Äitienpäivän kunniaksi: Eero Huovisen Äitiä ikävä

On aika outoa, että minun ikäiselläni miehellä on ikävä äitiä.

Olen seitsemänkymmentäviisivuotias ja katson jo kohti viimeisiä aikoja. Luulisi, ettei taaksepäin kohdistuva kaiherrus enää vaivaisi. Luulisi, että tähän mennessä olisi oppinut olemaan omillaan. Luulisi, että pärjäisi jo ilman äitiä.

Outoa on, että ikävöin äitiä, joka kuoli yli kuusikymmentäviisi vuotta sitten. Pian tulee sata vuotta äidin syntymästä. Vuodet eivät kuitenkaan sammuta janoa. Aika ei täytä mielen tyhjyyttä. Pikemminkin on käynyt niin, että aukko sisimmässä on alkanut suurentua.

Outoa on, että en ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni.

Mikä olisikaan parempaa lukemista äitienpäiväviikonloppuun kuin emerituspiispa Eero Huovisen muistelmateos Äitiä ikävä? Riipaisevan kaunis teos koskettaa kaikkia, joilla on tai on ollut äiti. Siis ihan jokaista meistä. 

Tämä teos sai silmäni kostumaan kyynelistä moneen kertaan,  sekä myötätunnosta Huovista ja hänen isäänsä kohtaan että omista henkilökohtaisista syistä: Minulla on vielä äiti, mutta kuinka kauan? Ja äitiä on ikävä välillä minullakin - avioliittoni vei minut kauas äidistäni. Milloin oma ikäväni kasvaa ikuiseksi ja pohjattomaksi? Äitiä ikävä saa ennakoimaan ja elämään sellaisia tunteita, jotka minulla on joskus vielä edessäpäin.

Eero Huovinen oli vasta yhdeksän vuotta, kun hänen äitinsä kuoli elokuussa 1954. Ikävöimään jäi isä ja kolme poikaa, joista Eero on vanhin. Avioliitto oli ollut hyvin onnellinen, ja vaimo jätti jälkeensä surusta mykän miehen, joka ei osannut puhua ja kertoa menetetystä äidistä pojille. Äidin muisto haaleni, mutta ikävä oli ja pysyi esikoispojan rinnassa. 

Kun isä kuoli 40 vuotta äitiä myöhemmin, löysi Eero jäämistöstä ison pinon kirjeitä äidiltä sekä muita dokumentteja, jotka alkoivat piirtää tarkempaa kuvaa muistojen äidistä, jonka reunat olivat unohduksesta suhraantuneet.

Kirjeet ja kuitit ensitreffeiltä veivät Eeron matkalle menneeseen, etsimään kadonnutta äitiä. Äiti alkoi saada muotoa, hahmoja ja värejä. Hän tuli eläväksi. Olennainen osa tutkimusmatkaa oli kirjoittaminen; kirjoittamisen Eero sanoo olleen itselleen aina tärkeä tapa jäsentää asioita. Matka konkretisoitu kirjaan Äitiä ikävä. Kirjan kirjoittaminen on ollut selvästi henkilökohtaisesti tärkeää Huoviselle, mutta hän osaa kirjoittaa tavalla, joka tekee hänen äitinsä tarinasta tarinan meille kaikille.

Äitiä ikävä on mielestäni hieno muistutus siitä, että kenen tahansa elämä voi olla kertomisen ja kirjan arvoinen, jos on vain kirjoittaja, joka osaa käsitellä elämää oikealla tavalla ja tuoda tarinan lähelle lukijaa. Ei Eeron äiti mikään suuri ja mahtava ihminen ollut, sellainen, joka olisi jättänyt jälkensä historiaan. Hän oli hammaslääkäri, vaimo ja äiti. Kirja kuitenkin välittää kuvan, että hän oli tärkeä ja rakastettu omassa piirissään, ja kirjan arvoiseksi hänet tekee se, että hänen perheensä menetti hänet liian varhain ja häntä jäi kaipaamaan poika, joka osaa kirjoittaa koskettavasti äidistään ja kaipauksestaan.

Ja kirjoittaa Eero Huovinen osaa. Nautin kovin hänen tyylistään. Kirja on elämänmakuinen, mutta kaiken takaa loistaa kaiho, joka saa kirjailijan kynän välillä kauniin runolliseksikin. Myös äidin oma ääni on vahvasti läsnä: Huovinen hyödyntää paljon sitaatteja äidin kirjoittamista kirjeistä ja muista dokumenteista. Ja kuinka lämmin kuva äitistä välittyykään! Hellittelynimiä riittää kolmelle pojalle. Sairaalasta äiti kirjoittaa: "Rakkaat äidin omunaiset! Mitäs teille oikein kuuluu?" Miten ihana sana tuo omunaiset!

Oli sattumaa, että luin kirjan juuri nyt, äitienpäiväviikonloppuna.  Teos on ollut lukulistallani pitkään, ja pitkään se oli lainattunakin, ennen kuin sen luin. Kirja oli jo myöhässä ja siitä oli varaus, ja koska kirja oli lainattu Keski-kirjastoista (joiden alueella en edes asu), päätin, että tänään äitienpäivänä on minun pakko palauttaa se, kun käymme naapurikunnassa. Luin kirjan pikavauhtia parissa päivässä. Vauhtia lukemiseen toi se, että Eero Huovinen on tulossa kuun lopussa vierailemaan kotikuntani Kangasniemen kirjastoon ja halusin ehtiä perehtyä hänen kirjaansa ennen kohtaamista.

Olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjan juuri nyt!  Äitiä ikävä vei koskettavasti päivän tunnelmaan, varsinkin kun en ole saanut viettää äitienpäivää oman äidin kanssa sen jälkeen, kun menin naimisiin. Oma äidinikävä on läsnä aina äitienpäivänä.

Toivotan onnea kaikille äideille ja lohtua kaikille äitiään tai äitiyttä kaipaaville!

Eero Huovinen

Äitiä ikävä (2020)

WSOY

235 s.