Elokuun luetut ja syksyn havinaa

Niin se vain on, että kesä on virallisesti oman käsitykseni mukaan ohi ja syksy kolkuttaa ovella! Tulevalla viikolla odottaa paluu yliopiston penkille, ja vaikka elokuun alussa valitin syysahdistusta ja luentosalikammoa, niin kumma kyllä, nyt olen jälleen intoa täynnä! Ja hyvä näin, sillä suoritan paluuni luentosaleihin ylihuomenna, tiistaina 3.9.

Vaikka myönnän, että jossakin takaraivon perukoilla yhä huutaa pieni ja pelokas ääni "apua, ei takaisin yliopistoon, ainakaan proseminaariin!" Mutta lippuni on joka tapauksessa huomattavasti korkeammalla kuin elokuun alussa.

Elokussa bloggasin yhteensä kymmenestä kirjasta, joista kaksi itseasiassa kuului heinäkuussa pidettyyn Blogistanian kesälukumaratoniin. Siispä elokuussa luettuja ja blogattuja kirjoja on yhteensä kahdeksan.

Heinäkuun maratooniin kuuluvat kirjat:

1. John Irving: Oman elämänsä sankari
2. Astrid Lindgren: Peppi pitkätossun tarina

Elokuussa luetut ja blogatut kirjat:

1. Ivan Turgenev: Tarpettoman ihmisen päiväkirja: ei mikään järistyttävä lukuelämys, muttei mikään kovin surkeakaan.

2. Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo: Ihana, ihana lapsuuteni suosikki!

3. Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut: Hieno, jännittävä ja mukaansatempaava romaani, joka sai minut siihen lopputulokseen, jota olen aiemminkin vakavasti harkinnut, että Charles Dickens taitaa olla virallinen lempikirjailijani.

4. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani: Uskomattoman, uskomattoman hieno kirja, joka jokaisella lukukerralla on kohonnut silmissäni entistä suurempaan arvoon. Sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo ja tälla kolmannella lukukerralla tulin siihen tulokseen, että kirja on Annan nuoruusvuosien / Anne of Green Gables -teoksen ohella lempikirjani.

5. Jane Austen: Viisasteleva sydän: Jane Austen on aina Jane Austenia, viihdyttävää avioliittodraamaa, mutta tämä teos ei kuitenkaan viihdyttävyyttä syvemmin vakuuttanut.

6. Pentti Haanpää: Noitaympyrä: Tylsä, mikä tylsä, mutta onpahan nyt taas yksi tylsyys vähemmän jäljellä Suomen kirjallisuushistorian kurssin lukuohjelmasta.

7. Veijo Meri: Manillaköysi: Kuuluu samaan tylsyyksien täyteiseen kurssiin kuin edellinen kirja, mutta ei tylsyydessään ulottunut aivan yhtä suuriin lukemiin edellisen kanssa. Löysin siitä jopa jotakin mielenkiintoista ja pohdintoja herättävää.

8. Astrid Lindgren: Mio, min Mio: Hieno ja kaunis, runollinen ja myyttinen satu, joka viihdytti ja kosketti. Oli mukavaa lukea pitästä aikaa jotakin ruotsiksi!

Olen oikein tyytyväinen elokuun kirjasaldoon sekä määrältään että sisällöltään. Upeimmat kokemukset koin Nicholas Nicklebyn elämän ja seikkailujen sekä Kotiopettajattaren romaanin parissa.


Elokuussa tuli täyteen myös eräänlainen merkkipaalu blogini historiassa, sillä Viisasteleva sydän -bloggaukseni oli blogihistoriani sadas bloggaus. Sen kunniaksi kirjoitin pienen "juhlapostauksen", katsauksen menneisiin postauksiin, jossa erinäisten listauksien avulla tutustuttiin blogini arkistoihin ja bloggaamiini kirjoihin.

Bloggaamista tällä hetkellä odottaa Eeva-Liisa Manneri runokokoelma tämä matka, ja syyskuun lukemiset ovat lähteneet tänään käyntiin Alastalon salilla. Niistä lisää blogissani jossakin vaiheessa!

Mukavaa syksynalkua kaikille! 

Älkää vaipuko syysapatiaan, vaan nauttikaa syksyn tuomista uusista haasteista, ja jos meinaa alkaa ahdistaa lisääntyvä pimeys tai jokin muu syksyn mörkö, niin tarttukaa johonkin oikein hyvää kirjaan, vetäkää peitto korviin ja nauttikaa olostanne! :)

Astrid Lindgren: Mio, Min Mio

Jag tänkte på Brunnen som viskar om kvällen och på alla sagorna som jag hade hört. Det var särskilt en som jag tyckte om. Den började så här:

Det var en gång konungason som var ute och red i månskenet.

Tänk, det skulle ju nästan kunna vara jag! Jag var ju en konungason.

Vi kom närmare och närmare Gröna Ängars ö, och Miramis hovar dånade som åskan. Och hela tiden tänkte jag på den där sagan och tyckte att det lät så vackert:

Det var en gång en koungason som var ute och red i månskenet.

Palasin lapsuuteni satuklassikon Mio, poikani mio ääreen, mutta tällä kertaa ruotsiksi oikeastaan Lue ihminen! -blogin innoittamana, sillä sen kirjoittaja kuvasi kirjaa mielestäni uskomattoman kauniisti bloggauksessaan. 

Kirja todella on uskomattoman kaunis, lyyrinen ja koskettava. Saduista satumaisin. Satu, joissa saduista tulee totta.

Bo Vilhelm Olsson on 9-vuotias ihan tavallinen poika, joka asuu viheliäisten ottovanhempien luona, jotka kohtelevat häntä huonosti ja vailla rakkautta. Oikeista vanhemmistaan hän ei tiedä mitään. Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu, ja erään satumaisen tapahtumasarjan seurauksena poika matkustaa toiseen ulottuvuuteen, eräänlaiseen satumaailmaan nimeltään Landet i Fjärran hengen seurassa, joka on varta vasten lähetetty häntä etsimään. 

Siellä häntä odottaa hänen oikea isänsä, joka on valtakunnan kunigas ja asustaa hienossa linnassa kauniin ruusutarhan ympäröimänä. Hän saa tietää, että hänen nimensä on oikeasti Mio, "Mio, min Mio", rakastavan isän ainoa, rakas lapsi. Elämä rauhallisessa kaukaisuuden maassa on ihanaa, etenkin kun on rakastava isä seuranaan, hyvä ystävä nimeltään Jum-Jum ja ihan oma heppa nimeltään Miramis. 

Mutta kaikki ei ole niin hyvin mitlä ensin näyttää. Mion isän hallitseman saaren vastakkaisella rannalla on Landet på andra sidan. Siellä hallitsee julma, julma ritari Kato, ja prinssi Miolla on tehtävä. Jo aikojen alusta on määrätty, että Mion on määrä taistella ritari Katon pahuutta vastaan. Kaikki muut paitsi Mio  tietävät sen, kuiskiva kaivo kuiskii satuja siitä, koko luomakunta odottaa vapautusta, mutta kestää aikansa, ennen kuin prinssi Mio on valmis suureen tehtäväänsä ja aika on kypsä... Voiko pieni prinssi Mio surmata julman ritarin, jolla sydän on kivestä?

Ei tarvitse olla kovinkaan fiksu huomatakseen, että teos sisältää runsaasti Raamattualluusioita. Kuningas, jonka ainokainen poika on määrätty vapauttamaan maailma pahuuden kahleista. Myös kielen tasolla leikitään monien Raamatun kuvien avulla. Leipä, jota syödään on Brödet som mättar hunger ja vesi jota juodaan on Vattnet som släcker törst.

Oli kiva lukea pitästä aikaa jotakin ruotsiksi, ja kirjan kieli oli minusta hyvin helppolukuista ja yksinkertaista huolimatta siitä, että se oli hyvin kaunista.

Tämä on hieno ja koskettava tarina isänrakkaudesta ja lämpimästä isä-poika-suhteesta. Kirjassa on myös kaunista ja ihanaa satumaailman hohtoa, vaikka synkät sävyt ovat todella synkkiä. (Pienenä muistan kirjan olleen todella pelottava!) Mutta hyvä kuitenkin lopulta voittaa ja kaiken sen kamalan synkeyden jälkeen jälkeen jää jäljelle ilo ja riemu ja onni. Suosittelen niin isoille kuin pienillekin satujen ystäville!

Astrid Lindgren

Mio, Min Mio (1954)

Raben & Sjögren Bokförlag

175 s.

Veijo Meri: Manillaköysi

Ja lisää tylsää Suomen kirjallisuutta !

Vaikka myönnetään, että tämä ei ollut aivan niin tylsä kuin muistelin! (Olen jo joskus lukioikäisenä tuskitellut tämän romaanin tylsyyden kimpussa.) Aika ajoin teos oli ihan hivenen verran jopa kiinnostava, mutta koska se ei ollut kovin kiinnostava, niin pahoin pelkään, ettei minulla ole juuri mitään kiinnostavaa sanottavaa teoksesta.

Kinnostavimmat kohdat liittyivät kertomuksen sisäisiin tarinoihin, joita teoksen eri henkilöt toisilleen kertovat. Ne muodostavat itse asiassa aika suuren osan teoksen sisällöstä. Kaikki tarinat liittyvät tavalla tai toisella sotaan, ja Manillaköysi onkin sotakirja ja kertoo jatkosodasta. Kirjassa on jotakin aika absurdia ja tulkitsematonta, ja minulla oli jokseenkin hämmentynyt olo sitä lukiessani. Kirjallisuustieteilijä sisälläni ei saanut oikein siihen tulkinnallista otetta, ja jäin miettimään, mistä siinä oikeastaan on kyse? Onko itse tarinan ja sen sisäisten tarinoiden absurdiuden tarkoitus alleviivata sodan absurdiutta?

Manillaköyden päähenkilö on sotilas nimeltään Joose Keppilä, joka löytää rintamalla ollessaan manillasta tehdyn köyden. Joose on iloinen löydöstään ja päättää salakuljettaa sen seuraavalla lomamatkallaan kotiin. Köysi sidotaan lujasti hänen ylävartalonsa ympäri, jotta salakuljetus kävisi mahdollisimman salakavalasti vaatteiden alla. Matka kotiin on pitkä ja vaivalloinen, ja vartalon ympärille lujasti köytetty manillaköysi aiheuttaakin yllättäviä ongelmia. Manillaköysi  onkin eräänlainen matkakertomus, ja matkakuvauksen keskeyttävät sotatarinat, joita junassa olevat henkilöt toisilleen kertovat. Hassuinta ja absurdeinta tarinassa on se, kuinka paljon vaivaa Joose on valmis näkemään, jotta saa kuljetettua kotiin vaivaisen manillaköyden, joka on kuitenkin aika arvoton esine.

- Kyllä minä tämän köyden vien, vaikka minun täytyisi kävelle se kaulassa. Tänne minä en sitä jätä, kerran niin olen päättänyt. Kyllä yksi mies aina yhden köyden selvittää ja vaikka useampiakin, Joose puhua takosi.

Veijo Meri

Manillaköysi (1957)

Otava

170 s.

P.s. Te, jotka olette lukeneet tämän, niin heittäkääpäs jotakin analyyttistä kommenttia tästä teoksesta, joka jäi minulle osittain arvoitukseksi!

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

Ajattelinpa kirjoittaa kaikkien aikojen lyhyimmän kirja-arvioni. Se on angstisen kirjallisuudenopiskelijan arvio. Se on tässä:

Olen pitkästä aikaa saanut luetuksi yhden Suomen kirjallisuuden kurssiin liittyvän kirjan, Pentti Haanpään Noitaympyrän. Eipä siitä muuta kuin että perin tylsä ja ikävystyttävä kirja! Aikanaan kuitenkin varmaan poliittisuudessaan hyvin tärkeä teos (niinkin tärkeä, että sai tulenarkuutensa vuoksi odottaa julkaisua 25 vuotta), nykyäänkin merkittävä muistomerkki oman aikansa poliittisesta tilanteesta. Mutta en tykännyt, anteeksi vain ja kaikella kunnioituksella, herra Haanpää!

P.s Kirjallisuudenopiskelijan valitusvirteni ilmeisesti kuultiin, sillä kesän aikana on Suomen kirjallisuuden kurssin lukemistoon kuuluvat kirjat vähentyneet. Mukana on kaikki samat kirjat, mutta niiden lukemiseen sisältyy valinnaisuutta tietyin ehdoin. (Projektin loputtua voin kirjoittaa tarkemmin blogiini siitä.) Aivan kaikki kirjoja ei tarvitsekaan lukea. Ihanaa! Enää jäljellä 4 kaunokirjallista teosta (+ tuskallinen määrä teoriaa)!

Manillaköysikin on jo luettuna, siitä lisää blogissa lähiaikoina!

Pentti Haanpää

Noitaympyrä (valmistunut 1931, ilmestynyt 1956)

Suomalaisen kirjallisuuden seura

161 s.

100 bloggausta takana: katsaus menneisiin bloggauksiin!

Eilen julkaisemani arvio Jane Austenin Viisastelevasta sydämestä oli blogihistoriani sadas postaus. Tällaisen pienen välietapin saavuttaminen herätti idean tehdä postaus, jossa palataan blogini arkistoihin nostamalla joitakin bloggauksia esiin erilaisten listojen ja rankkausten kautta.


Mistä kaikki alkoi? Perustin kirjablogini viime vuonna 8. lokakuuta sairaslomapäiväni ratoksi. 
Mitkä olivat viisi ensimmäistä bloggaustani?

1. L.M. Montgomeryn Anne of The Island
2. L. M. Mongomery: Anna opettajana/ Anne of Windy Poplars ja kirjailijan vaikeneminen
3. Tove Jansson: Pappan och havet - muumit identiteettiään metsästämässä
4. Christa Wolf: Medeia. Kertomus kuudelle äänelle.
5. Ursula Jones & Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa

Mistä viidestä kirja-arviostani pidän eniten / ovat mielestäni parhamipiani? (Numerointi ei vastaa arvojärjestystä! Tämä kohta oli ehkä vaikein ja tulos hieman hakuammuntaa ja lista voisi näyttää myös hyvin toisenlaiselta.)

1. Enna Airik: Haavemaa
2. Charles Dickens: Kaksi kaupunkia
3. Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Pieni Prinsessasatu
4. Louisa M. Alcott: Pikku naisia I
5. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu


Mihin viiteen kirja-arvioon olisin voinut mielestäni panostaa enemmän?
 (Numerointi ei vastaa arvojärjestystä!)

1. J.J. Wecksell: Daniel Hjort
2. Aino Kallas: Sudenmorsian
3. Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja
4. J.L. Runeberg: Hanna
5. Tove Jansson: Sent i November

Mitkä kirjat olen tainnut ylistää korkeimmalle?
 (Numerointi ei vastaa arvojärjestystä!)

1. L.M. Montgomery: Anne of Green Gables / Annan nuoruusvuodet
2. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
3. Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Pieni Prinsessasatu
4. Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Mitkä kirjat olen tainnut haukkua suurimmalla tunteella?
 (Numerointi ei vastaa arvojärjestystä!)

1. J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
2. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
3. Haruki Murakami: Kafka rannalla

Kommentoiduimmat postaukseni (lukumäärät sis. omat kommenttini):

1. Blogistanian kesälukumaraton -postaus (26 kommenttia)
2. Ihanat kirjaisat joululahjani (21 kommenttia)
3. J.M. Barrie: Peter Pan -postaus (20 kommettia)
4. Kirjallisuudenopiskelijan valitusvirsi (20 kommenttia)

Bloggaukset, jotka eivät ole saaneet yhtään kommenttia:

1. Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja
2.R.L. Stevenson: Huomispäivän laulu
3. Don DeLillo: Valkoinen kohina
4. J.J. Wecksell: Daniel Hjort
5.Christel Rönns: Det vidunderliga ägget
6. Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
7. Blogistanian kuopus 2012 - ehdokkaani!
8.  Hannele Mikaela Taivassalo & Lena Frölander-Ulf: Mörkerboken (Ainoa ruotsinkielinen postaukseni!)
9. Christa Wolf: Medeia. Kertomus kuudelle äänelle.

Yhdeksän kommentitonta bloggausta sadasta on muuten aika hyvä tulos!

Minkä kirjojen kansista olen onnistunut nappaamaan mielestäni onnistuineimmat otokset?
(Numerointi ei vastaa arvojärjestystä!)

Yleensä blogissani ei nähdä ehkä mitään kovin suuria valokuvataiteen mestariteoksia, mutta silloin tällöin onnistun nappaamaan otoksen, johon voin olla melko tyytyväinen.


1. Alcottin iki-ihana Pikku naisia I pääsee hyvin oikeuksiinsa kukkien seassa, hyvin tyttökirjojen henkeen sopivalla tavalla. Suuri osa kuvan viehättävyydestä kuitenkin perustuu kuvattavan kohteen kauneuteen, sillä nämä kannet ovat kirjahyllyni suurin kauneuspilkku.

2. Montgomeryn Runotyttö-trilogia pääsi myös kauniisti oikeuksiinsa samojen miljoonakellojen kehystämänä kuin Pikkunaisiakin.

3. Ikuistin Montgomeryn Rainbow Valley Ikean laatikostoa vasten, jonka kauniit pastellisävyt sointuvat hyvin yhteen kannen turkoosinsinen kanssa.

4. Tässä vähän synkeämpää materiaalia. Tässä mustanpuhuvassa kuvassa Frankentein-romaanista tulee hyvin esiin kauhun tunnelma.

5. Tämä kuva Tove Janssonin Pappan och havet -teoksesta ei sinänsä kai ole kovin ihmeellinen, mutta minusta perspektiivin ansiosta siinä on kuitenkin "sitä jotain". Taitaa olla melkein kultaisessa leikkauksessa?

6. Tällä listalla muumit jyräävät! Pallokuvioinen satiiniyöpaitani (heh!) on oivallinen tausta violettiselkäiselle muumikirjalle Sent i november. Perpektiivi tuo kuvaan hauskaa syvyyttä. 

7. Ja lisää muumeja! Keveä ja läpikuultava kesämekkoni toimii kauniin pehmeänä "lumimaisemana" Tove Janssonin Taikatalven taustalla. Kirjan kansikin on kaunis, ja valkoisen ja sinisen yhdistelmä luo rauhallisen talvisen viileän tunnelman. Periaatteessa ei kovin ihmeellinen kuva, mutta silti jotenkin pidän siitä kovasti!

8. Tämä kuva on postauksesta, jossa esittelen Adlibriksestä tilaamiani satukirjoja. Vaaleanpunainen ylioppilasmekkoni sointuu hyvin prinsessakirjojen henkeen.

9. Ivan Turgenevin Tarpettoman ihmisen päiväkirjan ikuistin teoksen henkeen sopivasti synkeän harmaata kivitaustaa vasten, ja kuollut syksyn lehti kuvastaa hyvin teoksen sisältöä ja tunnelmaa.

Onko teillä lukijoillani lisättävää listoihini tai onko teille jäänyt erityisen hyvin mieleen jokin / jotkin bloggaukseni?

Jane Austen: Viisasteleva sydän

Kotiopettajattaren romaanin jälkeen kaipasin lisää 1800-luvun romantiikkaa ja avioliittojuonia. (Ikään kuin muka edellisessä ei olisi ollut kylliksi imelyyttä!) Niinpä kaivoin oman hyllyni kätköistä Austenin Viisastelevan sydämen, josta en itse asiassa ole lainkaan varma, olenko koskaan lukenut sitä.

 Muistan jossakin vaiheessa elämää kolunneeni läpi useita Austeneita, ja muistikuvat niistä ovat kovin sekavat. Vain Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä Kasvattitytön tarinan muistan varmasti lukeneeni, muut ovat yhtä muistikuvien puuroa toistensa kanssa. Sama koskee Jane Austen -elokuvia tai muita filmatisointeja. Kuinka monta kertaa olenkaan kirjastosta lainannut jonkin Jane Austen -elokuvan tai tv-sarjan ja sitä jonkin aikaa katsottuani pettyneenä todennut, että höh, tämänhän olen nähnyt jo!

Ja ai miksikö? Luultavasti siksi, että  Austenin kirjat kovin paljon toistavat itseään. Kaikissa sama perusjännite: naispäähenkilö seikkailee seurapiireissä ja yrittävää metsästää sitä herra oikeaa. (Tai pikemminkin odottelee, että näköpiiriin ilmestyisi se herra Oikea, joka metsästäisi heidät.)

Viisasteleva sydämen päähenkilö on kolmisisaruksisen perheen  hyljeksitty ja väärinymmärretty tytär Anne, joka on koko elämänsä tottunut jäämään pinnallisten ja kylmäsydämmisiltä vaikuttavien perheenjäsentensä varjoon. Hän on jo 27-vuotias ikäneito, joka kauneus on jo parhaimmat päivänsä nähnyt. (Seikka, jota korostetaan teoksessa ikävän usein.) Nuorempana, noin kahdeksan vuotta sitten hän on ollut kihloissa erään nuorukaisen kanssa, jonka kuitenkin lähipiirin painostamana hylkäsi. Hän ei ollut tarpeeksi rikas ja tarpeeksi ylhäistä syntyperää, vaikka kirkasotsaisena nuorukaisena uskoikin saavuttavansa vielä kyvykkyydellään jotakin suurta. Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin tämä samainen nuorukainen ilmaantuu taas samoihin seurapiireihin kuin Anne, yhä naimattomana, mutta elämänurallaan korkealle kohonneena, ja Annen rinnassa herää outoja tunteita. Mutta mitä liekään tämä herra nykyisin tuumata Annesta, jota tuskin on edes tunnistaa samaksi kauniiksi neitokaiseksi, joka hän joskus oli?

Tässä rakkaustarinassa on monta mutkaa matkassa, eikä ole lainkaan selvää, kenen kanssa Anne vielä päätyy naimisiin (vai päätyykö kenenkään). On nimittäin muutama muukin varsin varteenotettava ehdokas. Esimerkiksi Annen serkkupoika, joka pahoin ihastuu Anneen ja jolla on puolellaan se suuri etu, että hän on perivä Annen kotitalon aikanaan, sillä perheessä ei ole miespuolisia perijöitä. Sekä eräs hengeltään hyvin sivistynyt, kuollutta kihlattuaan sureva nuorimies, jonka Anne henkevillä keskusteluilla onnistuu nostamaan pois epätoivon syövereistä.

Pidin kirjassa siitä yllätyksellisyydestä, jonka kirjailija oli luonut useiden eri kosijaehdokkaiden kautta, jotka vieläpä tuodaan kuvioon eri vaiheissa kertomusta. Kaikilla on omat etunsa ja lukija luulee välillä varmasti tietävänsä, kenen kanssa Anne vielä päätyy naimsiin, mutta sitten pakkaa sekoitetaan vähän lisää ja kaikki varmuus häviää ja vaaka kääntyy jonkin toisen miehen puolelle.

Pienten kehujen jälkeen voidaankin siirtyä kritiikkiin. Sain kirjalta kyllä sitä, mitä eniten lähdin siltä hakemaan: romantiikkaa, avioliittojuonia ja seurapiirien viehätystä. Mutta juuri muuta en löytänytkään. En kyennyt näkemään mitään suurta teemaa tai sanomaa kaiken tämän takana.  Jotenkin kirjasta jäi vähän tyhjä olo. Kirja tuntui kovin pinnalliselta, jossakin määrin kaavamaiselta (vaikka juonessa pientä yllätystä riittikin.) Anne vaikutti romaanihahmona jotenkin persoonattomalta, hahmolta, jonka ääriviivoista on vaikea saada selkoa. Enpä voi sanoa erityisesti pitäneeni Annesta (vielä vähemmän monista muista kirjan hahmoista.)

Kirjassa on surumielinen vivahde, joka syntyy toivottoman vanhanpiian taivaantuuliin lentäneistä toiveista ja nuoruuden ja kauneuden menetyksestä. Siinä mielessä tämä onkin vähän erilainen rakkausromaani, sillä monesti niissä keskitytään nuoruuden kukkeutta eläviin neitosiin, jotka ovat vielä täynnä vaaleanpunaisia toiveita ja unelmia. Mutta kaikesta tästä johtuen kirjaa oli jokseenkin ikävä lukea, ja minua ärsytti se asenne, jolla Anne suhtautui toivottoman tuntuiseen elämäänsä. Ja se, mikä minua myös harmitti, oli se kliseinen asenne, joka koko kirjasta välittyi: vanhapiika ei voi olla onnellinen. Lisäksi suunnattomasti harmitti se, kuinka paljon kirjassa korostetaan ulkonäköä ja sen merkitystä avioliittomarkkinoilla. Alussa Anne esitetään aivan toivottomana ressukkana sen vuoksi, että hänen nuoruuden kukkeutensa on kadonnut ja hän on vielä naimaton. Ja kuitenkin, hän on vasta 27-vuotias, sanoisin, että nainen parhaassa iässä!

Paljon tässä oli harmiteltavaa, joten voisi kai luulla, että melkein inhosin kirjaa. No, en suinkaan! Pinnallisella tasolla kuitenkin se oli viihdyttävää luettavaa, mutta olisin odottanut Jane Austenin kaltaiselta nimeltä vähän suurempia! (Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin aivan loistava ja Kasvattitytön tarinasta pidin myös kovasti.)

P.s. Tämä oli muuten blogihistoriani sadas bloggaus. Eräänlainen etappi sekin!

Jane Austen

Viisasteleva sydän

(Persuation, 1818)

Suom. Kristiina Kivivuori

WSOY

255 s.

Klassikkojen klassikko, kaikkien aikojen rakkaustarina: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani

 Tämä oli jo ainakin kolmas kerta, kun luin Charlotte Brontën suurklassikon Kotiopettajattaren romaanin. Ensimmäinen kerta oli lukio-iässäni, jolloin kirja oli mielestäni "ihan hyvä". Parisen vuotta sitten luettuani sen kaunokirjallisuuden yliopistokurssia varten, sai se suussani arvonimen "todella hyvä" tai jotakin sen tapaista. Nyt, kolmannella kerralla, en edes tiedä, kuinka sanoin kuvaisin sitä loistavuutta, joka romaaniin kätkeytyy. Luulen, että se taitaa päästä jaetulle ykkösijalle lempiromaaneissani yhdessä L.M. Montgomeryn  Annan nuoruusvuosien kanssa! Se on paljon sanottu minun suustani!

Tarina

Kävin oikeudenkäyntiä itseni kanssa oman tuomioistuimeni edessä. Muisti laati esityksen ajatuksista, toiveista ja tunteista, joita olin hautonut sitten viime yön, sekä siitä yleisestä mielentilasta, jota olin suvainnut jo lähes kahden viikon ajan, järki puhui omalla koristelemattomalla, kuivalla tavallaan, osoittaen kuinka olin jättänyt kaiken todellisen syrjään ja kiihkeästi tarttunut kuviteltuun, ja vihdoin lausuin seuraavanlaisen tuomion:

Suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ole koskaan hengittänyt tämän maapallon ilmaa, typerämpi haaveilija ei ole koskaan herkutellut suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin se olisi ollut nektaria.

"Sinä", sanoin, "sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? Sinäkö osaisit miellyttää häntä? Sinäkö merkitsisit hänelle jotakin? Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Ja sinä olet iloinnut joistakin tilapäisistä mieltymysten osoituksista - epämääräisistä merkeistä, joita hienoon perheeseen kuuluva maailmanmies antaa riippuvaisessa asemassa olevalla kokemattomalle tytölle. Kuinka uskalsit? Poloinen narri!

Kotiopettajattaren romaani on kasvutarina ja ennen kaikkea rakkaustarina orpotytöstä nimeltään Jane Eyre, joka ilkeiden ja rakkaudettomien sukulaisten hoivaan sysättynä ja maailmaan heitettynä varattomana hylkiönä ei osaa odottaa elämältään suurta onnea. Ankean lapsuuden, ankarien, mutta mielyttävän työntäyteisten kouluvuosien ja muutaman samassa oppilaitoksessa vietettyjen opettajavuosien jälkeen Jane päättää koettaa onneaan kotiopettajattarena eräässä kartanossa erään nuoren ja viehättävän pikku neidin kasvattajana. Käykin niin, että kotiopettajatar rakastuu kartanon herraan, Mr. Rochesteriin, mutta epäsäätyinen liitto ei herätä Janen rinnassa toivoa vastarakkaudesta. Kaikesta huolimatta rakkaus kuitenkin herää (sen voi kai paljastaa, sillä eikö kaikki sen joka tapauksessa tiedä tai ainakin arvaa?), mutta Janella on paha aavistus, että onni olisi liian suuri hänen osakseen toteutuakseen.

Kevyttä kauhuromanttista tunnelmaa maalaillaan kartanon ullakkohuoneeseen kätketyllä salaisuudella, yön hiljaisuuden leikkaavalla mielipuolisella naurulla ja erääseen palvelijattareen liittyvillä oudoilla seikoilla. Nämä pienet jännityselementit ja kauhuromanttisesti kutkuttavat salaisuudet veivät huomiota toki ensimmäisellä lukukerrallani, ja saivat aikaan miltei pelottavan ja uhkaavan sävyn. Nyt puolestaan, kun jo tiesin kirjan "salaisuudet", keskityin täysillä siihen, mikä kirjassa onkin mielestäni se oleellisin asia ja jonka lumo ja tenho ei yhtään katoa sillä, että on lukenut kirjan jo aikaisemmin, vaan päinvastoin se paranee. Kotiopettajattaren romaani on nimittäin ennen kaikkea rakkaustarina. Ja ehkä kaunein ja viehättävin rakkaustarina, jonka tunnen.

Vastakohdat kohtaavat

Mielenkiintoisen tästä rakkaustarinasta tekee sen sankarittaren ja sankarin vastakohtaisuus henkilöinä. Viaton, hyveellinen, puhdas, lempeä, sävyisä ja läpeensä hyvä Jane kohtaa karskin, karun, kovan, voimakkaan, synkeän ja synkkämielisen Mr. Rochesterin, jolla on luurankoja komerossaan ja takana maailmallista elämää rakastajattarien parissa. Janen puhtoista luonnetta voisi kuvailla värillä valkoinen, Mr. Rochester on puolestaan synkeän musta hahmo. Vastakohdat kohtaavat toisensa, ja mitä on tuloksena? Kesytetty leijona ja sopusuhtainen suhde, vuosituhannen rakkaustarina.

Vaikka tarina on upea ja ihana, kuulen päähenkilöiden luonteita ja niiden vastakkaisuutta pohtiessani pääni sisällä pieniä kriittisiä ääniä. Onko tarina realistinen ja psykologisesti uskottava? (Ei sillä, että kirjallisuuden tulisi olla realitista, mutta yliopistomme kirjallisuushistorian kurssilla tämä teos kategorisoitiin realismiksi, vaikkakin juuri englannin realismille tyypilliseksi romanttiseksi realismiksi.) Voisiko Janen tapainen tyttö oikeasti rakastua Mr. Rochesterin kaltaiseen mieheen ja voisko siitä oikeasti tulla mitään? Itse jotenkin samaistun vahvasti Janeen ja näin hänessä paljon omaa itseäni, mutta en voisi kuuna päivänä mennä naimisiin Mr. Rochesterin kaltaisen miehen kanssa, sillä pelkäisin häntä kuollakseni.

Toiseksi, heräsi kysymys, että voisiko Janen kaltainen olento (tai ylipäätänsä minkäänkaltainen inhimillinen olento) kaivaa esiin Mr. Rochesterin kaltaisesta synkeyden verhoamasta hahmosta esiin hellän romantikon ja kesytetyn leijonan, muuttuneen ihmisen, kunnon miehen. Tässä kohtaa mieleeni tulvahtaa monet varoittavat lauseet, joita minulle erinäiset kasvattavassa asemassa olevat ihmiset ovat elämäni varrella opettaneet parisuhteesta. Esimerkiksi: Muista, ettet voi muuttaa toista, vain itseäsi voit muuttaa. Tai: Monet naiset rakastuvat renttuihi, koska luulevat hyvyydellään parantavan heidän, mutta katuvat jälkeenpäin. Ja listaa näistä varoituksen sanoista, joita mielessäni sovelsin tähän tarinaan, voisi vielä jatkaa... Mutta: en halua pilata upeaa romaania ylianalysoinnilla, joka loppujen lopuksi on aika epärelevanttia. 

Tässä kohtaa siis pyyhin tosikon ilmeen kasvoiltani ja julistan, että Kotiopettajattaren romaani on (kaikesta huolimatta!) maailman upein rakkaustarina! Niin, ja se saa uskomaan, että muutos on aina mahdollinen ja paatuneimmankin synkistelijän rinnassa sykkii ihmisen sydän, joka on valmis rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta. Olipa se tarua tai totta, hyviin asioihin uskominen puhdistaa elämää ja tekee ihmisen onnelliseksi. (Ainakin minut!)

Rakkauden filosofia

Kotiopettajattaren romaani ei ole kuitenkaan vain tarina rakkaudesta, vaan myös kokonainen filosofia rakkaudesta. Se on suuri puolustuspuhe romanttiselle rakkaudelle ja sille, että romanttisen, molemminpuolisen rakkauden olisi oltava jokaisen avioliiton perusta. Muunlaiselle pohjalle solmittava avioliitto on halveksittavaa, suoranainen rikos ihmisyyttä vastaan. Jane on valmis puolustamaan oikeuksiaan tässä kohtaa kynsin hampain. Hänen on hylättävä erään voimakastahtoisen miehen kosinta, vaikka tämä mies, jolla on erityisen vahva vaikutus Janeen, yrittää manipuloida hänet menemään kanssaan naimisiin. Naimisiin vain siksi, että hän katsoo Janen sopivan täydellisesti avuksi lähetystyöhön, jolle haluaa omistaa elämänsä.

"Minkä vuoksi luulet, ettei hän rakasta sinua?"

"Kuulisitpa hänen itsensä puhuvan siitä asiasta! Hän on yhä uudelleen sanonut, että hän ei tahdo mennä naimisiin itsensä, vaan työnsä vuoksi. Hän on sanonut, että minä olen luotu työhön - en rakkauteen - ja epäilemättä se on totta. Mutta jos en ole luotu rakkautta varten, en käsittääkseni myöskään ole luotu menemään naimisiin. Eikö olisi kummallista, Di, olla koko iäkseen kahlittu mieheen, jonka silmissä olisin vain hyödyllinen työkapine?"

"Sietämätöntä - luonnotonta - sellainen ei saisi tulla kysymykseen."

"Ja sitten, vaikka olen sisaren tavoin kiintynyt häneen, voin kuvitella, että minussa mahdollisesti joskus heräisi välttämätön, omituinen, kiduttava rakkaus häneen, jos minut pakotettaisiin hänen vaimokseen. Hän on lahjakas, ja hänen olemuksessaan on jonkinlaista sankarillista suuruutta. Hän ei tarvitsisi rakkauttani, ja jos antaisin hänen tuntea sitä, hän näyttäisi kyllä, että se on kokonaan tarpeetonta hänelle, vieläpä sopimatonta minulle. Tiedän, että hän tekisi sen."

 Tämä ja monet muut vastaavanlaiset, rakkauden ja avioliiton perustaan suoraan kantaa ottavat väitteet ja keskustelut tekevät mielestäni kirjasta poikkeuksellisen aikansa kontekstissa. Monet muut 1800-luvun kirjat ihannoivat rakkausavioliittoja, mutta en muista lukeneeni toista kirjaa, jossa näin suoraan olisi julistettu romanttisen rakkauden merkitys avioliiton peruspilarina ja muunlaisen avioliiton luonnottomuus. Kun julistajana on vieläpä sen sukupuolen edustaja, jolle yleensä katsottiin säädyttömäksi ilmaista tunteitaan ja intohimoaan suoraan, vaan sen sijaan sydämen hiljaisuudessa odottaa siedettävänlaista kosijaa ja oppia rakastamaan ja kunnioittamaan miestään, joka on puolisokseen saanut valita mieleisensä henkilön, on romaani mielestäni mullistava feministisyydessän. Naisillakin on oikeus kokea tunteiden paloa, ja avioliitolle se on välttämätön edellytys.

Lopuksi

Romaani herätti todellakin monenlaisia mielenkiintoisia ajatuksia, joita en lähimainkaan kaikkia ole pystynyt tuomaan esiin tässä bloggauksessa, josta sinällläänkin kehkeytyi superpitkä. Kirjasta nousi esiin monenlaisia teemoja, joista vain siihen tärkeimpään ja ilmeisimpään eli rakkauteen lähinnä keskityin tässä. Feminismistä olisi voinut puhua pidempäänkin, muita mielenkiintoisia teemoja olivat uskonnollisuus  (ja erityisesti sen aiheuttama järjen ja tunteiden ristiriitainen kamppailu) sekä individualismi.

  Charlotte Brontë

Kotiopettajattaren romaani

(Jane Eyre, 1847)

Suom. Tyyni Haapanen

WSOY

(476 s.)