Tove Jansson: Pappan och havet – muumit identiteettiään metsästämässä

 

Tove Janssonin muumikirja Pappan och havet (Muumipappa ja meri) on hieno ja syvällinen kirja, ja on mielestäni ehdottomasti enemmän aikuisille kuin lapsille soveltuvaa luettavaa. Sävyltään kirja on hyvin tumma ja synkähkö, ehkäpä hieman ahdistavakin. Se on hyvin monitasoinen kirja, joka kutsuu lukijaansa pohtimaan ja miettimään jokaisen sanan taakse kätkettyä syvätason merkitystä.

Muumipappa on turhautunut elämäänsä porvarillisen idyllisessä Muumilaaksossa, jossa kokee itsensä tarpeettomaksi. Niinpä pappa saa päähänsä, että hänen on lähdettävä perheensä kanssa kaukaiselle majakkasaarelle etsimään itseään. Muumit lähtevät matkalle kohti tuntematonta ja asettuvat asumaan yksinäiselle majakkasaarelle, jossa ei heidän lisäkseen asu muita kuin mystinen kalastaja, joka ei suostu paljastamaan mitään itsestään ja menneisyydestään. 

Kirjaa on usein tulkittu juuri identiteettiteeman kautta. Majakkasaarella muumit joutuvat olemassaolon suurten kysymysten äärelle. Niin Muumipappa, Muumipeikko kuin Muumimammakin joutuvat saaren karuissa olosuhteissa vastatusten itsensä ja identiteettinsä kanssa. Kaikilla heillä alkaa matka itseen, identiteettiään etsimään.

Men nu var allting annorlunda, naturligtvis. Just nu var det riktiga att de började från början och att pappan skaffade allt som de behövde och tog hand om dem och beskyddade dem. De hade antagligen haft det för bra. Så underligt, tänkte mamman bekymrat. Så underligt att folk kan bli melankoliska och arga av att ha det bra. Men är det så, så är det så. Och då är det väl bäst att börja om från andra ändan.

Saari on muumipapalle Muumilaakson turhauttavan turvalliseen ympäristöön verrattuna miehinen ympäristö, jossa hän voi alkaa toteuttamaan miehistä minuuttaan. Hän kokee saavansa elämään merkityksen, kun voi tosi miehen tavoin karujen olosuhteiden keskellä pitää huolta perheestään. Hän haluaa olla perheen pää ja suojelija.

Muumimamma sen sijaan voi saaren asukeista ehkä huonoiten. Hänen on ikävä Muumilaakson turvallista ympäristö ja kotia, jossa hän oli omalla reviirillään. Niin Muumipapan kuin Muumimammankin tapauksessa kirjaa voi tulkita feministisestä näkökulmasta ja sukupuoliroolien kannalta. Muumimamman asema saarella muistuttaa perinteistä alistetun naisen kuvaa, jossa naisen on luovuttava omastaan perheen seuratessa miehistä perheen päätä ja tämän tarpeita. Muumimamma kuitenkin löytää tavan toteuttaa itseään ryhtymällä maalaamaan majakan seiniin kukkia ja Muumilaakson maisemia. Näin hän luo oman naisellisen kauneuden maailmansa majakan sisään.

Muumipeikossa puolestaan on kuvattu itsenäistymisen aikaa elävän murrosikäisen kuva. Hän ei haluakaan asua muiden kanssa majakassa, vaan löytää metsästä oman majan, jossa asua. Öisin hän käy salaa ihailemassa rannalla laukkaavia kauniita merihevosia, joista yhteen hän rakastuu. Yöllisillä retkillään hän tapaa myös aina Mörön, joka odottaa häntä rannalla. Jostakin kumman syystä Mörkö vetää Muumipeikkoa puoleensa, vaikka hän sitä pelkääkin. Mörön voisi ehkä tulkita Muumipeikon itsenäistymisen aiheuttaman pelon ja yksinäisyyden projektioksi.

Och då satt Mårran därute i vattnet framför honom. Hennes ögon följde stormlyktans rörelser, hon var alldeles stilla. Han visste att hon inte skulle komma närmare. Men han ville inte veta av henne. Han ville bort från hennes köld och orörlighet, långt bort från hennes förfärliga ensamhet. Men Mumintrollet kunde inte springa sin väg. Han kunde inte, helt enkelt.

 

 

Entäpä se neljäs saareen muuttaja, pikku Myy? Hän on oma vanha ilkikurinen itsensä, eivätkä saaren olosuhteet vaikuta häneen mitenkään. Pikku Myy on jalat vankasti maassa pitävä tässä ja nyt-ihminen, joka ei hukkaa aikaa turhiin itsereflektiivisiin pohdintoihin. Hänen voisi sanoa edustavan kehittymätöntä identiteettiä. Myy on hupaisa hahmo, jonka hauskan ilkeät kommentit tuovat pientä huumoria muuten synkkäsävyiseen teokseen.

Kantava teema teoksessa on myös yksinäisyys, jonka kaikki hahmot kokevat. Se kietoutuu yhteen kysymykseen identiteetistä. Ihminen on loppujen lopuksi yksin itsensä kanssa. Matka minuuteen ja identiteettiä etsimään on tehtävä yksin. Pappan och havet-teoksessa on kyse eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja se vie ajatukset Sartren käsitykseen ihmisestä maailmaan heitettynä olentona.

Kirjan suurimpia ilopisaroita (Pikku Myyn ilkeilyjen lisäksi!) ovat tietysti siellä täällä olevat Janssonin itse tekemät kuvitukset, jotka ovat ihailtavaa jälkeä!