Äkillisen valon neulanpistot olivat syvälle laatikkoon sullotulle olkalaukulle järkytys, ja se päästi henkäyksen. Matka oli ollut pitkä, ja se oli ymmärrettävästi väsynyt. Sen reunat olivat alkaneet kulua ohuiksi, soljet olivat tummuneet ja sen syvyyksissä hautunut haju oli valitettavan tunkkainen. Pöly oli muodostanut aikoinaan sileään pintaan himmeän patinan, ja laukusta oli tullut sellainen kapine, jota pidellään varovasti käsivarrenmitan päässä, kun sen kohtaloa punnitaan. Se oli liian vanha käyttöön, mutta siitä saattoi aistia jonkinlaista määrittelemätöntä historiallista arvoa, joka esti heittämästä sitä pois.
( - - )
Nyt laukkua vuosikymmenien ajan peittäneet esineet nostettiin kuitenkin pois yksitellen, ja itse laukkukin tuli lopulta esille keskelle hiljaista sähköistä huminaa ja putkien rasahtelua. Se aisti himmeän keltaisen valon, paperintuoksun ja pehmeät valkoiset käsineet.
Käsineiden toisessa päässä oli nuori nainen. Käsivarret olivat sirot kuin kauriinvasan raajat ja johtivat hentoon kaulaan, joka tuki lyhyen mustan tukan kehystämiä kasvoja. Nainen piteli laukkua etäällä itsestään, mutta ei suinkaan inhon vallassa.
( - - )
Avaa minut, laukku yllytti. Katso sisäpuolelle.
Muutama viikko sitten tapahtui jotakin hyvin harvinaista: sain käsiini kirjastosta kirjan, jota kukaan muu ei ollut vielä minua ennen lainannut. Ehdin ensimmäiseksi varaajaksi, sillä olin bongannut kirjan henkilökunnan työhuoneen pöydältä, kun se vasta odotti luokitustaan ja muovitustaan. Kuinka ihanaa onkaan sukeltaa sellaisen lainakirjan sivuille, jota kukaan muu lukija ei ole vielä pidellyt hyppysissään! Se saa lukukokemuksen tuntumaan jotenkin ainutlaatuiselta.
( - - )
Nyt laukkua vuosikymmenien ajan peittäneet esineet nostettiin kuitenkin pois yksitellen, ja itse laukkukin tuli lopulta esille keskelle hiljaista sähköistä huminaa ja putkien rasahtelua. Se aisti himmeän keltaisen valon, paperintuoksun ja pehmeät valkoiset käsineet.
Käsineiden toisessa päässä oli nuori nainen. Käsivarret olivat sirot kuin kauriinvasan raajat ja johtivat hentoon kaulaan, joka tuki lyhyen mustan tukan kehystämiä kasvoja. Nainen piteli laukkua etäällä itsestään, mutta ei suinkaan inhon vallassa.
( - - )
Avaa minut, laukku yllytti. Katso sisäpuolelle.
Muutama viikko sitten tapahtui jotakin hyvin harvinaista: sain käsiini kirjastosta kirjan, jota kukaan muu ei ollut vielä minua ennen lainannut. Ehdin ensimmäiseksi varaajaksi, sillä olin bongannut kirjan henkilökunnan työhuoneen pöydältä, kun se vasta odotti luokitustaan ja muovitustaan. Kuinka ihanaa onkaan sukeltaa sellaisen lainakirjan sivuille, jota kukaan muu lukija ei ole vielä pidellyt hyppysissään! Se saa lukukokemuksen tuntumaan jotenkin ainutlaatuiselta.
Tämä uuden uutukainen kirja, jonka käsiini saamisesta olin niin kovasti innoissaan, on australialaisen Kate Mortonin Kellontekijän tytär. Morton sukelsi sydämeni syvyyteen viime syksynä Hylätty puutarha -romaaninsa ponnistuksella. Tätä kirjaa kuvailin blogissani täydelliseksi lukuromaaniksi - niin vahvasti kirja lumosi minut. Sen jälkeen olen jatkanut seikkailujani Mortonin luomissa maailmoissa kahden muunkin kirjan verran: Salaisuuden kantaja viihdytti minua viime syksynä ja veti mukanaan, mutta aiheutti kuitenkin pettymyksen. En löytänyt yhtään sitä samaa lumoa siitä kuin olin löytänyt Hylätystä puutarhasta. Tänä vuonna lukemani Paluu Rivertoniin tarjosi jännittäviä lukuhetkiä upeasti rakennetun tarinan parissa, mutta ei edelleenkään yltänyt mielessäni läheskään Hylätyn puutarhan tasolle.
Mortonin uutuus, Kellontekijän tytär, liippaa kuitenkin jo hyvin läheltä sitä lumoa, johon Hylätyssä puutarhassa hurmaannuin. Tiedostan, että ainakin osittain näissä Morton-vertailuissani on kuitenkin kyse pelkkien kirjallisten ansioiden lisäksi siitä, että niin Hylätty puutarha kuin Kellontekijän tytärkin ovat miljöiltään ja tarina-aineksiltaan sellaisia, että ne vetävät minua henkilökohtaisella tasolla puoleensa. Hylätyssä puutarhassa se oli Salaperäisen kirjalilijan hahmo, yhteyden satujen ja tarinoiden maailmaan ja puutarhamiljöön viehätys. Kellontekijän tyttäressä ihastukseni ansaitsi päähenkilöiden samaistuttavuus ja kiehtovuus henkilöhahmoina, kummituskertoja, kuvataiteen maailma ja jälleen kerran sadun lumo.
Olen jossakin kuullut käytettävän Kate Morton kirjoittamista kirjoista genremääritettä "romantic mystery". Romanttinen mysteeri kuvaakin mielestäni hyvin sitä, mitä Kate Morton kirjoittaa: Kirjoissa on aina monta aikatasoa ja monta näkökulmaa. On nykyajassa elävä henkilöhahmo, jolle jollakin tavalla herää tarve kaivautua menneisyydessä tapahtuneiden asioiden syövereihin ja ratkaista menneisyyden salaisuuksia. Lisäksi on hahmoja kaukaa menneisyydestä, yleensä yli sadan vuoden takaa. Lisäksi voi olla henkilöitä historian jatkumosta jostain sieltä välistä. Eri henkilöhahmojen näkökulmat vaihtelevat, ja pikku hiljaa, tarinan edetessä menneisyyden salaisuudet kuroutuvat auki paitsi lukijalle, myös totuutta etsiville tarinan henkilöhahmoille. Kaiken tämän Morton kirjoittaa romanttisella tyylillä, ja romantiikkaa löytyy jo siitä nostalgiasta, joka syntyy menneisyyteen kaivautumisesta.
Juuri tällainen kirja on myös Kellontekijän tytär. Vuoden 2017 Lontoossa nuori nainen nimeltään Elodie Winslow löytää työpaikkanaan toimivasta arkistosta vanhan nahkaisen laukun, joka kätkee sisäänsä joitakuita esineitä, jotka ovat piilotelleet päivänvalolta laukussa jo yli sata vuotta. Siellä on luonnoskirja, jonka sivuilta löytyy muun muassa hyvin yksityiskohtaisesti ja taitavasti piirretty jokimaisema, jonka taustalla näkyy hyvin erikoinen talo. Talossa on kaksi päätykolmiota, kahdeksan savupiippua ja koristeellinen tuuliviiri hyvin mieleenpainuvin kuvioin. Elodien silmissä kuvan maisemassa on jotakin odottamattoman tuttua. Hän tajuaa, että hän on kuullut lapsena tarinan, joka aivan varmasti sijoittuu juuri kuvassa kuvattuun maisemaan ja taloon. Tarina oli hänen lempitarinansa, ja sitä hänelle kertoi aina hänen nyt jo edesmennyt äitinsä. Hämmästyttävää kuitenkin on, että Elodie tietää, että tarinaa ei äiti ollut ottanut mistään kirjasta, vaan se oli tarina, jonka äiti tiesi vain ulkomuistista. Luonnoskirjan kuvasta ja sen salaisuudesta tulee Elodien pakkomielle: hänen on saatava tietää, mikä tuo luonnoksessa kuvattu talo on ja mitä tekemistä sillä on ollut hänen äitinsä ja lapsuutensa tarinan kanssa.
Mysteeri johdattaa Elodien historiassa 1860-luvulle erääseen ikimuistoiseen kesään. Vuonna 1862 joukko erääseen magentaveljeskunnaksi kutsuttuun taiteilijaryhmään kuuluvia nuoria taiteilijoita sekä heidän mallejaan viettää kesää yhdessä eräässä Thamesin varrella sijaitsevassa kartanossa, Birchwood Manorissa. Tarkoituksena on viettää inspiroiva yhdessäolon kesä viehättävässä kartanossa maaseudun rauhassa. Joukon johtohahmo on Edward Radcliffe -niminen lupaava taiteilijanalku, joka on ostanut kartanon itselleen. Valoisa ja taiteen hurmaa täynnä oleva kesä saa kuitenkin synkän päätöksen: Edwardin kihlattu löytyy murhattuna. Edwardin mallina ja muusana toiminut Lily Millington on kadonnut samassa rytäkässä, samoin on kadonnut perheen sukukalleus, äärimmäisen arvokas jalokivikoru, jota Lily kantaa kaulassaan Edwardin työn alla olevassa muotokuvassa. Uutiset tapahtumasta kertovat yhtä asiaa, mutta totuus vaikuttaa olevan toista. Lilyn ja korun mukana on kadonnut myös Edwardin inspiraatio taiteeseen. Hänen lupaavasti alkanut taiteilijanuransa on ohitse.
Se, mitä tuona kesänä todella tapahtui, on teoksen kantavin mysteeri. Vastaus tähän löytyy aivan kirjan lopusta, ja siihen kaikki muu tähtää. Ohessa selvitellään myös monia muita menneisyyden salaisuuksia. kuten Elodien äitiin ja hänen kuolemaansa liittyviä mysteereitä.
Kellontekijän tyttären näkökulmat vaihtelevat tiuhaan. Teoksen aikajänne ulottuu lähes kahden vuosisadan halki, ja näiden vuosisatojen varrelta lukijalle avataan monia, monia eri näkökulmia, jotka kaikki tuovat jotakin uutta ja lisättävää teoksessa selviteltäviin menneisyyden mysteereihin. Kiehtovinta tässä on, että yksi teoksen näkökulma on Lily Millingtonin haamun! Hän on jäänyt kummittelemaan Birchwood Manoriin ja on tarkkaillut siellä elämää yli vuosisadan. Hän on teoksen ainoa minäkertoja, ja minäkertojan avulla hänen äänensä tuleekin erityisen lähelle lukijaa. Aaveen ominaisuudessa hän on teoksen ainoa näkökulma, jonka tarina ulottuu halki koko sen lähes kaksisataavuotisen aikajänteen, jonka romaanin tarina kattaa. Tämä tekeekin Lilyn näkökulmasta erityisen kiehtovan. Hän onkin teoksen keskushenkilö: häneen viittaa myös teoksen nimi Kellontekijän tytär. Muut teoksen näkökulmat on kerrottu kaikkitietävän kertojan äänellä fokalisoiden eri henkilöiden ajatusmaailmaan.
Koko tarinan keskipisteenä on kiehtova ja salaperäinen kartano, Birchwood Manor, joka liittyy Elodien lapsena kuulemaan tarinaan ja jonka kuvan hän löytää muistikirjasta. Kaikkien muiden näkökulmien henkilöhahmojen tarinat kietoutuvat tavalla tai toisella kartanoon. Historian virrassa kartano on toiminut muun muassa erään tutkijan asuinsijana, tyttökouluna ja sotaa paossa olevan perheen kotina. Kaikista näistä kartanon vaiheista ja teos tarjoaa näkökulmia niihin liittyvien henkilöiden kautta.
Vaikka vaihtuvat näkökulmat ovatkin Mortonin romanttisten mysteerien eräs tavaramerkki, vaihtuvat ne tässä romaanissa erityisen paljon. Olen lukenut, että muutamat ovat sosiaalisessa mediassa syyttäneet kirjaa sekavaksi, mikä lienee juuri näkökulmien paljouden syytä. Itse kuitenkin pidin tätä rikkautena. Teoksen monet näkökulmat tekevät Kellontekijän tyttärestä mielestäni äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiehtovan kirjan. Lukija saa kyllä olla tarkkana ja valppaana tätä mysteeriä ratkoessaan.
Kellontekijän tytär on vaikuttava tarina rakkaudesta, ajasta, muistoista ja tarinoiden voimasta. Vetävän lukuromaanin viihteellisen pinnan alla Morton tarjoilee lukijalleen paljon myös viisaita ja kauniita ajatuksia, jotka voivat jäädä elämään lukijan mieleen.
Jonakin päivänä saatan kertoa tarinani uudelleen, niin kuin kerroin pikku Tipille ja ennen häntä Aadalle, ja punoa yhteen langat, jotka kertovat Edwardin Takaa-ajon yöstä, äidin karkaamisesta kotoa, Eldritchin lapsista ja heidän haltiakuningattarestaan.
Se on hyvä tarina totuudesta, kunniasta ja urhoollisista lapsista, jotka toimivat oikeamielisesti – vaikuttava tarina.
Ihmiset arvostavat kiiltäviä kiviä ja onnenkaluja, mutta unohtavat, että kaikkein voimallisimpia taikaesineitä ovat tarinat, joita kerromme itsellemme ja muille.
Mysteeri johdattaa Elodien historiassa 1860-luvulle erääseen ikimuistoiseen kesään. Vuonna 1862 joukko erääseen magentaveljeskunnaksi kutsuttuun taiteilijaryhmään kuuluvia nuoria taiteilijoita sekä heidän mallejaan viettää kesää yhdessä eräässä Thamesin varrella sijaitsevassa kartanossa, Birchwood Manorissa. Tarkoituksena on viettää inspiroiva yhdessäolon kesä viehättävässä kartanossa maaseudun rauhassa. Joukon johtohahmo on Edward Radcliffe -niminen lupaava taiteilijanalku, joka on ostanut kartanon itselleen. Valoisa ja taiteen hurmaa täynnä oleva kesä saa kuitenkin synkän päätöksen: Edwardin kihlattu löytyy murhattuna. Edwardin mallina ja muusana toiminut Lily Millington on kadonnut samassa rytäkässä, samoin on kadonnut perheen sukukalleus, äärimmäisen arvokas jalokivikoru, jota Lily kantaa kaulassaan Edwardin työn alla olevassa muotokuvassa. Uutiset tapahtumasta kertovat yhtä asiaa, mutta totuus vaikuttaa olevan toista. Lilyn ja korun mukana on kadonnut myös Edwardin inspiraatio taiteeseen. Hänen lupaavasti alkanut taiteilijanuransa on ohitse.
Se, mitä tuona kesänä todella tapahtui, on teoksen kantavin mysteeri. Vastaus tähän löytyy aivan kirjan lopusta, ja siihen kaikki muu tähtää. Ohessa selvitellään myös monia muita menneisyyden salaisuuksia. kuten Elodien äitiin ja hänen kuolemaansa liittyviä mysteereitä.
Kellontekijän tyttären näkökulmat vaihtelevat tiuhaan. Teoksen aikajänne ulottuu lähes kahden vuosisadan halki, ja näiden vuosisatojen varrelta lukijalle avataan monia, monia eri näkökulmia, jotka kaikki tuovat jotakin uutta ja lisättävää teoksessa selviteltäviin menneisyyden mysteereihin. Kiehtovinta tässä on, että yksi teoksen näkökulma on Lily Millingtonin haamun! Hän on jäänyt kummittelemaan Birchwood Manoriin ja on tarkkaillut siellä elämää yli vuosisadan. Hän on teoksen ainoa minäkertoja, ja minäkertojan avulla hänen äänensä tuleekin erityisen lähelle lukijaa. Aaveen ominaisuudessa hän on teoksen ainoa näkökulma, jonka tarina ulottuu halki koko sen lähes kaksisataavuotisen aikajänteen, jonka romaanin tarina kattaa. Tämä tekeekin Lilyn näkökulmasta erityisen kiehtovan. Hän onkin teoksen keskushenkilö: häneen viittaa myös teoksen nimi Kellontekijän tytär. Muut teoksen näkökulmat on kerrottu kaikkitietävän kertojan äänellä fokalisoiden eri henkilöiden ajatusmaailmaan.
Koko tarinan keskipisteenä on kiehtova ja salaperäinen kartano, Birchwood Manor, joka liittyy Elodien lapsena kuulemaan tarinaan ja jonka kuvan hän löytää muistikirjasta. Kaikkien muiden näkökulmien henkilöhahmojen tarinat kietoutuvat tavalla tai toisella kartanoon. Historian virrassa kartano on toiminut muun muassa erään tutkijan asuinsijana, tyttökouluna ja sotaa paossa olevan perheen kotina. Kaikista näistä kartanon vaiheista ja teos tarjoaa näkökulmia niihin liittyvien henkilöiden kautta.
Vaikka vaihtuvat näkökulmat ovatkin Mortonin romanttisten mysteerien eräs tavaramerkki, vaihtuvat ne tässä romaanissa erityisen paljon. Olen lukenut, että muutamat ovat sosiaalisessa mediassa syyttäneet kirjaa sekavaksi, mikä lienee juuri näkökulmien paljouden syytä. Itse kuitenkin pidin tätä rikkautena. Teoksen monet näkökulmat tekevät Kellontekijän tyttärestä mielestäni äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiehtovan kirjan. Lukija saa kyllä olla tarkkana ja valppaana tätä mysteeriä ratkoessaan.
Kellontekijän tytär on vaikuttava tarina rakkaudesta, ajasta, muistoista ja tarinoiden voimasta. Vetävän lukuromaanin viihteellisen pinnan alla Morton tarjoilee lukijalleen paljon myös viisaita ja kauniita ajatuksia, jotka voivat jäädä elämään lukijan mieleen.
Jonakin päivänä saatan kertoa tarinani uudelleen, niin kuin kerroin pikku Tipille ja ennen häntä Aadalle, ja punoa yhteen langat, jotka kertovat Edwardin Takaa-ajon yöstä, äidin karkaamisesta kotoa, Eldritchin lapsista ja heidän haltiakuningattarestaan.
Se on hyvä tarina totuudesta, kunniasta ja urhoollisista lapsista, jotka toimivat oikeamielisesti – vaikuttava tarina.
Ihmiset arvostavat kiiltäviä kiviä ja onnenkaluja, mutta unohtavat, että kaikkein voimallisimpia taikaesineitä ovat tarinat, joita kerromme itsellemme ja muille.
Kate Morton
Kellontekijän tytär, 2019
(The Clockmaker´s Daughter, 2018)
Suom. Hilkka Pekkanen ja Tuula Pekkanen
Otava
556 s.
Hmm. Kuulostaa toisaalta kiinnostavalta, toisaalta saa hieman varuilleen. Tuo alun lainasi on erikoinen, kuin satua, laukun inhimillistäminen on erikoinen kerronnallinen ratkaisu. Täytyy pistää harkintaan. Olen lukenut hylätyn puutarhan, joka pisti myös hieman ajatukset sekä myötämielisiksi että hieman vastahankaisiksi.
VastaaPoistaOi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)
VastaaPoista