Christa Wolf: Medeia. Kertomus kuudelle äänelle.

 

Lausumme nimen ja siirrymme hänen aikaansa, sillä seinät on helppo läpäistä, kohtaamme sen, jonka toivomme kohtaavamme, ja hän vastaa empimättä meidän katseeseemme aikojen syvyydestä. Onko hän lapsenmurhaaja? Epäilys iskee ensi kertaa. Ivallisesti hän kohauttaa olkapäitään, kääntää selkänsä, hän ei enää tarvitse meidän epäilyksiämme, ei meidän haluamme kohdella häntä oikeudenmukaisesti, hän menee pois. Kulkeeko hän edellämme? Väistyykö hän meidän taaksemme? Kysymykset ovat matkan varrella menettäneet merkityksensä.

Näin alkaa Christa Wolfin Medeia. Kertomus kuudelle äänelle (1996, suom. 2000), joka on uudelleen tulkinta antiikin mytologian Medeia-tarusta. Euripides toi omassa Medeiassaan esiin hirviönaisen hahmon, lapsenmurhaajan – naisen, joka tappoi omat kaksoispoikansa. Wolfin Medeia kuitenkin antaa myös puheenvuoron itse Medeialle. Kuva mikä piirtyy Medeiasta, on aivan toinen kuin se, minkä tunnemme antiikin mytologiasta. Nyt on hirviönaisen aika avata suunsa ja puolustautua. Teosta voisi luonnehtia nimenomaan feministiseksi tulkinnaksi Medeia-myytistä, joka haastaa käsityksen, onko kaikki sittenkään aina naisten vika. Olisiko asia juuri päinvastoin?

Christa Wolf (1929) on saksalaisen nykykirjallisuuden maineikkain naiskirjailija, ja hänen on sanottu olevan myös Günter Grassin vastapooli. Hänen juurensa ovat DDR:ssä, jossa hän asui Saksan yhdistymiseen asti.   Siellä hän aloitti myös kirjailijan uransa. Vaikka hän kannatti marxilaista ideologiaa, osallistui hän avoimesti Itä-Saksan johdon arvosteluun. Wolfin teoksissa onkin usein mukana vahva poliittinen juonne, ja näin on asian laita myös Medeian kohdalla

 

Wolfin Medeian alussa on esitetty lista teoksessa esiintyvistä henkilöistä ja siitä, keitä he oikein ovat. Lista tuo mieleen näytelmien alussa olevan nimiluettelon. Kuusi heistä on esitetty ”Äänet”-otsikon alla, muut puolestaan lukeutuvat ”Muut henkilöt”-otsikon alle. Teos jäsentyy näiden äänien mukaan, joita ovat Medeian, Jasonin, Agamedan, Alkamaksen, Leukonin ja Glauken äänet. Kaikille heille on annettu teoksessa ääni, oma minäkerronnan jakso tai useita jaksoja, joissa he kertovat samoista tapahtumista limittäin ja lomittain, mutta omasta näkökulmastaan. Eri kertojaäänien välissä on myös sitaatteja muista kirjoista, jotka käsittelevät Mediaa tai jotka muuten liittyvät tavalla tai toisella kirjan teemaan ja sen eri näkökulmiin. Sitaatit antavat oman hienon lisänsä teokseen ja lisäävät äänien moninaisuutta.

 

Kerrontatekniikan ansiosta samat tapahtumat välittyvät useiden tietoisuuksien välitse, ja lukija joutuu osittain itse päättelemään, mikä on totta ja mikä ei, kenen ääntä uskoa ja kenen ei. Teos ei ole lukijalle helppo. Tarina paljastuu vähitellen, ja lukija saa tehdä aktiivisesti töitä saattaakseen pienet sirpaleiset tiedonpalat yhteen ja kootakseen näistä yhtenäisen tarinan. Juonessa sekoittuu nimittäin iloisesti keskenään menneisyyden eri kerrokset sekä nykyisyys. Teoksen rakennetta voisi verrata William Faulknerin Ääni ja vimma-klassikkoromaaniin (The Sound and the Fury).

Useista eri kertojan äänistä huolimatta, koko tarinan keskus ja päähenkilö on Medeia. Kuten Euripideellakin, Wolfin Medeia on Kolkhin kuninkaan Aieteen tytär. Hän on joutunut lähtemään pois kotimaastaan ja isänsä kodista Korinttiin sekalaisen joukkion mukana. Joukkoon kuuluu myös Jason, jonka kanssa hän menee matkan aikana naimisiin ja jolle synnyttää myöhemmin kaksoispojat. Korintissa niin Medeia kuin Jason pääsevät kuningas Kreonin sisäpiiriin. Kuninkaan linnan kellarin pimeimmissä ja kylmimmissä sopukoissa on kuitenkin hyytävän luinen salaisuus, josta Medeia pääsee selville. Korintin kuninkaan valta lepää rikoksen varassa. Tietonsa vuoksi Medeia karkotetaan hovista ja alkaa valtaapitävien valheellinen panettelu ja syyttely Medeiaa kohtaan. Lopulta melkein koko Korintti vihaa, mutta myös pelkää häntä.

Kirjassa on kyse pitkälti vallasta ja vallan hinnasta. Saako itseään hyödyttääkseen tehdä mitä vain? Missä menee oikean ja väärän raja? Lisäksi kirjassa käsitellään myös muukalaisuutta ja ennakkoluuloja. Miksi jotkut ihmiset joutuvat viattomuudestaan huolimatta kaikkien vihan kohteeksi ja ihmisten paneteltaviksi? Näiden kaikkien teemojen, jotka kirjassa on esitetty antiikin maailman kautta, voi sanoa olevan hyvin ajankohtaisia myös 2000-luvulla.

Teos oli mielestäni aika hurja, ja ehkäpä siitä syytä juuri niin mielenkiintoinen. Sitä ei välttämättä voisi suositella kaikkein herkkätunteisimmille. Se on hyvin ahdistava, ja siinä vallitsee loppua kohti kiihtyvän kauhun tuntu. Kirjan tunnelmasta tulee mieleen Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa, jossa samaan tapaan kauhistuttavan tuhoisa loppu lähestyy deterministisen vääjäämättömänä. Tai toisaalta tunnelmasta tulee mieleen myös Raamatun Ilmestyskirja ja siinä kuvattu lähestyvä tuomio. Seuraava lainaus on kirjan ehdottomasti kamalin kohta, joka laittoi kirjan ainoana kohtana minut itkemään. Jotten paljastaisi aivan liikaa kirjasta, korvaan katkelmassa esiintyvät tiettyyn henkilöön viittaavat sanat kursivoidulla hän-sanalla.

Hänen imettäjä kulki hänen kanssaan. Pitäähän lapsen nähdä kuollessaan edes yhdet tutut kasvot lähellään, imettäjän kerrotaan sanoneen. Ja hän oli kuulemma puhunut hänelle koko ajan ja laulanut vanhoja kehtolauluja. Ja pitänyt häntä kädestä ja saattanut soihduin valaistua käytävää pitkin niiden pappien perässä, jotka oli valittu toimittamaan uhri, ja niiden kuninkaan virkamiesten edellä, joiden oli määrä olla todistamassa toimitusta. Minne me olemme menossa, hän oli kuulemma kysynyt, ja imettäjä oli taputellut rauhoittelevasti hänen kättään, mitä he tekevät, oli hän kysynyt loppuvaiheessa, kun joku oli tarttunut häntä niskasta ja painanut hänen päänsä alttarille Mikä minut onnettoman saikin kerran kyselemään näitä yksityiskohtia eräältä nuorelta virkamieheltä, joka oli iloinen päästessään niistä ja saadessaan siirtää taakan minun kannettavakseni. Imettäjä ei ollut hellittänyt hänen kädestä, joka nytkähti veitsen iskeytyessä syvälle kurkkuun.

Medeia on kirja, johon en olisi välttämättä muuten tarttunut, ellei se kuuluisi pakolliseen lukemistoon eräällä kirjallisuuden kurssilla, jota juuri käyn. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tartuin. Kirjan tekee mielestäni mielenkiintoiseksi sen vuoropuhelu antiikin mytologian kanssa ja nimenomaan myytin esittäminen aivan uudelta kannalta. Jos olisi itse lukenut Euripideen Medeian tai muita antiikin Medeia-tulkintoja, olisi tämä Wolfin teos avautunut varmasti vielä paremmin. Lisäksi teos on luonteeltaan sellainen, että se saattaisi kaivata useampaa lukukertaa avautuakseen syvällisemmin. Kaiken kaikkiaan teos oli vangitseva ja kauheudessaan kiehtova ja puhutteleva. Suosittelen.