Ihana, ihana Onneli ja Anneli -elokuva

Kaksi pientä tyttöa, jotka ovat toistensa parhaat ystävykset. Onneli ja Anneli. Tai Anneli ja Onneli. Kirkkaana kesäpäivänä he löytävät Ruusukujalta, soman talon portin edestä kirjekuoren, jossa lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää". Ovatkohan he rehellisiä löytäjiä? Parempi viedä kuori poliisille. Kyllä he ovat rehellisiä löytäjiä, poliisi vakuuttaa. Noin rehellisiä ihmisiä harvoin näkee. Poliisi avaa kuoren ja mitä siellä onkaan? Aivan hirveä tukku rahaa, kauniilla silkkinauhalla solmittuna! Blaah, rahaa,  tuumaavat tytöt. Mitä pienet tytöt rahalla? Olisi nyt ollut edes kiiltokuvia!

Pettyneet tytöt päättävät palauttaa kuoren sinne, mistä löysivätkin. Mutta juuri kun he ovat laittamassa kirjekuorta takaisin maahan, tulee paikalle soman talon omistaja rouva Ruusupuu naulaamaan porttiinsa MYYTÄVÄNÄ-kylttiä. Tytöt vähän auttavat rouvaa ja saavat kutsun rouva Ruusupuun ihastuttavaan puutarhaan juomaan mehua. Harmi vain, että rouva Ruusupuu joutuu myymään niin sievän talon. Mutta sen valmistuksessa tapahtui perustavanlaatuinen erhe. Siitä piti rakentaa yksinäisen vanhan rouvan talo, mutta siitä tulikin kahden pienen tytön talo. Onnistuukohan hän ollenkaan löytämään sille sopivia ostajia? Keitä olisivat sopivat ostajat, tytöt kysyvät. No, kaksi pientä tyttöä tietysti. Mutta  ongelmana on vain se, että pienillä tytöillä ei näet yleensä ole rahaa ostaa taloa. Elleivät he sitten satu saamaan perintöä tai.... vaikka löytämään rahaa, rouva Ruusupuu lisää. Mutta se on hyvin harvinaista. Onneli ja Anneli katsahtavat toisiinsa: "Meille kävi juuri tänään niin". 

Olin tänään katsomassa kaikkien kolmen isosiskoni kanssa filmatisoinnin Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talo -kirjasta, joka on kaikille meidän perheen tytöille hyvin rakas ja tuttu satuklassikko lapsuudesta, jota olemmen kukin vuorollamme kuunnelleen äidin lukemana iltasatuna. Ainakin itselleni tämä kirja ja myös sen jatko-osat oliva ehdottomia lempisatujani. Me kaikki olimme hyvin ihastuneita ja hurmaantuneita. Ihana elokuva! Parhaimmat naurut taisivat kuulua meidän penkkirivistä, miltei hieman nolotti, kun muut olivat niin hiljaa. 

Enpä nyt halua pilata elokuvan aiheuttamaa välitöntä ihastusta heittäytymällä analyyttiseksi. Se oli elokuva, jonka otin vastaan sellaisenaa. Ihana, ihana elokuva. Tarviiko siitä hirveästi muuta sanoa? Ehkä sanon nyt kuitenkin muutaman sanan siitä, mikä siinä nyt oli niin ihanaa.

Tarina oli pienenä minusta todella sadunhohtoinen ja ihana. Ja ihaninta tarinassa oli juuri se, miten kaksi pientä tyttöä saavat kaikkea kaunista ja ihanaa. Aivan yltiöihanan talon, jossa kaikki on niin sievää ja täydellistä viimeistä piirtoa myöten. Vaatekaappi, josta paljastuu toinen toistaa ihanampia mekkoja, jotka ovat kuin tehtyjä juuri Onnelille ja Annelille. Ja tietysti naapurin Tingelstiina ja Tangelstiina Vappusen ihmeellinen ja maaginen puutarha, jossa kasvaa ties mitä vappuhuiskuja ja ilmapalloja. Tietysti kuvittelin pieneä sen kaiken elävästi sieluni silmillä. Mutta oli aivan mahtavaa nähdä tämä kaikki mielikuvituksen suuri ilonjuhla visuaalistettuna valkokankaalle. Kaikki oli paljon sievempää, ihastuttavampaa ja ihmeellisempää kuin pienenä kuvittelinkaan! Itse asiassa tämä elokuva toimi minulle tässä iässä paljon paremmin kuin itse satu, jonka luin uudestaan juuri viime kesänä.

Tämä on myös niitä harvoja kirjaan perustuvia elokuvia, jossa oli otettu sellaisia pieniä vapauksia alkuperäiseen kirjaan nähden, jotka eivät missään nimessä häirinneet, vaan päin vastoin toimivat erittäin hyvin tarinassa ja olivat pelkästään iloisia yllätyksiä. Jonkin verran tällasia muutoksia oli, mutta monin osin ja varsinkin rakenteeltaan elokuva oli erittäinkin uskollinen kirjalle.

Itse Onneli ja Anneli eivät tosin vastanneet minun käsitystäni siitä, miltä Onnelin ja Annelin tulisi mielestäni näyttää. Tykkäsin pienenä kovasti Maija Karman kuvituksesta ja varsinkin minulle oli tärkeää Onnelin ja Annelin hiukset, niiden malli ja erityisesti niiden pöyhkeys. Elokuvan Onnelissa ja Annelissa minua häiritsi se, että että heidän hiuksensa eivät olleet ollenkaan tarpeeksi pöyhkeät! Se oli oikeastaan ainoa asia, joka minua todella häiritsi elokuvan toteutuksessa. (Olin kyllä valmistautunut tähän järkytykseen katsomalla kuvia etukäteen.) Päästyäni yli tästä epäkohdasta pidin kuitenkin todella paljon elokuvan Onnelista ja Annelista, heidän ihanasta kikatuksestaan, kauniista vaatteistaan ja suloisista ilmeistään ja ennen kaikkea siitä kauniista ystävyydestään, jonka he pystyivät hyvin elävöittämään elokuvassa.

Kamala asia tässä ihanassa elokuvakokemuksessani oli se suuri desilluusion hetki, kun elokuva loppui ja ajatukseni suuntautuivat takaisin proosalliseen elämääni, kotiini, joka ei ole ollenkaan niin kaunis kuin Onnelin ja Annelin talo ja siihen tosiasiaan, että minun on mentävä ulos kylmään ja pimeään ulkoilmaan.

Mutta nämä elokuvan tarjoamat auringosäteet olivat kuitenkin juuri sitä, mitä tarvitsinkin nyt! Voin suositella elokuvaa  kaikille isoille ja pienille, joiden sisällä asuu pikkutyttö ja jotka rakastavat kaikkea kaunista ja sievää!