Klassikkohaaste osa 8: Virginia Woolfin Oma huone

Voisin tarjota teille vain yhden mielipiteen pikkuseikasta - naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa; ja se jättää kuten pian huomaatte kokonaan ratkaisematta suuret ongelmat naisen todellisesta luonnosta ja kirjallisuuden todellisesta luonnosta.

Olen kaihtanut velvollisuuttani päästä lopputuokseen näissä kahdessa kysymyksessä - naiset ja kirjallisuus ovat ainakin minun kannaltani katsoen ratkaisemattomia ongelmia. Mutta jotakin hyvittääkseni aion tehdä voitavani ja näyttää teille miten päädyin käsitykseeni huoneesta ja rahasta. Aion kehitellä teidän läsnäollessanne niin täydellisesti ja vapaasti kuin pystyn sen ajatuskulun, jonka kautta jouduin tähän näkemykseen. Voi nimittäin olla, että jos paljastan teille ne ajatukset, ne ennakkoluulot, jotka kätkeytyvät tähän väittämään, huomaattekin, että ne liittyvät jotenkin naisiin ja kirjallisuuteen. Joka tapauksessa kun aihe on erittäin kiistanalainen - kaikki sukupuoliin liittyvä on kiistanalaista - ei voi kuvitella että kertoisin totuuden.

Tänään 31.1.2019 kirjablogeissa vietetään taas perinteistä klassikkohaastepäivää. Haastetta emännöi tällä kertaa Tarukirja-blogin Margit ja haasteen säännöt löytyvät tästä hänen postauksestaan. Haasteen koontipostaus, johon kaikki osallistujat linkittävät klassikkobloggauksensa, löytyy täältä. 

Vaikka itse en ole ollut kovin aktiivinen blogistanian eri haasteissa ja tempauksissa, on klassikkohaaste poikkeus. Tähän mennessä olen ollut aivan joka kerta mukana tässä kahdesti vuodessa järjestettävässä haasteessa. Tällä kertaa siis jälleen klassikkohaasteen kunniaksi tavoilleni uskollisena halusin tarttua klassikkoon! Tämänkertainen klassikkoni kuitenkin poikkeaa olennaisesti kaikista aiemmista klassikkohaastevalinnoistani: aina ennen ole lukenut fiktiivistä kaunokirjallisuutta. Tällä kertaa tartuin kuitenkin johonkin vähän erilaiseen teokseen, nimittäin Virginia Woolfin kirjoittamaan esseeseen nimeltään Oma huone. Olen vuosia ajatellut, että jonakin päivänä haluan vielä sivistää itseäni tällä klassikolla.

Oma huone on feministisen kirjallisuuden klassikko. Se on esseemuotoon kirjoitettu teos, joka pohjautuu kahteen Virginia Woolfin vuonna 1928 pitämään esitelmään, joiden aiheena oli naiset ja kirjallisuus. Tämä alkuperä näkyy teoksessa kuulijoiden puhutteluna ja puheenomaisuutena, jotka joskus tuntuivat jopa vähän häiritseviltä näin kirjoitetussa tekstissä. Woolf pohtii teoksessaan, miksi naiset on marginalisoitu kirjallisuudessa: miksi niin harvat naiset ylipäätään historian saatossa ovat omistautuneet kirjallisuudelle ja miksi naisen kirjoittama on yleensä marginalisoitu suhteessa miehen kirjoittamaan? 

Naisen aseman parantamiseen kirjallisuuden kentällä on Woolfilla eräs selkeä lääke: kyetäkseen kirjoittamaan olisi naisella oltava sekä omaa rahaa että oma huone. Tämä ajatus on kantava teema koko teoksessa, ja siihen viittaa teoksen nimikin. Oman huoneen nimestä voidaan lukea paljon symboliikkaa: omalla huoneella viitataan ennen kaikkea konkreettiseen fyysiseen tilaan, joka mahdollistaisi naiskirjailijan luovuuden ja luomisrauhan, mutta samaan aikaan se voidaan käsittää myös henkisenä tilana. Naisella olisi oltava jotakin omaa, vapautta ja liikkumavaraa, mahdollistamassa kirjailijantyön.

Osittain teoksen ajatukset vaikuttavat vähän vanhentuneilta. Nykyään naisella voi olla omaa rahaa siinä missä miehelläkin (vaikka se naisen euro ei edelleenkään ole ihan euroa), eikä työhuone naisella ole mikään erityinen harvinaisuus. Naiset saavat myös liikkua vapaasti kodin ulkopuoella hankkimassa elämänkokemusta. Silti teoksesta löytyy paljon pohdittavaa myös nykylukijalle, ja ainakin se antaa työkaluja ymmärtää, miksi kirjallisuuden kaanon on niin miesvaltainen. Teoksen taka-kannessa lisäksi todetaan osuvasti: "Kuitenkaan Virginia Woolf ei tässä puhu yksinomaan naiselle vaan hänen sanomansa luovan työn ja etenkin kirjailijan työn vaikeuksista puhuttelee tänään yhtä hyvin miehiä kuin naisia.

Lukukokemuksena teos tuntui minusta alkuun vähän sekavalta ja vaikeasti hahmotuttavalta, mutta pikku hiljaa pääsin Woolfin kirjoitustyylin mukaan. Hän yhdistää pohdintaansa fiktiivisiä elementtejä ja käyttää tajunnanvirtamaista kerrontatekniikkaa, mikä tuo mieleen sen ainoan Woolfin romaanin, jonka olen lukenut, Mrs. Dallowayn. Woolf kirjoittaa aisteihin vetoavasti, hienovaraisella herkkyydellä. Minulla tuli valitettavasti hieman kiire klassikkoni lukemisen kanssa, mutta näiden virkkeiden äärellä olisi voinut mielellään viipyillä kauemminkin pohtimassa niiden sävyjä ja merkityksiä.

Virginia Woolf

Oma huone

(A Room of One´s Own, 1928)

Suom. Kirsti Simonsuuri

Kirjayhtymä

156 s.