainakin kesä- ja joululomien aikana Gilbertiä, Annan ja Gilbertien yhdessä viettämästä ajasta ei juuri ole mainintoja kirjassa. Se vaikuttaa hieman oudolta sitä vasten, että Gilbert kuitenkin teoksessa alati läsnä ja hyvinkin merkittävässä roolissa Annan kirjeiden vastaanottajana. Tämän on täytynyt olla hyvin tietoinen valinta kirjailijalta. Ilmeisesti Montgomery on halunnut jättää lukijan mielikuvituksen varaan Annan ja Gilbertin suhteen yksityiskohdat. Yksi niistä hyvin harvoista kohdista teoksessa, jossa Gilbert on fyysisesti läsnä, on Annan toisen rehtorivuoden joululoma, jolloin Anna kutsuu kollegansa Katherinen lomalle Vihervaaraan. Seuraava kohta kiinnitti huomioni:

(---) ja joukko palasi Vihervaaraan riemumielin. Siellä odotti jo pitkä nuorukainen, jolla oli pähkinänruskeat silmät ja orastavat viikset, jotka saivat hänet näyttämään niin paljon entistä vanhemmalta ja kypsemmältä, että kiitävän hetken Anna ehti jo pohtia, oliko siinä todella Gilbert vai joku ventovieras mies.

Katherine yritti houkutella huulilleen ivallisen hymyn, mutta ei oikein onnistunut. Joka tapauksessa hän jätti Annan ja Gilbertin salonkiin kahden ja pelasi lautapelejä keittiössä kaksosten kanssa koko illan. Ihmeekseen hän huomasi nauttivansa siitä. Ja miten hauskaa olikaan mennä kellariin Davyn kanssa ja huomata, että maailmassa toisaan oli vielä olemassa makeita omenoita

Katkelmassa tapahtuu varmasti kauan odotettu kohtaaminen kihlaparin välillä. Siitä huolimatta parin yhdessä vietetystä illasta salongissa ei mainita sanaakaan. Mitä he tekivät, mistä he juttelivat, millaista heillä oli? Sitä voi lukija vain arvailla, sillä fokalisaatio siirtyy tässä kohtaa Anna ystävään Katherineen ja siihen, millaisen illan hän vietti. Montgomery vaikenee taas tietoisesti.

Anna opettajana oli hyvin miellyttävä lukukokemus, josta voisi nostaa esiin hyvin monenlaisia kiinnostavia asioita. Olen tässä keskittynyt lähinnä siihen ärsyttävimpään seikkaan, tekstin aukkoihin. Ne ovat ärsyttävyytensä lisäksi myös aika tyylikkäitä mielestäni. Kiinnostavaa olisi ollut toki myös pohtia Montgomeryn esiin loihtimien sivuhenkilöiden ihmiskuvia, joista monet olivat perin kiintoisia. Jään kaipaamaan erityisesti vainoharhaista Ernestine-serkkua, teatraalista sukunsa kirouksella ylpeilevää neiti Tomgallonia sekä rumaa ja katkeraa vanhapiikaa Katherine Brooksia, joka Annan elämäniloa jakavan taikasauvan iskusta muuttuu sittenkin mukavaksi ihmiseksi.