Tove Janssonin
muumikirja Pappan och havet (Muumipappa ja meri) on hieno ja
syvällinen kirja, ja on mielestäni ehdottomasti enemmän aikuisille kuin
lapsille soveltuvaa luettavaa. Sävyltään kirja on hyvin tumma ja synkähkö,
ehkäpä hieman ahdistavakin. Se on hyvin monitasoinen kirja, joka kutsuu
lukijaansa pohtimaan ja miettimään jokaisen sanan taakse kätkettyä syvätason
merkitystä.
Muumipappa on
turhautunut elämäänsä porvarillisen idyllisessä Muumilaaksossa, jossa kokee
itsensä tarpeettomaksi. Niinpä pappa saa päähänsä, että hänen on lähdettävä
perheensä kanssa kaukaiselle majakkasaarelle etsimään itseään. Muumit lähtevät
matkalle kohti tuntematonta ja asettuvat asumaan yksinäiselle majakkasaarelle,
jossa ei heidän lisäkseen asu muita kuin mystinen kalastaja, joka ei suostu
paljastamaan mitään itsestään ja menneisyydestään.
Kirjaa on usein
tulkittu juuri identiteettiteeman kautta. Majakkasaarella muumit joutuvat
olemassaolon suurten kysymysten äärelle. Niin Muumipappa, Muumipeikko kuin
Muumimammakin joutuvat saaren karuissa olosuhteissa vastatusten itsensä ja
identiteettinsä kanssa. Kaikilla heillä alkaa matka itseen, identiteettiään
etsimään.
Men nu var allting annorlunda, naturligtvis. Just nu
var det riktiga att de började från början och att pappan skaffade allt som de
behövde och tog hand om dem och beskyddade dem. De hade antagligen haft det för
bra. Så underligt, tänkte mamman bekymrat. Så underligt att folk kan bli
melankoliska och arga av att ha det bra. Men är det så, så är det så. Och då är
det väl bäst att börja om från andra ändan.
Saari on muumipapalle Muumilaakson
turhauttavan turvalliseen ympäristöön verrattuna miehinen ympäristö, jossa hän
voi alkaa toteuttamaan miehistä minuuttaan. Hän kokee saavansa elämään
merkityksen, kun voi tosi miehen tavoin karujen olosuhteiden keskellä pitää
huolta perheestään. Hän haluaa olla perheen pää ja suojelija.
Muumimamma sen sijaan
voi saaren asukeista ehkä huonoiten. Hänen on ikävä Muumilaakson turvallista
ympäristö ja kotia, jossa hän oli omalla reviirillään. Niin Muumipapan kuin
Muumimammankin tapauksessa kirjaa voi tulkita feministisestä näkökulmasta ja
sukupuoliroolien kannalta. Muumimamman asema saarella muistuttaa perinteistä
alistetun naisen kuvaa, jossa naisen on luovuttava omastaan perheen seuratessa
miehistä perheen päätä ja tämän tarpeita. Muumimamma kuitenkin löytää tavan
toteuttaa itseään ryhtymällä maalaamaan majakan seiniin kukkia ja Muumilaakson
maisemia. Näin hän luo oman naisellisen kauneuden maailmansa majakan sisään.
Muumipeikossa
puolestaan on kuvattu itsenäistymisen aikaa elävän murrosikäisen kuva. Hän ei
haluakaan asua muiden kanssa majakassa, vaan löytää metsästä oman majan, jossa
asua. Öisin hän käy salaa ihailemassa rannalla laukkaavia kauniita merihevosia,
joista yhteen hän rakastuu. Yöllisillä retkillään hän tapaa myös aina Mörön,
joka odottaa häntä rannalla. Jostakin kumman syystä Mörkö vetää Muumipeikkoa
puoleensa, vaikka hän sitä pelkääkin. Mörön voisi ehkä tulkita Muumipeikon
itsenäistymisen aiheuttaman pelon ja yksinäisyyden projektioksi.
Och då satt Mårran därute i vattnet framför honom.
Hennes ögon följde stormlyktans rörelser, hon var alldeles stilla. Han visste att
hon inte skulle komma närmare. Men han ville inte veta av henne. Han ville bort
från hennes köld och orörlighet, långt bort från hennes förfärliga ensamhet.
Men Mumintrollet kunde inte springa sin väg. Han kunde inte, helt enkelt.
Entäpä se neljäs saareen muuttaja, pikku Myy? Hän on
oma vanha ilkikurinen itsensä, eivätkä saaren olosuhteet vaikuta
häneen mitenkään. Pikku Myy on jalat vankasti maassa pitävä tässä ja nyt-ihminen, joka ei hukkaa aikaa turhiin itsereflektiivisiin pohdintoihin. Hänen
voisi sanoa edustavan kehittymätöntä identiteettiä. Myy on hupaisa hahmo, jonka
hauskan ilkeät kommentit tuovat pientä huumoria muuten synkkäsävyiseen
teokseen.
Kantava teema teoksessa
on myös yksinäisyys, jonka kaikki hahmot kokevat. Se kietoutuu yhteen
kysymykseen identiteetistä. Ihminen on loppujen lopuksi yksin itsensä kanssa.
Matka minuuteen ja identiteettiä etsimään on tehtävä yksin. Pappan och havet-teoksessa on kyse
eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja se vie ajatukset Sartren käsitykseen
ihmisestä maailmaan heitettynä olentona.
Kirjan suurimpia
ilopisaroita (Pikku Myyn ilkeilyjen lisäksi!) ovat tietysti siellä täällä
olevat Janssonin itse tekemät kuvitukset, jotka ovat ihailtavaa jälkeä!
No jospa tästä kaikesta inspiroituneena vihdoinkin tarttuisin Muumipappaa ja merta kansista ja lukisin teoksen. Olen suunnitellut tekeväni niin ainakin jo vuodesta 2001 lähtien, ja nopealla laskutoimituksella tajuan, että minulla on ollut yli 10 vuotta aikaa lukea tämä kirja. :o
VastaaPoistaTerveisin,
Omasta aikaansamattomuudestaan järkyttynyt Hoo
Hyvä Hoo,
VastaaPoistaKehoittaisin sinua seuraamaan omatuntosi ääntä ja vihdoin tarttumaan teosta kansista, sillä se todella olisi tarttumisen arvoinen teos. Olen varma, että tykkäisit siitä!
Jos oikein tarkkaan muistelen, niin olen kerran, ehkä kaksikin kertaa (?), tarttunut jo kansista kiinni kyseistä teosta ja pallotellut sitä sormissani, mutta lukemaan asti en ole kutienkaan rohjennut. Mutta tosiaan, ehkä tästä kaikesta reipastuneena senkin aika on vielä, ja ehkä varsin piankin?
VastaaPoistaLycka till...
VastaaPoistaT:Kevään lapsi